Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän

Tarina, josta syntyi toinen tarina

Ymmärtääkseen tämän kauhutarinan lasten hurjista pahoinpitelyistä ja vastenmielisistä seksuaalisista hyväksikäytöistä, tulee ensin ymmärtää se todellinen ja murheellinen tarina, josta tämä jälkimmäinen valheellinen ja järkyttävä tarina on saanut alkunsa ja josta se on kehittynyt niihin mittasuhteisiin, jossa se nyt on. Pitää palata ajassa taaksepäin – aina siihen asti, jolloin koko perhe oli vielä kasassa, eli elämäänsä normaalisti ja voi hyvin.

Pitää ymmärtää, että ihmisten kaikilla teoilla ja elämässä sattuvilla tapahtumilla on aina joitakin seurauksia. Perheen isän murhalla, poliisin toimilla, lasten erottamisella äidistään, äidin tuomitsemisella murhaajaksi, julkisella ja virallisella ”tiedolla”, yleisellä mielipiteellä, sosiaalitoimen toimenpiteillä tai niiden puutteilla, sijaisperheen asenteella, ilmapiirillä ja toimilla, eristämisellä, peloilla, terapialla, äidin vapautumisella jne. Mikään ihmisen elämässä – niin aikuisen kuin erityisesti lapsen – ei tapahdu irrallaan ympäröivästä maailmasta.

motherdaughter

Ulvilan murha ja minä

En enää muista tarkkaan oliko vuosi 2007 vai 2008, kun poikani kertoi minulle, kuinka kamalaa on, että heidän luokan A:n isä on murhattu. Poika kertoi, että joku oli tullut niille kotiin yöllä ja tappanut isän. Kysyin, oliko murhaaja joku isän tuttu ja oliko isä joku rikollinen. Poika vastasi, että murhaaja oli ollut joku tuntematon ja ettei hän tiedä oliko isä rikollinen. Jatkoin hiukan ylimielisesti, että se ei voi olla totta, tietäisin, jos tuollaista olisi tapahtunut. En osannut yhdistää tätä mitenkään Ulvilan murhaan, koska asuimme Turussa. Kysyin hieman närkästyneenä, että millainen se tyttö oikein on, kun puhuu noin hulluja juttuja, eihän tuo voi olla tottakaan. Poika vastasi vaisusti, mutta uhmakkaasti, että on se totta ja A oli nähnyt sen ja A on ihan tavallinen ja normaali! Asia jäi sikseen.

Paljon myöhemmin, syksyllä 2009, kun tuli lööppeihin ja uutisiin, että vaimoa epäillään miehensä murhasta, jouduin pyytämään pojalta anteeksi. Tytön kertoma oli totta. Hänen isänsä oli murhattu yöllä kotona. En tiennyt aiemmin, että tuo tyttö oli Ulvilan uhrin lapsi. En tuntenut tytön äitiäkään vaikka poika oli käynyt tytön syntymäpäivilläkin. En tosin tuntenut monia muitakaan poikani kavereiden vanhempia.

Alkuun minulla ei ollut mitään kummempaa mielipidettä asiasta. Minusta oli täysin mahdollista, että vaimo olisi murhannut miehensä, tapahtuuhan noita. Ainoa asia, joka ihmetytti, oli se, että vasta kolme vuotta myöhemmin asia olisi selvinnyt poliisille. Tutustuin murhajuttuun, enkä enää uskonut vaimon olevan syyllinen ja siksi olin aika ihmeissäni käräjäoikeuden tuomiosta. Aloin kuitenkin epäröidä, voisiko perheen äiti olla syyllinen, koska en ollut aiemmin ymmärtänyt kyseenalaistaa oikeuden ratkaisuja. En ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, että syyttömiä ihmisiä tuomittaisiin Suomessa, saati elinkautiseen vankeuteen. Väärä tuomio ei tuntunut mahdolliselta vaihtoehdolta. Vaikka käräjäoikeuden tuomio oli omituinen, ajattelin, etten vain tiedä kaikkea. Asialla ei ollut minulle tuolloin niin hirveän suurta merkitystä, enhän tuntenut Annua vielä henkilökohtaisesti. Olin enemmänkin pettynyt omaan oikeudelliseen arviooni tuomion suhteen, joka meni aivan pieleen.

Meille oli tulossa vauva ja vanha asuntomme kävi ahtaaksi isolle perheelle, joten muutimme rivitaloon Annun seinänaapuriksi. En tosin tiennyt silloin, ketkä naapurissa asuivat. Asunto oli asumaton, koska Annu oli vankilassa ja lapset sijoitettuina. Vauva syntyi joulun aikoihin 2010 ja jäin kotiin äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Seurasin uutisia murhaoikeudenkäynnistä Vaasan hovioikeudessa, luotin kaikesta huolimatta aiempaan arviooni ja odotin vapauttavaa tuomiota, joka sitten tulikin 2011.

two women at cafe

Tuletko kahville, mulla menee hermot

Keväällä 2011 Annu pääsi vapaaksi odottamaan hovioikeuden tuomiota. Juttelimme muutaman kerran takapihalla ja kerran törmäsimme ostoksilla. Juttelimme lapsista ja koska he tulevat kotiin ja siitä, että tuomion on pakko olla vapauttava, kun päästivät vapaalle odottamaan. Meidän tyttö ja muut pihan lapset odottivat jo kovasti Annun lapsia kotiin ja kavereiksi.

Minulla oli tuona kesänä pitkä pätkä, kun en pystynyt nukkumaan yhtään. Valvoin monta yötä, aivan liian monta. Niin valvoi Annukin. Kuulin kuinka hän seinän takana kulki yöllä monta kertaa rappusia ylös ja alas. Meni useampi viikko. Kun minulla tavarat alkoivat tippuilla käsistä, ajatus katkeili ja joka asia itketti, menin lääkäriin ja sain nukahtamislääkettä. Niistä ei ollut mitään apua, en nukahtanut kertaakaan vaan valvoin ja kuulin kuinka Annukin valvoi ja kuljeskeli kotonaan. Ajattelin, mitä ihmeen järkeä tässä on, kun toinen valvoo seinän toisella puolella ja minä toisella – minulla asiat niin hyvin kuin vain ihmisellä voi olla ja toisella kaikki päin helvettiä. Pari yötä lisää valvomista ja uudelleen lääkäriin ja tällä kertaa sain kunnon myrkyt ja vihdoin nukuttua. Taivaallista.

En muista mikä päivä oli, mutta muistan, että olin hermoillut koiranpennun pissimisten kanssa ja vauva oli kitiviurannut kohtuudella. Minulla ei ollut juurikaan aikuista seuraa, koska kaikki ystäväni kävivät töissä ja minä en vauvan ja koiranpennun takia liikkunut missään. Mieheni teki paljon töitä ja isommilla lapsilla oli omat juttunsa. Menin vauva kainalossa soittamaan Annun ovikelloa ja mitään enempiä harkitsematta tokaisin vain, että ”tuletko kahville, kun mulla menee kohta hermot”. Annu lähti siltä seisomalta. Juteltiin useampi tunti ja juotiin kahviakin useampi pannullinen. Vauva rauhoittui ja koira pissaili sanomalehdelle, kun en ollut kokoajan vahtimassa. Omat hermot lepäsivät aikuisessa seurassa. Se oli kaivattua ja mukavaa vaihtelua vauvan kanssa jokeltelulle.

Kahviteltiin sen jälkeen monta kertaa viikossa, mutta aina tuntui, että jutut jäävät kesken, niin paljon oli puhuttavaa ja ihmeteltävää. Juteltiin tietysti myös murhajutusta. Kerroin Annulle, etten usko, että hän olisi murhannut miestään. Kerroin myös, ettei sillä toisaalta olisi minulle mitään väliä, niin voi joskus käydä. En pidä tappamista mitenkään mahdottomana asiana – vääränä, tuomittavana ja murheellisena, mutta en mahdottomana. Annulle asia oli tietysti tärkeä, koska hän ei ollut murhannut miestään ja lastensa isää. Hän oli joutunut kärsimään miehensä menetyksen ja siitä selviytymisen, poliisin loukkaavan kohtelun, väärät syytökset, tuomion, vankeuden, kaiken menettämisen ja lasten vieraantumisen. Ja kaiken ilman omaa syytä.

Tutustuin murhajutun materiaaliin ja kävi selväksi, ettei Annu mitenkään voinut olla murhaaja. Se oli yksikertaisesti mahdotonta. Tutkin kriittisesti asiakirjoja, koska en edelleenkään pitänyt mahdottomana sitä, ettei perheenäiti kykenisi tappamaan. Kuka tahansa pystyy tappamaan, se ei vaadi kovin merkillisiä edellytyksiä. Annun syyllisyyden tueksi ei kuitenkaan löytynyt mitään raskauttavaa todistetta, vaan täysin päinvastoin.

Meillä tuntui olevan paljon yhteistä. Molemmat oltiin neljän lapsen äitejä, molemmilla oli kokemusta yksinhuoltajuudesta ja huonoista ja hyvistä miehistä. Molemmat olimme valvoneet öitä lähes sekoamiseen asti – tosin täysin eri syistä. Monessa asiassa olimme kovin samanlaisia ja ajattelimme asioista samalla tavalla, mutta erojakin löytyi, etenkin luonteesta. Nopeasti kävi selville, ettei Annu ollut luonteeltaan mitenkään herkästi hermostuva tai äkkipikainen. Minä saatan olla hiukan tulistuvampi, kapinallinen ja ärsytettäessä jopa aggressiivinen. Annu taas on rauhallinen, harkitseva ja ärsytettynäkin ärsyttävän tyyni. Jos hänen kanssaan on eri mieltä asiasta, hän perustelee oman kantansa eikä hermostu. Minä vihastun helposti, jos koen vääryyttä tai epäreiluutta, kun Annu taas on helpommin sopeutuva, miettii selityksiä asioille ja mitä mahdollisuuksia hänellä on tilanteeseen vaikuttaa.

Annu kertoi, miten vaikeaa hänellä oli Jukan kuoleman jälkeen. Epäilemättä neljän pienen lapsen kanssa on jaksamista. Surulle ei voinut antaa valtaa eikä sille pienten lasten kanssa ollut edes aikaa. Toisaalta lapset myös pakottavat jaksamaan ja niinhän siinä kävi, että pari vuotta Jukan kuoleman jälkeen asiat olivat jo mallillaan ja lapsetkin toipuneet tapahtuman aiheuttamista peloista. Perheen elämä oli tavallista ja arkista. Siihen asti, kunnes poliisi päätti toisin ja tunkeutui perheen elämään kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin ja lopun me kaikki tiedämmekin.

Annu kertoi suhteestaan Jukkaan, mutta myös Jensiin ja Seppoon. Anneli kertoi avoimesti lapsista ja heidän elämästään. Juteltiin ummet ja lammet myös minun ongelmistani, jotka eivät luonnollisesti painineet läheskään samassa sarjassa Annun ongelmien kanssa. Huomattiin, että molempien elämässä oli ollut paha kriisi vuonna 2006. Annulla oli Jukan järkyttävä murha ja yksinhuoltajaksi jääminen ja minulla lapsen vakava sairaus ja avioero. Vuonna 2009 minun elämäni muuttui hyväksi – paremmaksi kuin koskaan ennen. Annulla taas alkoi samana vuonna täysi helvetti ja hänen elämänsä muuttui hirveäksi painajaiseksi – huonommaksi kuin koskaan ennen, edes Jukan kuolema ei vetänyt vertoja niille kärsimyksille, jotka tuolloin alkoivat.

Välillä ei voitu välttyä kyyneliltä, mutta yritimme pitää pahan olon poissa meidän samanlaisella ”huonolla” huumorilla. Kävimme kaupoissa ja asioilla, mutta pääasiassa kahvittelimme meillä. Se oli kätevintä, koska minun piti huolehtia vauvasta ja se oli tietysti helpointa kotona. Kerran olimme ostoskeskuksessa ostamassa kenkiä ja vitsailimme, että luotamme Peite-Sepon ammatilliseen arvioon, ei siis osteta kiilakorkokenkiä. Peite-Seppo oli arvostellut raportissaan Annelin kävelytyyliä. Annulla oli ollut tuolloin jalassaan uudet kiilakorkokengät ja vaivalloinen kävely oli johtunut kengistä, ei Annusta. Vitsailimme poliisien tekemisillä ja keksimme erilaisia naurettavia lööppejä ja hihitimme kuin teinitytöt. Hulluttelimme ajatuksella tilakuuntelusta ja vaadimme saada meidän keskustelut litteroituna.

haven't had coffee yet

Annu ja lapset

Pientenlasten vastaanottokodissa asuessaan lapset eivät osoittaneet mitään pelkoja äitiään kohtaan vaan päinvastoin ikävöivät tätä kovasti. Annu halusi, että lapset muuttavat hänen veljensä luo asumaan, kunnes hän vapautuu vankilasta. Se tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta. Annu luuli, että hänet pian vapautetaan, sijoitus ei kestäisi siis kovin kauan. Veli ja veljen vaimo eivät tunteneet lapsia hyvin entuudestaan, mutta olivat sukua ja siksi paikka tuntui oikealta. Neljän lapsen sijoittaminen samaan paikkaan ei olisi muuten onnistunut Turussa vaan lasten olisi pitänyt muuttaa satojen kilometrien päähän. Ammatti-ihmiset antoivat lausuntonsa ja vastustivat lasten muuttoa sukulaisiin varoitellen vaaroista, jotka sittemmin ovat käyneet julmasti toteen.

Kesällä 2011 A kävi usein kotona ja vietti viikonloppuja äidin kanssa. A:n oli tarkoitus muuttaa syksyllä takaisin kotiin. Äiti ja tytär jo kinastelivat huoneen sisustuksestakin melko normaaliin äiti-tytär -tyyliin. Suhde pienempiin lapsiin olikin paljon hankalampi. Voisi kai sanoa, ettei mitään suhdetta enää ollut. Sijaisvanhemmille ei millään tahtonut sopia tapaamiset lasten ja äidin välillä. Pienemmät lapset olivat vieraantuneet äidistä. He eivät halunneet tavata edes vanhoja hyviä kavereitaan, mikä oli hiukan outoa. Kaverit odottivat heitä innolla leikkimään, mutta he kulkivat ohi täysin välinpitämättöminä ja sanoivat, etteivät tarvitse vanhoja kavereita enää. Heillä oli jo uudet kaverit.

Pienemmät lapset kävivät äidin luona pikaisesti 1.8.2011. He eivät puhuneet mitään, olivat vaivautuneita, etenkin yksi lapsi oli kovin levoton. Lapset eivät halunneet syödä edes äidin tarjoamaa jäätelöä, kyselivät vain, että joko kohta lähdetään. Vierailusta jäi Annulle todella omituinen ja paha olo. Jälkeenpäin tiedämme, että tuona aamuna lasten eno oli käynyt Porissa viemässä syyttäjälle ja kumppaneille lasten videoituja haastatteluja.

Annu sai pian tietää, että pienemmät lapset olivat alkaneet puhella omituisia juttuja. Yritimme miettiä, mistä se johtuu. Ajattelimme, että he ovat alkaneet uskoa äidin olevan murhaaja ja pelkäsivät kotiin paluuta. Annu ei saanut veljeään kiinni, veli ei vastannut puhelimeen. Minua alkoi epäilyttää. Annu luotti veljeensä ja uskoi, että asialle on jokin luonnollinen selitys. Isoäitikään ei saanut yhteyttä poikaansa. Annu ajatteli, että poliisi oli varmasti kieltänyt yhteydenpidon.

Syyskuussa A vietiin koulusta kesken tunnin tutkimuksiin ja kuulusteluihin. Poikani kertoi, että kaksi isoa miestä oli hakenut A:n koulusta. Poliisi vei A:n tietokoneen, päiväkirjat ja muita tavaroita.  Annulta oli kotietsinnässä viety puhelin, tietokone ja muuta tavaraa. Lainasin Annulle puhelinta ja tietokonetta, että hän sai soitettua ja laitettua viestiä asianajajalleen ja A:n sosiaalityöntekijälle. Ainut mitä saatiin selville, oli että A oli viety jonnekin ”turvaan”. Myöhemmin A kertoi puhelimessa äidille, että pienet ovat puhuneet jotain ihan hulluja juttuja, niin hulluja, ettei hän edes halunnut puhua niistä. Annu oli huolesta sekaisin. En osannut auttaa mitenkään. Kaikki tuntui ihmeelliseltä ja epätodelliselta. Silloin ymmärsin, mitä Annu tarkoitti sillä, että hänellä on usein tunne kuin katselisi jotenkin ulkopuolelta sitä, mitä hänelle tapahtuu, muuten ei meinaa jaksaa kestää.

baby_puppy

Kahden miehen matkaan

Annun piti tulla tiistaina 13.9.2011 aamulla yhdeksältä meille kahville, olimme sopineet siitä maanantaina aamulla, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Se ei ollut yhtään Annun tapaista, joten menin katsomaan. Asunto oli hiljainen ja vaikutti tyhjältä. Paha aavistus hiipi ja kurkkua alkoi kuristaa. Uskottelin itselleni, että Annu nukkuu sikeästi loputtoman unettomuutensa jälkeen. Olin levoton koko päivän ja ihmettelin lasten kuullen, että missähän Annu on, kun ei tullut kahville. Tytär kertoi nähneensä Annun lähteneen edellisenä päivänä kahden miehen kanssa. Kysyin olivatko miehet poliiseja. Tyttö sanoi, että ei niillä ollut poliisin vaatteita. Paha aavistus sai varmistuksen.

Keskiviikkona tai torstaina asiasta kerrottiinkin uutisissa ja perjantaina toimittajat tulivat meidän ovelle ja kyselivät kaikenlaista. Kerroin, miten järkyttynyt oli ja ihmettelin, eikö tämä piina lopu koskaan. Kerroin, että lasten jutut eivät pidä paikkaansa. Iltalehti kirjoitti ”Naapuri puolustaa Aueria”. Seuraavalla viikolla Annu kävi poliisien kanssa asunnolla. Yritin mennä kysymään hänen vointiaan, mutta poliisi sanoi jyrkästi, ettei Anneli saa nyt puhua kenenkään kanssa.

Poliisit kävivät useasti koluamassa asunnolla. Kävin kerran soittamassa ovikelloa, kun näin asunnossa valon ja ajattelin, että Annun vanhemmat olisivat käymässä, mutta poliisi avasi oven. Asianajajan mukaan tuolle päivälle ei ollut ilmoitettu mistään kotietsinnästä. Tapasin muutaman kerran Annun vanhemmat. He olivat aika poissa tolaltaan ja kertoivat, että jutut eivät pidä paikkaansa, he tietävät sen varmaksi. Tiesin sen jo minäkin.

Kun selvisi, että asiaan oli sotkettu muitakin lapsia, ihmettelin, eikö asiassa ole ketään normaalijärjellä varustettua henkilöä mukana. Lasten vanhemmat eivät voineet ymmärtää, miksi he ja heidän lapsensa joutuivat mukaan tähän sekasotkuun. Yksi vanhempi luuli poliisin ilmoituksen olevan todella huonoa pilaa.

real eyes

Rikottu äitiys, särjetty lapsuus

Tätä helvettiä on nyt kestänyt jo niin pitkään, että mahtaako kukaan asiaan osallinen enää tulla ennalleen, epäilen. Minunkin ruusuinen maailmankuvani on muuttunut ja kokenut kovan kolauksen. Ahdistun suunnattomasti, jos erehdyn miettimään Annun kohtaloa omalle kohdalleni. En kestä edes ajatusta ja joudun pyyhkimään sen pois mielestäni, ajatuskin tuntuu liian tuskalliselta. Siksi olen usein peloissani Annun jaksamisesta, koska tämä kaikki todella tapahtuu juuri hänelle ja hänen lapsilleen.

Äidille on tuskallista luopua lapsistaan. Annu on murheellinen, koska on menettänyt pienemmät lapsensa kokonaan, eikä voi olla oikea äiti edes A:lle. Ei siihen pysty pleksilasin takaa tavaten lasta 40 minuuttia kerrallaan joka toinen viikko. A tarvitsisi äidin tukea ja ehdotonta rakkautta. Kaikki teini-ikäiset tarvitsevat vaikka eivät sitä myönnäkään. Kasvukipuilut ja monet pelot rasittavat jo ilman mitään ylimääräisiä vastoinkäymisiäkin.

Äitiys vankilan muurien takaa on mahdotonta. Miten voisi olla huolehtiva, rakastava, turvallinen ja rajat pitävä äiti, kun ei ole mitään yhteyttä lapsiin tai jos tapaa lastaan joka toinen viikko 40 minuuttia valvotusti pleksilasin läpi. Äitiys vankilasta käsin on pelkkää huolestumista, ahdistusta ja ikävän tukahduttamista. Tapaamisissa ei ole mitään yksityisyyttä. Lapsi ei voi kertoa arkoja asioitaan, koska valvovat silmät ja korvat tarkkailevat jokaista ilmettä, elettä ja sanavalintaa. Tilanne on niin kaukana normaalista kohtaamisesta äidin ja lapsen välillä kuin mahdollista. Lapsi on oppinut pelkäämään poliiseja, hänen sanomisiaan vääristellään, etsitään piilomerkityksiä, salakieltä ja salamerkkejä, luetaan päiväkirjat, paljastetaan kaikki henkilökohtainen, kaikenlaisia vääriä tietoja ja omituisia luuloja käytetään lasta ja äitiä vastaan.

Kesällä 2012 A odotti oikeuden päätöksen tuloa seuraten puhelimensa kautta uutisia. Sitten se tuli. Tyttöä otti päähän, mutta minkäs voit. Annu pääsi käymään kesällä A:n rippijuhlissa ja sain halata tytärtään. Liikuttavaa ja järkyttävää yhtä aikaa, seuraavaa kertaa ei ole tullut.

loneliness

Ristiriitoja 

Annu on revitty hulluuden partaalle äärettömän pitkään jatkuneella systemaattisella kidutuksella. Lasten muistot on varastettu ja ajatukset sotkettu.

Oikean näytön puuttuessa ihmisten käytöksestä on vedetty omituisia johtopäätöksiä. Jos itkee paljon ja ”joka asiaa”, se on paha ja sairasta ja vaikka mitä. Jos ei itke yhtään, on sekin kummallista ja sairasta ja vaikka mitä. Kuka kertoisi mikä on sopiva määrä itkua? Mikä on normaalia ja kenellä on oikeus määritellä toisen tunteita tai niiden ilmaisua? Miksi kaikki pitää määritellä merkiksi jostain pahasta ja sairaasta? Eikö voitaisi hyväksyä sitä tosiasiaa, joka on tiedetty jo ikuisuuden, että ihmiset ovat yksilöitä, jotka kokevat ja tuntevat asioita omalla tavallaan ja reagoivat niihin omalla tavallaan ja se kaikki on aivan normaalia ja ihan tervettä. Lopetetaan kaiken tulkitseminen ja otetaan selvää, mikä kelläkin on hätänä ja miksi.

Välillä ristiriitaiset tunteet ottavat minussa vallan. Minulla on neljä lasta ja tuskailen niiden kiukuttelujen ja venkoilujen kanssa, samaan aikaan Annun pienemmät lapset ovat vieraantuneet täysin äidistään. Minä yritän tukea nuorisoa kasvussaan ja kipuiluissaan ja yritän jaksaa kestää, kun olen välillä maailman rumin, tyhmin ja ymmärtämättömin äiti. Annu taas haluaisi juurikin vain olla tuo tavallinen välillä kovin kurja ja väsynyt äiti lapsilleen. Se, jolle lapset voisivat purkaa tuskaansa ja kiukkuaan maailmaa kohtaan. Se, joka voisi lohduttaa ja tukea vastoinkäymisissä. Olla se, joka on ja pysyy, tuli mitä tahansa. Minä saan olla sitä lapsilleni. Olen siinä suhteessa Annuun nähden aivan äärimmäisen etuoikeutettu. Tai oikeastaan en, vaan niin sen juuri kuuluukin olla. Oma tilanteeni on oikein ja Annun tilanne on väärin. Joku on tehnyt Annulle ja lapsille aivan hirveän väärin. Se on anteeksiantamatonta.

mother

Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä

On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos

Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi

Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi

– Märta Tikkanen

Comments
4 Responses to “Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän”
  1. Anne Ojala-Soini sanoo:

    Kiitos tästä kirjoituksesta, Niina! Kaiken Annun ja hänen perheensä tapausta ympäröivän valheellisen, ilkeämielisen ja vahingollisen nippelitiedon vastapainoksi on hienoa lukea näin inhimillistä, loogista ja hyvin perusteltua tekstiä. Olen iloinen siitä, että Annulla on sinut ystävänä.

  2. Maiju sanoo:

    On tapahtunut niin paljon vääryyttä ja törkeyttä, ettei sitä voi edes käsittää. Ei voi enää olla edes vihainen; sillä kaikki ja tulisinkaan viha ei riitä vastaamaan tilannetta. Surukin on varmaan loppuunkaluttu! Esimerkkisi kuitenkin osoittaa, että pitkittyneen ”tunteilun” sijasta voi toimia isolla t:llä ja hyvin toimitkin! En todellakaan tiedä, millä keinoin Annu jaksaa jatkaa – varmaan sillä, että kuviot on niin absurdit, ettei sitä voi enää uskoa tapahtuvaksi kenelläkään… Näin ollen ehkä farssia voi psyyksen pelastamiseksi seurata ikään kuin teatteriesityksenä. Ei tässä minunkaan tekstissä liene paljon hyödyllistä asianosaisille, mutta ahdistaa jäädä sanattomaksi moisen systemaattisen ja rakenteellisen väkivallan edessä!

  3. Sokea ystävä sanoo:

    Oikeasti pienet lapset voivat muistaa hyvin tunnepitoisia/vakavia/traumaattisia asioita jo hyvin nuorena. Itse muistan oman äitini kuoleman kuin eilisen ja olin tuolloin 7-vuotias. Katsoimme tv:tä ja isä ryntäsi vaihtamaan kanavaa: tulee uutinen Jyväskylän junaonnettomuudesta. Isä parahtaa itkemäään ja muistan isän sanovan ”äitisi oli tuossa junassa”. Muistan katsoneeni pellolle virnistäen ja ajatelleeni ”äidin kanssa riitely nyt loppu” (olin aikaisempana viikonloppuna riidellyt äidin kanssa). Sen hetkisistä ajatuksista olen tuntenut aina hiukan syyllisyyttä. Samoin kaksossiskoni muistaa kyseisen päivän hyvin elävästi. Äitini opiskeli arkisin Tampereella ja tuli viikonlopuiksi kotiin. Tuo tilannemuisto on hyvin vahva, eikä sitä varmasti saisi manipuloimalla tai johdattelemalla pyyhittyä pois, koska siihen sisältyy niin suuri tunnelataus. Moni esimerkiksi muistaa ensimmäisen koulupäivän vielä aikuisenakin. On hyvin harvinaista, että pienet lapset kääntyvät radikaalisti vanhempiaan vastaan suurella tunnelatauksella. Tuskin esimerkiksi oma lapsesi 7-vuotiaana haluaisi syyttää sinua samankailtaisista syytöksistä kiukkuisena tai edes manipuloituna. Sen ikäisellä on jo omaa ajattelun kykyä ja muistamisen taitoa. Pienet/nuoret lapset ovat hyvin usein lojaaleja vanhemmilleen/ensisijaisille huoltajilleen. Traumatisoivien tilanteiden muistot usein palaavat viiveellä ja saattavat jäädä kummittelemaan koko loppu elämäksi. On varsin harvinaista, että lapset haluavat oman biologisen vanhemman vankilaan, ellei hän ole syyllistynyt vakaviin tekoihin. Varmasti lapset haluavat päästä menneistä traumaattisista kokemuksista eroon, ja unohtaa sen takia myös vanhat muistoja tuovat kaverit. Perheillä voi olla ulospäin kaikki hyvin, mutta seinien sisällä voi aina tapahtua muuta. Pienten lasten vastaanottokodissa asuessaan lapset eivät usein osoita mitään pelkoja kaltoin kohtelijaa kohtaan (tietävät olevansa turvassa) ja usein ikävöivät ensisijaisia huoltajiaankin kovasti (niitäkin, jotka kaltoin kohtelevat koska heillä ei ole muita).

    • nmb74 sanoo:

      Unohdat sen, etteivät lapset suinkaan halunneet äitiään vankilaan. Ei yksikään lapsista. Äiti oli tuomittu isän murhasta elinkautiseen täysin lasten tahdosta välittämättä. Nuorempien lasten tarinat äidistä murhaajana syntyivät vasta sen jälkeen, kun heidän elämässään oli taas tapahtumassa iso muutos, paluu kotiin.

      Mitä mahtaisit ajatella, jos kolme vuotta tuosta ikävästä junaonnettomuudesta poliisi olisi vienyt isäsi. Sinä ja siskosi olisitte joutuneet lastenkotiin. Isän naisystävä paljastuisi poliisiksi. Teidän kotianne ja puheluitanne olisi kuunneltu salaa. Media kirjoittelisi isästäsi murhaajana ja ”kaikki” olisivat varmoja, että se oli sinun isäsi, joka aiheutti äitisi kuoleman täysin kylmäverisesti ja tarkoituksella. Isäsi tuomittaisiin murhasta ja hän joutuisi vankilaan. Sijaisvanhemmat eivät ymmärtäisi sinua ja sinut ja siskosi erotettaisiin toisistaan. Siskosi alkaisi puhua sinusta kaikkea mahdollista pahaa. Myöhemmin siskosi kertoisi, että sinä ja isä teitte sen yhdessä. Suunnittelitte äidin tappamista, harjoittelitte sitä ja olitte iloisia ja leuhkitte tekemisellänne. Suunnittelitte myös muiden läheisten ihmisten tappamista ja pahoinpitelitte siskoasi. Harjoititte erikoisia rituaaleja äidin verellä, uhrasitte ja kidutitte eläimiä.

      Ajattele sama toisin päin. Sinä olisit tuo lapsi, joka alkaisi kertoa aiemmasta elämästä kaikkea sellaista, mitä siellä ei ole oikeasti ollut. Mummo ja vaarikin ihmettelisivät, kun kerrot tilanteista, joissa he ovat olleet läsnä ja jotka ovat olleet aivan toisenlaisia kuin mitä sinä kerrot. Et haluaisi olla tekemisissä kenenkään kanssa, josta olet puhunut pahaa. Et isäsi, siskosi, isovanhempiesi, tätiesi ja entisten ystäviesi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: