Miten lastensuojelusta tuli kyttäämistä?

Hukassa huostassa

Uskoni sosiaaliviranomaisten moitteettomuuteen oli vahva, kunnes vuonna 2008 tuttavani haki apua arjessa jaksamiseen. ADHD-diagnoosin saanut lapsi uhattiin ottaa väkisin hoidollisesti huostaan. Äidin oletettua masennusta käytettiin suunnitelmien verukkeena.

Media uutisoi kyseenalaisin perustein tehdyistä huostaanotoista. Vaikka tunsinkin empatiaa perheitä kohtaan, olin epäileväinen. Otin selvää luvuista lukemalla THL:n Lastensuojelu 2010 -tilastoraporttia. Osoittautui, että lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli melkein 80 000 lasta tai nuorta. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja oli kaikkiaan yli 17 000 – puolet enemmän kuin 1990-luvun alussa. Kaikista sijoitetuista lapsista 10 000 oli huostassa, viidennes tahdonvastaisesti.

Ei kai tällaiseen ryhdytty turhaan? Eikö huostaanottoja nimenomaan tehty liian myöhään ja varovaisesti, perheitä turhankin paljon suojellen? Jotainhan näissä perheissä täytyi olla pielessä, kun asiat olivat ajautuneet niin pitkälle! Muuten järjestelmä osoittautuisi läpimädäksi.

Huolitalouden tulkitsijat

Ennen helmikuussa esitettyä Silminnäkijän dokumenttia Huostaanotettu bisnes olin halunnut uskoa, ettei maassamme tehdä laittomia huostaanottoja. Kun huostaanottoperhe kertoi kantansa, ajattelin, ettei kertomus ole lähtökohtaisesti uskottava, vaan katkeruuden sävyttämä sepite. Yksipuoliseen kannanottoon ei vaitiolovelvollinen viranhaltija edes voisi antaa julkista vastinettaan. Ohjelman jälkeen havahduin. Entäpä, jos myös virkamiehen versio perustuu subjektiiviseen tulkintaan?

Varatuomari Leeni Ikonen on jo 20 vuotta paneutunut lasten ihmisoikeuksiin ja työskennellyt juristina lastensuojelukentällä. Samaan aikaan sosiaalipuoli on saanut mediassa läpi sanoman, jonka mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kasvava määrä johtuisi yksinomaan perheiden pahoinvoinnista. Ideologian mukaan lapsen ulkoistaminen perheestä ostopalveluna sijaishuollon piiriin auttaa lasta ja jopa huojentaa tämän mieltä.

Todisteeksi lapsen huostaanotolle riittää huoli, jota sosiaalityöntekijä väittää lapsesta tuntevansa. Leeni Ikonen puhuukin huolibisneksestä. Huolitalous puhuu ongelmien sijaan huolesta painottaen varhaista puuttumista ja lapsen etua. Sen mukaan ammattilaisen huoli on objektiivinen fakta. Mutta kuka määrittelee lapsen edun, siis vanhempia paremmin? Kuka päättää, onko lapsen ja vanhemman kiintymyssuhde vaurioitunut tai vanhemmuus ”riittävää”? Tai sen, onko huostaanoton edellytys eli vaara tai sen uhka vakavaa?

Vastuussa ovat sosiaalityöntekijät, joista noin puolet on epäpäteviä eli ”valesossuja”. Vuonna 2010 sijoitettiin kiireellisesti yli 3 400 lasta, viidenneksen edellisvuotta enemmän. Hoivakielessä toimien oikea-aikaisuus herättänee ihastusta, vaikka pahimmillaan ylityöllistetty sosiaalityöntekijä tapaa lapsen vain muutaman kerran huostaanottoprosessin aikana. Onko siis kyse vallankäytöstä?

Lastensuojeluilmoitusten kulta-aika

Vuonna 2008 voimaan tulleen uuden lastensuojelulain oli määrä parantaa perheen oikeusturvaa, mutta se laajensikin ilmoitusvelvollisuutta ja madalsi kynnystä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Uusi sosiaalieetos näyttää kannustavan lapsiperheiden kanssa työskenteleviä ottamaan yhteyden lastensuojeluun, kun vähänkin epäilee. Lastensuojelun tietopaketissa (2008) kevennetään ilmoittajan moraalista taakkaa: ”Turhaksi myöhemmin osoittautuva puuttuminen on parempi kuin hädissään olevan lapsen jättäminen ilman apua.” Eipä ihme, että lastensuojeluilmoituksia tehtiin toissa vuonna 88 347. Määrä lisääntyi yli kymmenyksellä edellisvuodesta.

Kieriskelen yöllä sängyssä ja mietin, miten madallettu ilmoittamiskynnys on vaikuttanut lastensuojelun lisääntyneisiin asiakasmääriin. Entäpä jos joku käräyttää kostoksi perheeni? Nimetön ”ilmianto” voi hyvinkin olla mahdollinen. Niitä voi nimittäin kuka tahansa vähän huolestunut tehtailla määrättömästi ja perättömästikin ilman rikosseuraamuksia.

Tiedän monia, jotka ovat tehneet ilmoituksen lastensuojeluun. Milloin syynä on ollut puistossa kesäiltana yksin leikkinyt koululainen, rapussa kirkunut uhmaikäinen tai lapsi, jonka äiti ”kuulosti humalaiselta soittaessaan tarhaan”. Sen sijaan, että ilmoittajat olisivat menneet vanhempien luo ja kysyneet, mitä kuuluu tai voinko auttaa, he toteuttivat huolehtivan kansalaisen valvontavelvollisuutensa ja kilauttivat sosiaalitoimeen. Lähimmäisen kyttäämisestä oli tullut yhteiskunnallisen osallistumisen armelias, moraalisesti palkittava ele.

Jokainen näistä ilmoittajista perusteli tekojaan ”voimakkaalla intuitiolla”. Mutta nimenomaan intuitioon, fiilikseen tai ”mutuun”, ja juuri niihin, ei pidä perustaa mitään. Intuitio on hämärä käsite, jolla terapia-aikakaudesta huumaantunut keittiöpsykologi voi perustella vainoharhansa. Varhaisen puuttumisen hengessä hatarat tulkinnat naamioidaan ylevän oikeamielisiksi. Sosiaalipolitiikan professori JP Roos kertoo eteläsuomalaisessa kunnassa toimivasta perhepäivähoitajasta, joka on tehnyt jo viisi perätöntä ilmiantoa hoitolapsistaan. Lastensuojelu on ottanut kaikki vakavasti. Joten miten nimettömiin ilmoituksiin tulisi suhtautua?

Puutteellisia asiakirjoja

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle langettavia tuomioita lasten huostaanotoista. Mutta mitäpä niistä! Vai oletteko kuulleet virkamiesten pyytävän julkisesti anteeksi? Ovatko he koskaan kyseenalaistaneet toimintatapojaan? Virheellistä huostaanottoa järjestelmä ei ainakaan tunnista. Virkamiehen käsitellessä ihmisoikeusasioita työlle tulisi asettaa korkeat laatuvaatimukset. Kuitenkaan Leeni Ikosen mielestä lastensuojelun asiakirjat eivät täytä virkamiehelle asetettuja objektiivisuusvaatimuksia, lakeja ei noudateta. Huostaanottohakemukset voivat perustua tulkintoihin tosiseikkojen sijaan, mutta ne otetaan todesta ja hyväksytään hallinto-oikeudessa: ”Perheen tulisi voida kumota väitteet, mikä on usein mahdotonta. Tämä käännetty todistustaakka on vakava oikeusturvaongelma.”

JP Roos kirjoittaa: ”Päätöksiä tekevät virkamiehet, joita valvovat maallikkoelimet ovat kumileimasimia. Valitusten käsittely on hidasta ja tehotonta. Lasten palauttaminen vanhemmilleen on äärimmäisen hankalaa. Kansalaisen on vaikea saada oikaisua perheensä kohteluun.” Roosin mukaan virkamies voi huolehtimisellaan jopa tuhota perheitä ja päästä itse kuin koira veräjästä, uskoen vieläpä toimineensa oikein.

Tästä on juuri kyse: itsepetoksesta. Sosiaaliala tekee toki usein hyvää ja tärkeää työtä sydämellään – mutta se uskoo tekevänsä niin poikkeuksetta. Niin se kuvitteli silloinkin, kun se lietsoi itsensä insestihysteriaan ja löysi hyväksikäyttäjän merkkejä ihan tavallisista isistä.

Käsitys normaaliudesta kaventunut

Minun on ikävä vanhoja aikoja, kun lapsenkasvatuksessa puhuttiin maalaisjärjestä, rajoista ja rakkaudesta. Nykyään kuulee vain älyllisyydeksi naamioitua psykopuhetta.  Jos perhe ei ole normaali, se on epänormaali, jolloin se on hajotettava. Käsityksen normaaliudesta määrittelee lastensuojeluväki. Mutta onko käsitys kapea ja elämälle vieras? Mitä ihmettä on tapahtunut?

Voiko olla, että lapsilähtöisestä vanhemmuudesta on tehty normi, täydellisyyttä tavoitteleva suoritus, joskin mahdoton toteutettavaksi? Lapsi ei saa enää kasvaa vapaasti ilman epäilystä heitteillejätöstä. Lasta ei saa hoivatakaan vailla huolta äärimmäisestä ylihuolehtivaisuudesta. Ja kun asetat rajat, kasvatusasenteesi voidaan tulkita autoritaariseksi. Joten juopa siinä sitten rennosti lasillinen punkkua, kun Varhaisen Puuttumisen Yksikkö vaanii ikkunan takana. Ja auta armias, jos teille sukeutuu vuosisadan perheriita, tai annat kerran tukkapöllyä lapsellesi. Silloin varhainen puuttuminen todellakin tarkoittaa lapsen varhaista puuttumista perheestä.

Kun sijoitus vaaransi lapsen

Tätä kirjoittaessani tietooni on tullut taas kaksi uutta erityislapsen vanhempaa, joita koulu on kostotoimena uhkaillut sossulla. Ja eräs ADHD-lapsen äiti, joka haki itse apua lapselleen tämän jouduttua todistamaan väkivaltaa tuttavan luona. Lapsi oli sen jälkeen alkanut oirehtia, liikkua epämääräisissä porukoissa ja karkailla. Arvatkaa miten siinä kävi? Saiko lapsi terapiaa, kuntoutusta tai oppilashuollon tukea? Ei. ”Paha lapsi” pantiin laitokseen. Syynä oli se, että lapsi vaaransi oman terveytensä.

Mutta entä sijoitus? Vaaransiko se lapsen terveyttä? Kyllä. Palatessaan kotilomalta laitokseen lapsi sai ohjaajan pysäyttämään auton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja säntäsi moottoritien yli kotiinpäin menevien kaistalle. Paikalle pysähtynyt miesautoilija sai estettyä lapsen hyppäämästä auton alle.

Voitte soittaa minulle Paranoidin, mutta luottamukseni viranomaisiin on heikentynyt ja se järkyttää turvallisuudentunnettani. En suinkaan pidä heitä kaikkia läpeensä mielivaltaisina, koska olen kuullut lukuisia tarinoita rankoissa oloissa viisaita ratkaisuja tekevistä sosiaalityöntekijöistä. Tunnen heitä itsekin. En kuitenkaan usko jokaisen virkailijan ammattitaitoon. Eikä kyse ole salaliittoteoriasta. Kyse on vallitsevasta käytännöstä.

Kirjoitus on lyhennelmä kirjailija, toimittaja Maria Syvälän kirjoituksesta Suomen Kuvalehdestä, koko tekstin voi lukea täältä: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/hukassa-huostassa

Comments
One Response to “Miten lastensuojelusta tuli kyttäämistä?”
  1. No name. sanoo:

    Varatuomari Leeni Ikonen ottaa blogissaan kantaa lastensuojelun ja huostaanottojen epäkohtiin.

    Tässä linkissä löytyy useita Leeni Ikosen kannaottoja lastensuojelun historiaan.

    http://www.knuutilaki.net/kirjoitukset/40-missa-syy-lisaantyneisiin-huostaanottoihin
    ————————

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: