Onko järkevää epäillä järjetöntä epäilyä?

Järjettömän epäilyn ja syytöksen epäileminen ei ole välttämättä kaikille järkevää. Siinä voi sivujuonteena menettää vaikka työpaikkansa.

Satakunnan käräjäoikeudessa on meneillään murhaoikeudenkäynti, jossa ei vaikuta olevan kovinkaan suurta merkitystä sillä – mitä tapahtui 1.12.2006 – vaan painopiste on enemmänkin siinä, mitä mieltä eri henkilöt ovat tänään Anneli Auerin syyllisyydestä. Eikä oikeudenkäynnissä ole kyse edes pelkästään syyllisyydestä tai syyttömyydestä murhaan vaan kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin kauheuksiin, joista Aueria syytetään murhan sivujuonteena.

Yhtenä sivujuonteena oikeudenkäynnissä keskitytään myös ruotimaan Porin poliisin työilmapiiri- ja työpaikkasuhdeongelmia todistelemalla ensimmäisen tutkinnanjohtajan kapeakatseisuutta tutkintalinjoissa vaikka konkreettinen näyttö puhuu tätä todistusta vastaan. Alkututkinnassa on vastoin valan vannoneitten virkamiesten todistusta otettu monella tavalla huomioon vaimo mahdollisena tekijänä. Vaimosta ei kuitenkaan päätetty vastoin kaikkea todistetta alkaa tekemällä tehdä murhaajaa. Samaan aikaa myöhemmän tutkinnan lukuisat räikeät virheet (tahattomat tai tarkoitushakuiset) sivuutetaan hienovaraisesti oikeudenkäyntiin varsinaisesti kuulumattomana.

Oikeudenkäynnin keskeisin pyrkimys tulisi olla totuuden saavuttaminen. Henkilötodistelua pidetään tärkeänä todistuskeinona, mutta mikä merkitys todistajien kertomuksille voidaan antaa. Todistajille on määrätty velvollisuus pysyä totuudessa, jota on tehostettu rangaistussanktioin. Valheelliset todistajankertomukset vääristävät ratkaisun pohjana käytettävää aineistoa, jolloin totuuden saavuttaminen saattaa vaikeutua tai estyä kokonaan. Tuomioistuimessa ei juurikaan anneta tuomioita perättömistä lausumista, koska useimmiten niitä on kovin vaikea osoittaa. Oikeudessa voi todistajana suhteellisen helposti kertoa täysin perättömiä vihjailuja, jotka eivät ole suoranaisia valheita, koska ihmisten tulkinnat tilanteista vaihtelevat kovin paljon henkilökohtaisten syiden perusteella. Aika vapaasti voi todistajana esittää omia tulkintojaan, oletuksiaan ja uskomuksiaan ilman, että joutuisi sanomisistaan vastuuseen vaikka niillä ohjattaisiin oikeutta tarkoituksellisestikin totuudenvastaiseen suuntaan.

Murhaoikeudenkäynnin todistelussa huomio on keskittynyt lähinnä siihen, miten todistajat kokevat Auerin syyllisyyden. Syyttäjän todistajilla on vahva intuitio Auerin syyllisyydestä ja pahuudesta ja toisaalta ensimmäisen tutkinnanjohtajan puolueellisuudesta. Tosiasioilla ei ole paljonkaan painoarvoa. Syyttäjä satuilee ja hakee medialta huomiota perinteisin draaman keinoin; vetoaa tunteisiin ja maalailee syytetystä kuvaa ihmishirviönä. Oikeudenkäynnissä käytetään vahvasti hyväksi lapsia ja lasten kertomuksia. Syyttäjä sysää vastuun äidin tuomitsemisesta lasten hennoille harteille. Samalla syyttäjä mitätöi ja syyllistää yhden lapsen vain siksi, että hän on silminnäkijätodistaja ja siksi vaarallinen syytteen menestymisen kannalta. Syyttäjän virkamiehen arvokkaasta käytöksestä ei ole nähty vilaustakaan. Eikä tosin oikeuden puheenjohtajakaan käytä valtaansa vaan sallii syyttäjälle mauttomuuksien ja ala-arvoisten huomautusten esittämisen kuin se olisi ihan tavanomaista ja asiaan kuuluvaa.

Oikeudenkäynnissä kuultavien todistajien motiivit todistelulleen ovat mietityttäneet minua. Ne vaikuttavat vaihtelevan henkilökohtaisesta oman edun tavoittelusta ”hyvän tekemisen” -harhaan.

Viranpuolestakin todistellaan, ehkä jopa kirjaimellisesti – kuka saa pitää työnsä ja asemansa ja kuka ei. Kenellä säilyy suhteet poliisiin ja kenellä ei.

Entisen seurustelukumppanin ja entisen virkaveljen on kuultu puhuvan jotain kiellettyä hyvin hiljaa, ehkä jopa niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla tai ainakaan sitä ei muisteta, mutta jotain pahaa se oli, sehän on selvää. Tämä oli ilmeisesti syyttäjän mukaan arvokasta tietoa tässä vuosisadan murhaoikeudenkäynnissä?

Uhrin entinen kurssikaveri halusi tulla oikeuteen kertomaan siitä, mitä hänellä oli ollut lähes kymmenen vuotta sydämellään. Hän ei ollut kertonut ”tietojaan” aiemmin, koska ei pitänyt niitä merkittävinä eikä halunnut puuttua toisten asioihin, tykkäsi vain juoruilla. Jostain syystä hän koki ”tietonsa” merkittäviksi nyt, seitsemän vuotta kurssikaverin kuoleman jälkeen. Todistaja kertoi kuulleensa puhelun, jossa nainen huusi tai ainakin puhelimessa oli ääni kovalla. Todistaja kertoi Jukan pelänneen sen (olettaen puhuttavan vaimosta) tekevän jotain lapsille (olettaen sen jotain olevan jotain pahaa). Olettaminen ei ole valehtelua, mutta minkä painoarvon tuomioistuin mahtaa tälle yllätystodistajan todistukselle antaa? Todistusta tuskin mainitaan tuomiossa.

Uskoisin tuomareiden odottavan syyttäjän esittävän todistelua perustuen todellisiin tapahtumiin perustuviin todistajien havaintoihin, joiden perusteella tuomioistuin voi tehdä harkintansa ja ratkaisunsa. Vai onko tarkoitus esittää vain todistelua syyllisyysmielikuvan puolesta ja vastaan. Vai todistelua siitä kumpi osapuoli on oikeassa. Onko oikeudenkäynnissä kysymys poliisin ja syyttäjän arvovallasta ja kunniasta?

Todistajien todistusta ohjaa heidän ajatuksensa Auerin syyllisyydestä murhaan. Kun poliisi pidätti Anneli Auerin epäiltynä miehensä murhasta 2009, monien ihmisten muistot ja mielikuvat asioista muuttuivat siihen suuntaan, että Auer on syyllinen. Joidenkin muistikuvat tekivät täyskäännöksen. Niin suuri on ihmisen oikeassa olemisen tarve, että vaistomaisesti aletaan etsiä ja muistaa asioita auktoriteetin osoittamasta suunnasta. Auerin oli ihmisten mielestä oltava syyllinen, eihän poliisi muuten olisi häntä pidättänyt lähes kolme vuotta murhan jälkeen.

Murhayönä paikalla ollut sosiaalityöntekijä muisti kolme vuotta myöhemmin, että Annelilla oli märät hiukset, olihan hänen täytynyt peseytyä veriteon jälkeen. Onneksi poliisin kuvista voitiin havaita sosiaalityöntekijän muistikuva vääräksi. Valehteliko todistaja tarkoituksella? Tuskin. Hänen muistikuvansa oli luultavasti ihan aito vaikka se ei ollutkaan totuudenmukainen.

Kuvaavaa on erään sairaanhoitajan kertoma:

K: Miten Anneli Auer on käyttäytynyt sairaalassa olon aikana?

V: Hän käyttäytyi sillä tavalla, että kun näin ensimmäisen kerran lööpit lehdistä siitä, että hänet on pidätetty miehensä murhasta, niin en yhtään yllättynyt.

Tuomiot lapsiin kohdistuvissa rikosasioissa ovat antaneet ”oikeutuksen” muistaa asioita vielä vähän lisää syyllisyyttä tukevalla tavalla. Nyt todistajat ovat entistä vakuuttuneempia oikeassa olemisestaan ja kokevat olevansa oikealla asialla naispaholaista kukistamassa.

Entä mitä ajattelevat ammattituomarit. Vaikuttaako heidän ajatteluunsa jo kertaalleen annettu murhatuomio, joka annettiin ilman uutta ”ratkaisevaa” näyttöä vaikka tuomio kumottiinkin sitten hovioikeudessa? Entä mikä vaikutus on Turun hovioikeudessa Anneli Auerille annetulla ankaralla tuomiolla?

Riittääkö murhatuomioon nyt todisteeksi vähempi näyttö Turun hovioikeuden tyyliin ”rikoksen mahdollisuutta ei voida kokonaan sulkea pois”?

Tosiasiassa Auerin osalta rikoksen mahdollisuus on puolustuksen esittämin todistein jo kauan sitten poissuljettu.

Comments
13 Responses to “Onko järkevää epäillä järjetöntä epäilyä?”
  1. Jaana kirjoitti:

    Hyvä esimerkki siitä miten demonisointi ohjaa tulkintoja on tämä että nelihenkisessä perheessä on ollut jotain riitaa siitä mitä tehdään lapsille kun mies lähtee kurssille pois kotoa ja vaimon pitäisi – niin mitä, ehkä mennä mennä omiin pakollisiin menoihin? Perusriita jolta tuskin yksikään lapsiperhe välttyy. Tai enhän minäkään tiedä mitä on tapahtunut ja ehkä siellä on oikeasti pelätty mitä vaimo tekee lapsille, mutta mikä nyt sitten on todennäköistä ja mikä ei, vrt. yllätysavautuminen kurssikavereille mahdollisesta perheväkivallasta.

    • Jaana kirjoitti:

      Ja korjaus, pitäisi tietysti olla nelilapsisessa perheessä, jossa lasten kanssa liikkuminen alkaa olla melkoisen hankalaa.

      • Kuolemannaakka kirjoitti:

        Annelin nuorin lapsi syntyi kesken kurssin. Tässä olisi aika hyvä syy Jukan hermoilla, että täytyy mennä kotiin, ja mitä lapsille tehdään (jos synnytys alkaa). Kurssihan oli Helsingissä ja viimeisillään oleva vaimo kaukana kolmen pienen lapsen kanssa.
        Asioille on usein monenlaisia selityksiä, ja vuosikausia jälkeenpäin muistellut asiat voivat pohjautua silkkaan väärinkäsitykseen, ja ovat muutenkin väkisinkin värittyneitä. Mitään oikeudellista painoarvoa tämmöisillä yhden ihmisen hajanaisilla muistikuvilla ei ole. Puolustuksella oli myös samalla kurssilla olleen vastatodistelu, mutta siitä ei ole lehtiin saakka tietoa kantautunut…

  2. Ihmettelin, kun oikeudenkäynnissä syyttäjä ja oikeuden puheenjohtaja yhdessä voivoivat Annelin lasten kertomusten tulemista julki, jotka Satakunnan käräjäoikeuskin aiemmin määräsi julkiseksi. Onko oikeuden puheenjohtajan tehtävä tosiaan ottaa kantaa?

    http://www.mtv3.fi/live/index.shtml/ulvila

    ”Oikeuden puheenjohtaja: Katsoin eilen illalla harmistuksella Hesaria, että siellä on julkaistu salaista materiaalia.
    Syyttäjä : Ja myös muualla. Tää on niin tätä.
    Oikeuden puheenjohtaja. Tämä on surullista, kun nuorten henkilöiden kertomuksia on pyritty salaamaan.
    Helsingin Sanomat julkaisi eilen ensimmäisenä vielä salassa pidettävää aineistoa, jossa Auerin lapsi kertoi Auerin muun muassa suunnitelleen miehensä murhaa puoli vuotta.”

    Jyrki Virolainen kirjoitti myös hyvin salailun ongelmallisuudesta oikeuden toteutumisen kannalta.

    ”Paljon tärkeämpää olisi ollut pohtia, onko sanotunlaisen aineiston julistaminen salaiseksi ollut ylipätään perusteltua ja oikein. Kyse on harkinnanvaraisesta asiasta, mutta yleensä voidaan lähteä siitä, että mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä julkisempaa oikeudenkäynnin tulisi olla. Salassapitomääräyksiin ja ylipäätään salaisiin tai puolisalaisiin oikeudenkäynteihin liittyy aina mielivallan vaara ja epäily siitä, että viranomaisilla tai tuomareilla on jotakin salattavaa, mitä ei haluta paljastaa, ei oikeudenkäynnissä eikä edes tuomion perusteluissa. Jos asiaa tarkastellaan tältä kannalta – siis julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta – en itse pitäisi esimerkiksi Ulvilan tapauksen aineiston salaiseksi määrätyn aineiston osittaista paljastumista minään katastrofina tai suureena ”vääryytenä”. Ko. tapauksessa salassapitomääräystä ei ole annettu tuomioistuimen työskentelyn turvaamiseksi, kuten Tolvanen antaa ymmärtää, vaan jutussa asianomistajana olevien alaikäisten lasten edun suojelemistarkoituksessa.”

    http://jyrkivirolainen.blogspot.fi/2013/09/771-kommentteja-kollegan.html

  3. Anu Suomela kirjoitti:

    Kannattaa lukea Niinan sivuilla olevia Loftuksen artikkeleita siitä, miten silminnäkijöiden todistukset mukautuvat jälkeenpäin saatuun informaatioon. Eli omat muistikuvat muuttuvat.

    Olen vuosien varrella herättänyt paljon närää, kun olen kertonut tuosta tieteellisestä löydöstä. Se on pelottava. Ihmiset haluavat uskoa siihen, että heillä on pitävää tietoa omasta menneisyydestään. Jos joku asettaa sen kyseenalaiseksi, se järkyttää kuulijan omaa turvallisuuden tuntoa.

    Muistitutkimus kuitenkin osoittaa aina vaan vakuuttavammin, miten ihminen kokoaa fragmanetaarisia muistojaan, ja pyrkii rakentamaan niistä loogisen tapahtumaketjun. Voi olla että tuo kuvaus on lähellä totuutta, mutta voi olla, että muistin virheet ja korjaukset rakentavat täysin tosiasioista poikkeavan kuvauksen. Silti ihminen uskoo tuohon omaan rakennelmaansa.

    Kovin harvoin on mahdollista osoittaa tuota uutta muistikuvaa vääräksi, eikä se ole edes tarpeen. Jos on kyse rikostapauksesta on kuitenkin löydettävä ulkopuolista näyttöä siitä, että muistikuvat pitävät paikkansa.

    Loftus osoittaa tutkimuksillaan, miten ihmiset muistavat paikalla olleen valkoisen auton, vaikka auto oli sininen. Tai miten ihmiset eivät ole nähneet latoa, joka oli paikalla jne.

    Tämä uusi (?) 70-luvulla alkanut muistitutkimus on monessa mielessä järisyttävää. Se asettaa kyseenalaiseksi sen mitä meistä itse kukakin todellisuudessa tietää ja muistaa menneisyydestään omien havaintojensa perusteella, ja mikä tuosta tiedosta on jälkikäteistä.

    Paljonko me olemme kertoneet lapsillemme valokuvin ja videoin, mitä tapahtui, ja mitkä ovat heidän omia, aitoja kokemuksiaan? Tuolla on tuskin paljonkaan merkitystä oman identiteetin rakentamisessa, kun sisällöt ovat positiivisia.

    ****

    Oikeudelliselta kannalta muistitutkimuksen tulokset ovat kuitenkin äärimmäisen vakavia, koska oikeus päättää ihmisen tuomitsemisesta.

    Jos oikeus ei ole tietoinen siitä, miten silminnäkijän havaintoihin vaikuttaa hänen saamansa jälkikäteinen informaatio, niin silloin voidaan luottaa virheelliseen tietoon. Ei niin, että todistaja valehtelisi, vaan koska hän ei tiedä, miten jälkikäteinen informaatio on vaikuttanut hänen muistikuviinsa.

    Luotettavaa on se tieto, jota todistaja kertoo välittömästi tapahtuman jälkeen, ennen kuin hän on saanut havaintojaan muuttavaa informaatiota.

    Tämä tieteellinen tutkimustulos asettaa tuomioistuimen erityisen vaikeaan asemaan. On pakko kyseenalaistaa kaikki se, mitä todistajat kertovat, ja ottaa huomioon se, mitä jälkikäteistä tietoa heillä on tapahtumista. Tuomioistuimen on myös arvioitava, miten luotettavaa on välittömästi kuultujen kertomusten luotettavuus verrattuna myöhempiin kertomuksiin, joihin jälkikäteinen informaatio on voinut vaikuttaa.

    En ole kateellinen tuomarin paikasta, mutta soisin, että he käsittävät modernin muistitutkimuksen heille asettaman vaatimuksen. Epäilen, että tätä tietoa eivät oikeuden jäsenet käsitä.

    Anu Suomela

    • Hannu Elenius kirjoitti:

      Nimimerkki T:he kirjoitti Kauppalehden keskusteluketjussa ”Kuolemantuomio”:

      http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?messageID=5994548&ga=np&#5994548
      Lähdetieto ja sen käyttö uniikissa tapauksessa

      Kun ajattelemme tapahtumia, jonka vastaavuuksia ei löydy riittävän tilastollisen pohjaotannan tasolle, olemme hankalassa tilanteessa, jos emme kykene itse ajattelemaan monitahoisesti ja omaa kokemusta. Viellä hankalammaksi tilanne muuttuu, jos kyseessä on konflikti joka ajautuu oikeussaliin ja syytteitä nostetaan kaikkein vakavimmista rikoksista, jossa epäilylle ja syytetylle kehittyy kansakunnan kokoinen epäilynkehrä.

      PAS-lapset on kyetty jo huomioimaan kasvavana ongelmana oikeusistuimissa. Johtuen vakiintuneesta käytännöstä, jossa ensisijaisena olettamana on lasten määrääminen äidille, on vieraannuttamisprosessi tilastoitu 90% äitien aiheuttamaksi. Mikään tilasto ei kuitenkaan tue sitä, että naiset olisivat millään mittarilla miehiä alttiimpia aiheuttamaan kyseisen ilmiön. Kyse on avioeroprosessin kansallisista käytännön tavoista. Jos meillä olisi tilastoja maista, joissa huoltajuus määrättäisiin oletuksena ensisijaisesti miehille, voisi tilastot olla hyvin toisenlaisia.

      Miten tämä sitten liittyy käsittelemäämme?
      Meillä on seurattavanamme vuosisadan oikeudenkäynti, jossa syytetty on ainutlaatuisessa tilanteessa ja siten tilastoitujen tutkimusten ulottumattomissa. Asian ymmärtäminen on siten itsenäiseen ajatteluun kykenevien asiantarkastelijoiden pelikenttää. Tilastot eivät milloinkaan todista kokonaisuudessaan yksittäisten tapausten syyllisiä. Tilastojen ja tutkimusten kautta voimme oppia ymmärtämään maailmaa ja ihmisen ajattelua eri toimintaympäristöissä ja mielentiloissa. Se että PAS esiintyy tilastollisesti 90%:sesti äidin tukemana manipulaationa, ei siis mitenkään yksittäistapauksissa vähennä mahdollisuutta isän onnistumiseen samassa. Isälle vain yhteiskunnan luoma toimintaympäristö harvoin muodostuu samaksi, josta tilastojen vääristymä johtuu.

      Auer on ajautunut täysin ulos tilastojen tuomasta tuesta. Tapauksen selviäminen riippuu täysin sen dynamiikan kokonaisvaltaisesta tajuamisesta ja siihen ei kirjaviisaus ja kokemattomuus tuo luotettavaa tukea. Yksi tyhmä voi kysyä enemmän, mihin kymmenen viisasta ehtii vastaamaan. Mikä järkyttävintä, suuri harmaamassa, voi näin ajautua tyhmän lumoihin.

  4. Anu Suomela kirjoitti:

    Syyttäjän vai puolustuksen ‘maksetut todistajat’ (?)

    Auerin oikeudenkäynneissä, etenkin nyt kun prof. Pekka Santtila oli puolustuksen todistajana, syyttäjän puolelta heitellään väitteitä, että nämä todistajat ovat ‘maksettuja’. Jotkut journalistit syöttävät lehtiin tuollaisia syyttäjän yksipuolisia, populistisia väitteitä, vaikkeivät tunne lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä.

    On varsin harvinaista, että oikeus määrää itse asiantuntijatodistajan. Tämä on erittäin valitettava asiantila. Kuten aikaisemmin olen maininnut meillä pitäisi siirtyä järjestelmään, jossa syyttäjä ja puolustus toisivat omat ehdotuksensa tuomioistuimeen, joka valitsisi joko näistä asiantuntijoista yhden tai useamman, tai löytäisi jonkun listan ulkopuolisen.

    Nythän tilanne on siten onneton, että syyttäjällä on takanaan valtion kassa, ja hän voi hankkia verovaroin ketä tahansa ‘maksettuja todistajia’. Puolustuksella on erittäin harvoin vastaavia resursseja. Syytetyt ovat tavallisia keskituloisia tai vähävaraisia kansalaisia.

    Jos he häviävät jutun, kaikki kulut tulevat heidän maksettavikseen. Siis myös asiantuntijoiden palkkiot, sekä muut valtiolle koituneet kulut, kuten todistajien matkakustannukset ja päivärahat. Tuomioistuin voi hyväntahtoisuuttaan tietenkin kohtuullistaa noita maksuja, ja ottaa osan valtion maksettavaksi varattomuuden perusteella.

    Jos syytetty, eli vastaaja voittaa jutun, eli syytteet hylätään, hän ei ole velvollinen maksamaan todistajien kuluja. Hänelle myös maksetaan kohtuullistettu summa asianajajien palkkioita, sekä jonkinlainen kompensaatio hänen käyttämiensä asiantuntijoiden palkkioista. Siis näistä, joita nyt nimitellään halventavasti ‘maksetuiksi todistajiksi’. Kuluriski on siis todella merkittävä, yksityiselle ihmiselle, mutta ei koskaan syyttäjälle.

    ***

    Sain eilen kuulla oikeudessa paikalla olleelta, että syyttäjä Valkama oli yleisön läsnäollen luetellut kaikkien Auerin lasten nimet, myös vanhimman, jonka yksityisyyttä oli yritetty suojata muuttamalla sukunimi.

    Sama syyttäjä väittää kaiken aikaa, että kaikki materiaali on pidettävä salassa lasten yksityisyyden suojaamiseksi. Voimmeko me uskoa, että tällainen syyttäjä toimii vilpittömästi lasten edun nimissä?

    Anu Suomela

  5. Anu Suomela kirjoitti:

    Valtavat asiantuntija- ja asianajopalkkiot?

    Olen lukenut joidenkin sanomalehtien yleisönosastokirjoituksia. Tietämättömyyden kaivo on pohjaton, ja uskomusten / kateuden määrä loputon. Yleisö uskoo, että asiantuntijatodistajat mittaavat valtaisia palkkioita, ja että oikeuskäsittelyjä pitkitetään, jotta asianajajien pankkitilit paisuisivat. Voi olla, että joissain talousrikosjutuissa jotkut asianajajat voisivat lypsää palkkioita isoilta firmoilta. En tiedä.

    Mutta kun kyse on tavallisista rikosjutuista, ei niissä isot rahat liiku, koska syytetyillä ei ole millä maksaa. Asianajajakin saa kassaansa vain sen niukan valtion oikeusavun, eikä sillä työmäärään nähden rikastu. Kas kun valtiovallan puolelta on määritelty montako työtuntia mihinkin juttuun voi käyttää. Jos käyttää enemmän tunteja, sen saa maksaa omasta selkänahastaan.

    Entä asiantuntijoiden palkkiot?

    Niissä äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa, joissa tuomioistuin itse määrää asiantuntijan, hän voi esittää kohtuullisen tuntipalkkaansa vastaavan laskun + kulut. Se ehkä maksetaan, tai siitä niistetään pois osa valtion kulujen säästämiseksi (yleisohje tuomioistuimille).

    Ryhtyessään puolustuksen asiantuntevaksi todistajaksi henkilö ei siis voi tietää saako hän mitään palkkiota, vai pelkästään matkakustannukset ja ansionmenetyksen kulut. Siis saman kuin nk. silminnäkijätodistaja.

    Itse olen työskennellyt RAY:n tukemassa organisaatiossa, ja laskuttanut sen nimissä asiantuntijalausunnoistani. Joskus ne on korvattu työnantajalleni, usein ei – milloin milläkin perusteilla.

    Olen tehnyt tuota työtä siksi, että tiedän miten mahdoton syytetyn asema on. Hänellä ei ole mitään muuta tahoa, jolta pyytää asiantuntevaa lausuntoa. Vastassa on syyttäjän pohjaton kassa ja loputon virkamieskunta, joka tulee todistamaan virka-aikana ja virkapalkalla.

    Kunnioitan syvästi sitä, että prof. Pekka Santtila ja fil.tri, Katarina Finnilä ovat käyttäneet valtavan työmäärän selvittääkseen Auerin tapauksen tosiasioita oikeuspsykologisesta näkökulmasta Etenkin lasten haastattelujen sisältöjä ja luotettavuutta. Siis hyvin tietäen, että heille ei tuosta työstä ehkä korvata mitään. Ovat tehneet sen oikeusvaltion hyväksi.

    Mikä minua tässä eniten sieppaa, että heidän on syyttäjän puolelta nimetty ’maksullisiksi todistajiksi’ = maksullinen nainen (ei aito).

    Tässä menee kuitenkin todella pitkä aika, kunnes kuulemme HO:n oikeudellisen arvion siitä, mitä tässä asiassa on pidettävä totena. Eikähän tämä siihen lopu, vaan sitten on vielä Korkki ja EIT.

    Anu Suomela

    • Harper kirjoitti:

      Hei Anu!
      Ilolla luen kommenttejasi tällä sivustolla. Sanon ilolla, koska teksteistäsi käy ilmi, että sinulla on laaja tietämys kaikesta siitä problematiikasta mikä tähän (farssimaiseen) oikeusprosessiin liittyy. Itse olen ammattini puolesta tarkastellut prosessia lähinnä oikeuspsykologiselta näkökannalta. Minua huolestuttaa erittäin paljon se, miten paljon tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä (ja haluttomuutta ymmärtää!) eri alojen ”asiantuntijat” tässä ovat osoittaneet. MIten populistisia, miten yksinkertaistavia henkilöitä olemme joutunut kuulemaan. Erityisen pelottavaa on ollut huomata miten vähän tietoa tiettyjen laki-ihmisten, tuomareiden, lääkäreiden ja jopa psykologien keskuudessa on todistajapyskologiasta, muistin toiminnasta, johdateltavuudesta, lasten haastattelutekniikoista, trauman vaikutuksista, TODENNÄKÖISYYSanalyysesitä… Kuten itsekin sanoit, kunnioitan prof. Santtilaa ja tri Finnilää suuresti heidän pyrkimyksestään tuoda tähän prosessiin empiiristä, tutkittua tietoa -siis puolustaa ihmisen oikeusturvaa! Valitettavasti välillä tuntuu siltä, että he joutuvat taistelemaan tuulimyllyjä vastaan… Minusta tuntuu että alan kadottamaan luottamukseni maamme oikeusjärjestelmää kohtaan. Tai en järjestelmää, vaan sen toteuttajia kohtaan.

      • Anu Suomela kirjoitti:

        Kiitos Harper kommentistasi, kuten muillekin kommentoijille! Ensisijassa kuitenkin Niinalle, joka jaksaa pitää tätä asiallista palstaa yllä.

        Tuntuu siltä, että tuuli ainakin nyt kääntymässä mediassa, mutta sehän ei mitään lupaa oikeuden ratkaisun kannalta. Ja käsittelyhän jatkuu tietysti HO:ssa. Juttu on todella sumppuuntunut, eikä lopputulemaa kannata edes arvailla.

        Seksuaalirikosjutun hämäräperäisestä HO:n tiedotteesta ei käy selväksi, miksi oikeus harjoitti ’sherry-picking’, eli valitsi vain syytettä puoltavaa tietoa. Voin kuitenkin arvata:
        Oikeudelta puuttui nimenomaan oikeuspsykologinen osaaminen.

        Meillä hyvin pieni osa tuomarikunnasta on osallistunut minkäänlaiseen oikeuspsykologiseen koulutukseen, ja silloinkin ehkä yhden päivän, jona aikana eivät tämän psykologian tutkimushaaran perusteet välttämättä lainkaan avaudu.

        Ehkä HO:ta ärsytti oma tietämättömyys ja se, että Santtila ja Finnilä kykenivät omalla ammattitaidollaan esittämään vaihtoehtoisen selityksen sille, miten pojan kertomus on kehittynyt. Ehkä kokivat, että ’asiantuntijat’ tallovat oikeuden varpaille, ja siksi heittivät tuon todistelun roskiin.

        Nyt Santtila oli selvittänyt Käo:ssa miten voi erottaa aidon muistikuvan jälkikäteisen informaation myötä syntyneestä, etenkin kun aikaa on kulunut: Aito muistikuva haalistuu ajan myötä, eivät yksityiskohdat ole enää mielessä kirkkaina. Jälkikäteisestä informaatiosta luodulle muistikuvalle on ominaista että se rikastuu ja laajenee sen myötä, miten paljon tapahtumista kysellään, etenkin jos johdatellaan ja palkitaan.

        Toivottavasti Käo:n tuomarit panivat tämän olennaisen tiedon korvan taa, ja osaavat nyt arvioida pojan kertomusta kriittisesti.

        Anu Suomela

  6. Aila kirjoitti:

    Meneepä jännäksi. Veljen reaktioista päätellen kalikka taisi kalahtaa…

    Jos hän olisi ollut viisas, hän olisi vain tyynen rauhallisesti kertonut saamansa tulot sijaislapsista.

    • Pake kirjoitti:

      Mielestäni veli ja vaimonsa paljastivat tänään sen oman motiivinsa uusien kertomusten suhteen. Valheita ja selkeää yritystä sinetöidä Annelin kohtalo..
      Selin on helpompi valehdella, näemmä !!!

  7. No name. kirjoitti:

    Ulvilan surmaan ei liity saatanapalvontaa.Teologian tohtori kirkkoherra Merja Hemonen oli viimeinen avoimin ovin kuultu todistaja.

    Iltalehti 24.9.2013.

    http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013092417528901_uu.shtml
    ——-

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: