Hukassa vai huostassa?

IMAGINATION

Pätkä pojan haastattelusta

”Ku mä oon miettiny niitä ja yhdistelly niitä asioita.”

***

H: Ja kelle sä kerroit sen ihan ensimmäiseksi?

A: Minnal.

H: Missä sä olit sillon?

A: Me oltiin kesälomareissulla.

H: Missä siellä? Kerro siitä tilanteesta mahdollisimman tarkkaan, missä sä olit ja ketä muita siinä oli, et ku sä kerroit, ja mitä sä kerroit Minnalle ihan ensimmäiseksi?

A: Me ollaan niin monta kertaa juteltu näist ja kerrottu näit et, et mä en muista mikä se eka kerta oli, mut.

H: Niin. Mutta tota, millon se oli se eka kerta?

A: Nytki, tän kesäloman aikana.

H: Tän kesäloman aikana Joo.

A: Nii.

H: Ja sä kerroit Minnalle?

A: Joo.

H: Oliko siinä paikalta jotain muita sillon ku sä kerroit Minnalle ekan kerran?

A: Siin oli Ari ja A ja A.

H: Kuuliko, kuuliko A ja A sillon ku sä kerroit?

A: Kyllä neki ties siitä jo.

H: Joo.

A: A oli oikeestaan ensimmäisenä kertonu.

H: Aha.

A: Sen verta mitä se ties siitä asiasta.

H: Joo.

A: Vaikkei se itte ollu kuullu niin A (vanhin lapsi) oli kertonu niinku se on mullekin kertonu.

H: Mistä sä tiedät et A on kertonut, tota, siitä ihan ensimmäiseksi Arille ja Minnalle?

A: Ku se oli siinä, ku mä olin siinä vieressä ja sitte ku se kertos niin sitten määki rohkastusin ja uskalsin kertoa.

H: Missä te olitte sillon ku se oli se ensimmäinen keskustelu? Mikä paikka se oli? Te olitte lomalla ja?

A: Me oltiin ankkurissa jossain.

H: Ankkurissa?

A: Vene, ku me oltiin meiän veneellä.

H: Okei. Joo.

A: Mä en muista mikä se oli.

H: Joo. Ja A ja A kuuli ku sä kerroit sitä ja…

A: Mmm. (nyökkää).

H: …kerroik sä sillon kaiken vai vaan osan?

A: Eiku mä, ku mä en oo niin paljoo miettiny, et ne on ollu niin kamalii asioit et mä oon niinku sulkenu ne pois tietosesta mielestäni sitte niit on välil, ku mä oon oikein miettiny, niin on välil tullu niinku pikkuhiljaa niit on tullu mieleen.

H: Joo.

A: Sit ku on tullu mieleen nii sitten mä oon kertonut. Mä oon tosi monta kertaa kertonu niit.

H: Ja sä tarkotat, tuo oli ensimmäinen kerta, lomalla, ja sen jälkeen sä oot kertonu…

A: Juu.

H: …niinku tosi monta kertaa?

A: Et ekalla kerralle mä kertosin vaan ihan vähän ja sitte niit on alkanu tuleen mieleen ku mä oon miettiny niit.

H: Joo. Ja sitten näitä on nauhottanu se Ari, eikö vaan, ja Minna?

A: Juu.

H: Joo. No osaak sä nyt sanoo että kuin monta kertaa sä oot Arin kans, tota, jutellu näistä? Kuinka monta kertaa? Jos sä arvioit vaikka yhden käden sormilla, kahden käden sormilla? Kuinka monta?

A: Vaikka kuinka monta kertaa, et mä oon niinku joku yks, niinku yksittäisen asian kerralla kertonu, ja sitten välillä tullu mieleen.

H: Joo.

A: Niinku viim, viimeks ku mä kertosin niit uusii asioit mitä on tullu mieleen, mitä sillon on tapahtunu, nii mä kertosin eilen.

H: Aha. Joo No sä voit kertoa niistä sitte mulle vaikka keskiviikkona nii.

A: Juu.

H: Elikkä, ook sä Minnalle yhtä usein kertonu ku Arille?

A: Useemmin kyllä niinku molemmille, et mä oon istunu Minnan sylissä ja sitten Ari on ollu siin vieressä istumassa.

H: Onko A ja A ollu siinä aina läsnä vai onko ne joskus ollu pois siitä?

A: Useimmiten läsnä ja.

H: Okei. Että ne on kuulleet sitä ku sää kerrot?

A: Nii. Ja ihan ensimmäisenä A kertos.

H: Joo. Minnalle tai?

A: Minnalle ja sitten Ariki oli kuulemassa.

childprotection

Comments
4 Responses to “Hukassa vai huostassa?”
  1. Susku London kirjoitti:

    “(Turun) Hovioikeus on pitänyt hyvin epätodennäköisenä, että näin nuoret lapset olisivat keskenään kyenneet suunnittelemaan tällaisia kertomuksia ja sopimaan niistä niin hyvin, etteivät he jää kiinni valehtelusta kertomusten ristiriitaisuuksien, muuttumisten tai muun syyn vuoksi”

    Tuossahan tuo pojan kertomana selvisi, että lapset ovat moneen kertaan puhuneet näitä tarinoita YHDESSÄ keskenään, sekä YHDESSÄ sijaisvanhempien kanssa, ei siinä mitään suunnittelua tarvita. Lapsilla on myöskin ollut muistilaput käytössä enon taltioidessa tarinoita videoille jo ennen tätä psykologin suorittamaa haastattelun pätkää. (Kuinkahan moneen kertaan videot katsottiin läpi lasten kanssa, onko sitä kukaan kysynyt ?)

    Valehtelusta ei jää kiinni, jollei kukaan kyseenalaista lapsen kertomaa. Eipä enoakaan paljon ihmetyttänyt, ettei kukaan ollut saanut myrkytysoireita muurahaismyrkystä, jota oli kertomuksen mukaan jokapuolelle asuntoa suihkittu.

    Koska lasten kertomukset oli käyty useaan kertaan läpi useamman henkilön kanssa, on niistä mahdotonta tehdä jälkikäteen luotettavuusarvioita.

    Korvaani särähtää erityisesti tämä lause 12-vuotiaan pojan suusta sanottuna:

    “Eiku mä, ku mä en oo niin paljoo miettiny, et ne on ollu niin kamalii asioit et mä oon niinku sulkenu ne pois tietosesta mielestäni sitte niit on välil, ku mä oon oikein miettiny, niin on välil tullu niinku pikkuhiljaa niit on tullu mieleen.”

    Onko tietoisesta mielestä puhuminen terapeutilta opittua kieltä? Muistaakseni pojan terapeutti oli sama henkilö kuin lasta haastatellut psykologi. Tämä on asetusten vastaista ja Jens teki asiasta aikoinaan rikosilmoituksen, jota ei tietenkään tutkittu. KKOn valituslupakirjeessä lukee pojan kertomusten luotettavuudesta annettujen lausuntojen kirjalliset todisteet ja tarkempi selvittäminen; psykologi Sanna-Kaija Nuotio.

    Ja eikös se yllätystodistaja psykologian dosentti Jaana Haapasalo tullut Satakunnan käräjäoikeuteen todistamaan, että vain lasta haastatellut voi arvioida kertomusten luotettavuuden? Epäilen, että Haapasalo ei tiennyt tarkalleen minkä asian puolesta tuli todistaneeksi.

    Turun hovioikeuden julkinen selosteessa sanotaan, että “Lasten kertomusten luotettavuuden arviointi on ollut asian ratkaisemisessa keskeistä”. Psykologi Sanna-Kaija Nuotion asema niiden arvioijana on ollut ilmeisen keskeinen. Mikähän lie hänen pätevyytensä? Onko Sanna-Kaija Nuotio alansa huippuosaajia?

    Ei voi kun ihmetellä tuomareiden päättelyä, että tarinat olivat syntyneet spontaanisti. Tässä taidettiin käyttää taas sitä “yleistä elämänkokemusta” kriteerinä, joka on aina heikompaa kuin toisilla. Olisipa kiva tietää missä lakikirjassa yleinen elämänkokemus määritellään?

    • Anu Suomela kirjoitti:

      Jos oikein muistan, niin Sanna-Kaija Nuotio kuuluu nuorten psykologien kaartiin, jolla ei ole erityistä pätevyyttä lasten haastattelujen arviointiin. Riittävä tieteellinen pätevyys näin vaikeassa asiassa on professori Pekka Santtilalla ja psy.tri. Katarina Finnilällä. Santtilalla on ylivoimainen määrä omaa tieteellistä tutkimusta, Finnilällä 10 vuoden kokemus lasten oikeuspsykologisesta haastattelusta ja niiden analyysistä.

      Oikeispsykologisessa haastattelujen analyysissä on välttämätöntä, että sen tekijällä on käytössään kaikki mahdollinen taustamateriaali tapauksesta sellaisenaan, sekä lasten haastatteluista. Hänen pitää voida seurata lapsen kertomuksen kehitystä ja olosuhteita, joissa kertomukseen on mahdollisesti tullut muutoksia ja lisäelementtejä, jolloin hän voi mm. analysoida mistä lisäelementit ovat peräisin.

      Yksi muistitutkimuksen keskeisin tulos on, että muistikuvamme muuttuvat sen mukaan, millaista jälkikäteistä informaatiota tapahtumasta saamme. Mitä enemmän omien alkuperäisten havaintojen kanssa ristiriitaista tietoa kuulemme, sitä alttiimpia olemme muovaamaan mielikuviamme ja siten käsityksiämme tapahtumien kulusta.

      ***

      Niinan julkaisemassa Auerin pojan haastattelussa haastattelija on neutraali. Mutta tätä ennen pojan kertomukseen ovat vaikuttaneet lukuisat aikaisemmat haastattelut, vahvimmin ilmeisesti sijaisvanhempien suorittamat.

      Olen jossain vaiheessa nähnyt pojan ensimmäisen haastattelun (vuonna 2007?). Silloin hänen kertomuksensa perustui hänen omiin havintoihinsa, joita oli hyvin niukasti. Hän makasi sängyssään ja peloissaan hautautui tyynyyn.

      Niinan julkaisemassa haastattelupätkässä tulee selkeästi esiin haastattelevien terapeuttien kieli, jollainen olisi tuon ikäiselle pojalle tuntematonta. Toisaalta hän itse kertoo sen, miten sijaisvanhemmat ovat johdatelleet hänet kertomaan kokonaan muunlaisesta tapahtumakulusta, kuin minkä hän alkuaan muisti. Pojan kertomuksesta tulee selväksi myös se, että sijaisvanhemmat ovat toistuvasti puhuttaneet lapsia, jotka ovat olleet paikalla yhdessä.

      Näin ovat syntyneet myös kahden nuorimman lapsen käsitykset. Tapahtumayöstä heillä ei ilmeisesti ole ollut mitään tietoa, koska olivat unessa. Jos heillä ehkä oli tuolloin joitain havaintoja, niin muistitutkimuksen mukaan he eivät voisi palauttaa mieleensä mitään noin varhaiselta ajalta. Muistin kehitys seuraa kielen kehitystä siten, että lapsi ei voi verbaalisesti ilmaista sellaisia muistoja, joihin hänellä ei tapahtumahetkellä ollut kielellistä valmiutta.

      ***

      Olen luennoinut aiheesta kymmenille opiskelijaryhmille. Aina löytyy joku, joka väittää muistavansa mitä tapahtui, kun hän oli 2-v, ja että hänellä on lähiomaisen todistus siitä, että hän muistaa oikein. Tuollaisessa ’muistamisessa’ on hyvä pitää mielessä, että muistaminen on mielikuvien luomista. Kun vanhemmat käyvät lasten kanssa läpi varhaislapsuuden valokuvia, saati videoita, ja kertovat, mitä tuolloin tapahtui, lapset seuraavat kertomuksia ja luovat omia mielikuviaan.

      Mitä useammin noita mielikuvia kerrataan, sitä aidommiksi ja todellisemmiksi ne muotoutuvat, ja niistä tulee ’todellisia muistoja’, vaikkakin oman mielikuvituksen tuottamia. Sama tapahtuu myös aikuisille, jos he muistelevat menneitä tapahtumia, ja luovat niistä eläviä mielikuvia. Näin käy mm. terapiassa, jos auktoriteettina toimiva terapeutti uskoo, että tuollaisella ’muistamisella’ on parantava vaikutus.

      ***

      Tiedän, että Santtila ja Finnilä ovat tehneet lasten haastatteluista todella perusteellisen analyysin, mutta se on ilmeisesti edelleen salassapidettävää materiaalia. Se on kuitenkin tieteellinen analyysi. Oikeusvaltiossa noudatettavan oikeudenkäynnin julkisuuden kannalta on häpeällistä, jos tuo keskeinen materiaali pidettään syyttäjien vaatimuksesta salassa, eikä sitä voida arvioida julkisessa keskustelussa.

      Anu Suomela

  2. Nimetön kirjoitti:

    Haastattelusta puskee läpi ”terapeutti kieli” tai ylipäätään aikuisen sanavalinnat mm. ”sulkenut pois tietoisesta mielestä” tai ”rohkaistun”. Jos tuomareiden ”yleinen elämänkokemus” tai jopa ammatillinen kokemus (LSH -tuomiot) tukee varsin lennokkaita tarinoita, on syytä epäillä muidenkin tuomioiden paikkansapitävyyttä.

  3. Nimetön kirjoitti:

    H: Mmm. Mitenkähän se tuli se haava äidin rintaan?
    A: Sitä mä en tiedä sit. Sitä mä en yhtään tiedä. Ei oo kukaan kertonu, enkä
    oo kuullu että miten se tuli.

    Tässä kohtaa pojan kertomuksesta ilmenee se että pojan muistamiset perustuu niihin asioihin mistä on kuullut puhuttavan tai joku on kertonut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: