Kuka käytti hyväkseen Anneli Auerin lapsia?

Anu Suomela

Kirjoittanut Anu Suomela

Niinan kirjastosta löytyy Elizabeth Loftuksen artikkeli ‘Kuka hyväksikäytti Jane Doea?’ Se on kiintoisa vaikka traaginen kertomus erään naisen elämästä, jonka traumatisoi vanhempien pitkittynyt erokiista. Se alkoi, kun tyttö oli 5-vuotias.

Isä esitti äitiä vastaan insesti- ja pahoinpitelysyytteitä, ja ‘voitti’ taistelun. Hän käytti todistajanaan psykiatri David Corwinia, joka oli haastatellut tyttöä huoltajuuskiistan yhteydessä, ja päätellyt, että äiti oli seksuaalirikollinen ja pahoinpitelijä. Näin isä sai Janen huoltajuuden. Isä ei elänyt kovin pitkään tuon jälkeen, ja tyttö joutui sijaisperheeseen.

Kun Jane Doe oli 17-vuotias, Corwin haastatteli häntä uudelleen. Ennen tuota tapahtumaa Jane oli sijaisäidilleen vuosien varrella muistellut varhaisia kokemuksiaan äidistään, ja ihmetellyt muistikuviaan. Sijaisäiti oli kutsunut oman äidin kylään, ja Jane oli iloissaan, kun äiti tuntui niin tutulta. Näissä onnellisissa merkeissä elettiin jonkun aikaa.

Sitten astui siis kuvioon psykiatri Corwin. Hän näytti tytölle hänelle tekemänsä haastattelut, joissa 5-vuotias tyttö syytti äitiään seksuaalisista ja sadistisista pahoinpitelyistä. Jane kauhistui nuo haastattelut nähdessään, ja ilmoitti äidilleen, ettei hän halua olla tämän kanssa enää missään tekemisissä. Hän lähti myös sijaisperheestä, eikä pitänyt enää yhteyttä sijaisäitiinsä.

Noiden haastattelujen näkeminen oli ollut hänelle ilmeisesti äärimmäisen traumatisoiva kokemus, jonka vuoksi hän hylkäsi sekä pitkäaikaisen sijaisäitinsä että uudelleen syntyneen suhteensa biologiseen äitiinsä. Näiden sijaan hän oli yhteydessä psykiatri Corwiniin.

Corwin otti tämän yksittäisen tapauksen luentosarjansa aiheeksi todistaakseen, että lapsuuden tuskalliset muistot repressoituvat. Hän kiersi ympäri maailmaa luennoimassa tämän materiaalinsa kanssa ja hankki kunniaa ja mainetta repressioteorian todentajana.

Myös Jane pääsi parrasvaloihin esiintymällä omalla nimellään haastateltavana suosituissa tv:n talk-show -ohjelmissa. Niissä hän kertoi, miten oli repressoinut aidot muistonsa äitinsä kammottavista teoista.

***

Tuossa vaiheessa Loftus, joka on muistintutkija, kiinnostui tapauksesta. Hän ei uskonut muistojen repressioon siinä mielessä, että erityisesti traumaattiset muistot ‘lukittaisiin alitajuntaan’. Muistikuvat yksinkertaisesti haalistuvat ja fragmentoituvat ajan kuluessa. Etenkin jos ne koskevat varhaislapsuutta.

Yleisen muistitutkimuksen mukaan nk. lapsuuden amneesian vuoksi ihmisillä ei yleensä ole kuin ehkä joitakin hajanaisia muistumia ajalta alle 3-4 ikävuoden, koska muistiin painaminen edellyttää verbaalista kykyä.

Meistä jokainen voi testata muistiaan, vaikkapa ihmettelemällä mitä tapahtui jokaisen kouluvuoden avajaisissa tai lopettajaisissa. Ei tule mieleen, mutta jotain fragmentaarisia muistoja voi olla koskien luokkatovereita tai opettajia.

Loftus keräsi julkisista rekistereistä tietoja, joilla pääsi selville Jane Doen perheestä. Hänen oma nimensä oli ollut esillä tv-haastatteluissa. Noiden tietojen perusteella Loftus pääsi haastattelemaan Janen äitiä ja isoäitiä, sijaisäitiä ja isän entistä puolisoa, sekä sai käyttöönsä oikeuden julkiset päätökset.

Hän teki kollegansa Guyerin kanssa materiaalista tarkan analyysin Janen lapsuuden tapahtumista. Todisteita pahoinpitelevästä äidistä ei löytynyt. Jane ei suinkaan ollut repressoinut varhaislapsuuden muistojaan, vaan oli pohtinut muistikuviaan sijaisäitinsä kanssa. Monia hänen 5-vuotiaan esittämiään väittämiä voitiin osoittaa asiakirjaperustein perättömiksi. Niiden lähteinä olivat isä ja hänen silloinen puolisonsa, joka oli katkera Janen äidille etenkin rahaan liittyvistä syistä.

Kuka siis käytti hyväkseen Jane Doea? Äiti se ei ollut. Isä kyllä, ja hänen katkera vaimonsa. Entä Corwin? Kyllä, hän edisti uraansa ja mainettaan todistamalla yksittäisellä potilaskertomuksella teoriansa lapsuuden muistojen repressoitumisesta. *)

Se ei ollut kovin vakuuttava tieteellinen todistelu, mutta meni kuulijoihin kuin häkä, ja levisi ympäri maailman. Näin, koska tuolloin elettiin USA:sta lähteneen ‘suuren insestiboomin aikaa’. Suomessa tuolla teorialla on monissa oikeuskäsittelyissä todisteltu olemattomia lapsuuden tapahtumia.

***
Entä Anneli Auerin lapset? Käyttikö joku heitä hyväkseen?

Onko sijaisvanhemmilla ollut 9.000 €:n kuukausipalkkioiden vuoksi intressi vaikuttaa lasten kertomuksiin? Kokivatko he ehkä epäonnistuneensa, kun eivät tulleet toimeen vanhimman tyttären kanssa, joka ei uskonut äitinsä syyllisyyteen ja veljensä tarinoihin?

Onko syyttäjällä ollut intressi yrittää murtaa vanhimman tyttären kertomus murhayön tapahtumista voidakseen todistaa Auerin syylliseksi? Onko hänellä ollut intressi todistaa Auerin pojan aina vain kammottavammiksi kasvavat kertomukset totuudeksi?

Entä poliisi, joka Seppo-sedän avustuksella sai huijatuksi sairaana olevan tyttären uusintakuulusteluihin tämän vastustelusta ja järkyttyneestä mielentilasta huolimatta?

Oliko KRP:n äänitutkijalla joku intressi muunnella lausuntoaan äidin ja tyttären osuudesta, aina sen mukaan, millaisen johtopäätöksen poliisi / syytäjä halusi murhayön tapahtumista?

Oliko olemattomilla tieteellisillä näytöillä todistajana esiintyvällä gynekologi Minna Joki-Erkkilällä ehkä motiivi profiloitua tämän tapauksen kautta erityisasiantuntijaksi? Siis samalla tavalla kuin Corwin? Vaivasiko ehkä omatunto siitä, että poliisin vaatimuksesta pakotti tytön gynekologiseen tutkimukseen lapsen vastustelusta huolimatta? Vai oliko missio niin tärkeä, että lääkärin ammattieettiset ohjeet voitiin unohtaa?

***
*) Jenkkilässä kun ollaan, niin Jane Doe nosti Corwinin tuella korvauskanteet Loftusta ja hänen tutkijatovereitaan vastaan. Oikeutta käytiin useita vuosia. Jane hävisi muistaakseni 19 kanteestaan 18. Loftus ei halunnut jatkaa prosessaamista, vaan suostui maksamaan päästäkseen tapauksesta eroon.

Anu Suomela

50-luvulla me lapset olimme viattomia. Valehdella kyllä osasimme, mutta aika kehnosti, ja jäimme kiinni. Meitä varoiteltiin 'namusedistä', mutta kukaan meistä ei ollut sellaista tavannut

50-luvulla me lapset olimme viattomia. Valehdella kyllä osasimme, mutta aika kehnosti, ja jäimme kiinni.
Meitä varoiteltiin ’namusedistä’, mutta kukaan meistä ei ollut sellaista tavannut

Peitetoimintaa, soluttautumista, rikostutkintaa vai yksinkertaisesti väkivaltaa?

Anu Suomela

Kirjoittanut Anu Suomela

Kiitos Niina!

Kysyt erittäin painokkaasti, voidaanko oikeusvaltiossa sallia sellainen poliisin organisoima peitetoiminta, jossa urkinnan kohteena ovat lapset?

Tuomioistuimen luvalla peitepoliisi, kiltti Seppo-Setä rupeaa äidin poikaystäväksi, ja ryhtyy hankkimaan lasten luottamuksen. Vie mm. koko porukan viikonloppulomille pitämään hauskaa (valtion kustannuksella).

Tuossa tilanteessa lapset ovat äärimmäisen haavoittuvia. He ovat kokeneet koko elämänsä mullistaneen, järkyttävän trauman. Isä on raa’asti murhattu heidän omassa kodissaan, jonka piti olla elämän ja turvallisuuden tyyssija. Ei ole enää isää, johon turvautua, mutta ehkä tuo Seppo-Setä?

Kiltti Seppo-Setä laittelee perheen asuntoon kuuntelulaitteet, joilla perheen ja lasten kaikkein yksityisintä elämää seurataan, jotta saataisiin todisteita siitä, että äiti on murhannut isän. Kiltti Seppo-Setä myös lainailee erilaisia työkaluja, jotka kiikuttaa poliisin laboratorion tutkittavaksi, jos vaikka olisivat murha-aseita.

Yhtenä päivänä vanhin lapsista on kotona flunssassa. Kiltti Seppo-Setä vie äidin pitkälle ajelulle. Sillä välin poliisi tulee kotiin sosiaalityöntekijän kanssa, ja vaatii tytön mukaansa poliisikuulusteluun.

Tyttö ihmettelee ’Tietääks mun äiti, että mä olen täällä?’, johon sosiaalityöntekijä antaa sekalaisen selostuksen poliisin menettelytavoista. Tyttö purskahtaa itkuun ja haluaa äidin paikalle. Ei käy! Tyttöä kuulustellaan, ja hän yrittää parhaansa vastailla, mutta on järkyttynyt ja itkuinen.

Sitten yhtenä päivänä ”phuff!”. Poliisin vaatima ja tuomioistuimen valtuuttama kiltti Seppo-Setä katoaa lasten elämästä. Mahtoiko tuota setäilyä kestää puoli vuotta?

Tämän operaation piti tietysti olla huippusalainen, mutta paljastui jossain oikeudenkäynnin vaiheessa.

***

Tällaisen menettelyn paljastuminen on jotain sellaista, mitä en olisi elämässäni voinut edes kuvitella poliisilta ja tuomioistuinlaitokselta, vaikka luottamukseni molempiin on ajat sitten karissut.

Haluan nähdä millaisella hakemuksella poliisi on toimintansa perustellut tuomioistuimelle. Oliko tuomioistuin tietoinen peitetoiminnan motiiveista, ja siitä, että toiminta kohdistui myös neljään alaikäiseen lapseen heidän omassa kodissaan? Haluan nähdä millä perusteilla tuollainen lupa myönnettiin!

Sisältyikö tuohon tuomioistuimen lupaan myös se, että kotona sairaana oleva lapsi vietiin huoltajan tietämättä poliisikuulusteluihin? Että hänen kieltäytymistään ja järkyttynyttä mielentilaansa ei otettu huomioon? Hänellä oli oikeus huoltajan läsnäoloon ja omaan asiamieheen kuulusteluissa.

Sitä ei tässä tapauksessa korvannut poliisin kanssa kimppaan pelaava sossu, jonka tehtävä olisi ehdottomasti ollut estää lapsen kuulusteleminen noissa olosuhteissa.

Samaan lapseen kohdistettiin myös gynekologinen lääkärintarkastus, vaikka lapsi itki ja vastusteli. Siis äärimmäinen intimiteetin loukkaus.

***

Tuo on se tytär, joka näki murhaajan poistuvan perheen asunnosta, ja isänsä makaavan kuolleena lattialla. Nuo havainnot olivat hänelle äärimmäinen järkytys. Hän oli itse shokissa, kun kertoi ne spontaanisti isovanhemmilleen sairaalassa seuraavana päivänä. Eli purki shokkikokemustaan, ja haki lohtua.

Äitihän oli yöllä viety sairaalaan keuhkoon osuneen pistohaavan vuoksi. Lapset oli viety rikospaikalta johonkin turvakotiin. Tytön on täytynyt olla äärimmäisen peloissaan tästä kaikesta ja myös äitinsä selviämisestä. Nuo tilanteet ovat varmuudella kirjautuneet tytön muistiin.

Poliisi on lukuisia kertoja yrittänyt massiivisella johdattelulla saada tyttöä muuttamaan noita havaintojaan, mutta ei ole onnistunut. Hän tietää mitä näki ja koki noina kauhistuttavina hetkinä. Eikä hän noista muistikuvistaan pääse koko elämänsä aikana, mutta oppii elämään tuon järkyttävän elämänhistoriansa kanssa.

***

Tätä tapausta on nimetty merkityksellisimmäksi suomalaiseksi oikeustapaukseksi.

En usko, että suomalainen oikeusbyrokratia oppii tästä yhtään mitään. Poliisi ei varmuudella opi mitään muuta kuin, että poliisille pitää saada lisää valtuuksia peiteoperaatioihin, joilla kansalaisten yksityiselämää voidaan vakoilla rikosepäilyn vuoksi.

Jos joku oppii jotain, niin se voi olla Valtakunnansyyttäjä. Nyt kun on nähty, millainen kieroilu ei riitä, niin pitää löytää tehokkaampia kieroilun muotoja.

Joku varmaan huutaa apuun Lapsiasiavaltuutettua. Tuo virasto on ollut jo alkuaan pelkkä vitsi, koska se ei periaatteittensa mukaan voi koskaan ’ottaa kantaa yksittäisiin tapauksiin’.

No miten sitten Eduskunnan oikeusasiamies / apulaisoikeusasiamies? Äärimmäisenä keinona näyttää olleen virkamiehelle esitetty huomautus siitä, miten olisi tullut toimia. Useimmin kuitenkin vain lievä moite, ehkä ankarimpana ’toisinkin olisi voinut toimia’.

Oikeuskansleri? Tällainen ei kuulu hänen tehtäviinsä ylimpänä laillisuusvalvojana.

Ai niin, onhan eduskunnassa myös joku ihmisoikeuksia valvova elin. Siitä tosin ei ole toistaiseksi kuultu mitään. Eikä sekään ota kantaa yksittäisiin tapauksiin.

Virkamiehet vahtivat siis löysästi toisiaan, mutta eivät kansalaisten tai edes lasten oikeuksia.

Anu Suomela

Oikeutta pitkän kaavan mukaan

Anu Suomela

Ulvilan surman uusi käsittelykierros on alkanut Satakunnan käräjäoikeudessa. Uusina todisteina syyttäjät esittävät lasten kertomuksia, jotka on hankittu vuosia murhan jälkeen. Haluan tarkentaa näitä seikkoja Anu Suomelalta, joka toimi seksuaalirikoksia koskevassa prosessissa todistajana sekä käräjä- että hovioikeudessa.

 

NB: Syyttäjien mukaan heillä on olennaista uutta näyttöä, jota on saatu lasten kertomuksista. Mitä mieltä olet lasten uusien kertomusten luotettavuudesta nyt, kun murhasta on kulunut kohta 7 vuotta. Tapahtuma-aikana lapset olivat 2-, 4-, 7- ja 9-vuotiaita. Miten luotettavia heidän kertomuksensa ovat nyt, kun heitä on haastateltu useaan kertaan uudelleen viimeksi vuonna 2011.

AS: Oikeuspsykologisen ja muistia koskevan tieteellisen tutkimustiedon perusteella näille myöhemmille kertomuksille ei voida antaa juurikaan todistusarvoa. Tietojeni mukaan kaksi nuorempaa lasta olivat umpi-unessa, ja tuolloin 7-vuotias lapsi hereillä omassa sängyssään tyyny korvien päällä. Näin hän kertoi 2009.

Hänen 2011 antamansa kertomus on ristiriidassa 2009 kertomuksen kanssa. Nyt hän sanoo, että olisikin kuunnellut oven takaa, ja kyennyt ymmärtämään mitä tapahtui. Tuon ikäisen lapsen on mahdotonta ymmärtää tapahtumien kulkua ja sisältöä pelkästään kuulohavaintojen perusteella, ei siihen pystyisi aikuinenkaan.

 

NB: Entä tämän 9-vuotiaan kertomus, miten luotettava se on?

AS: Tuo lapsi on kertonut omista silminnäkijähavainnoistaan välittömästi tapahtumien jälkeen. Se on tieteellisillä kriteereillä arvioiden luotettava kuvaus. Hän on sitkeästi pysynyt kertomuksessaan, vaikka poliisi on yrittänyt monin tavoin horjuttaa sitä, ja johdatella lasta muuttamaan kertomustaan.

 

NB: Miksi nuorempi lapsi on nyt muuttanut kertomustaan noin olennaisella tavalla?

AS: Muistitutkimuksen mukaan olennainen tekijä todistajakertomusten muuttumiseen on jälkikäteinen informaatio. Ihmisen muisti ei toimi videotallenteen tavoin. Muistikuvat muuttuvat sen mukaan, millaista uutta informaatiota silminnäkijä tapahtumista saa.

Silminnäkijät ‘paikkaavat’ omia havaintojaan uudella informaatiolla tehdäkseen muistiketjustaan loogisen. Tuossa prosessissa alkuperäinen muistikuva muuntuu vastaamaan uutta informaatiota (olipa se totta tai ei). Kun näin tapahtuu, ihminen ei enää itse voi tietää, mikä oli alkuperäinen havainto ja uuden informaation johdosta muotoutunut uusi muistikuvien ketju.

 

NB: Voitko tarkentaa, mitä tarkoitat muistikuvalla?

AS: Ihmisen muisti taltioi monenlaista tietoa. Omakohtaisista visuaalisista havainnoista kerätään visuaalisuuteen perustuvaa tietoa ja mielikuvia. Toisaalta ihmiset tallentavat muistiinsa teoreettista tietoa, joka ei ole visuaalisessa muodossa, esim. historiallisia faktoja.

Visuaalisiin mieli-/muistikuviin vaikuttaa se, että esim. joku auktoriteetti esittää väitteen/ todisteen siitä, että henkilön omat mieli-/muistikuvat eivät voi olla todenpitäviä. Tällä uudella informaatiolla voi olla merkittävä vaikutus siihen, miten henkilön alkuperäiset muistikuvat muuttuvat.

 

NB: Anneli Auer on poliisikuulusteluissa pitänyt mahdollisena, että hän olisi surmannut miehensä perheriidan päätteeksi (poliisin mukaan tämä oli tunnustus). Sittemmin hän on kiistänyt syyllistyneensä tuohon tekoon. Miten arvioisit tätä?

AS: Käsitykseni mukaan Auer ei lainkaan käsittänyt omaa oikeudellista asemaansa, vaan luotti siihen, että kun hän kertoo omat havaintonsa rehellisesti, niin poliisi kykenee selvittämään tilanteen. Hän ei tuolloin vaatinut saada asiamiestä paikalle, vaan luotti siihen, että kykenee rehellisyydellään vakuuttamaan poliisin. Niin ei sitten käynyt.

Myöhemmissä kuulusteluissa poliisi syötti hänelle asiantuntemuksellaan vakuuttavaa informaatiota siitä, että asunnossa ei voinut olla ketään muuta henkilöä, ja ainoa mahdollinen tekijä voi olla vain Auer itse. Tuossa vaiheessa Auer luotti auktoriteettien väitteisiin. Tuon poliiseilta saamansa johdattelun perusteella hän loi uusia muistikuvia tapahtumista.

 

NB: Onko noissa olosuhteissa poliisin hankkima ”tunnustus” luotettava?

AS: Ei ole, koska se on hankittu syytetyltä ilman asiamiestä, erittäin stressaavissa olosuhteissa harhauttamalla hänet tunnustamaan. Tuollaisen tunnustuksen hankkiminen ei vastaa esitutkintalain määräyksiä.

Tieteellisestä tutkimuksesta löytyy paljon tietoa siitä, että ihmiset tunnustavat rikoksia, joita eivät ole tehneet. Näin käy, koska pidätettynä oleminen ja toistuvat kuulustelut nostavat stressitasoa ja lisäävät ahdistusta. Lopulta ihminen murtuu ja tunnustaa tekoja, joita ei ole tehnyt, koska uskoo väärän tunnustuksen olevan helpompi tie kuin aidossa kertomuksessa pysytteleminen.

 

NB: Tällä viikolla oikeuskäsittelyä seurannut media kertoo, että syyttäjät ovat arvostelleet Anneli Aueria siitä, että hän on ollut alusta pitäen liian rauhallinen, eli merkityksessä ‘kylmäverinen murhaaja’. Vastaavaa todistelua kuultiin ensimmäisessä murhaoikeudenkäynnissä.

AS: Olen jonkun verran seurannut tuota uutisointia. Jos syyttäjällä on todella kovaa näyttöä, Auerin syyllisyydestä, niin miksi käyttää henkilöön menevää ad homimen -todistelua? Riippumatta ihmisen teoista, olipa vaikka murhaaja, häntä on aina kohdeltava hänen ihmisarvoaan kunnioittaen.

Länsimaisiin oikeusperiaatteisiin kuuluu myös se, että henkilö on syytön kunnes hänet on todettu syylliseksi julkisessa oikeuskäsittelyssä, jossa on noudatettu fair trial -periaatetta. Auer on todettu syyttömäksi Vaasan hovioikeudessa. Erittäin moitittavaa on, että syyttäjän halventava kohtelu kohdistuu syyttömään vastaajaan.

 

NB: Tästä on syntynyt taas melkoinen mediasirkus. Auer on joutunut ja joutuu kestämään sekä tämän että tätä seuraavan HO:n käsittelyn samassa julkisuuden pommituksessa.

AS: Minusta tämä käsittely, ja sen ympärillä kuohuva mediasirkus ei eroa 1500–1600-lukujen noitavainoista. Tuolloin kansan huvia oli kerääntyä seuraamaan julkisia hirttäjäisiä ja noitarovioita. Tuolloin ihmisiä syytettiin noituudesta ja saatananpalvonnasta, johon tässäkin asiassa syyttäjä on viitannut. Mielenkiintoista on, että Suomessa nimenomaan Ulvilassa oli tuolloin asukaslukuun nähden kaikkein eniten noituudesta tuomittuja.

 

NB: Mitä ajattelet siitä, että nuoremmat lapset ovat kertoneet vanhimman lapsen ennustaneen isän kuoleman?

AS: Vaikea sanoa, mikä on johtanut lasten tuollaiseen kertomukseen kuoleman ennustamisesta. Ainakin se kertoo siitä, miten vihamielisesti nuorimmaiset suhtautuvat isosiskoonsa. Kovin surullista, että lapset ovat menettäneet kaikki itselleen läheisimmät ihmiset.

 

NB: Juha Manner totesi oikeudessa, että lasten sijaisvanhempina Auerin veli ja tämän vaimo ovat suuresti vaikuttaneet lasten uusien kertomusten syntyyn. Mannerin mukaan he ovat haukkuneet Aueria ja vanhinta lasta kolmelle pienimmälle ja eristäneet lapset kaikista niistä läheisistä, jotka olivat aikaisemmassa elämässä mukana.

AS: Mistäpä muualta nämä lapset olisivat vaikutteita saaneet kuin sijaisvanhemmilta. En oikein usko, että vaikuttaminen on ollut tahallista, vaan sijaisvanhemmat ovat alkaneet uskoa siihen, että Auer on murhaaja ja paha ihminen. Se ei ole voinut olla välittymättä lapsille, joiden ainoa turva sijaisvanhemmat nyt ovat.

Tämä on keskeinen tekijä heidän kertomustensa synnyssä. He ovat menettäneet elämänsä tärkeimmät tukipilarit äärimmäisen julmissa olosuhteissa. Heidän on ollut pakko löytää uusi turva, ja mukautua sijaisvanhempien käsityksiin omasta äidistään ja tapahtumien kulusta. Eli äiti tappoi isän. Tämän on täytynyt olla lapsille äärimmäisen tuskallinen psyykkinen prosessi.

 

NB: Jälkiviisaana kysyn, olisiko ollut mitään keinoa suojella lapsia tuollaiselta repimiseltä?

AS: Jos asiaa olisi katsottu aidosti lasten hyvinvoinnin kannalta, hälytyskellojen olisi tullut soida viimeistään siinä vaiheessa, kun toiseksi nuorin lapsi alkoi tuottaa kertomuksia siitä mitä murhayönä oli tapahtunut, sekä uudet syytökset äidin omiin lapsiinsa kohdistamista absurdeista seksuaaliteoista.

Tuolloin lapset olisi pitänyt siirtää pois sijaisvanhemmilta, joilla oli keskeinen osuus näiden kertomusten syntyyn. Erityisen hälyttävää oli, että sijaisvanhemmat estivät Anneli Aueria tapaamasta omia lapsiaan tämän vapauduttua vankilasta HO:n päätöksellä toukokuussa 2011.

Sekä kansallisen lain että Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan kansallisen viranomaisen on huolehdittava lasten ja vanhempien välisen suhteen säilymisestä ja turvattava, että lapset ja vanhemmat tapaavat. Näin riippumatta syystä, jonka vuoksi lapsi on erossa vanhemmistaan.

Suomen ensimmäisessä EIT:sta saamassa tuomiossa 1994 isovanhemmat estivät isän ja lapsen tapaamiset, eivätkä lastensuojeluviranomaiset ryhtyneet riittäviin toimiin tuon suhteen säilyttämiseksi. Sen jälkeen tuomioita on tullut lukuisia, ja niissä on valtiovallan puolelta vedottu siihen, että vanhempi on syyllistynyt mm. seksuaalirikoksiin lastaan kohtaan.

Se ei kuitenkaan ole EIT:n mielestä riittävä peruste poistaa vanhempaa lapsen elämästä. EIT:n ratkaisut perustuvat laajaan tieteelliseen tietoon siitä, miten vahingollista lapselle on se, että hänet eristetään vanhemmastaan. Lapsi tarvitsee vanhempaansa täysin riippumatta siitä, onko vanhempi ehkä syyllistynyt rikollisiin tekoihin.

Anu Suomelan kommentit Annelin vastineeseen

Anu Suomela

Olen pyytänyt Anu Suomelaa kommentoimaan Anneli Auerin kirjoittamia havaintoja Turun HO:n antamasta julkisesta selosteesta. Suomela on oikeuspsykologiaan* ja lasten seksuaalisen kaltoinkohtelun selvittämiseen perehtynyt sosiaalipsykologi. Suomela toimi todistajana sekä käräjä- että hovioikeudessa, mutta hän ei ole perehtynyt tapauksen asiakirjamateriaaliin vaan todistus koski oikeuspsykologisia tutkintamenetelmiä ja -tuloksia.

 

NB: Mikä käsitys sinulle syntyy luettuasi Auerin ajatukset siitä, mikä tuossa oikeusprosessissa on mennyt pieleen?

AS: Kirjoituksessa on osuttu todella naulankantaan monessa merkityksessä. Kun minua pyydettiin todistajaksi, ja sain joukon yleisiä ja yksilöiviä kysymyksiä, olen erityisesti pohtinut asiaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin eli Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6. Artiklan kannalta.

Länsimaisen oikeuskäsittelyn periaatehan on käsittelyn julkisuus. Salassa voidaan oikeuden päätöksellä pitää vain sellainen henkilöön liittyvä erittäin arkaluontoinen tieto, joka ei merkittävästi vaikuta asian ratkaisemiseen.

Kaikki ratkaisussa oleva syyllisyyttä tukeva ja sitä vastaan puhuva tieto on aina julkistettava, ja arvioitava pro et contra** -periaatteella. Toki niin, että lasten yksityisyyttä on kaikin tavoin varjeltava anonymisoimalla heidät.

 

NB: Tässähän HO on suojellut lasten yksityisyyttä, onko siinä siis joku mennyt pieleen?

AS: Täysin metsään HO on fair trial -periaatteen suhteen mennyt siinä, että se on julistanut salaiseksi lasten syytettä tukevat kertomukset, joita HO on pitänyt raskauttavina. Tuon materiaalin salaaminen aiheuttaa sen, että käsittely ei ole keskeisimmän todistelun suhteen julkinen ja kritisoitavissa asiaperustein. Tällainen menettely ei kuulu oikeusvaltioon.

HO:lla olisi ollut monia mahdollisuuksia huolehtia siitä, että yksittäisiä lapsia ei tunnisteta, mutta heidän kertomaansa olisi tullut vertailla, ja kertomusten ristiriitaisuuksia analysoida yksityiskohtaisesti.

Tietenkin olisi pitänyt selvittää tarkasti myös kertomusten syntyhistoria ja lapsen muistamiseen liittyvät tekijät, kun väitetyistä tapahtumista on kulunut pitkiä aikoja. Tietojeni mukaan tuosta asiasta oli todistajina kolme psykologian tohtoria, joista yksi on soveltavan psykologian professori. Kaikki mahdollisuudet asian perinpohjaiseen selvittämiseen olisivat olleet, jos HO olisi halunnut tehdä perusteellista työtä ja luottanut alan parhaaseen asiantuntemukseen.

 

NB: HO on näköjään luottanut oikeuspsykiatrian yksiköissä työskenteleviin psykologeihin, vaikka heillä ei ole erityiskoulutusta lasten kertomusten luotettavuuden arviointiin. Miksi arvioit oikeuden menetelleen noin?

AS: Ensimmäinen ongelma on, että Suomessa ei ole mitään menettelyä, jolla asiantuntemusta arvioitaisiin. Esim. USA:ssa asiantuntija määritellään sen perusteella miten paljon tieteellisiä alan julkaisuja hänellä on. Eli miten hyvin on perehtynyt ja miten paljon omaa tutkimusta on tehnyt.

Suomessa meno on ollut ja on ihan toista. Virkamiehet on historian saatossa nähty kansakunnan olemassaoloa ylläpitävänä selkärankana, joka on aina oikeassa, nuhteeton ja luotettava. Kyse on historiallisesta perinteestä, jonka olemassaoloa tuomioistuimetkaan eivät ilmeisesti tunnista.

Mielenkiintoista Auer & Kukka tapauksessa on se, että puolustuksen puolella on yliopistollisia asiantuntijoita, mutta tuomistuin tukeutuukin ‘ihan tavallisiin’ virkamiehiin / kuntaan työsuhteessa oleviin. En osaa arvioida miksi. Ehkä yliopistotason tietämys meni nk. ‘yli hilseen’, vaikka olisi ollut kuinka kansantajuiseksi ja ‘rautalangasta väännettyä’ tieteelliseen tutkimukseen ja asiantuntemukseen perustuvaa todistelua.

 

NB: Näissä oikeuspsykiatrian yksiköissä on aina ryhmä, joka allekirjoittaa lausunnon. Miten sinä arvioit tätä menettelyä?

AS: Se on näiden virkamiesten / toimenhaltijoiden oikeusturvaksi rakennettu menettely. Toisaalta halutaan vakuuttaa oikeudelle, että tätä mieltä on iso joukko’ virallisia asiantuntijoita’. Tästä seuraa se, että kukaan lausunnon allekirjoittanut ei ole vastuussa.

 

NB: Miten näet sen, että tuollaiset allekirjoittajat esittävät tuomioistuimelle lopputuloksena, että ‘eniten tukea saa rikoksen tapahtuminen’?

AS: Tuo on hämmentävä johtopäätös, eikä vastaa sitä, mikä on oikeuspsykologisen haastattelun tarkoitus. Sen tarkoitus on ainoastaan tuottaa tuomioistuimelle lapsen haastattelu, ja arvioida määritellyillä kriteereillä, miten luotettavana lapsen kertomaa voidaan pitää.

Oikeuspsykologin ei tule koskaan ottaa mitään kantaa syyllisyyskysymyksiin, vaan ne on jätettävä oikeuslaitoksen yksinomaiseksi tehtäväksi. Roolit ovat menneet todella vakavalla tavalla sekaisin, jos oikeuslaitos ei ymmärrä rooliaan faktaperusteiden tutkijana. Tällaisilla menettelyillä tuomioistuin siirtää tuomiovaltansa oikeuspsykiatrian yksiköiden tiimeille, joilla on vain oman ammattialueensa ehkä hyvinkin vähäinen asiantuntemus lasten oikeuspsykologisissa haastatteluissa.

 

NB: Jos siis oikein ymmärsin, niin lapsia haastatelleet psykologit ovat pitäneet lääkärinlausuntoja kiistattomana näyttönä rikoksesta, ja ovat siksi arvioineet lasten kertomukset luotettaviksi. Voiko näin tehdä? Yksi haastattelija antoi lausuntonsa ehdollisena, tarkoittaen siis, että jos lääkärin tutkimuslöydökset ovat luotettavia, niin myös lapsen kertomus on luotettava. Voiko tällaisen arvion antaa?

AS: Tuomioistuimen ei pidä siirtää tuomiovaltaa myöskään lääkäreille. Lääkärin tai lasta haastatelleen psykologin ei tule ottaa kantaa syyllisyyteen, vaan tuoda tuomioistuimen käyttöön oman ammattialansa itsenäinen asiantuntemus. Psykologin tulee pitäytyä pelkästään lapsen kertomuksen luotettavuuden kriteereihin, eikä lainata kainalosauvaa lääkäreiltä tyylillä ‘Jos hän uskoo, niin minäkin uskon’.

Tässä törmätään jälleen siihen, mitä ovat asiantuntijuuden kriteerit. Jos haastattelevalla psykologilla ei ole erikoistumiskoulutusta, vaan hän ottaa kantaa syyllisyyteen, ja ‘lainaa’ käsityksensä lääkäril­tä, niin hän ei ole asiantuntija.

 

NB: Tässä tapaukses­sa keskei­nen lääkärinlausun­to perustuu mm. uv-valolla paljastettui­hin lasten arpiin. Miten noihin löydöksiin tulee suhtautua?

AS: Tuosta tutkimusmetodis­ta tulisi olla tieteellistä perustutkimus­ta, ennen kuin sitä voitaisiin käyttää todisteena rikostapauksen todistelussa. Pitäisi siis olla riittävän suuria eri ikäisten lasten kohortteja, joiden arvet kirjataan, ja jokaisen lapsen taustat selvitetään.

Jotkut lapset ovat kömpelöitä, toiset raisuja ja kolmannet ‘taviksia’. Näin saataisiin perusdataa siitä, paljonko arpia eri tavoin käyttäytyvillä lapsilla yleensä on. Luultavasti vanhemmilla lapsilla niitä on enemmän, kun ovat ehtineet kolhia itseään enemmän.

 

NB: Huomiotani kiinnitti se, että lasten iholta oli paljastunut erilaisia kuvioita, esim. kirjaimia ja sydämiä. Mitä tästä voidaan päätellä?

AS: Kiinnostava tieto. Kirjaimen tai sydämen muoto ei synny sattumalta. Voisiko olla niin, että joistakin väriaineis­ta jää ihon soluk­koon jäämiä? Minun lapsenlapseni koristeli­vat itseään ‘leikkitatuonneil­la’ ja erilaisilla tusseilla. Mahtaisiko tuollainen selittää asiaa.

 

NB: Tässä tapauksessa on toistuvasti väläytelty saatananpalvontaan liittyviä rituaaleja. Toisaalta on väitetty, että mukana on ollut suuri joukko lapsia. Mitä ajattelet tästä?

AS: USA:ssa levisi 80-luvulla hysteria, jossa esitettiin, että lapsia oli laajamittaisesti käytetty tuollaisissa rituaaleissa. FBI, tutkija Lanning selvitti väitteet, ja totesi raportissaan, ettei niissä ollut mitään perää. Samassa tutkimuksessa selvitettiin myös väitteitä ‘seksiringeistä’. Myös ne osoittautuivat perättömiksi (1992 FBI Report –Satanic Ritual Abuse By Kenneth V. Lanning, Supervisory Special Agent Behavioral Science Unit National Center for the Analysis of Violent Crime).

Englannissa esitettiin samoihin aikoihin vastaavia väitteitä. Asiaa tutki kulttuuriantropologi Jean LaFontaine, eikä hän löytänyt mitään todisteita (Social/Cultural Anthropology: Child Sexual Abuse. Jean La Fontaine, Polity 1991). Englannissa levisi myös hysteria siitä, että lastenko­dit olivat pedofiilien saalistuspaikkoja. Tuosta hysteriasta on kirjoittanut kattavan tutkimuksen Richard Webster (The Secret of Bryn Estyn, Orwel Press 2005).

 

NB: Mikä tällaiset hysteriat selittää?

AS: Webster on antanut tähän mielestäni parhaan selityksen. Ihmiset pelkäävät sisällään olevaa pahuutta, ja haluavat ulkoistaa sen. Näin kävi noitavainojen aikana ja myös Natsi-Saksassa, eikä ihmiskunta ole noista ajoista muuttunut valistuneemmaksi. Saatanan, juutalais­en tai homoseksuaalin tilalle on vain nyt sijoitettu pedofiili.

 

NB: Tässä tapauksessa näyttää siltä, että todisteeksi on haalittu ihan mitä tahansa, jotta Auer ja Kukka on saatu tuomituiksi. Mitä ajattelet tästä?

AS: Kyllä tuo minusta osoittaa terveestä järjestä luopumista. Pitää muistaa, että mitä laajem­malta alueelta ja mitä tiuhemmalla verkolla troolataan, sitä todennäköisemmin verkkoon tarttuu jotain, jota voidaan pitää todisteena. Menettely ei vastaa oikeusvaltion periaatteita.

 

*Oikeuspsykologia hyödyntää sosiaalipsykologisia teorioita ja muistitutkimusten tuloksia tutkiessaan muun muassa haastatteluihin ja todistajanlausuntoihin liittyviä luotettavuustekijöitä. Oikeuspsykologit tutkivat esimerkiksi pienten lasten johdateltavuutta haastattelutilanteessa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että alle kuusivuotiaat ovat johdateltavampia kuin vanhemmat lapset. Yli kuusivuotiaat lapset ovat kuitenkin johdateltavampia kuin aikuiset. Pitää muistaa, että aikuisiakin voidaan johdatella enemmän kuin ihmiset yleensä kuvittelevat.

**Pro et contra: Tuomiossa on avoimesti tuotava esiin, ei vain valittua ja johtopäätösosassa ilmenevää lopputulosta tukevat seikat (pro-argumentit), vaan myös vastakkaista lopputulosta tai tulkintavaihtoehtoa puoltavat seikat (contra-argumentit). Tuomarin on lisäksi ilmoitettava se oikeudellinen päättely eli ne syyt, joista ilmenee, miksi contra-argumentteihin perustuva ratkaisu- tai tulkintavaihtoehto on hylätty eli miksi pro-argumenttien painoarvo on osoittautunut punninnassa contra-argumentteja painavammaksi. Jos jutun hävinneen osapuolen esittämät contra-argumentit ovat tuomarin mielestä osoittautuneet tapaukseen soveltumattomiksi, on myös tämä ja syy siihen ilmoitettava perusteluissa.

Valehtelevatko lapset?

pilvet ja lohikäärme

Anu Suomela: ”Lappajärvellä laituri muuttui lohikäärmeeksi”

Anu Suomela

Jatkan Anu Suomelan haastattelemista lasten kertomuksista. Edellisessä haastattelussa hän kertoi miten lasten kertomukset saattavat vääristyä, jos heitä haastatellaan siten, että haastattelijalla on ennakko-olettama tapahtumista. Auki jäi vielä seuraava tarkennus:

Valehtelevatko lapset?

AS: Toki valehtelevat kuten aikuisetkin, välttääkseen ikäviä seuraamuksia, tai hyötyäkseen. Valehtelemisen / huijaamisen taito on ilmeisen hyödyllinen selviämis-strategia. Lintuemo näyttelee siipirikkoa suojellakseen pesäänsä, ja myös simpansseilla on pitkälle meneviä strategioita siinä, miten hankkia itselle hyötyjä, tai näytellä viatonta.

Ihminen on kielellisen ominaisuutensa vuoksi erittäin pitkälle kehittynyt näissä taidoissa. Valehtelua / kuulijan harhaanjohtamista on kahta perustyyppiä. Kertomuksesta voidaan jättää pois osa, tai siihen voidaan lisätä jotain. Tällöin kuulijalle muodostuu virheellinen kuva tapahtumista, eli osa on totta. Jos kertoja lisäksi liittää ilmaisuunsa omakohtaisia tunteita, surua ilmaisevia kasvonilmeitä tai itkua, ne helposti vakuuttavat kuulijan kertomuksen aitoudesta.

 

NB: Tarkoittaako tämä sitä, että lapset saattavat tietoisesti valehdella myös kun heitä haastatellaan seksuaalirikosten epäilyissä?

AS: Se on yksi varteen otettava hypoteesi, kun haastattelua arvioidaan. Ihminen ei ajattele sanoilla, vaan mielikuvilla. Tapahtumien jälkeinen informaatio muuttaa muistelijan kuvaa alkuperäisestä tapahtumasta. Näin voi tapahtua myös lasta haastateltaessa, muistikuvat voivat vääristyä ja muuntua muuksi, kuin alkuperäiset havainnot olivat. Tällaisen vääristymän jälkeen ei lapsi, eikä myöskään aikuinen enää voi erottaa jälkikäteisen informaation vaikutusta omiin muistikuviinsa. Tästä on paljon, mm. Loftuksen tekemää tutkimusta.

Huomion arvoista on, että USA:n koulusurmien yhteydessä havaittiin, että lapset, jotka todistettavasti olivat tuolloin poissa koulusta, väittivät olleensa paikalla, ja kertoivat järkyttävistä kokemuksistaan. He olivat omaksuneet nuo tiedot tv-uutisista, vanhempiensa puheista, ja kuuntelemalla luokkatovereittensa kertomuksia aidoista tapahtumista.

 

NB: Tarkoittaako tämä sitä, että lapset eivät tiedä valehtelevansa?

AS: Kyllä ja ei. Jos lasta on haastateltu lukuisia kertoja, ja haastattelijoilla on ollut ennakko-olettama, se on saattanut tuhota lapsen alkuperäiset muistikuvat. Hän ei valehtele sanan traditionaalisessa merkityksessä, eli tarkoituksellisesti johdata kuulijaa harhaan. Hän kertoo sen, minkä itse uskoo todeksi.

Tämä selitys on kuitenkin puutteellinen, koska on olemassa joukko ihmisiä, jotka voidaan kategorisoida tapavalehtelijoiksi. Valehtelun tutkija Max Scharnberg toteaa seuraavaa:

“Objektiivisesti katsottuna autenttisen tapahtuman loogista rakennetta on hyvin vaikea matkia. Siksi jos syytökseen sisältyy looginen rakenne, se on vahva merkki totuudenmukaisuudesta. Vastakohtana ovat sellaiset ilmaisun piirteet, jotka yleisesti liittyvät todenmukaiseen kuvaukseen, mutta joita monien, joskaan ei kaikkien, on helppo matkia. Näin ollen ‘‘toden ilmaisun piirteitä” yhdistetään – ei pelkästään todenmukaisiin syytöksiin – vaan suureen määrään vääristä syytöksistä. Tuomarien ja lautamiesten olisi pidettävä mielessä, että vääriin syytöksiin liitetyt ‘‘toden ilmaisun piirteet” ilmenevät tapauksissa, joissa syytöstä pidetään ‘‘ilmeisen totena”.

Satuilijoille on tyypillistä se, että jokainen vale on itsenäinen ilman suurtakaan yhteyttä henkilön esittämiin muihin tosiin tai epätosiin lausumiin, tai ulkoisiin tosiasioihin. Koska heille on tyypillistä, että he keskittyvät yhteen asiaan kerrallaan, he vaikuttavat hyvin luotettavilta. Valehteleminen on vakuuttamistekniikka. Jos ihminen ei ole poikkeuksellisen älykäs, hän ei käyttäisi tällaisia tekniikoita vuosia tai vuosikymmeniä, mikäli eivät jatkuvasti saisi sitä palautetta, että heidän valheensa uskotaan. Tästä syystä on totta, että tapavalehtelijat vaikuttavat erittäin luotettavilta.

Tapavalehtelijaa ei kuitenkaan pidä nähdä henkilönä, joka on kehitellyt taiturimaisia tekniikoita muiden pettämiseksi. Virtuoosimainen valehtelija on pikemminkin yksilö, joka on passiivisesti mukautunut tavallisten ihmisten yleisiin heikkouksiin. Satuilijan ei tarvitse suuremmin vältellä ristiriitaista tietoa, koska kuulija ei havaitse välttämättä niistä räikeimpiäkään. Sen sijaan kaikki on panostettava asiaankuuluvaan äänensävyyn, ilmaisun muotoihin jne. Todellisuudessa tapavalehtelija antaa usein paljon luotettavamman henkilön kuvan, kuin ihminen, joka rehellisesti kertoo totuuden”. (Sharnberg: Seksuaalista hyväksikäyttöä koskevien väitteiden totuusarvon arviointi).

 

NB: Voiko haastattelija jollain tavalla paljastaa sen, jos lapsi ei pysy totuudessa, vaan satuilee?

AS: Se on vaikea tehtävä, mutta jos haastattelija noudattaa tarkoin NICHD:n / Stakesin 2003 ohjeita, niin hänellä on aika hyvät mahdollisuudet selvitä tuostakin haasteesta.

Haastattelijat unohtavat harjaannuttaa lasta siihen, millaista yksityiskohtaisuutta häneltä odotetaan. Jos lasta pyydetään kuvaamaan mitä hän teki tänä aamuna, kuvaus on monasti jotain seuraavaa: ‘No mä söin muroja, ja sitten mä pelasin pleikkaria, ja sitten me lähdettiin äidin kanssa tänne’. Tuolloin haastattelija voi konfrontoida lasta ihmettelemällä eikö hän käynyt pissalla, ja miten lapsella on päivävaatteet päällään. Sitten pyydetään rauhassa muistelemaan ja kertomaan aikajärjestyksessä mitä kaikkea hän oli tehnyt.

Tämä antaa haastattelijalle mahdollisuudet jatkossakin kyseenalaistaa kuulemansa sanomalla: ‘Nyt en ymmärtänyt mitä tarkoitat. Lähdetäänpä alusta. Koita muistella, ja kertoa mahdollisimman tarkkaan mitä siinä tilanteessa tapahtui’.

 

NB: Onko muita tyypillisiä virheitä, joita haastattelijat tekevät?

AS: Jos lasta ei ole harjaannutettu antamaan yksityiskohtaisia kuvauksia, hän vastaa niukasti. Tuolloin haastattelija on pulassa, ja helposti alkaa kysellä seikoista, joita hänellä on esitietojen perusteella. Näin ei pidä menetellä, vaan pitäytyä siinä materiaalissa, jonka lapsi on itse tuottanut. Pitää siis varoa vetoamasta muilta kuultuun. Erityisen vaarallista on, jos lapselle esitetään väitteitä siitä, mitä vanhemmat ovat kertoneet, koska lapselle vanhemmat ovat luotettavia, eikä hän kykene kiistämään heidän tietojaan.

Psykiatrien ja psykologien haastatteluille on tyypillistä myös se, että he tekevät helposti tulkintoja. Usein lapset väsyvät ja kyllästyvät, kun samoista asioista kysellään toistuvasti. Siksi lapsi saattaa sanoa, että haluaa lopettaa ja mennä kotiin. Tästä tehdään helposti se tulkinta, että aihe ‘ahdistaa’ lasta, ja hänen on ‘vaikea’ puhua siitä. Yksinkertaisempi analyysi olisi se, ettei lapsella ole mitään muuta kerrottavaa, kuin mitä hän on jo sanonut, ja hän on kyllästynyt jatkuvaan kyselyyn.

 

NB: Minua jäi mietityttämään, miksi joistain ihmisistä kehittyy tapavalehtelijoita?

AS: On monia syitä, jotka voivat johtaa lapsen realiteetin tajun murtumiseen. Kyseessä saattaa olla mielenterveyden ongelma, tai kehityshäiriö. Yksi selittäjä voi olla se, että lapsi on menettänyt elämänsä tukipilarit, eli vanhempansa avioerossa, huostaanotossa tai vanhemman kuoleman kautta. Silloin lapsen täytyy etsiä selviytymiskeinoja, joilla hän voi korvata menettämänsä turvan.

 

NB: Miten aikuiset voisivat auttaa tuollaiseen tilanteeseen joutunutta lasta, ja tunnistaa mistä on kyse?

AS: Tosi laaja kysymys vastattavaksi muutamalla lauseella. Jos lapsen realiteettien taju on järkkynyt, on tärkeää palauttaa myönteisiä muistoja niistä tilanteista, jolloin kaikki oli hyvin ja turvallista. Vaikkapa katselemalla valokuvia perheen yhteisistä hetkistä, ja pyytää lasta kertomaan, mitä tuolloin tapahtui. Eli palauttaa lapselle se kokemus, että hänen vanhempansa ovat rakastaneet häntä. Jos lapsi on menettänyt vanhempansa kuoleman kautta, häntä voi auttaa se, että hän istuttaa puun taimen, tai vaikka vain appelsiinin siemenen ruukkuun. Tuon kasvin vaaliminen auttaa positiivisten asioiden muistamisessa.

Missä mättää seksuaalirikosten epäilyjen selvittämisessä?

mielikuvitus

”Lapsuuden fantasioita”
Anu Suomela

Anu Suomela

Jatkan Anu Suomelan haastattelua. Nyt aiheena on:

Missä mättää seksuaalirikosten epäilyjen selvittämisessä?

 

NB: Olet ollut yli 150 kertaa todistamassa tuomioistuimessa lapseen kohdistuneissa seksuaalirikoksen epäilyissä. Mitä havaintoja sinulla on noihin asioihin liittyvistä ongelmista?

AS: Tuomioistuimille näyttää olevan ihan selvää, että jos kyse on sillan romahtamisesta, niin paikalle kutsutaan asiantuntijat, jotka esittävät lujuuslaskelmia jne. Eli oikeus ei kuvittele hallitsevansa tuollaisia erityistä ammattitaitoa vaativia alueita.

Oikeudet eivät varmaan kuvittele myöskään hallitsevansa psykiatrian erityisosaamista, vaan paikalle hankitaan alan asiantuntija. Se, mitä oikeusistuimissa ei ymmärretä, on, että lapseen kohdistuneen seksuaalirikosepäilyn selvittämisessä psykiatreilla ei ole juurikaan ammattitaitoa, kun kyse on lapsen haastattelemisesta. Psykiatrien keskeistä osaamisaluetta on psyykkisten häiriöiden ja sairauksien määrittäminen, ja niihin tarvittavien lääkkeiden määrääminen. Lapsen haastattelu rikosepäilyjen yhteydessä ei kuulu psykiatrien osaamisalueeseen.

 

NB: Miksi se ei kuulu, kun se tuntuisi luontevasti soveltuvan psykiatreille?

AS: Lasten haastatteleminen näissä erityistilanteissa vaatii täysin toisenlaista orientaatiota. Psykiatrit samoin kuin terapiatyötä tekevät psykologit ja sosiaalityöntekijät lähtevät hoidollisesta näkökulmasta. He kuuntelevat, ymmärtävät ja tukevat asiakastaan. He eivät kyseenalaista kuulemaansa, vaan se, mitä asiakas kertoo, on työn lähtökohta.

 

NB: Eroaako tämä oikeuspsykologisesta haastattelutavasta?

AS: Merkittävällä tavalla. Oikeuspsykologinen haastattelu liittyy mahdollisen rikoksen selvittämiseen. Silloin kyse on niin pitkälle kuin mahdollista saada selville lapsitodistajan omat havainnot tapahtumasta, eli selvittää aineellista totuutta. Siksi haastattelun tulee perustua tieteellisesti testattuun haastattelumenetelmään, jossa lasta ei johdatella, vaan haastattelija pysyy objektiivisena ja neutraalina lapsen havaintojen selvittäjänä.

Hoidollisessa haastattelutavassa ongelmana on se, että terapeutti on saanut lasta koskevia ennakkotietoja siitä, että hän on rikoksen uhri. Tuota ennakkotietoa ei kyseenalaisteta, vaan lähdetään liikkeelle tuosta ‘empaattisesta’ ennakko-olettamasta.

 

NB: Mikä merkitys tällä on lapselle?

AS: Harva lapsi pystyy vastustamaan ympäröivien aikuisten käsityksiä, vaikka hän tietäisikin, että se mitä aikuiset uskovat ei ole totta. Tällöin lapsi joutuu vakavaan ristiriitaan oman todellisuutensa ja aikuisten uskomusten välillä. Hänelle ei jää tilaa kertoa omia havaintojaan. Eli lapsi ei tule aidosti kuulluksi ja ymmärretyksi. Se on lapselle traumatisoivaa, koska hän ei voi enää luottaa aikuisiin.

Lapset saattavat myös mukautua ympäröivien aikuisten käsityksiin, eli uskoa ymmärtäneensä asiat väärin. Mitä useammin epätosia tapahtumakuvauksia kerrataan, sitä vakuuttuneemmaksi lapset tulevat siitä, että aikuisten esittämä tapahtumasarja on totta.

Myös monet aikuiset ovat suggestioherkkiä. Tästä on tehty mittava määrä tieteellistä tutkimusta. Muistin tutkija Elizabeth Loftus toteaa runsaan 30 vuoden tutkimustulostensa pohjalta, että epätoden muistikuvan synnyttäminen täysin terveelle aikuiselle käy yhtä helposti ja nopeasti, kuin omeletin paistaminen. Huomattavasti helpompaa se on, kun kyseessä ovat lapset, jotka ovat suggestioherkempiä kuin aikuiset.

 

NB: Mitä tämä tarkoittaa oikeuskäsittelyissä?

AS: Ennen kaikkea sitä, että tuomioistuimet erottaisivat toisistaan ‘hoidollisen’ ja oikeuspsykologisesti oikein suoritetun haastattelun. Jälkimmäiseen on olemassa Stakesin vuonna 2003 julkaisemat yksityiskohtaiset haastattelurungot. Jos haastattelussa ei noudateta noita ohjeita, vaan mukana on johdattelevia kysymyksiä, ei lapsen kertomaan voida luottaa. Yksikin johdatteleva haastattelu voi vääristää lapsen muistikuvia siten, että hänen antamaansa kertomukseen ei voida enää luottaa.

 

NB: Mitä lapsen kertomuksen luotettavuuteen vaikuttaa, jos häntä ovat haastatelleet maallikot kotona tai vaikka päivähoidossa?

AS: Se vahingoittaa kertomuksen luotettavuutta, koska maallikot eivät tiedä johdattelevansa, ja palkitsevansa lasta. Tuolloin lapsen kertomus voi merkittävällä tavalla vääristyä, ja hän saattaa lisäillä siihen fantasiaelementtejä, joihin hän alkaa itse uskoa. Tästä on tehty runsaasti tutkimuksia, joissa on käytetty verrokkiryhmää.

Jos lapsi itse uskoo kertomaansa, eivät hyvin koulutetut ammattilaisetkaan pysty välttämättä erottamaan mitkä osuudet ovat aitoja muistikuvia, ja mitkä haastattelun aiheuttamia vääristymiä. Sen vuoksi pitäisi aina selvittää myös lapsen kertomuksen syntyhistoria, eli mitä kukakin lapsen kanssa asiasta puhunut on kysynyt, ja mitä nuo henkilöt itse uskovat tapahtuneen.

Monet lapset rakastavat jännittäviä kertomuksia, kuten Grimmin veljekset aikanaan ymmärsivät. Jos aikuiset ovat kiinnostuneet kuuntelemaan, voi lapsi kehitellä kertomuksia seikkailuista, joilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.

Toisaalta kertomuksessa voi olla vain vähän epätosia elementtejä, jotka kuitenkin vaikuttavat merkittävällä tavalla kokonaiskuvaan. Haastattelijalla pitäisi olla mahdollisimman paljon yksityiskohtaista tietoa väitettyjen tapahtumien olosuhteista, esimerkiksi huoneiston pohjapiirustus, että hän voisi tarvittaessa konfrontoida lasta, jos hänen kertomuksessaan tulee esiin seikkoja, jotka eivät vastaa arkitodellisuutta.

Onko Suomi oikeusvaltio?

Anu Suomela

Jatkoa Anu Suomelan haastatteluun. Aiheena Onko Suomi okeusvaltio?

NB: Olet vienyt lukuisia oikeustapauksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Miten arvioit Suomen valtion noudattaman ihmisoikeuspolitiikan?

AS: Toki Suomi on länsimainen, demokraattinen oikeusvaltio. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meillä on kaikki hyvin. Lainsäädännössä tarvitaan kaiken aikaa muutoksia, joilla voidaan taata paremmin kansalaisten oikeudet suhteessa viranomaisiin.

Tällä alueella on ongelmallista se, että viranomaisilla on erittäin laajat päätäntäoikeudet, joilla kansalaisten vapausoikeuksia voidaan rajoittaa. Tästä esimerkkinä lasten huostaanotot, jotka ovat todellisuudessa viranomaisen lapseen kohdistamia vapaudenriistoja. Niitä ei vaan ymmärretä sellaisiksi, koska ajatus on se, että lapsi ‘pelastetaan’ häntä uhkaavasta vaarasta.

Monasti näin voi ollakin. Mutta noissa tilanteissa pitäisi noudattaa tarkasti hallinnollisia periaatteita. Lastensuojelutapauksissa sossujen kompastuskivinä ovat asianosaisten kuuleminen ja valituskelpoisen päätöksen antaminen. Niiden merkitystä kansalaisen oikeusturvalle ei useinkaan ole ymmärretty. Menettely on siis mielivalaista, eikä vastaa oikeusvaltion periaatteita.

Tietyssä mielessä hallinto-oikeuksissa näyttötaakka on käänteinen, eli kansalaisen pitäisi kyetä osoittamaan, että sossun esittämät perusteet eivät pidä paikkaansa, eli on osoitettava itsensä syyttömäksi. Ruotsalainen professori Bo Edvardsson on oppilaineen tehnyt valtavan työn analysoimalla lastensuojeluasiakirjoista millaisia syytös-strategioita lastensuojelussa käytetään oman kannan läpiviemiseksi (Bo Edvardsson, ‘Syytösstrategiat lastensuojelun selvityksissä’. University of Örebro, School of Law, Psychology and Social Work 2009).

Lukuvinkki! Kirjasto-osiossa; Edvardsson: Syytösstrategiat lastensuojelun selvityksissä

NB: Miksi näin menetellään?

AS: Varmaan sossuilla on ihan hyvä tarkoitus ja aito huoli lapsen tilanteesta. Mutta ennen toimiin ryhtymistä pitäisi selvittää faktat. Jos otetaan esimerkiksi väitteet lapsen seksuaalisesta kaltaoinkohtelusta, niin juuri niissä tehdään helposti ylilyöntejä, ja aiheutetaan lapselle ahdistusta, turvattomuutta ja jopa vakavia psyykkisiä vaurioita.

NB: Mitä mahdollisuuksia vanhemmilla on tuollaisissa tilanteissa suojella lastaan?

AS: Kyllä mahdollisuudet ovat kovin kapeat. Pitäisi löytää asiamies, joka on tottunut operoimaan monella rintamalla yhtaikaa. Pitäisi hoitaa hallinto-oikeudessa lapsen huostaanottoasiaa, ja toisaalta olla mukana poliisitutkinnassa, ja seurata syyteharkintaa. Jos syyte nostetaan, pitää sitten hoitaa rikosasiaa. Nuo jutut poikivat usein myös kanteluasioita, joten työmäärä on valtava.

NB: Löytyykö Suomesta noin monitaitoisia asiamiehiä, ja kuka tämän lystin maksaa?

AS: On meillä joitakin moniosaajia, Jos mennään vaikkapa Jenkkilään, niin tuollaista työsumaa varten kootaan tiimi, ja varmuudella se maksaa tähtitieteellisiä summia. Meillä oikeusapua saa vain rajatusti tulojen perusteella, ja silloinkaan asiamiehen todellisia työtunteja ei korvata. Ne jotka eivät saa oikeusapua joutuvat siis kustantamaan kaiken itse, eivätkä summat ole vähäisiä.

Sekä lasten huostaanotoissa että rikosprosesseissa voi mennä vuosia, joten lopputulemana voi olla henkilökohtainen konkurssi, jossa menee asunto ja koko muu omaisuus. Jos kyseessä on seksuaalirikoksen epäily, niin todennäköisesti ihminen menettää myös lapsensa, työnsä ja maineensa.

NB: Puhutaan ‘fair trial’ ja ‘equality of arms’ -periaatteista. Toteutuvatko ne näissä tapauksissa?

AS: Siis oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus ja tasavertaiset ‘aseet’. Suomalainen tuomioistuinkäytäntö on kohtuullisen oikeudenmukainen. EIT on kuitenkin antanut Suomelle 130 langettavaa tuomiota, joista valtaosa koskee oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, eli Artikla 6. Monissa kyse on oikeudenkäynnin pitkittymisestä. Lapsen seksuaalisen katoinkohtelun epäilyissä ongelmana on ollut se, että epäillylle ei ole annettu mahdollisuutta tehdä lapselle kysymyksiä. Muut pohjoismaat ratifioiva ihmisoikeussopimuksen jo 1953, Suomi vasta 1990. Norja, jossa on väkeä 5 miljoonaa, on kyennyt keräämään vain 25 langettavaa tuomiota. Ruotsissa on väkeä tuplaten Suomeen nähden, ja se on saanut tuomioita vain 54 ja Tanska vain 14. Olemme pohjoismaisittain vertailtuna epäoikeudenmukaisuuden huippumaa, ja tehneet myös nopeusennätyksen. (Anu Suomelan korjaus lukuihin tehty 10.3.2014. EIT on tehnyt tilastointijärjestelmäänsä muutoksen. Nyt näyttää siltä, että tarkkoja lukuja ei löydy millään, vaan vuosi- ja päivätilastoissa on todella isoja eroja).

Oikeudenmukainen oikeudenkäynti edellyttää julkista käsittelyä. Siksi on ongelmallista, jos siirrytään käsittelyyn suljetuin ovin. Monesti se on toki tarpeen yksityisyyden suojaamiseksi, ja etenkin jos asia koskee lapsia – kuten lastensuojeluasiat aina. Oikeudenkäytön läpinäkyvyyden vuoksi on kuitenkin välttämätöntä, että tuomioistuimet julkaisevat koko ratkaisunsa, mutta henkilöiden nimet salataan. EIT menettelee aina näin.

Se mitä pidän erityisen moitittavana, on syyttäjän ja toisaalta myös lastensuojelun resurssien epäsuhta suhteessa kansalaiseen. Syyttäjällä on kansalaiseen nähden täysin ylivoimaiset resurssit. Hän voi teetättää laboratorio-analyysejä ja kuluista piittaamatta hankkia asiantuntijalausuntoja. Syytetyn pitää maksaa kaikki itse, ja jos häviää jutun, maksaa myös kaikki syyttäjän todistelukulut. Sama pätee lastensuojelun asiantuntijalausuntoihin.

Ensinnäkin ongelma on se, mistä syytetty tai lastensuojelun ahdistelema perhe voisivat lausuntoja pyytää. Mikään viranomaistaho ei lausuntoa tietenkään kirjoita. Tuomioistuimet kuitenkin antavat juuri niille paljon painoa. On erittäin vaikeaa löytää vastaavan painoarvon omaavia ulkopuolisia.

Joskus yliopistotason tutkijat ovat suostuneet kirjoittamaan niitä myös syytetyn tai huostaanottoperheen pyynnöstä. Usein heidän asiantuntemuksensakin on merkittävästi parempi. Pelkästään virkavastuisuus ei takaa asian riittävän syvällistä asiantuntemusta. Esimerkiksi näiltä osin Suomessa on vielä paljon korjattavaa, että voisimme todeta ihan rehellisesti Suomen olevan aito oikeusvaltio.

Lukuvinkki! Muutamia EIT:n tuomioita löytyy EIT-osiosta.

Sijaisperheetkin koostuvat ihmisistä

Anu Suomela

ja sossutkin tekevät virheitä

On otettava huomioon se mahdollisuus, etteivät lapsen olosuhteet sijaisperheessä aina vastaa hänen tarpeitaan, tai toisinaan jopa vaarantavat hänen terveen kehityksensä. Sijaisperheessä asuminen voi katkaista lapsen kaikki yhteydet hänelle tärkeisiin ja läheisiin ihmisiin. Lapsi voidaan eristää täydellisesti aiemmasta elämästään tarpeettomien yhteydenpitokieltojen ja perusteettomien tapaamisrajoitusten kautta. Hallitus kuitenkin lähtee puolustamaan virheellisiä viranomaisinterventioita ja esittää, että lapsen oma perhe aiheuttaa kaikki lapsen ongelmat. Realistista olisi ottaa huomioon, että monet lapsen vaikeudet johtuvat hänen erottamisestaan omasta perheestään ja tutusta ympäristöstä. Myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä on erilaisia parisuhteen ristiriitoja ja erilaisia elämän tuomia vaikeuksia. Eivät nämäkään perheet ole immuuneja elämän vaikeuksille, vaikka perheet olisi kuinka hyvin valikoitu, mitä ne eivät ole.

Jatkan Anu Suomelan haastattelemista, kun mieltäni on jäänyt vaivaamaan Anneli Auerin tapauksessa sosiaalityöntekijöiden menettely.

 

NB: Olet itse suorittanut akateemisen loppututkinnon lastensuojelussa, eli olet myös sossu. Mitkä näet ongelmina lastensuojelun menettelytavoissa?

AS: Tällä on pitkä historia, lähtien köyhäinhoidosta hyvinvointivaltioon, sekä lainsäädännön kehityksestä. Vuonna 1982 tuli voimaan hyvin ihmisoikeusmyönteinen lastensuojelulaki, jolla taattiin vanhempien oikeudet omiin lapsiinsa huostaanotosta huolimatta.

Tuon muutoksen jälkeen lakia paikkailtiin jatkuvasti siten, että viranomaisen valtaa palautettiin. Ehkä siksi, että hallinto pelkäsi menettävänsä otteensa kansalaisten valvonnasta. Suomihan on ollut yhteiskunta, jossa viranomaisvalvonta on kehitetty sellaisiin mittoihin, ettei moista taida löytyä muista länsimaisista valtioista. Laki uudistettiin viimeksi 2008, ja sitäkin on jatkuvasti paikkailtu. Ja nyt STM:ssä taas valmistellaan tietojeni mukaan uutta lakia nykyisen torson tilalle.

 

NB: Mikä tässä on pielessä?

AS: Jaa-a. Pielessä on se, että laki on määritellyt sossuille oikeuden määritellä, mikä on lapsen etu. Siitä on muodostunut sossuille miekka ja kilpi. Historioitsija Panu Pulma sanoi jossain, että on itsestään selvää, että jos lapsikuninkaalle annetaan valta, joku muu käyttää sitä hänen puolestaan. Ja se joku on nyt lastensuojelu.

Yksi vielä suurempi ongelma on se, että lasten asioita käsitellään monilla eri oikeusfoorumeilla, usein yhtä aikaa. Jos kyseessä on seksuaalisen hyväksikäytön epäilyyn liittyvä tapaus, jossa lapsi otetaan huostaan, asia käsitellään sossulan esityksenä hallinto-oikeudelle. Rikosprosessina se menee syyttäjän kautta käräjäoikeuteen. Jos kyseessä on vielä huolto- ja tapaamisoikeusriita, sitä käsitellään käräjäoikeudessa erillisenä prosessina. Lisäksi on tapaamisoikeuden täytäntöönpanoprosessi, joka kulkee omaa linjaansa. Ja kaikissa näissä käsitellään saman lapsen asiaa, joskus vuosiakin.

 

NB: Mitä sinä ehdotat, että pitäisi tehdä?

AS: Minusta lapsen asiat pitää käsitellä linjalla käräjäoikeus – hovioikeus, eli saman katon alla kaikki, ja yksissä käsissä. Yksikin oikeuskäsittely lapsen vanhemmille valtava stressi, joka vaikuttaa myös lapsen hyvinvointiin. Intialainen sananlasku sanoo: ‘Jos haluat ruokkia lasta, ruoki hänen äitiään’. Siinä on ymmärretty, että äidin hyvinvointi takaa lapsen hyvinvoinnin. Vuosia kestävät oikeuskäsittelyt uuvuttavat ja tuhoavat perheen, jonka tahto on suojella lastaan. Nykyisen järjestelmän keskellä tuo tuho on todennäköisin lopputulos. Eikä se ole lapsen etu.

Stakesissa oli aikanaan erittäin lupaava projekti nk. ‘Läheisneuvonpito’, joka oli Uudesta Seelannista kopioitu malli. Siinä koottiin kaikki lapselle läheiset yhteiseen neuvonpitoon, ja jakamaan tietojaan ja vastuuta. Sosiaalityöntekijä ei ollut siinä määräävässä asemassa, ainoastaan auttoi eri tahoja neuvottelemaan mitä pitäisi tehdä.

Se toimi myös meillä kokeilukunnissa hyvin. Sitten tuo ansiokas malli näyttää kadonneen, ja on palattu viranomaisjohtoiseen toimintatapaan. Ehkä tuo vallan siirtäminen niille, jotka aidosti haluavat ottaa vastuuta lapsesta oli viranomaisille liian rankka juttu.

 

NB: Olet vienyt lukuisia lastensuojelutapauksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ja Suomi on saanut lukuisia tuomioita. Miten Suomen valtio on noihin valituksiin suhtautunut?

AS: Se onkin aika merkillistä. Suomi on allekirjoittanut tuon sopimuksen, eli sitoutunut siihen. Lastensuojelutapauksissa kyse on nimenomaan Artikla 8:n soveltamisesta, eli perhe-elämän ja yksityisyyden suojasta. Merkittävin näistä tapauksista oli ensimmäinen, jossa Suomen valtio tuomittiin ensin jaostossa (2000), ja valtion valituksen jälkeen myös Grand Chamberissä (2001). Se, mikä tuossa valtiovallan esittämässä minua erityisesti hätkähdytti, oli STM:n valmistelija Pia-Liisa Heiliön esittämä perustelu sille, että lasten huostaanotto, ja liki täydelliset tapaamisrajoitukset olivat oikeutettuja.

Tuossa tapauksessa nuorempi lapsi otettiin huostaan suoraan synnytyspöydältä. Josta syystä äiti meni psykoosiin. Isä sain lapsen kotiinsa, ja hoiti häntä 10+ tuloksin. Salli kuitenkin äidin käydä salaa katsomassa vastasyntynyttään, josta seurasi kaikkien tapaamisten kieltäminen, ja lasten siirto sijaisperheeseen.

STM:n Heiliö kommentoi tuota menettelyä EIT:lle seuraavasti: “Lapset voivat täysi-ikäisinä ottaa yhteyttä vanhempiinsa, ja siten luoda normaalit perhesuhteet”. Voiko tuon kyynisempää asennetta olla? Sekä vanhemmilta, että lapsilta oli riistetty kaikki oikeudet lasten yhteisiin kasvun vuosiin. Lapsilta oli riistetty yhteys vanhempiinsa, ja vanhemmilta oikeus lapsiinsa. Ja STM:ssä siis katsottiin asiaa siten, että tuo oli ihmisoikeussopimuksen mukaista menettelyä.

Kaikkiin EIT:een tehtyihin valituksiin STM/UM on vastannut samoilla kiistämisillä. Näin yksityinen kansalainen on myös EIT:n valituksissa laitettu asetelmaan, jossa hän joutuu Daavidina taisteluun valtiovallan pohjattomien Goljatin resurssien kanssa. Näissä asioissa valtiovalta ei siis ole mitenkään kansalaisen oikeusturvan puolella, vaan koko ministeriöiden koneistolla yksittäistä kansalaista vastaan.

Miten lasten alastonkuvista tuli lapsipornoa?

Anu Suomela

Olen muutaman kerran siteerannut Anu Suomelan tekstejä, ja halusin tietää, kuka hän on, ja mistä hän tietonsa ammentaa. Lähetin hänelle kysymyksiä, joihin hän on vastannut.

 

NB: Olet näköjään ollut lastensuojelun kriitikko jo pitkään. Kerro mitä tämän taustalla on?

AS: Olen valmistunut yht.maisteriksi 1975 pääaineenani sosiaalipsykologia. Sivulaudaturin suoritin sosiaalipolitiikassa silloisella sosiaalihuollon linjalla, eli minulla on sossun akateeminen pätevyys. Olen ollut 30 vuotta lastensuojelukriitikko, ja julkaissut joitakin artikkeleita tuosta aihepiiristä. Olen runsaasti osallistunut nettikeskusteluihin, ja tehnyt vapaaehtoistyötä ongelmiin joutuneiden perheiden avuksi.

Työskentelin 90-luvun alusta lähtien eläkkeelle siirtymiseeni asti nykyisessä Sexpo-säätiössä koulutus-, terapia- ja tutkimustyössä. Tuossa työssä olen perehtynyt paitsi seksuaalisuuden historiaan, lasten seksuaaliseen kehityksen, oikeuspsykologiaan koskien väitteitä lapsen seksuaalisesta kaltoinkohtelusta, sekä tieteellisesti perusteltuihin tutkimusmenetelmiin, joilla tuollaiset asiat tulee selvittää.

 

NB: Olet perehtynyt lasten seksuaalisen ahdistelun tapauksiin, joista olet julkaissut pitkän artikkelin ‘Psykologinen todistelu lapsiin kohdistuneissa seksuaalirikoksissa’. Mikä sai sinut kirjoittamaan tuosta aiheesta?

AS: Etenkin 90-luvulla lastensuojelutoimien taustalla oli melko usein tuollaiset syytökset, ja lapsia otettiin huostaan siksi, että kollegani tai tuomioistuimet eivät olleet perehtyneet asiaan, vaan kaikki olivat enemmän tai vähemmän hysteerisiä. Tuo viranomaisten tietämättömyys aiheutti loputtomasti kärsimystä paitsi ‘pelastetuille’ lapsille, myös heidän sisaruksilleen, vanhemmilleen ja läheisilleen.

Yksi osa työstäni on ollut kääntää tieteellistä kirjallisuutta. Suomessa etenkin juristikunta on voinut vuosikymmenet opiskella pelkästään suomeksi, eivätkä muutkaan ammattikunnat ole mieluusti tarttuneet englanninkielisiin teksteihin. Näin käännöstyön välttämättömäksi, jotta tiedon omaksuminen tulisi helpommaksi.

 

NB: Nykyään puhutaan paljon pedofiliasta ja lapsipornosta. Mitä ajattelet tästä?

AS: Vapaa lehdistö on tärkein demokratian kulmakivistä. Samaan hengenvetoon, joudun sanomaan, että lapsipornon ja pedofilian kauhistelu on median luomus. Kuvittelemme olevamme valistuneita ja sivistyneitä, kuitenkin meitä ohjaa kirkon papiston tilalle asettunut media. Sensaatioissaan myyvin aihe on lapset ja seksi.

Vastaanottajille tuo tarjoaa vastustamattoman viestin ‘Joku muu on syyllinen kamaliin tekoihin’. Eli ihmiset voivat ulkoistaa synnin ja pahuuden, jonka pelkäävät olevan itsessään, johonkin tuntemattomaan ja kamalaan pedofiiliin.

Tässä kuitenkin käytetään hyväksi ihmisten syyllisyyksiä ja pelkoja, joita kristillinen kulttuuri on meihin istuttanut vuosisatojen aikana.

 

NB: Onko pedofiileja olemassa?

AS: Kyllä. Santtilan tutkimusryhmän mukaan noin 0,3 prosentilla otoksen miehistä oli tuo tendenssi, eli kiihottuvat lapsista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he olisivat koskaan syyllistyneet mihinkään rikolliseen tai moitittavaan tekoon. Eikä ihmistä voi tuomita taipumusten, vaan pelkästään tekojen perusteella.

 

NB: No entä lapsiporno?

AS: Sekin on median luoma pelko-kuva. Jenkkilässä, josta tämä kaikki aikoinaan lähti, on äärikonservatiivisia ryhmiä. He ovat saaneet mediassa suuren sanavallan. Nykyään ei missään lasten kuvissa voida enää esittää alastonta lasta. Kuvitellaan, että se pornografisoi lapsen. Tuo on siis ihan höpöä.

Nyt tuo sairaan foobinen siirrännäinen on markkinoitu myös suomalaiseen mediaan, koska se myy. Jokainen jolla oli lapsena ilo saada olla alasti, kirmata nurmikolla puutarharuiskun alla, tai pulata vedessä, muistamme niitä riemullisina lapsuuden kokemuksina.

Nyt nuo lapsuuden kokemukset on mediassa muutettu pornografiaksi väitteellä, että tuollaiset kuvat ovat seksuaalisesti kiihottavia. Äärimmäisen harvoille kuvien katsojille niin saattaa ollakin, mutta ei siinä tapahdu mitään rikollista.

Äitini oli vuonna 1909 noin 4 kuukauden ikäinen. Silloin oli tapana ‘paremmissa perheissä’ kuvauttaa lapsensa alasti, koska olivat niin hellyttäviä.

Minusta on ensimmäinen alastonkuva vuodelta 1950. Sodan aikana ei ehditty lapsia juurikaan kuvata. Saati viedä studioon kuvattavaksi. Muistan kuitenkin elävästi, miten riemuissamme me kakarat pulasimme järvessä. Veljelläni oli aina mustat uikkarit ja minä olin alasti. Ja hauskaa oli!

Onko tämä 1909 otettu kuva muuttunut lapsipornoksi 100 vuodessa?

Onko tämä 1909 otettu kuva muuttunut lapsipornoksi 100 vuodessa?

1950-luvulla tämä ei ollut lapsipornoa. Anu Suomela veljensä kanssa nauttimassa kesästä.

1950-luvulla tämä ei ollut lapsipornoa. Anu Suomela veljensä kanssa nauttimassa kesästä.