Lapsi 1 ”Niko”

lumimyrsky

Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1990. Asia tuli vireille Euroopan ihmisoikeustuomiois­tuimessa vuonna 1995 ja päättyi siellä joulukuussa 2005.

Ensimmäinen julkisuuteen tullut insestitapaus oli ”Niko” vuonna 1993. Jutun käsittely alkoi vuon­na 1990 ja päättyi lopullisesti vasta joulukuussa 2005 EIT:n päätökseen, jossa Suomi tuomittiin pitkittyneestä oikeudenkäynnistä. Muut viranomaisten menettelyt EIT hyväksyi kansallisen viranomaisen harkintavaltaan kuuluviksi, eli insestiin huostaanoton perusteena ei otettu kantaa.

”Niko” oli viiden vuoden ikäisenä 1990 leikkinyt päiväkodissa pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Perhe joutui syyniin ja poika otettiin epäilyjen perusteella pakkohuostaan. Vanhemmat eivät saaneet tavata häntä ilman valvontaa yli kolmeen vuoteen. Sosiaalilautakunta teki isästä rikosilmoituksen ja hän joutui syytteeseen. Raastuvanoikeus tai hovioikeus ei löytänyt näyttöä rikoksesta. Tapauksesta tehtiin muutama tv-dokumentti ja aiheen ympärille kertyi kansanliike vastustamaan viranomaiskäytäntöjä. Vanhemmat tulivat omilla kasvoillaan julkisuuteen tv:ssä ja aikakauslehdissä vuonna 1993. Pitkän prosessin jälkeen lääninoikeus kotiutti pojan, kun hän oli ollut lastenkodissa kolme ja puoli vuotta. Kotiuduttuaan Niko kysyi äidiltään: ”Miks just mä oon se poika?”

Lapsen haastattelujen keskeinen elementti oli haastattelijan etukäteistieto siitä, millaiset vastaukset hän hyväksyy. Hänellä oli siis voimakas ennakko-olettama ja vakuuttuneisuus insestin tapahtumisesta. Rikosprosessissa hänen haastattelunauhoituksiaan oli 18 tuntia, loput olivat kadonneet. Psykiatrin kanssa tekemäänsä lausuntoon haastattelija kirjasi vakuuttuneisuutensa hyväksikäytön tapahtumisesta, vaikka Niko ei nauhoitusten analyysin perusteella tuottanut mitään varmennusta asiasta. Lausunnossa tukeuduttiin vähäisiinkin viitteisiin, jotka oli mahdollista tulkita todisteeksi hyväksikäytöstä.

Onnetonta kyllä haastattelija oli ruotsinkielinen ja nimeltään May. Poika tuli haastatteluissa vihaiseksi ja soitti leikkipuhelimella isälleen pyytäen häntä tulemaan vetämään Mayta turpaan, minkä psykologi tulkitsi merkityksessä ”maitoa turpaan” eli kyse oli oraaliseksistä. Ei riittänyt, että isää syytettiin, vaan myös Nikon alaikäisen veljen ja äidin väitettiin olleen mukana pojan raiskaamisessa. Terveydenhuoltohenkilöstön näkemyksen mukaan kyseessä oli sukupolvia kestänyt insesti, eli myös isoisä oli syyllinen. Kukaan henkilökunnasta ei tosin ollut tavannut häntä – eikä edes halunnut tavata.

Niko kävi kolme vuotta lasten psykoanalyysiin erikoistuneen terapeutin vastaanotolla kahdesti viikossa. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Hänen käsityksensä mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.

Vaikka isä oli vapautettu syytteistä, lastensuojeluviranomaiset esittivät kirjelmässään lääninoikeudelle, että isän ja myös äidin tuli tunnustaa, mitä he olivat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Koska lapsella oli realiteettien taju tallella, häntä ei saanut asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kieltämään todellisuuden. Lapsi voitaisiin kotiuttaa vasta kun myön­tämisen prosessi vanhemmissa alkaisi.

Voidaan tietenkin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat todella myöntäneet insestin. Tuskinpa oikeus olisi tuolloin hyväksynyt lapsen kotiuttamisen. Tunnustuksen kiristäminen ei eroa mitenkään inkvisitiolaitoksen menetelmistä. Spekuloida voidaan silläkin, miten realiteetintajuisia asiaa tutkineet viranomaiset ja terapeutit olivat.

Tapaukseen liittyy lukuisia kuriositeetteja, kuten se, että Stakesin asian­tuntija päätteli papereiden perusteella insestin tapahtuneen. Hänen lausuntonsa mukaan isä oli koko tutkinnan ajan käyttäytynyt syyttömän tavoin, mutta koska hän oli mestaruustason shakinpelaaja, hän kykeni ennakoimaan tulevat siirrot. Ilmeisesti tämä tieto vakuutti asiantuntijan insestistä.

Lapsen haastatteluista teki lausekohtaisen, satoja sivuja käsittävän oikeuspsykologisen analyysin ruotsalainen oikeuspsykologi Lena Hellblom Sjögren. Hänen kysymyksensä oli: ”Hjälpte hjälparna Niko?” Lopputulema on, että mitkään viranomaisten toimet eivät auttaneet vaan päinvastoin vaaransivat pojan terveen kehityksen ja ihmissuhteet. Poikaa tutkineet psykologit ja psykiatrit eivät pystyneet ennakko-olettamansa vuoksi kuuntelemaan ja analysoimaan, mitä poika itse sanoi.

 

Lähde: Anu Suomela; Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa. Teoksesta Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

http://www.finlex.fi/fi/oikeus/eurooppa/feit/2005/20052578

Comments
3 Responses to “Lapsi 1 ”Niko””
  1. No name. sanoo:

    Insestisyytöksiä esietään paljon, vaan todisteita ei. Miksi insestisyytökset kolminkertaistuivat kymmenessä vuodessa?
    Risto Pellervo Airikkalan kannaotto Aamulehden blogissa 31.10.2011.

    http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/oikeusmurhat-psykiatrien-harhat-pedofiliasta
    ———-

  2. No name. sanoo:

    Mot ohjelmassa Lääkärit tuomareina . mot kertoo kolmesta miehestä, jotka joutuivat vaikeuksiin heitä vastaan nostettuijen insestiväitteiden vuoksi. Ketään heistä ei ole tuomittu, eikä edes syytettä ole nostettu. Silti heitä on rangaistu mm. pitkään kestäneillä lasten tapaamisrajoituksella.

    Lue haastattelut Mot ohjelmassa Lääkärit tuomarina.

    http://yle.fi/mot/mv040419/kasikirjoitus.htm
    ———-

  3. No name. sanoo:

    Ammattitaidon puute johtaa ylilyönteihin. Yliopistolehti 6/95. Anu Suomelan kannaotto.

    Insestin selvittämisessä tarvitaan oikeuslaitosta
    Yliopisto-lehdessä 4/95 insestiä käsittelevässä Lea Parkkosen jutussa esitettiin useita seikkoja, joiden syvempi pohdinta on tarpeen. Fredrik Almqvistin näkemyksenä tuotiin esiin, ettei ensisijaista ole saada syytettyä telkien taa ja lasta huostaan, vaan koko perhettä pyritään auttamaan. Hän totesi myös, että insestin tulkinnassa ei kyse ole ammattitaidon vaan resurssien puutteesta.
    Niko-tapauksen julkisesta puinnista Parkkonen toteaa mm.: ”Viranomaisten menettelytapoja kritisoitiin ankarasti, vaikka itse syytteen todentaminen tai kumoaminen jäikin vähemmälle huomiolle.”

    On totta, etteivät tiedotusvälineet osoittaneet suurtakaan kiinnostusta Helsingin hovioikeuden päätökseen, vaikka siinä ilmaistiin ne tyypilliset virheet, joita insestin selvittelyssä tehdään.

    Päätös sisälsi tiivistettynä mm. seuraavan: ”Erityisesti huomioon ottaen, että asiantuntijat olivat erimielisiä tutkimuksessa käytetyistä menetelmistä, ettei perheneuvolassa ja sairaalassa tehdyistä tutkimuksista voitu päätellä isän syyllistyneen syytteessä kerrottuun menettelyyn.

    ”Tutkimus ei kohdistunut koko perheeseen vaan pelkästään lapseen. Häntä tutkittaessa oli esitetty johdattelevia ja osittain painostavia kysymyksiä, ja lapsen vastauksia oli ymmärretty väärin.”

    ”Lapsen lausahduksista ja leikeistä ei voida päätellä, milloin hän kertoi mielikuvitusmaailman tapahtumista ja milloin taas todellisuudesta. Hän on tosin kertonut isän tietävän pyllyleikeistä, mutta hän ei ole kertonut leikkineensä niitä isän kanssa, eikä hänen puheistaan voida päätellä näin tapahtuneenkaan.”

    ”Riittävästi huomiota ei kiinnitetty siihen, että tutkimustilanne poikkesi tavanomaisesta kanssakäymisestä lapsen ja vieraan aikuisen välillä. Kysymyksessä oli ollut noin viisi kuukautta kestänyt yhtäjaksoinen tutkimus, ja lapsi oli usean kuukauden ajan eristettynä vanhemmistaan saaden tavata heitä vain valvotuissa olosuhteissa. Jo nämäkin seikat olivat saattaneet vaikuttaa haitallisesti lapsen käyttäytymiseen tutkimustilanteessa.”

    Ammattitaito ei siis suinkaan ole niin korkealla tasolla, kuin Almqvist uskoo, myöskään kansalaisten oikeusturvaa ei ole riittävästi pohdittu julkisuudessa. Pohdiskelua vaatii erityisesti Almqvistin käsitys siitä, että tarkoitus on auttaa insestiperhettä, eikä järjestää pahantekijää telkien taa ja lasta huostaan.

    Miksi lapsen hyväksikäyttöön tulisi suhtautua eri tavoin kuin muihin laissa rikoksiksi määriteltyihin tekoihin, kuten Almqvist esittää? Suomen laki ei toistaiseksi tunne sitä vaihtoehtoa, että tuomittu voisi vankilan sijaan hakeutua hoitoon, ja insestihän on rikos, tosin harvinainen.

    Kolme 10 000:sta (0,03 prosenttia) alle 18-vuotiaista kertoo olleensa sukupuoliyhdynnässä vanhempansa kanssa. 0,5 prosenttia tytöistä kertoi olleensa muunlaisen insestin kohteena isän tai isäpuolen taholta (Sariola 1990).

    Rikosten tutkinta kuuluu oikeusviranomaisille, poliisille, syyttäjälle ja tuomioistuinlaitokselle. Vain tätä kautta voidaan kaikille asianosaisille, myös lapselle, taata länsimaisen oikeusperiaatteen mukainen oikeussuoja. Sen takaaminen on perheen auttamista.

    Perheen oikeusturvan kannalta on mahdoton tilanne se, että esitetään epäily vakavasta rikoksesta, jonka perusteella lapsi otetaan huostaan, mutta asiaa ei tutki oikeusviranomainen, vaan selvittely jätetään lastensuojeluviranomaisten, lääkärin tai psykologin tehtäväksi. Hoidollista ja tutkinnallista puolta ei tule sotkea toisiinsa, niin kuin nykyään tehdään.

    Ainoa oikeussuojakeino, joka perheelle tällöin jää, on yrittää tehdä itsestään rikosilmoitus, ja saada sitä kautta asia tutkituksi. Tällainen asetelma on Euroopan Ihmisoikeussopimuksen vastainen.

    Hoitotyön ammattilaisia toki tarvitaan asian tutkinnassa, ja on ihanteellinen tilanne, jos rikoksen tapahduttua pyritään auttamaan koko perhettä. Näinhän tulisi menetellä kaikkien sellaisten rikollisten suhteen, joiden toiminnan taustalla ovat psyykkiset ongelmat.

    On kuitenkin epäterapeuttista ja loukkaavaa ”hoitaa” perhettä insestin vuoksi, jos ei ole edes varmuutta, onko sellainen tapahtunut.

    Syksyllä 1993 pääjohtaja Vappu Taipale totesi MTV3:n uutisissa, että kahden edellisen vuoden aikana lastensuojeluviranomaiset olivat selvittäneet 1500 insestitapausta. Todennäköistä on, että tämän hysteerisen boomin seurauksena Suomeen jäi satoja lastensuojelun insestiksi leimaamia, rikki lyötyjä perheitä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta todistaa syyttömyyttään, tai saada huostaanotettuja lapsiaan kotiin.

    Yllättävää on, että oikeusoppineet kuten Hannu-Tapani Klami ovat puolustaneet lastensuojelun oikeutta pitää lasta huostassa, vaikkei näyttöä insestistä olekaan (Defensor 11_12/1993). Perheen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että annetaan julmin mahdollinen rangaistus, lapsen menettäminen. Mitään keinoa syyttömyyden osoittamiseen ei ole.

    Niko-tapauksessa lastensuojelu vaati vapauttavan tuomion jälkeenkin perheeltä insestitunnustusta ehtona lasten kotiuttamiselle. Meillä siis näyttää olevan kaksi tuomioistuinta, toinen länsimaisella oikeusperiaatteilla ja toinen inkvisitiolaitoksena toimiva.

    Anu Suomela
    toiminnanjohtaja
    Perheen Suojelun Keskusliitto
    PESUE ry

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: