Sijaisperheetkin koostuvat ihmisistä

Anu Suomela

ja sossutkin tekevät virheitä

On otettava huomioon se mahdollisuus, etteivät lapsen olosuhteet sijaisperheessä aina vastaa hänen tarpeitaan, tai toisinaan jopa vaarantavat hänen terveen kehityksensä. Sijaisperheessä asuminen voi katkaista lapsen kaikki yhteydet hänelle tärkeisiin ja läheisiin ihmisiin. Lapsi voidaan eristää täydellisesti aiemmasta elämästään tarpeettomien yhteydenpitokieltojen ja perusteettomien tapaamisrajoitusten kautta. Hallitus kuitenkin lähtee puolustamaan virheellisiä viranomaisinterventioita ja esittää, että lapsen oma perhe aiheuttaa kaikki lapsen ongelmat. Realistista olisi ottaa huomioon, että monet lapsen vaikeudet johtuvat hänen erottamisestaan omasta perheestään ja tutusta ympäristöstä. Myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä on erilaisia parisuhteen ristiriitoja ja erilaisia elämän tuomia vaikeuksia. Eivät nämäkään perheet ole immuuneja elämän vaikeuksille, vaikka perheet olisi kuinka hyvin valikoitu, mitä ne eivät ole.

Jatkan Anu Suomelan haastattelemista, kun mieltäni on jäänyt vaivaamaan Anneli Auerin tapauksessa sosiaalityöntekijöiden menettely.

 

NB: Olet itse suorittanut akateemisen loppututkinnon lastensuojelussa, eli olet myös sossu. Mitkä näet ongelmina lastensuojelun menettelytavoissa?

AS: Tällä on pitkä historia, lähtien köyhäinhoidosta hyvinvointivaltioon, sekä lainsäädännön kehityksestä. Vuonna 1982 tuli voimaan hyvin ihmisoikeusmyönteinen lastensuojelulaki, jolla taattiin vanhempien oikeudet omiin lapsiinsa huostaanotosta huolimatta.

Tuon muutoksen jälkeen lakia paikkailtiin jatkuvasti siten, että viranomaisen valtaa palautettiin. Ehkä siksi, että hallinto pelkäsi menettävänsä otteensa kansalaisten valvonnasta. Suomihan on ollut yhteiskunta, jossa viranomaisvalvonta on kehitetty sellaisiin mittoihin, ettei moista taida löytyä muista länsimaisista valtioista. Laki uudistettiin viimeksi 2008, ja sitäkin on jatkuvasti paikkailtu. Ja nyt STM:ssä taas valmistellaan tietojeni mukaan uutta lakia nykyisen torson tilalle.

 

NB: Mikä tässä on pielessä?

AS: Jaa-a. Pielessä on se, että laki on määritellyt sossuille oikeuden määritellä, mikä on lapsen etu. Siitä on muodostunut sossuille miekka ja kilpi. Historioitsija Panu Pulma sanoi jossain, että on itsestään selvää, että jos lapsikuninkaalle annetaan valta, joku muu käyttää sitä hänen puolestaan. Ja se joku on nyt lastensuojelu.

Yksi vielä suurempi ongelma on se, että lasten asioita käsitellään monilla eri oikeusfoorumeilla, usein yhtä aikaa. Jos kyseessä on seksuaalisen hyväksikäytön epäilyyn liittyvä tapaus, jossa lapsi otetaan huostaan, asia käsitellään sossulan esityksenä hallinto-oikeudelle. Rikosprosessina se menee syyttäjän kautta käräjäoikeuteen. Jos kyseessä on vielä huolto- ja tapaamisoikeusriita, sitä käsitellään käräjäoikeudessa erillisenä prosessina. Lisäksi on tapaamisoikeuden täytäntöönpanoprosessi, joka kulkee omaa linjaansa. Ja kaikissa näissä käsitellään saman lapsen asiaa, joskus vuosiakin.

 

NB: Mitä sinä ehdotat, että pitäisi tehdä?

AS: Minusta lapsen asiat pitää käsitellä linjalla käräjäoikeus – hovioikeus, eli saman katon alla kaikki, ja yksissä käsissä. Yksikin oikeuskäsittely lapsen vanhemmille valtava stressi, joka vaikuttaa myös lapsen hyvinvointiin. Intialainen sananlasku sanoo: ‘Jos haluat ruokkia lasta, ruoki hänen äitiään’. Siinä on ymmärretty, että äidin hyvinvointi takaa lapsen hyvinvoinnin. Vuosia kestävät oikeuskäsittelyt uuvuttavat ja tuhoavat perheen, jonka tahto on suojella lastaan. Nykyisen järjestelmän keskellä tuo tuho on todennäköisin lopputulos. Eikä se ole lapsen etu.

Stakesissa oli aikanaan erittäin lupaava projekti nk. ‘Läheisneuvonpito’, joka oli Uudesta Seelannista kopioitu malli. Siinä koottiin kaikki lapselle läheiset yhteiseen neuvonpitoon, ja jakamaan tietojaan ja vastuuta. Sosiaalityöntekijä ei ollut siinä määräävässä asemassa, ainoastaan auttoi eri tahoja neuvottelemaan mitä pitäisi tehdä.

Se toimi myös meillä kokeilukunnissa hyvin. Sitten tuo ansiokas malli näyttää kadonneen, ja on palattu viranomaisjohtoiseen toimintatapaan. Ehkä tuo vallan siirtäminen niille, jotka aidosti haluavat ottaa vastuuta lapsesta oli viranomaisille liian rankka juttu.

 

NB: Olet vienyt lukuisia lastensuojelutapauksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ja Suomi on saanut lukuisia tuomioita. Miten Suomen valtio on noihin valituksiin suhtautunut?

AS: Se onkin aika merkillistä. Suomi on allekirjoittanut tuon sopimuksen, eli sitoutunut siihen. Lastensuojelutapauksissa kyse on nimenomaan Artikla 8:n soveltamisesta, eli perhe-elämän ja yksityisyyden suojasta. Merkittävin näistä tapauksista oli ensimmäinen, jossa Suomen valtio tuomittiin ensin jaostossa (2000), ja valtion valituksen jälkeen myös Grand Chamberissä (2001). Se, mikä tuossa valtiovallan esittämässä minua erityisesti hätkähdytti, oli STM:n valmistelija Pia-Liisa Heiliön esittämä perustelu sille, että lasten huostaanotto, ja liki täydelliset tapaamisrajoitukset olivat oikeutettuja.

Tuossa tapauksessa nuorempi lapsi otettiin huostaan suoraan synnytyspöydältä. Josta syystä äiti meni psykoosiin. Isä sain lapsen kotiinsa, ja hoiti häntä 10+ tuloksin. Salli kuitenkin äidin käydä salaa katsomassa vastasyntynyttään, josta seurasi kaikkien tapaamisten kieltäminen, ja lasten siirto sijaisperheeseen.

STM:n Heiliö kommentoi tuota menettelyä EIT:lle seuraavasti: “Lapset voivat täysi-ikäisinä ottaa yhteyttä vanhempiinsa, ja siten luoda normaalit perhesuhteet”. Voiko tuon kyynisempää asennetta olla? Sekä vanhemmilta, että lapsilta oli riistetty kaikki oikeudet lasten yhteisiin kasvun vuosiin. Lapsilta oli riistetty yhteys vanhempiinsa, ja vanhemmilta oikeus lapsiinsa. Ja STM:ssä siis katsottiin asiaa siten, että tuo oli ihmisoikeussopimuksen mukaista menettelyä.

Kaikkiin EIT:een tehtyihin valituksiin STM/UM on vastannut samoilla kiistämisillä. Näin yksityinen kansalainen on myös EIT:n valituksissa laitettu asetelmaan, jossa hän joutuu Daavidina taisteluun valtiovallan pohjattomien Goljatin resurssien kanssa. Näissä asioissa valtiovalta ei siis ole mitenkään kansalaisen oikeusturvan puolella, vaan koko ministeriöiden koneistolla yksittäistä kansalaista vastaan.

Comments
One Response to “Sijaisperheetkin koostuvat ihmisistä”
  1. Nimetön kirjoitti:

    Auerin lasten kohtaloa sureva äiteli

    Kävellessäni tänään aivan ihanassa keväisessä auringonpaisteessa kauppaan, pulpahti yht´äkkiä mieleeni Auerin lapset ja omat kokemukseni sosiaalitoimesta 1970 luvulla sekä oman 4-5 vuotiaan poikani juttelu päiväkodin takapihalla tapahtuneesta.

    Ajattelen Auerin lasten kohtaloa usein ja mietin sitä, että miten he tulevat selviytymään tästä hyväksikäyttöjutusta (murha on juttu erikseen), joka lehtitietojen perusteella on hyvinkin kyseenalainen. Ahdistaa…

    1970 luvulla sisaristani kaksi kuoli 26-vuotiaana ja kummallakin oli 3 pientä lasta. Toinen asui muualla ja toinen koto Suomessa.

    Suomessa asuneen sisareni lähistöllä asunut lapseton pariskunta (mies poliisi) olisi halunnut nuorimman 4-vuotiaan pojan itselleen. Lapsista tehtiin lastensuojeluilmoitus. Lasten isä huolehti lapsista olosuhteisiin nähden hyvin. Sosiaaliviranomaiset olivat kuitenkin todella fiksuja ja eivät halunneet lapsia erotettavan. Ymmärsivät, että se olisi vahingollista heille. Perheen vanhin 7-vuotias lapsi oli pyytänyt ottamaan yhteyttä tätiinsä eli minuun. Siitä alkoikin hyvä yhteistyö sosiaaliviranomaisten kanssa. Sosiaalivirkailija ottikin yhteyttä minuun ja saivat siten tietoa kauttani, koska vierailin lasten luona usein.

    Olen todella onnellinen siitä, että tarina päättyi niin onnellisesti, että sisarukset saivat kasvaa yhdessä ja voivat tälläkin hetkellä, aikuisina hyvin. Uskon niin, että mikäli heidät olisi otettu huostaan tai erotettu toisistaan rakkaan äitinsä menetettyään, niin tilanne olisi aivan varmasti toisenlainen.

    Mieleenpainuvinta asiassa on se, että noin kymmenisen vuotta tapahtumien jälkeen minuun otettiin vielä yhteyttä. Asiassa mukana ollut sosiaaliviranomainen halusi tietää, että mitä lapsille kuuluu.

    Lasten kuuluu kasvaa yhdessä eikä heitä myöskään tulisi erottaa ainoasta elossa olevasta biologisesta vanhemmastaan.

    Mikä lastensuojelussa on muuttunut em. ajankohdan jälkeen, mietityttää?

    Mietin Auerin veljen motiivia (onko sittenkin raha) ja sitä, että onko lapseton pariskunta parhain mahdollinen sijaisvanhempi lapsille, jotka ovat kokeneet pahimman mahdollisen eli isän traagisen menetyksen.

    Mitä sitten omaan, silloiseen pieneen poikaani tulee, niin hän käpertyi kainalooni ja sanoi, että äiti, mieltäni painaa yksi paha juttu. Jutusteltiin ja sanoin hänelle, että äidille voi kertoa kaikki murheet. Poika jatkoi, että se on aivan kamalaa… Lopulta kertoi, että he olivat lasten kanssa paljastelleet päiväkodin takapihalla pippeleitä ja pimppejä. Puhumalla asiasta lapsi rauhoittui, kun sai asiallista tietoa ja sen olevan ihan normaalia.

    Edellä mainitun vuoksikin tuntuu aivan käsittämättömältä, että lapset alkavat puhua hyväksikäytöstä vasta sitten, kun heidän äitinsä vapautui vankilasta. Omaa poikaani ajatellen, hän ei olisi millään pystynyt pitämään asiaa noin pitkään sisällään. Kyllä sen jotenkin olisi täytynyt näkyä Auerin lasten käytöksessä ja puheissa, koska lehtitietojen mukaan hyväksikäyttö ja pahoinpitely ovat olleet todella rajua.

    Toivon sydämestäni kaikkea hyvää niin lapsille kuin Anneli Auerillekin.

    Lämpimin halauksin ja ajatuksin!

    äiteli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: