Vuosisadan juttu aiheuttaa paniikkia

Vuosisadan juttu aiheuttaa paniikkia

En halua sekaantua

”En halua olla missään tekemisissä asian kanssa”.

Asiantuntija ei halua sekaantua soppaan

Alansa ansioituneelle asiantuntijalle esitettiin pyyntö suositella hänen hallitsemaansa erikoisalaan perehtyneitä ammattilaisia Turun alueelta. Kysymyksen ei pitänyt olla kovin vaikea, etenkään henkilölle, joka on kyseisen erikoisalan johtava uranuurtaja ja kehittäjä Suomessa ja joka toimii alan kouluttajana. Kysymyksen asettelussa tapahtui kuitenkin perustavaa laatua oleva virhe. Kysyjä tuli maininneeksi, että ammattilaista etsitään nimenomaan Auerin lasten avuksi.

Tästä seurasi se, ettei asiantuntija halunnut vastata kysymykseen, vaan ilmoitti, että ei halua olla missään tekemisissä asian kanssa. Syyksi hän mainitsi ”koska asiaan liittyy niin paljon ammattialan edustajien osallisuutta”. Kun kysyjä ihmetteli, eikö hän uskalla vai mikä on ongelma, asiantuntija vastasi, että ei vain halua sekaantua soppaan. Tämän jälkeen hän ei halunnut ottaa mitään kantaa edes yleisiin peruskysymyksiin. Ammattilaisen asenne oli koko asiaa kohtaan hyvin torjuva. Asenne yllätti kysyjän, joka ei ollut pyytänyt ottamaan kantaa Auerin lasten tilanteeseen vaan kysymys oli mahdollisimman neutraali ”Löytyykö Turun alueelta alan ammattilaisia?”

Minkä ammatillisen riskin asiantuntija olisi ottanut kertoessaan keitä kysyttyyn erikoisalaan perehtyneitä ammattilaisia toimii Turussa? Ilmeisesti jopa oman alan asiantuntijan suositteleminen voisi vaikuttaa vahingollisesti suhteisiin ammattikunnan piirissä, kun asia liittyy jollain tavalla Anneli Aueriin.

***

"Pyydän sinua poistumaan".

”Pyydän sinua poistumaan”.

Lääkäri ei halua sanoa sanaakaan enempää

Jensin sisko Susku kävi kysymässä neuvoa arvostetun lääkärin vastaanotolla Helsingissä. Tässä on hänen kertomuksensa:

”Kävin pari vuotta sitten erään urologin luona Helsingissä. Kysyin voiko lapselle syntyä arpi peräsuoleen muutoinkin kuin seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena? Lääkäri vastasi, että voi monestakin eri syystä.

Kun kerroin, että kyse on Annusta ja Jensistä, niin lääkäri ilmoitti tylysti, että ei halua sanoa asiasta sanaakaan enempää. Hän pyysi minua poistumaan vastaanotoltaan ja ilmoitti, ettei edes laskuta siitä. Ilmeisesti hän alkuun kuvitteli, että tiedustelisin asiaa liittyen omaan lapseeni. Kuultuaan Anneli Auerin nimen hänen käytöksensä muuttui erittäin jyrkäksi. Olin aivan järkyttynyt lääkärin reaktiosta. En olisi ikinä uskonut lääkäriltä saavani sellaista kohtelua.”

Lääkäri ei saa, eikä hänen pidäkään ottaa kantaa yksittäistapaukseen tutkimatta potilasta tai perehtymättä potilaan tutkimustuloksiin. Tämän lääkäri olisi voinut kertoa asiakkaalleen. Mikään ei kuitenkaan estä lääkäriä kertomasta yleisesti asioista, jotka ovat nimenomaan hänen erikoisosaamisaluettaan. Näinhän lääkäri aluksi toimikin vaikka yhtään lapsipotilasta ei vastaanotolla näkynytkään. Vasta kuultuaan asian liittyvän Aueriin, hänen käytöksensä muuttui täysin epäammattimaiseksi.

***

shhh

Oikeuslääkärit haluavat pysyä nimettöminä

Oikeustoimittaja Mikko Niskasaari kirjoittaa (Hymy 2/2013) kuinka naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Minna Joki-Erkkilän mukaan immenkalvo ikään kuin kasvaa takaisin eikä tyttölapsen ”neitsyys” sulje pois lukuisten raiskauksien mahdollisuutta.

Kirjoittamaansa artikkelia varten toimittaja Niskasaari kertoo haastatelleensa useampaa oikeuslääketieteen edustajaa ja kaikki haastatellut olivat olleet täysin eri mieltä Joki-Erkkilän näkemyksen kanssa. Haastateltujen oikeuslääketieteen edustajien mukaan ”neitsyys” tai sen puuttuminen voidaan tutkimuksessa todeta, sillä immenkalvo häviää yhdynnässä. Yksikään virassa toimiva lääkäri ei kuitenkaan halunnut esiintyä artikkelissa omalla nimellään.

Toimittaja Niskasaaren mukaan lääkärit ovat yleensäkin haluttomia todistamaan toisen lääkärin lausuntoa vastaan, ja tässä tapauksessa asiaan vaikutti myös Minna Joki-Erkkilän asema. Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos pitää häntä erittäin pätevänä seksuaalisen hyväksikäytön tutkijana. Toimittaja Niskasaari arvelee, että tästä samasta syystä puolustuksella ei ollut oikeudessa lääkäritodistajaa, joka oli kyseenalaistanut Joki-Erkkilän erikoisen tulkinnan.

Ainut, joka antoi toimittaja Niskasaarelle lausuntonsa omalla nimellään, oli eläkkeellä oleva entinen lääninoikeuslääkäri Martti Tenhu. Hänen ei enää tarvinnut pelätä uransa olevan vaarassa ja hän lausui kantansa avoimesti: ”Ainakin tapauksessa, jossa yhdyntöjä on ollut useita, ei immenkalvosta olisi kuin muisto. Se tuhoutuu toistuvissa penetraatioissa, eikä se kasva uudelleen. En koskaan joutunut tilanteeseen, jossa tästä olisi ollut epäselvyyttä.”

Millaisen riskin lääketieteen ammattilainen ottaa kertoessaan omalla nimellään olevansa eri mieltä jonkun toisen alan ammattilaisen esittämästä näkemyksestä? Ilmeisesti Joki-Erkkilän asema sai eri mieltä asiasta olevat ammattilaiset pysymään mieluummin nimettöminä.

***

Lääkärit ja kollegiaalisuuden suhteettomat mittasuhteet

Suomen Lääkäriliiton kollegiaalisuusohjeiden tarkoituksena on pitää yllä arvonmukaista henkeä ja hyvää toveruutta lääkärikunnan keskuudessa. Ohjeet velvoittavat lääkäreitä käyttäytymään kollegiaalisesti työhön liittyvissä ja muissa keskinäisissä suhteissaan. Ohjeiden tarkoituksena ei kuitenkaan ole suojella lääkäriä puutteellisen ammattitaidon, virheellisen menettelyn tai väärinkäytöksien selvittämiseltä ja seurauksilta.

Sitooko kollegiaalisuusvelvoite lääkäreitä niin tiukasti, ettei toisen lääkärin selvästi lääketieteen vastaisiakaan näkemyksiä uskalleta kyseenalaistaa kuin korkeintaan nimettömänä?

***

"Ei kuulu virkatehtäviini" "Ei ole minun alaani"

”Ei kuulu virkatehtäviini”
”Ei ole minun alaani”

Asianajajat ja lääketieteellinen asiantuntija-avuttomuus

Puolustusasianajaja joutuu usein hankkimaan vastatodistelua syyttäjän esittämälle asiantuntijatodistelulle. Esitin muutaman kysymyksen aiheeseen liittyen Annun ja Jensin asianajajille.

Jens Kukan asianajaja Miikka Hakanen kertoo:

”Olen pyytänyt ainakin 20 lääkäriä todistajaksi Auerin ja Kukan asiaan. Prosessi on ollut kaikin puolin keskimääräistä hankalampi. Asiantuntijaksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista ja vaatii aikamoista siviilirohkeutta ryhtyä asiantuntijatodistajaksi asiaan, joka on ollut vuosia julkisuudessa. En ole voinut luottaa siihen, että valtio maksaa mitään korvausta asiantuntijalausunnosta. Olen kuitenkin luvannut maksaa omista varoistani kaikki mahdolliset lausunnot, joten asiantuntijaksi ryhtyminen ei ole ollut rahasta kiinni.”

”Mielestäni käräjäoikeuden ja hovioikeuden tulisi käyttää laissa olevaa mahdollisuutta nimetä asiantuntija. Ei pitäisi toimia niin, että asiantuntija on poliisin nimeämä lääkäri.”

”Uskon, että jotkut asiantuntijat katsovat, ettei heidän maineelleen ole eduksi esiintyä oikeudenkäynnissä, joka koskee lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Yksi professori ilmoitti, uskoakseni tekosyynä, ettei ole alan asiantuntija. Lääkäreillä on sellainen outo kollegiaalisuus, ettei yleensä ole sopivaa arvostella kollegan asioita varsinkin, kun kyseessä on arvostettuna pidetty asiantuntija. Hänen uskotaan hoitaneen asiaa oikein.”

Anneli Auerin asianajaja Juha Manner on samoilla linjoilla asianajaja Hakasen kanssa ja hän totesi, että lääketieteellisen asiantuntijatodistajan saaminen oli hankalaa, suoraan sanottuna mahdotonta.

***

Kantelujen ja valitusten tutkimisen sietämätön vaikeus

Lapset tutkineesta ja lausunnot antaneesta erikoislääkäri Minna Joki-Erkkilästä 30.1.2013 tehdyn kantelun käsittely on kestänyt pitkään, eikä tietoa ratkaisun saamisesta osata antaa, koska kanteluasia on ”poikkeuksellinen”.

Edellä kuvattu ongelma lääkärien kollegiaalisuudesta toistuu Joki-Erkkilästä tehdyn kantelun suhteen. Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto etsi Valviran avustuksella reilun vuoden asiantuntijalääkäriä antamaan lausuntonsa kanteluasiassa. Ei ilmeisesti ollut helppo tehtävä löytää ketään lääkäriä antamaan arviotaan. Toisaalta, jos Joki-Erkkilän toiminta olisi ollut täysin mallikasta ja jos hän olisi arvostetun asemansa arvoinen, niin eiköhän tarkastelu olisi ollut lääkärin kuin lääkärin helppo tehdä – ei huomautettavaa.

Vaikeuksia on myös sosiaalipuolen toiminnan valvonnassa. Annun lasten asiassa on tehty kantelu sosiaaliviranomaisten toiminnasta ja laiminlyönneistä. Kantelu on jätetty Lounais-Suomen aluehallintovirastoon jo 4.12.2012. Kantelun käsittely on vieläkin kesken.

Molemmissa kanteluissa on esitetty selviä virheitä, laiminlyöntejä ja lain vastaista toimintaa, mutta ratkaisuja on ilmeisen vaikea antaa vallitsevassa tilanteessa, jossa Annu on tuomittuna sekä miehensä murhasta että lapsiin kohdistuneista vakavista rikoksista ja julkinen paine on kova.

Epäilemättä korkein oikeus painii samojen julkisen paineen ongelmien kanssa. Valituslupa-asian käsittely on kestänyt jo luvattoman pitkään. Joko korkeimman oikeuden jäsenet ovat asiasta kovin erimielisiä tai sitten he ovat ymmärtäneet, että tuomio tulisi kumota, mutta joutuvat miettimään tämän oikean ratkaisun seurauksia. Vaakakupissa on koko Suomen viranomaistoiminnan arvokkuus, oikeammin sen rippeet ja kahden syyttömän ihmisen ja heidän lähipiirinsä kärsimykset. Kumpi sitten painaa korkeimman oikeuden vaakakupissa enemmän, jää nähtäväksi.

***

Poikkeuksiakin löytyy

Kaikkia ei pelota, kuten esimerkiksi kirjoituksessa jo aiemmin mainittua eläkkeellä olevaa entistä lääninoikeuslääkäriä Martti Tenhua.

Kaikki kunnia myös lastenkirurgian dosentti Harry Lindahlille suoraselkäisestä ja ammattimaisesta toiminnasta. Hänen kokemukseensa alalla ja tutkittuun tietoon perustuva näkemyksensä lapsen vamman syntymekanismista pysyi samana huolimatta siitä kenestä lapsesta oli kysymys. Hän oli myös valmis esittämään perustellun kantansa asiasta oikeudenkäynnissä ja Mikko Niskasaaren haastattelussa.

Psykologian tohtori, dosentti, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Helena Häkkänen-Nyholm osoitti myös rohkeutensa ja uskalsi neuvoa mistä ja keneltä voin etsiä tietoa kysymästäni asiasta. Siitäkin huolimatta, että kerroin asian liittyvän Anneli Aueriin.

Tarkoitus pyhittää keinot?

TARKOITUS PYHITTÄÄ KEINOT?

Aluehallintovirasto (AVI) edistää perusoikeuksien ja oikeusturvan toteutumista kaikessa toiminnassaan. AVIn oikeusturvayksikössä hoidetaan AVIlle useissa laeissa säädettyjä erityistehtäviä, jotka koskevat oikeusturvan toteutumista.

Tein vuosi sitten Annun valtakirjalla eräästä rikosasiassa asiantuntijana toimineesta lääkäristä ja hänen toiminnastaan kantelun Valviraan ja Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirastoon. Toimivaltaiseksi asiassa ilmoitettiin aluehallintovirasto. Kantelun seurauksena lääkäri voi vakavimmillaan saada ’huomautuksen’. Mistään dramaattisesta tai vakavasta toimenpiteestä lääkäriä vastaan kantelussa ei siis ole kysymys. Kantelun perusteet ja kanteluun johtaneet syyt sitä vastoin ovat varsin vakavat ja osin dramaattisetkin ja antaisivat aihetta vakavammalle puuttumiselle.

Kantelulla halutaan saattaa valvontaviranomaisen tietoon, miten lääkäri on käytännössä menetellyt sekä kysyä ja kyseenalaistaa, onko tällainen menettely lain mukaista ja muutoin asiallista asiantuntijana toimivalle lääkärille.

Lasten somaattiset tutkimukset tehneen lääkärin lausunnot ovat vaikuttaneet ohjaavasti lasten kertomusten luotettavuutta arvioineisiin psykologeihin heidän työssään ja tämän psykologit ovat myös kertoneet. Entä mikä merkitys on ollut sillä, että kyseisen lääkärin lausunnot ovat olleet vahvasti asenteellisia, osin virheellisiä ja harhaanjohtavia? Jälkeenpäin lääkäri on kehotuksesta korjannut joitakin lausunnoissa olleita virheitä kesken oikeudenkäynnin. Lisäksi käräjäoikeus on tuomiossaan todennut lääkärin asenteellisuuden. Suurin vahinko oli tuossa vaiheessa jo tapahtunut ja luotettavuusarviot annettu.

Lääkäri on myös väittänyt, että lapsilla olisi ollut viiltelyjälkiä muistuttavia arpia ihossaan, joista suurin osa ei ole paljain silmin nähtävissä. Lääkäri väittää nähneensä näitä jälkiä UV-valolla. Odotan mielenkiinnolla näkeekö kanteluun lausuntonsa antava asiantuntijalääkäri UV-valossa otetuissa valokuvissa viiltelyjälkiä tai ylipäätään yhtään mitään jälkiä lasten ihossa.

Kanteluviranomaisen ratkaisussa otetaan kantaa siihen, onko kantelun kohteena olevassa toiminnassa noudatettu lakia ja hyvän hallinnon vaatimuksia tai muutoin menetelty asianmukaisesti. Kyse on ohjauksesta. Mikäli asiassa ilmenee moitittavaa, kanteluviranomainen voi:

  • antaa huomautuksen vastaisen varalle
  • kiinnittää huomiota lain tai hyvän hallintotavan mukaiseen menettelyyn
  • saattaa tietoon käsityksensä lain oikeasta tulkinnasta tai hyvän hallintotavan mukaisesta menettelystä

Kantelujen käsittelyaika on suhteellisen pitkä, keskimäärin 6-12 kuukautta, joten mitään välittömiä muutoksia valitsevaan toimintaa ei kanteluilla saada aikaan. Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Jorma Pitkämäen mukaan kantelut pyritään käsittelemään vuoden sisällä niiden saapumisesta (Yle 26.8.2013).

Olisi miellyttävämpää olla siinä luulossa, että valvontaviranomaisen pitkät käsittelyajat johtuisivat siitä, että kanteluihin suhtaudutaan vakavasti, asioita selvitetään perinpohjaisesti ja aikaa kuluu pääasiassa kantelun arviointivaiheeseen. Tosiasiassa kantelu voi odottaa käsittelyvuoroaan ilman mitään toimenpiteitä jopa vuoden, niin kuin tässä tapauksessa.

Elokuussa 2013, kun kyselin kantelun käsittelytilannetta, jäin siihen käsitykseen, että asiantuntijalääkäriä etsitään antamaan lausuntonsa asiassa. Onko viivytyksen ongelma siis asiantuntijalääkärin löytämisessä? Ja jos, niin miksi se on ongelma? Vuodessa kantelu ei ole edennyt siis vielä edes arviointivaiheeseen.

Kantelun käsittelyvaiheet ovat tähän mennessä olleet seuraavat:

30. tammikuuta 2013 Aihe: VS: Hallintokantelu

”Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston kirjaamo on vastaanottanut kantelunne.” Ilmoitettiin asian käsittelynumero ja esittelijä.

Elokuu 2013 Puhelu asiaa hoitavalle lakimiehelle

”Kantelu ei ole edistynyt. Seuraavaksi pitäisi löytää asiantuntijalääkäri antamaan asiassa lausuntonsa. Asiaa pitää selvittää Valviran kanssa.”

Tammikuu 2014 Vuosi kantelun jättämisestä

Onko kanteluasia edistynyt?

Avi: ”Kanteluasia ei ole edistynyt.”

***

Kyseinen lääkäri on ollut mukana tekemässä poliisiammattikorkeakoulun tutkimusta: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö – Somaattisen tutkimuksen kehitys ja merkitys vuosina 1998–2009 Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella. Vuosina 2010–2012 tehtävässä tutkimuksessa selvitetään lapsen seksuaalisen hyväksikäytön somaattisten tutkimusten sisältöä sekä niiden merkitystä rikostutkinnassa sekä mahdollisessa tuomiossa.

Tutkimuksen taustalla on aiempi tutkimus, jossa havaittiin suuren osan lasten hyväksikäyttötapauksista jäävän rikosprosessissa kesken riittämättömän näytön takia. Asiantuntijalausuntojen merkitystä esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja tuomiossa tarkastellaan esitutkintamateriaalin, syyteharkinnan sekä syyttäjän haastehakemuksen ja tuomiolauselman avulla.

Tutkimuksen tavoitteena on kehittää sekä somaattisten tutkimusten laatua sekä virka-apuna käytetyn asiantuntija-avun tarkoituksenmukaisuutta.

Laadun parantaminen on aina hyvä ja kaunis tavoite, sitä kannattaa varmasti jokainen. Mitä tutkimusten laadulla ja kehittämisellä sitten tarkoitetaan? Toivoisin sen tarkoittavan entistä luotettavampaa tutkimusta ja luotettavampia tutkimustuloksia. En kuitenkaan voi välttyä ajatukselta, että tavoitteena on ollut saada somaattisten tutkimusten asiantuntijalausunnoista sellaisia, että jutut eivät jäisi enää kesken ainakaan riittämättömän näytön takia, niin kuin oli monessa tapauksessa todettu käyneen.

Seksuaalirikollisten kiinni saaminen on tärkeä ja tavoiteltava tilanne sinänsä, mutta tähän ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Jos lausuntoja yritetään muuttaa siihen suuntaan, että ne aina tukisivat rikosepäilyä/-syytettä, se on aika pelottava ajatus erityisesti tapauksissa, joissa rikosepäily/-syyte on perätön.

Lapsen parhaaksi

Lapsen parhaaksi

yhdessä

Perustuslaki edellyttää, että kaikessa julkisessa toiminnassa noudatetaan tarkoin lakia. Henkilö, joka pitää valtion tai kunnan viranomaisen päätöstä itseään koskevassa asiassa lainvastaisena, voi pääsääntöisesti valittaa siitä.

Annu ja lasten isovanhemmat halusivat keskustella sijaishoidon sosiaaliviranomaisten kanssa nuorempien lasten sijaishoitopaikan vaihtamisesta ja lasten tapaamisista, joita ei enää pitkään aikaan ollut järjestetty. Annu oli tehnyt sijoituspaikan vaihtamista koskevan kirjallisen vaatimuksen jo vuotta aikaisemmin, mutta siihen hän ei koskaan saanut mitään vastausta. Lasten tapaamisten toivottiin olevan valvottuja ainakin aluksi, ei lasten turvallisuuden vuoksi vaan aikuisten, koska lapset olivat aiemmin kertoneet ikäviä tarinoita, jotka eivät pitäneet paikkaansa.

Lopulta neuvottelu sosiaaliviranomaisen kanssa saatiin järjestettyä tammikuussa 2013. Neuvottelussa Annu ja isovanhemmat kertoivat mielipiteitään ja näkemyksiään lasten asioista ja sijoituspaikasta. Heillä oli esittää myös kahden asiantuntijan lausunto lasten tilanteesta ja suositeltavista toimista. He toivoivat sijoituspaikan vaihtamista, jotta voisivat alkaa taas pikku hiljaa tavata lapsia ja tutustua lapsiin uudelleen. Nykyisen sijaisperheen kanssa tapaamiset eivät onnistuneet.

Kuukauden kuluttua neuvottelusta helmikuussa 2013 Annulle ja isovanhemmille tuli postia, jossa oli sosiaalitoimen päätökset täydellisestä yhteydenpidon rajoittamisesta suhteessa kolmeen nuorimpaan lapseen. Päätös kieltää lasten tapaamiset, kirjeiden lähettämisen, puhelut ja kaikenlaisen kontaktin ottamisen lapsiin. Rajoitusajaksi oli määrätty vuosi – eli pisin mahdollinen aika.

Rajoituksen määrääminen tuntui erikoiselta, kun mitään tapaamisia lasten kanssa ei ollut järjestetty noin puoleentoista vuoteen. Nyt se haluttiin estää virallisella päätöksellä vain siksi, että äiti ja isovanhemmat olivat ilmaisseet halunsa olla yhteydessä näihin heille tärkeisiin lapsiin.

Oliko yhteydenpidon rajoituspäätös viranomaisen lapsellinen kosto siitä, että nämä ihmiset vaativat lasten sijoituspaikan muuttamista ja kritisoivat sosiaalityöntekijöitä? Vai oliko se tapa välttyä vastaamasta kysymykseen pitäisikö lasten sijoituspaikkaa vaihtaa? Päätöstä on vaikea ymmärtää. Miksi isovanhemmat eivät saisi lähettää edes syntymäpäiväkortteja lapsenlapsilleen? Isovanhempia ei ole syytetty tai epäilty mistään lapsiin kohdistuneista rikoksista. Heidän syntinsä voi olla ainoastaan se, että he pitävät yhteyttä tyttäreensä, ja että heidän mielestään tytär on syytön.

Rajoituspäätöksistä voi valittaa hallinto-oikeuteen ja niin tehtiinkin. Kun vuoden kestävästä rajoituksesta oli kulunut 9 kuukautta marraskuussa 2013, antoi hallinto-oikeus ratkaisunsa. Hallinto-oikeus totesi, että asiassa oli tapahtunut menettelyvirhe, mutta muuten päätökset olivat lapsen edun mukaisia. Lapsen etua ei mitenkään ollut perusteltu päätöksessä. Lapsen etu on käsitteenä epämääräinen, eikä sille löydy muuta virallista määrittelyä kuin Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1 §, joka hyvin yleisellä lapsen oikeuksien julistuksen tasolla toivottaa lapselle kaikkea hyvää ja kaunista. Tällainen epämääräinen määrittely antaa viranomaiselle rajoittamattomat tulkintaoikeudet perheen oikeuksien kustannuksella.

Lapsen etu ei välttämättä ole yhtä lapsen tahdon kanssa, vaan lapsen toiveet ja mielipide ainoastaan vaikuttavat lapsen edun arviointiin. Sitä enemmän lapsen mielipiteelle on annettava painoarvoa, mitä varttuneemmasta lapsesta on kysymys, mitä johdonmukaisemmin hän perustelee mielipiteensä ja mitä paremmin hän pystyy arvioimaan asian merkityksen. Nyt kyseessä olevissa päätöksissä on todettu yhteydenpitorajoitusten olevan lasten edun mukaisia ilman, että olisi mitenkään perusteltu millä tavalla lasten etu päätöksen kautta toteutuu.

Viranomainen on velvoitettu tekemään parhaansa, että huostassapidon aikana turvataan lapsen läheiset, jatkuvat ihmissuhteet. Yksi osatekijä valitettavan tilanteen muodostumisessa Annun ja lasten suhteen on ollut se, ettei sosiaaliviranomainen ole pitänyt huolta lasten ja äidin riittävistä tapaamisista, eikä ole pyrkinyt mitenkään estämään lasten vieraantumista tai jopa aktiivista vieraannuttamista.

Tapaamisten rajoittamisen syynä ei saisi ainakaan olla pelko siitä, että lapset alkavat kertoa kauhutarinoidensa olevan keksittyjä. Mielenkiintoista on, että lapset eivät halua tavata isosiskoaan, äitiään eivätkä isovanhempiaan. Juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa sijaisvanhemmatkaan eivät halua olla tekemisissä. Lapsen oma tahto on kaksiteräinen miekka. Tärkeitä lapsen elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja ei voi sysätä lapsen omalle vastuulle ja itse päätettäviksi. On hienoa, että lapsen omaa tahtoa kuunnellaan ja otetaan huomioon ratkaisuja tehtäessä. Mutta tietävätkö asioista päättävät viranomaiset tarpeeksi siitä, miten lapsen oma tahto on muodostunut, osaako lapsi ajatella omaa parastaan ja ratkaisujen vaikutusta myös tulevaisuuden kannalta.

Hallinto-oikeuden päätöksistä on nyt valitettu korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Päätöstä sieltä ei varmaankaan saada ennen kuin vuosi on kulunut yhteydenpidon rajoittamispäätöksistä ja määrätty rajoitusaika kuluu umpeen. Helmikuussa on toki sosiaalitoimen aika määrätä uusi rajoitus, taas vuodeksi kerrallaan.

Yhteydenpito omaan vanhempaan ja isovanhempiin on jokaiselle lapselle tärkeää. Sitä tarvitaan muun muassa lapsen oman identiteetin rakentamisessa. Jos yhteydenpito loppuu ja lapsi ei tapaa vanhempaansa, lapsi vieraantuu vanhemmastaan. Tällainen ero vanhemmasta synnyttää lapselle usein erilaisia pelkoja ja hylätyksi tulemisen tunteen. Yhteydenpidon turvaamisella ja tapaamisten avulla lapsen kehitystä voidaan tukea.

Vanhin lapsi tapaa äitiään ja isovanhempiaan säännöllisesti. Lapsen sijoituspaikan henkilökunnan mukaan tapaamiset ovat lapselle tärkeitä ja hänen etunsa mukaisia. Vankilakin on suhtautunut tapaamisiin suopeammin sen jälkeen, kun eduskunnan oikeusasiamies huomautti kielteisten päätösten kelvottomista perusteista.

Hukassa vai huostassa?

IMAGINATION

Pätkä pojan haastattelusta

”Ku mä oon miettiny niitä ja yhdistelly niitä asioita.”

***

H: Ja kelle sä kerroit sen ihan ensimmäiseksi?

A: Minnal.

H: Missä sä olit sillon?

A: Me oltiin kesälomareissulla.

H: Missä siellä? Kerro siitä tilanteesta mahdollisimman tarkkaan, missä sä olit ja ketä muita siinä oli, et ku sä kerroit, ja mitä sä kerroit Minnalle ihan ensimmäiseksi?

A: Me ollaan niin monta kertaa juteltu näist ja kerrottu näit et, et mä en muista mikä se eka kerta oli, mut.

H: Niin. Mutta tota, millon se oli se eka kerta?

A: Nytki, tän kesäloman aikana.

H: Tän kesäloman aikana Joo.

A: Nii.

H: Ja sä kerroit Minnalle?

A: Joo.

H: Oliko siinä paikalta jotain muita sillon ku sä kerroit Minnalle ekan kerran?

A: Siin oli Ari ja A ja A.

H: Kuuliko, kuuliko A ja A sillon ku sä kerroit?

A: Kyllä neki ties siitä jo.

H: Joo.

A: A oli oikeestaan ensimmäisenä kertonu.

H: Aha.

A: Sen verta mitä se ties siitä asiasta.

H: Joo.

A: Vaikkei se itte ollu kuullu niin A (vanhin lapsi) oli kertonu niinku se on mullekin kertonu.

H: Mistä sä tiedät et A on kertonut, tota, siitä ihan ensimmäiseksi Arille ja Minnalle?

A: Ku se oli siinä, ku mä olin siinä vieressä ja sitte ku se kertos niin sitten määki rohkastusin ja uskalsin kertoa.

H: Missä te olitte sillon ku se oli se ensimmäinen keskustelu? Mikä paikka se oli? Te olitte lomalla ja?

A: Me oltiin ankkurissa jossain.

H: Ankkurissa?

A: Vene, ku me oltiin meiän veneellä.

H: Okei. Joo.

A: Mä en muista mikä se oli.

H: Joo. Ja A ja A kuuli ku sä kerroit sitä ja…

A: Mmm. (nyökkää).

H: …kerroik sä sillon kaiken vai vaan osan?

A: Eiku mä, ku mä en oo niin paljoo miettiny, et ne on ollu niin kamalii asioit et mä oon niinku sulkenu ne pois tietosesta mielestäni sitte niit on välil, ku mä oon oikein miettiny, niin on välil tullu niinku pikkuhiljaa niit on tullu mieleen.

H: Joo.

A: Sit ku on tullu mieleen nii sitten mä oon kertonut. Mä oon tosi monta kertaa kertonu niit.

H: Ja sä tarkotat, tuo oli ensimmäinen kerta, lomalla, ja sen jälkeen sä oot kertonu…

A: Juu.

H: …niinku tosi monta kertaa?

A: Et ekalla kerralle mä kertosin vaan ihan vähän ja sitte niit on alkanu tuleen mieleen ku mä oon miettiny niit.

H: Joo. Ja sitten näitä on nauhottanu se Ari, eikö vaan, ja Minna?

A: Juu.

H: Joo. No osaak sä nyt sanoo että kuin monta kertaa sä oot Arin kans, tota, jutellu näistä? Kuinka monta kertaa? Jos sä arvioit vaikka yhden käden sormilla, kahden käden sormilla? Kuinka monta?

A: Vaikka kuinka monta kertaa, et mä oon niinku joku yks, niinku yksittäisen asian kerralla kertonu, ja sitten välillä tullu mieleen.

H: Joo.

A: Niinku viim, viimeks ku mä kertosin niit uusii asioit mitä on tullu mieleen, mitä sillon on tapahtunu, nii mä kertosin eilen.

H: Aha. Joo No sä voit kertoa niistä sitte mulle vaikka keskiviikkona nii.

A: Juu.

H: Elikkä, ook sä Minnalle yhtä usein kertonu ku Arille?

A: Useemmin kyllä niinku molemmille, et mä oon istunu Minnan sylissä ja sitten Ari on ollu siin vieressä istumassa.

H: Onko A ja A ollu siinä aina läsnä vai onko ne joskus ollu pois siitä?

A: Useimmiten läsnä ja.

H: Okei. Että ne on kuulleet sitä ku sää kerrot?

A: Nii. Ja ihan ensimmäisenä A kertos.

H: Joo. Minnalle tai?

A: Minnalle ja sitten Ariki oli kuulemassa.

childprotection

Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän

Tarina, josta syntyi toinen tarina

Ymmärtääkseen tämän kauhutarinan lasten hurjista pahoinpitelyistä ja vastenmielisistä seksuaalisista hyväksikäytöistä, tulee ensin ymmärtää se todellinen ja murheellinen tarina, josta tämä jälkimmäinen valheellinen ja järkyttävä tarina on saanut alkunsa ja josta se on kehittynyt niihin mittasuhteisiin, jossa se nyt on. Pitää palata ajassa taaksepäin – aina siihen asti, jolloin koko perhe oli vielä kasassa, eli elämäänsä normaalisti ja voi hyvin.

Pitää ymmärtää, että ihmisten kaikilla teoilla ja elämässä sattuvilla tapahtumilla on aina joitakin seurauksia. Perheen isän murhalla, poliisin toimilla, lasten erottamisella äidistään, äidin tuomitsemisella murhaajaksi, julkisella ja virallisella ”tiedolla”, yleisellä mielipiteellä, sosiaalitoimen toimenpiteillä tai niiden puutteilla, sijaisperheen asenteella, ilmapiirillä ja toimilla, eristämisellä, peloilla, terapialla, äidin vapautumisella jne. Mikään ihmisen elämässä – niin aikuisen kuin erityisesti lapsen – ei tapahdu irrallaan ympäröivästä maailmasta.

motherdaughter

Ulvilan murha ja minä

En enää muista tarkkaan oliko vuosi 2007 vai 2008, kun poikani kertoi minulle, kuinka kamalaa on, että heidän luokan A:n isä on murhattu. Poika kertoi, että joku oli tullut niille kotiin yöllä ja tappanut isän. Kysyin, oliko murhaaja joku isän tuttu ja oliko isä joku rikollinen. Poika vastasi, että murhaaja oli ollut joku tuntematon ja ettei hän tiedä oliko isä rikollinen. Jatkoin hiukan ylimielisesti, että se ei voi olla totta, tietäisin, jos tuollaista olisi tapahtunut. En osannut yhdistää tätä mitenkään Ulvilan murhaan, koska asuimme Turussa. Kysyin hieman närkästyneenä, että millainen se tyttö oikein on, kun puhuu noin hulluja juttuja, eihän tuo voi olla tottakaan. Poika vastasi vaisusti, mutta uhmakkaasti, että on se totta ja A oli nähnyt sen ja A on ihan tavallinen ja normaali! Asia jäi sikseen.

Paljon myöhemmin, syksyllä 2009, kun tuli lööppeihin ja uutisiin, että vaimoa epäillään miehensä murhasta, jouduin pyytämään pojalta anteeksi. Tytön kertoma oli totta. Hänen isänsä oli murhattu yöllä kotona. En tiennyt aiemmin, että tuo tyttö oli Ulvilan uhrin lapsi. En tuntenut tytön äitiäkään vaikka poika oli käynyt tytön syntymäpäivilläkin. En tosin tuntenut monia muitakaan poikani kavereiden vanhempia.

Alkuun minulla ei ollut mitään kummempaa mielipidettä asiasta. Minusta oli täysin mahdollista, että vaimo olisi murhannut miehensä, tapahtuuhan noita. Ainoa asia, joka ihmetytti, oli se, että vasta kolme vuotta myöhemmin asia olisi selvinnyt poliisille. Tutustuin murhajuttuun, enkä enää uskonut vaimon olevan syyllinen ja siksi olin aika ihmeissäni käräjäoikeuden tuomiosta. Aloin kuitenkin epäröidä, voisiko perheen äiti olla syyllinen, koska en ollut aiemmin ymmärtänyt kyseenalaistaa oikeuden ratkaisuja. En ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, että syyttömiä ihmisiä tuomittaisiin Suomessa, saati elinkautiseen vankeuteen. Väärä tuomio ei tuntunut mahdolliselta vaihtoehdolta. Vaikka käräjäoikeuden tuomio oli omituinen, ajattelin, etten vain tiedä kaikkea. Asialla ei ollut minulle tuolloin niin hirveän suurta merkitystä, enhän tuntenut Annua vielä henkilökohtaisesti. Olin enemmänkin pettynyt omaan oikeudelliseen arviooni tuomion suhteen, joka meni aivan pieleen.

Meille oli tulossa vauva ja vanha asuntomme kävi ahtaaksi isolle perheelle, joten muutimme rivitaloon Annun seinänaapuriksi. En tosin tiennyt silloin, ketkä naapurissa asuivat. Asunto oli asumaton, koska Annu oli vankilassa ja lapset sijoitettuina. Vauva syntyi joulun aikoihin 2010 ja jäin kotiin äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Seurasin uutisia murhaoikeudenkäynnistä Vaasan hovioikeudessa, luotin kaikesta huolimatta aiempaan arviooni ja odotin vapauttavaa tuomiota, joka sitten tulikin 2011.

two women at cafe

Tuletko kahville, mulla menee hermot

Keväällä 2011 Annu pääsi vapaaksi odottamaan hovioikeuden tuomiota. Juttelimme muutaman kerran takapihalla ja kerran törmäsimme ostoksilla. Juttelimme lapsista ja koska he tulevat kotiin ja siitä, että tuomion on pakko olla vapauttava, kun päästivät vapaalle odottamaan. Meidän tyttö ja muut pihan lapset odottivat jo kovasti Annun lapsia kotiin ja kavereiksi.

Minulla oli tuona kesänä pitkä pätkä, kun en pystynyt nukkumaan yhtään. Valvoin monta yötä, aivan liian monta. Niin valvoi Annukin. Kuulin kuinka hän seinän takana kulki yöllä monta kertaa rappusia ylös ja alas. Meni useampi viikko. Kun minulla tavarat alkoivat tippuilla käsistä, ajatus katkeili ja joka asia itketti, menin lääkäriin ja sain nukahtamislääkettä. Niistä ei ollut mitään apua, en nukahtanut kertaakaan vaan valvoin ja kuulin kuinka Annukin valvoi ja kuljeskeli kotonaan. Ajattelin, mitä ihmeen järkeä tässä on, kun toinen valvoo seinän toisella puolella ja minä toisella – minulla asiat niin hyvin kuin vain ihmisellä voi olla ja toisella kaikki päin helvettiä. Pari yötä lisää valvomista ja uudelleen lääkäriin ja tällä kertaa sain kunnon myrkyt ja vihdoin nukuttua. Taivaallista.

En muista mikä päivä oli, mutta muistan, että olin hermoillut koiranpennun pissimisten kanssa ja vauva oli kitiviurannut kohtuudella. Minulla ei ollut juurikaan aikuista seuraa, koska kaikki ystäväni kävivät töissä ja minä en vauvan ja koiranpennun takia liikkunut missään. Mieheni teki paljon töitä ja isommilla lapsilla oli omat juttunsa. Menin vauva kainalossa soittamaan Annun ovikelloa ja mitään enempiä harkitsematta tokaisin vain, että ”tuletko kahville, kun mulla menee kohta hermot”. Annu lähti siltä seisomalta. Juteltiin useampi tunti ja juotiin kahviakin useampi pannullinen. Vauva rauhoittui ja koira pissaili sanomalehdelle, kun en ollut kokoajan vahtimassa. Omat hermot lepäsivät aikuisessa seurassa. Se oli kaivattua ja mukavaa vaihtelua vauvan kanssa jokeltelulle.

Kahviteltiin sen jälkeen monta kertaa viikossa, mutta aina tuntui, että jutut jäävät kesken, niin paljon oli puhuttavaa ja ihmeteltävää. Juteltiin tietysti myös murhajutusta. Kerroin Annulle, etten usko, että hän olisi murhannut miestään. Kerroin myös, ettei sillä toisaalta olisi minulle mitään väliä, niin voi joskus käydä. En pidä tappamista mitenkään mahdottomana asiana – vääränä, tuomittavana ja murheellisena, mutta en mahdottomana. Annulle asia oli tietysti tärkeä, koska hän ei ollut murhannut miestään ja lastensa isää. Hän oli joutunut kärsimään miehensä menetyksen ja siitä selviytymisen, poliisin loukkaavan kohtelun, väärät syytökset, tuomion, vankeuden, kaiken menettämisen ja lasten vieraantumisen. Ja kaiken ilman omaa syytä.

Tutustuin murhajutun materiaaliin ja kävi selväksi, ettei Annu mitenkään voinut olla murhaaja. Se oli yksikertaisesti mahdotonta. Tutkin kriittisesti asiakirjoja, koska en edelleenkään pitänyt mahdottomana sitä, ettei perheenäiti kykenisi tappamaan. Kuka tahansa pystyy tappamaan, se ei vaadi kovin merkillisiä edellytyksiä. Annun syyllisyyden tueksi ei kuitenkaan löytynyt mitään raskauttavaa todistetta, vaan täysin päinvastoin.

Meillä tuntui olevan paljon yhteistä. Molemmat oltiin neljän lapsen äitejä, molemmilla oli kokemusta yksinhuoltajuudesta ja huonoista ja hyvistä miehistä. Molemmat olimme valvoneet öitä lähes sekoamiseen asti – tosin täysin eri syistä. Monessa asiassa olimme kovin samanlaisia ja ajattelimme asioista samalla tavalla, mutta erojakin löytyi, etenkin luonteesta. Nopeasti kävi selville, ettei Annu ollut luonteeltaan mitenkään herkästi hermostuva tai äkkipikainen. Minä saatan olla hiukan tulistuvampi, kapinallinen ja ärsytettäessä jopa aggressiivinen. Annu taas on rauhallinen, harkitseva ja ärsytettynäkin ärsyttävän tyyni. Jos hänen kanssaan on eri mieltä asiasta, hän perustelee oman kantansa eikä hermostu. Minä vihastun helposti, jos koen vääryyttä tai epäreiluutta, kun Annu taas on helpommin sopeutuva, miettii selityksiä asioille ja mitä mahdollisuuksia hänellä on tilanteeseen vaikuttaa.

Annu kertoi, miten vaikeaa hänellä oli Jukan kuoleman jälkeen. Epäilemättä neljän pienen lapsen kanssa on jaksamista. Surulle ei voinut antaa valtaa eikä sille pienten lasten kanssa ollut edes aikaa. Toisaalta lapset myös pakottavat jaksamaan ja niinhän siinä kävi, että pari vuotta Jukan kuoleman jälkeen asiat olivat jo mallillaan ja lapsetkin toipuneet tapahtuman aiheuttamista peloista. Perheen elämä oli tavallista ja arkista. Siihen asti, kunnes poliisi päätti toisin ja tunkeutui perheen elämään kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin ja lopun me kaikki tiedämmekin.

Annu kertoi suhteestaan Jukkaan, mutta myös Jensiin ja Seppoon. Anneli kertoi avoimesti lapsista ja heidän elämästään. Juteltiin ummet ja lammet myös minun ongelmistani, jotka eivät luonnollisesti painineet läheskään samassa sarjassa Annun ongelmien kanssa. Huomattiin, että molempien elämässä oli ollut paha kriisi vuonna 2006. Annulla oli Jukan järkyttävä murha ja yksinhuoltajaksi jääminen ja minulla lapsen vakava sairaus ja avioero. Vuonna 2009 minun elämäni muuttui hyväksi – paremmaksi kuin koskaan ennen. Annulla taas alkoi samana vuonna täysi helvetti ja hänen elämänsä muuttui hirveäksi painajaiseksi – huonommaksi kuin koskaan ennen, edes Jukan kuolema ei vetänyt vertoja niille kärsimyksille, jotka tuolloin alkoivat.

Välillä ei voitu välttyä kyyneliltä, mutta yritimme pitää pahan olon poissa meidän samanlaisella ”huonolla” huumorilla. Kävimme kaupoissa ja asioilla, mutta pääasiassa kahvittelimme meillä. Se oli kätevintä, koska minun piti huolehtia vauvasta ja se oli tietysti helpointa kotona. Kerran olimme ostoskeskuksessa ostamassa kenkiä ja vitsailimme, että luotamme Peite-Sepon ammatilliseen arvioon, ei siis osteta kiilakorkokenkiä. Peite-Seppo oli arvostellut raportissaan Annelin kävelytyyliä. Annulla oli ollut tuolloin jalassaan uudet kiilakorkokengät ja vaivalloinen kävely oli johtunut kengistä, ei Annusta. Vitsailimme poliisien tekemisillä ja keksimme erilaisia naurettavia lööppejä ja hihitimme kuin teinitytöt. Hulluttelimme ajatuksella tilakuuntelusta ja vaadimme saada meidän keskustelut litteroituna.

haven't had coffee yet

Annu ja lapset

Pientenlasten vastaanottokodissa asuessaan lapset eivät osoittaneet mitään pelkoja äitiään kohtaan vaan päinvastoin ikävöivät tätä kovasti. Annu halusi, että lapset muuttavat hänen veljensä luo asumaan, kunnes hän vapautuu vankilasta. Se tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta. Annu luuli, että hänet pian vapautetaan, sijoitus ei kestäisi siis kovin kauan. Veli ja veljen vaimo eivät tunteneet lapsia hyvin entuudestaan, mutta olivat sukua ja siksi paikka tuntui oikealta. Neljän lapsen sijoittaminen samaan paikkaan ei olisi muuten onnistunut Turussa vaan lasten olisi pitänyt muuttaa satojen kilometrien päähän. Ammatti-ihmiset antoivat lausuntonsa ja vastustivat lasten muuttoa sukulaisiin varoitellen vaaroista, jotka sittemmin ovat käyneet julmasti toteen.

Kesällä 2011 A kävi usein kotona ja vietti viikonloppuja äidin kanssa. A:n oli tarkoitus muuttaa syksyllä takaisin kotiin. Äiti ja tytär jo kinastelivat huoneen sisustuksestakin melko normaaliin äiti-tytär -tyyliin. Suhde pienempiin lapsiin olikin paljon hankalampi. Voisi kai sanoa, ettei mitään suhdetta enää ollut. Sijaisvanhemmille ei millään tahtonut sopia tapaamiset lasten ja äidin välillä. Pienemmät lapset olivat vieraantuneet äidistä. He eivät halunneet tavata edes vanhoja hyviä kavereitaan, mikä oli hiukan outoa. Kaverit odottivat heitä innolla leikkimään, mutta he kulkivat ohi täysin välinpitämättöminä ja sanoivat, etteivät tarvitse vanhoja kavereita enää. Heillä oli jo uudet kaverit.

Pienemmät lapset kävivät äidin luona pikaisesti 1.8.2011. He eivät puhuneet mitään, olivat vaivautuneita, etenkin yksi lapsi oli kovin levoton. Lapset eivät halunneet syödä edes äidin tarjoamaa jäätelöä, kyselivät vain, että joko kohta lähdetään. Vierailusta jäi Annulle todella omituinen ja paha olo. Jälkeenpäin tiedämme, että tuona aamuna lasten eno oli käynyt Porissa viemässä syyttäjälle ja kumppaneille lasten videoituja haastatteluja.

Annu sai pian tietää, että pienemmät lapset olivat alkaneet puhella omituisia juttuja. Yritimme miettiä, mistä se johtuu. Ajattelimme, että he ovat alkaneet uskoa äidin olevan murhaaja ja pelkäsivät kotiin paluuta. Annu ei saanut veljeään kiinni, veli ei vastannut puhelimeen. Minua alkoi epäilyttää. Annu luotti veljeensä ja uskoi, että asialle on jokin luonnollinen selitys. Isoäitikään ei saanut yhteyttä poikaansa. Annu ajatteli, että poliisi oli varmasti kieltänyt yhteydenpidon.

Syyskuussa A vietiin koulusta kesken tunnin tutkimuksiin ja kuulusteluihin. Poikani kertoi, että kaksi isoa miestä oli hakenut A:n koulusta. Poliisi vei A:n tietokoneen, päiväkirjat ja muita tavaroita.  Annulta oli kotietsinnässä viety puhelin, tietokone ja muuta tavaraa. Lainasin Annulle puhelinta ja tietokonetta, että hän sai soitettua ja laitettua viestiä asianajajalleen ja A:n sosiaalityöntekijälle. Ainut mitä saatiin selville, oli että A oli viety jonnekin ”turvaan”. Myöhemmin A kertoi puhelimessa äidille, että pienet ovat puhuneet jotain ihan hulluja juttuja, niin hulluja, ettei hän edes halunnut puhua niistä. Annu oli huolesta sekaisin. En osannut auttaa mitenkään. Kaikki tuntui ihmeelliseltä ja epätodelliselta. Silloin ymmärsin, mitä Annu tarkoitti sillä, että hänellä on usein tunne kuin katselisi jotenkin ulkopuolelta sitä, mitä hänelle tapahtuu, muuten ei meinaa jaksaa kestää.

baby_puppy

Kahden miehen matkaan

Annun piti tulla tiistaina 13.9.2011 aamulla yhdeksältä meille kahville, olimme sopineet siitä maanantaina aamulla, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Se ei ollut yhtään Annun tapaista, joten menin katsomaan. Asunto oli hiljainen ja vaikutti tyhjältä. Paha aavistus hiipi ja kurkkua alkoi kuristaa. Uskottelin itselleni, että Annu nukkuu sikeästi loputtoman unettomuutensa jälkeen. Olin levoton koko päivän ja ihmettelin lasten kuullen, että missähän Annu on, kun ei tullut kahville. Tytär kertoi nähneensä Annun lähteneen edellisenä päivänä kahden miehen kanssa. Kysyin olivatko miehet poliiseja. Tyttö sanoi, että ei niillä ollut poliisin vaatteita. Paha aavistus sai varmistuksen.

Keskiviikkona tai torstaina asiasta kerrottiinkin uutisissa ja perjantaina toimittajat tulivat meidän ovelle ja kyselivät kaikenlaista. Kerroin, miten järkyttynyt oli ja ihmettelin, eikö tämä piina lopu koskaan. Kerroin, että lasten jutut eivät pidä paikkaansa. Iltalehti kirjoitti ”Naapuri puolustaa Aueria”. Seuraavalla viikolla Annu kävi poliisien kanssa asunnolla. Yritin mennä kysymään hänen vointiaan, mutta poliisi sanoi jyrkästi, ettei Anneli saa nyt puhua kenenkään kanssa.

Poliisit kävivät useasti koluamassa asunnolla. Kävin kerran soittamassa ovikelloa, kun näin asunnossa valon ja ajattelin, että Annun vanhemmat olisivat käymässä, mutta poliisi avasi oven. Asianajajan mukaan tuolle päivälle ei ollut ilmoitettu mistään kotietsinnästä. Tapasin muutaman kerran Annun vanhemmat. He olivat aika poissa tolaltaan ja kertoivat, että jutut eivät pidä paikkaansa, he tietävät sen varmaksi. Tiesin sen jo minäkin.

Kun selvisi, että asiaan oli sotkettu muitakin lapsia, ihmettelin, eikö asiassa ole ketään normaalijärjellä varustettua henkilöä mukana. Lasten vanhemmat eivät voineet ymmärtää, miksi he ja heidän lapsensa joutuivat mukaan tähän sekasotkuun. Yksi vanhempi luuli poliisin ilmoituksen olevan todella huonoa pilaa.

real eyes

Rikottu äitiys, särjetty lapsuus

Tätä helvettiä on nyt kestänyt jo niin pitkään, että mahtaako kukaan asiaan osallinen enää tulla ennalleen, epäilen. Minunkin ruusuinen maailmankuvani on muuttunut ja kokenut kovan kolauksen. Ahdistun suunnattomasti, jos erehdyn miettimään Annun kohtaloa omalle kohdalleni. En kestä edes ajatusta ja joudun pyyhkimään sen pois mielestäni, ajatuskin tuntuu liian tuskalliselta. Siksi olen usein peloissani Annun jaksamisesta, koska tämä kaikki todella tapahtuu juuri hänelle ja hänen lapsilleen.

Äidille on tuskallista luopua lapsistaan. Annu on murheellinen, koska on menettänyt pienemmät lapsensa kokonaan, eikä voi olla oikea äiti edes A:lle. Ei siihen pysty pleksilasin takaa tavaten lasta 40 minuuttia kerrallaan joka toinen viikko. A tarvitsisi äidin tukea ja ehdotonta rakkautta. Kaikki teini-ikäiset tarvitsevat vaikka eivät sitä myönnäkään. Kasvukipuilut ja monet pelot rasittavat jo ilman mitään ylimääräisiä vastoinkäymisiäkin.

Äitiys vankilan muurien takaa on mahdotonta. Miten voisi olla huolehtiva, rakastava, turvallinen ja rajat pitävä äiti, kun ei ole mitään yhteyttä lapsiin tai jos tapaa lastaan joka toinen viikko 40 minuuttia valvotusti pleksilasin läpi. Äitiys vankilasta käsin on pelkkää huolestumista, ahdistusta ja ikävän tukahduttamista. Tapaamisissa ei ole mitään yksityisyyttä. Lapsi ei voi kertoa arkoja asioitaan, koska valvovat silmät ja korvat tarkkailevat jokaista ilmettä, elettä ja sanavalintaa. Tilanne on niin kaukana normaalista kohtaamisesta äidin ja lapsen välillä kuin mahdollista. Lapsi on oppinut pelkäämään poliiseja, hänen sanomisiaan vääristellään, etsitään piilomerkityksiä, salakieltä ja salamerkkejä, luetaan päiväkirjat, paljastetaan kaikki henkilökohtainen, kaikenlaisia vääriä tietoja ja omituisia luuloja käytetään lasta ja äitiä vastaan.

Kesällä 2012 A odotti oikeuden päätöksen tuloa seuraten puhelimensa kautta uutisia. Sitten se tuli. Tyttöä otti päähän, mutta minkäs voit. Annu pääsi käymään kesällä A:n rippijuhlissa ja sain halata tytärtään. Liikuttavaa ja järkyttävää yhtä aikaa, seuraavaa kertaa ei ole tullut.

loneliness

Ristiriitoja 

Annu on revitty hulluuden partaalle äärettömän pitkään jatkuneella systemaattisella kidutuksella. Lasten muistot on varastettu ja ajatukset sotkettu.

Oikean näytön puuttuessa ihmisten käytöksestä on vedetty omituisia johtopäätöksiä. Jos itkee paljon ja ”joka asiaa”, se on paha ja sairasta ja vaikka mitä. Jos ei itke yhtään, on sekin kummallista ja sairasta ja vaikka mitä. Kuka kertoisi mikä on sopiva määrä itkua? Mikä on normaalia ja kenellä on oikeus määritellä toisen tunteita tai niiden ilmaisua? Miksi kaikki pitää määritellä merkiksi jostain pahasta ja sairaasta? Eikö voitaisi hyväksyä sitä tosiasiaa, joka on tiedetty jo ikuisuuden, että ihmiset ovat yksilöitä, jotka kokevat ja tuntevat asioita omalla tavallaan ja reagoivat niihin omalla tavallaan ja se kaikki on aivan normaalia ja ihan tervettä. Lopetetaan kaiken tulkitseminen ja otetaan selvää, mikä kelläkin on hätänä ja miksi.

Välillä ristiriitaiset tunteet ottavat minussa vallan. Minulla on neljä lasta ja tuskailen niiden kiukuttelujen ja venkoilujen kanssa, samaan aikaan Annun pienemmät lapset ovat vieraantuneet täysin äidistään. Minä yritän tukea nuorisoa kasvussaan ja kipuiluissaan ja yritän jaksaa kestää, kun olen välillä maailman rumin, tyhmin ja ymmärtämättömin äiti. Annu taas haluaisi juurikin vain olla tuo tavallinen välillä kovin kurja ja väsynyt äiti lapsilleen. Se, jolle lapset voisivat purkaa tuskaansa ja kiukkuaan maailmaa kohtaan. Se, joka voisi lohduttaa ja tukea vastoinkäymisissä. Olla se, joka on ja pysyy, tuli mitä tahansa. Minä saan olla sitä lapsilleni. Olen siinä suhteessa Annuun nähden aivan äärimmäisen etuoikeutettu. Tai oikeastaan en, vaan niin sen juuri kuuluukin olla. Oma tilanteeni on oikein ja Annun tilanne on väärin. Joku on tehnyt Annulle ja lapsille aivan hirveän väärin. Se on anteeksiantamatonta.

mother

Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä

On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos

Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi

Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi

– Märta Tikkanen

Näkymättömiä ja silmiinpistäviä juttuja

devil

Nuorempana muistin mitä tahansa – olipa se tapahtunut tai ei. (Mark Twain)

Turun hovioikeuden julkisen selosteen mukaan:

”Kolme kokenutta erikoislääkäriä ovat yhdessä tutkineet B:n, C:n ja D:n ja havainneet heistä samat arpi- ja vammalöydökset genitaali- ja anogenitaalialueilla ja muualla ihossa. Esimerkiksi viiltelyyn viittaavia arpilöydöksiä on ollut poikkeuksellisen paljon, esimerkiksi C:n vartalossa 105 kappaletta, niitä on ollut sarjoina ja erikoisen muotoisina. Lääkärit ovat olleet löydöksistä keskenään yhtä mieltä. Löydökset ovat tukeneet vahvasti B:n, C:n ja D:n kertomusten luotettavuutta, koska löydökset ovat heidät tutkineiden lääkärien mukaan sopineet ristiriidattomasti yhteen sen kanssa, mitä lapset ovat heille ja jo aiemmin psykologeille löydösten synnyn selittävistä tapahtumista kertoneet. Löydösten synnylle ei ole esitetty muuta tai uskottavampaa selitystä kuin ne tapahtumat, joista B, C ja D ovat kertoneet.”

Lasten ihon tutkiminen uv-valolla on poikkeuksellista eikä uv-valolla tehtävästä arpien tutkimisesta ole riittävästi käytännön tuomaa kokemusta saati tieteellisesti tutkittua tietoa. Mahdollisille löydöksille ei siis ole olemassa luotettavaa vertailupohjaa. Nämä kokeneet erikoislääkärit eivät ole voineet esittää vertailutietoja siitä, mikä olisi normaali määrä uv-valolla löydettäviä arpia lapsella tai minkä muotoisia ovat lapsille yleisesti aiheutuvat arvet. Toisaalta nämä kokeneet erikoislääkärit eivät ole esittäneet myöskään arviotaan siitä, miten viiltelystä aiheutuneet arvet voidaan erottaa muulla tavalla aiheutuneista arvista. Viiltelyn aiheuttamia arpia näin nuorilla lapsilla ei moni lääkäri Suomessa ole nähnyt uv-valolla eikä ilman. Olen tosin kuullut, että yhden viiltelyistä kertoneen lapsen luokkakaveri olisi itse naarmuttanut omaan käsivarteensa neljäkirjaimisen sanan.

Oikeita viiltelyjälkiä. Kuva ei liity kirjoituksessa kerrottuun juttuun.

Oikeita viiltelyjälkiä.
Kuva ei liity kirjoituksessa kerrottuun juttuun.

Selosteen mukaan lapsista oli löytynyt poikkeuksellisen paljon viiltelyyn viittaavia arpia. Ei siis varmuudella viiltelyn aiheuttamia, vaan siihen viittaavia.

Kaatumisista aiheutuvat naarmut ja niistä syntyvät arvet ovat pääasiassa samansuuntaisia. Samoin raapimajäljet jättävät usein samansuuntaisia naarmuja. B, C ja D eivät ole kertoneet muita uhreja viillellyn, mutta heistäkin oli löytynyt uv-valolla useita vaaleita arpia, joille ei ollut löytynyt mitään selitystä.

Väitetyille 7 lapsiuhrille tehdyissä lääkärintarkastuksissa arpien kanssa oli luetteloitu punoituksia, mustelmia, ihottumaa, tuore hyttysen purema yms. jälkiä, joiden raja arpiin tuntuu olleen häilyvä. Löydöksiä oli seuraavasti: A:lla 36, B:llä 26, C:llä 105 ja D:llä 19. Muilla uhreilla: yhdellä 7, toisella 24 ja kolmannella 55. Huomionarvoista on, että kertomusten mukaan vain B:tä, C:tä ja D:tä oli viillelty.

Tutkimuksissa ei ole pystytty määrittämään arpien syntymisajankohtaa. Selosteen mukaan arville ei ole esitetty muuta tai uskottavampaa selitystä kuin B:n, C:n ja D:n kertoma viiltely. B, C ja D ovat kertoneet psykologeille kaiken muun erikoislaatuisen tarinan ohella myös heihin kohdistetusta viiltelystä. Kun lääkäri on löytänyt lapsen iholta arpia (uv-valolla tai muutoin), on hän tiedustellut lapselta selitystä sille, mistä arvet ovat tulleet. Lapsilla on lähes aina ollut oma selityksensä arville, suurimman osan he ovat kertoneet tulleen viiltelystä.

Tutkimusmenetelmä ei vakuuta minua. Käräjätuomarit Tapio Katajamäki, Elise Salpaoja ja Päivi Ranki eivät myöskään vakuuttuneet viiltelystä esitetystä ”näytöstä” vaikka muuten uskoivatkin jos jonkinlaista. Käräjäoikeuden mukaan arville oli olemassa muita uskottavampia selityksiä. Samainen ”näyttö” vakuutti kuitenkin hovioikeuden laamanni Simo Simolan ja hovioikeusneuvokset Nina Porkan ja Kari Lahdenperän.

kiipeily

Neljän lapsen äitinä ja oman lapsuuteni vielä suhteellisen hyvin muistaen, minun elämänkokemukseni mukaan lapset kompuroivat, kiipeilevät, kaatuilevat, kulkevat metsikössä, pusikoissa, risukoissa, orapihlaja-aitojen ja ruusupuskien läpi ja hosuvat kepeillä jne. Lapset kokeilevat aikuisten varoittamia vaarallisia esineitä salaa, kuten saksia, työkaluja, puukkoja, sytkäreitä jne. ja jos sattuu pieni vahinko, ei sitä ensimmäiseksi kerrota vanhemmille. Omat tai kaverien lemmikkieläimet (kissat, papukaijat ym.) raapivat ja purevat. Lapset raapivat itseään, kun heillä on vesirokko, hyttysenpuremia, nokkosen polttamia, kuiva iho tai kutittavat vaatteet.

Näyttö viiltelyjäljistä ei ole luotettavaa. Viiltelyväitteet eivät ole edes uskottavia monestakaan syystä. Erityisesti minua ihmetyttää, eikö tuomareita hämmentänyt lainkaan se, ettei kukaan ollut huomannut lapsissa mitään outoja jälkiä. Ei isovanhemmat, jotka olivat hoitaneet ja kylvettäneet lapsia väitettyjen rikosten aikaan. Ei koulun eikä päiväkodin henkilökunta. Ei peitepoliisi, joka tupsahti perheen elämään kylpyläreissuineen. Ei edes ns. naapurin akat, jotka näkevät kaiken ja arvaavat loput. Ennen vastaanottokotiin muuttoa lapsille oli tehty lääkärintarkastukset, joissa kaikkien lasten ihon todettiin olevan siisti. Tämä siitäkin huolimatta, että lapsia oli kertomusten mukaan viillelty vain kuukautta aiemmin. Silmillä näkyvistä arvista eivät edes tuomioistuimen ehdottoman luotettaviksi luokitellut sijaisvanhemmat olleet osanneet huolestua. Eikä lasten sosiaalityöntekijä, sikäli mikäli oli lapsia edes tavannut. Edes lapsista esitetyt lukuisat valokuvat, joissa viiltelyjälkiä ei näy, eivät horjuttaneet näyttöä.

Uv-valo ja kuva lapsen ihosta. Kuvan lapsi ei liity mitenkään kirjoituksessa kerrottuun.

Uv-valo ja kuva lapsen ihosta olkapäästä.
Lapsi on tietämätön arvesta, eikä osaa antaa sille selitystä.
Kyseinen lapsi ei liity kirjoituksessa kerrottuun juttuun.

”A:lla oli havaittu paljon sellaisia arpia, joita hän ei ollut kyennyt selittämään ja joita hän ei kertomansa mukaan ollut itse havainnut esimerkiksi samanlaiset rastinmuotoiset arvet olkapäissään kuin C:llä.”

Nämä kolme kokenutta erikoislääkäriä ovat kertoneet havainneensa rastinmuotoiset arvet A:n ja C:n olkapäissä uv-valon avulla. Vaikka uv-valolla ihon tutkimisesta ei ole tutkittua tietoa ja vaikka löydökset olivat vain viiltelyyn viittaavia, tuomioistuin ei katsonut tarpeelliseksi suostua vastaajan pyyntöön, että lasten arpilöydökset tarkastettaisiin vielä jonkun tuomioistuimen määräämän lääkärin toimesta.

Minusta on aika ivallista kirjoittaa, ettei A kertomansa mukaan ollut itse havainnut esimerkiksi rastinmuotoisia arpia olkapäissään. Miten A olisi voinut havaita vain uv-valolla – jos silläkään – näkyviä arpia itsessään? Arpia ei pystynyt näkemään myöskään A:n asianajaja vaikka kovasti yritti. Osaavatko lapset ylipäätään kertoa syitä näkyville saati näkymättömille arville, joita voi lapsille tulla myös aivan normaalissa lapsen elämässä. Pikkuisiin naarmuihin, jotka paranevat äidin puhalluksella, ei yleensä kiinnitetä mitään erityistä huomiota eikä niitä kukaan muista jälkeenpäin.

”A:lla ei ollut selitystä sille, mistä B:n, C:n ja D:n poikkeuksellisen lukuisat arpi- ja muut löydökset olivat voineet tulla tai mistä he olivat saaneet runsasta ja yksityiskohtaista tietoa seksuaalisista asioista vaikka B:n, C:n ja D:n kertomuksissa esitetyt vakavat väitteet olivat kohdistuneet osaksi häneenkin.”

Asia on varmaankin aivan liian yksinkertainen ymmärrettäväksi kaiken mutkikkaan sekasotkun keskellä. A:lla ei ollut selitystä, koska hänellä ei ollut aavistustakaan B:n, C:n ja D:n kertomista asioista. Kertomukset kun eivät pitäneet paikkaansa.

”Yleinen elämänkokemus ja näytön kokonaisarviointi”

Professori Jyrki Virolainen kirjoitti blogissaan seuraavasti: ”Selosteen mukaan hovioikeus on perustanut näytön arviointinsa myös ”yleiseen elämänkokemukseen”. Hyvä näin, mutta kun on kysymys tuomioistuimen ammattituomareista ja vieläpä toisen asteen tuomioistuimesta, olisi tarpeen, että tuomioistuin perustaisi näkemyksensä myös ammatilliseen kokemukseensa eli vastaavanlaisissa jutuissa aiemmin tekemiinsä havaintoihin samoin kuin yleisesti hyväksyttyihin kokemussääntöihin ja juridiseen argumentaatioon.”

Yksi lapsista oli kertonut, että häntä oli viillelty kämmenselkään vuonna 2007. Kuitenkaan vuonna 2009 otetuissa valokuvissa ei näitä vammoja näy.  Kokeneiden erikoislääkärien tutkimuksissa 2011 naarmut taas näkyvät (Huom! Nämä ilman uv-valoa). Kyseessä ei voi siis mitenkään olla vuonna 2007 aiheutetuiksi väitetyt viiltelyt. Muutoin niiden olisi pitänyt kadota näkyvistä välillä ja tulla taas näkyviin uudestaan. Tällaisiin ristiriitoihin ei oteta mitään kantaa. Oma elämänkokemukseni ei tunne tällaista ilmiötä. Tosin oma elämänkokemukseni poikkeaa muutoinkin paljon hovioikeuden vastaavasta.

Hovioikeuden ratkaisu perustuu selosteen mukaan näytön kokonaisarviointiin. Vallitsevan käsityksen mukaan rikosjutun näyttökynnys edellyttää, ettei syytetyn syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Kuitenkin tuomioistuin pitää rikoksia monin osin vain ”mahdollisena” ja tuomitsee silti. Unohtivatko hovioikeuden tuomarit tärkeän syyttömyysolettamaan liittyvän oikeussäännön: In dubio pro reo – näytön puutteet ja epäselvyydet on luettava syytetyn eduksi.

Mahdollisen harvinaista – harvinaisen mahdollista

Hovioikeuden mukaan lapset hyvin harvoin keksivät tarinoita vanhempiensa heihin kohdistamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hovioikeus perustaa lasten kertomusten luotettavuuden osaltaan tälle ajatukselle. Lasten kertomista keksityistä hyväksikäyttö- tai pahoinpitelytarinoista ja niiden määrästä suhteessa aitoihin kertomuksiin, ei ole tutkittua tietoa, koska sitä on lähes mahdotonta edes tutkia.

Haluan ajatella samoin kuin hovioikeus, että lapset harvoin kertovat tarinoita kokemistaan kauheuksista, joilla ei ole todellista pohjaa oikeassa elämässä. Lasten väärät tarinat ovat kuitenkin täysin mahdollisia. Ja sellaista tapahtuu. Ja tässä tapauksessa – juuri niin on jostain syystä tapahtunut. En osaa täysin iloita siitä, ettei lapsille onneksi ole tapahtunut niitä kauheuksia, joista he ovat kertoneet. Jotakin lasten elämässä kuitenkin on pahasti pielessä, oli kyse sitten valehtelusta, johdatelluista kertomuksista tai valemuistoista tai mistä hyvänsä. Kolme kokenutta asiantuntijaa todistivat oikeudessa, ettei lasten kertomuksia voitu pitää luotettavina – ongelmia oli heidän mukaansa sekä kertomusten sisällössä että kertomusten muodostumisen syntyhistoriassa ja myös haastattelumenetelmissä. Valheessa eläminen ei ole terveellistä pidemmän päälle. Langettavien tuomioiden myötä totuuden kohtaaminen on siirtynyt jonnekin tarkemmin määrittelemättömään ajankohtaan tulevaisuuteen.

Hovioikeus ei ota huomioon sitä, miten harvoin – jos koskaan – seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuu äidin tekemänä tai miten harvinaisia muutamat syytteissä esitetyt teot ovat. Tilastot eivät tunne näitä ilmiöitä Suomessa. Tilastot eivät tietenkään ole ainoa ja koko totuus vaan jokainen tapaus on yksilöllinen ja omansa. Rikokset eivät perustu tilastoihin, eikä tuomioita voida perustella pelkillä tilastoilla. Ristiriita syntyy siitä, että hovioikeus toisaalta luottaa käsitykseensä siitä, että lapset harvoin valehtelevat tällaisissa asioissa ja siksi uskoo lasten kertomukset (tosin vain osittain), mutta toisaalta tuomitsee vastaajat niin harvinaisista teoista, joista ei Suomen rikoshistoriassa ole ehkä koskaan aiemmin ketään tuomittu saati syytetty.

Hovioikeus antaa ymmärtää, että joskus – hyvin harvoin – lapset voivat kertoa keksittyjä kauhutarinoita, mutta tässä ei hovioikeuden mukaan ole siitä kysymys vaan osa lasten kertomasta pitää paikkaansa. Hovioikeus on ammattitaidollaan, asiantuntemuksellaan ja elämänkokemuksellaan osannut poimia lasten kertomuksista ne osat, jotka pitävät paikkaansa. Hovioikeus viittaa kintaalla tutkimustiedolle siitä, miten tuntematon ilmiö on se, että äiti käyttäisi seksuaalisesti hyväkseen lapsiaan, sillä ei hovioikeuden mielestä ole nyt mitään merkitystä.

Hovioikeus toteaa julkisessa selosteessa, että se pitää hyvin epätodennäköisenä myös sitä, että lapset ilman syytä nimeäisivät rikosten toiseksi tekijäksi nimenomaan Jens Kukan, jonka kanssa he eivät olleet tekemisissä vuosiin. Tämä pitää toki paikkaansa. Sen sijaan sijaisisä oli Jens Kukan kanssa yhteydessä puhelimitse muutaman kerran kevään ja kesän 2011 aikana ja kävi tätä kerran tapaamassa. Ovatko hovioikeuden tuomarit sulkeneet korvansa näiltäkin yksityiskohdilta, vain koska se ei tue vastaajien syyllisyyttä?

it wasnt me

Kyselin muutamien tapahtumien todennäköisyydestä Anu Suomelalta, jota olen aiemminkin vaivannut kysymyksilläni.

Miten todennäköistä on…

1) että äiti käyttää seksuaalisesti hyväksi lapsiaan?

AS: ”Äidit eivät kiihotu seksuaalisesti omista lapsistaan. Ilmiö tunnetaan nimellä Westermark -efekti. Sama koskee myös isiä, jos heille on kehittynyt kiintymyssuhde lapseen tämän kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana.

Sariolan 1985 aineistossa löytyi 5 viranomaisten tietoon tullutta epäilyä äideistä, he kaikki olivat psykoottisia, ja kyse oli varmentamattomista epäilyistä. Sariolan 1988 kokoamassa aineistossa löytyi yksi äitipuoli, joka oli pojan kertoman mukaan osoittanut seksuaalista kiinnostusta häneen. Poika oli 15 ja äitipuoli 21 vuotta. Optulan 2008 aineistossa ei tullut esiin yhtään äitiä.” *

2) 3-11 vuotiaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö?

AS: ”Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä epätodennäköisempää on, että aikuiset tuntevat seksuaalista kiinnostusta häneen. Kiinnostus herää, kun seksuaalinen tunnusmerkistö puhkeaa, eli murkkuiässä.”

3) alle 10-vuotiaan lapsen anaaliraiskaus?

AS: ”Kansainvälisissä artikkeleissa esiintyy joitakin yksittäisiä tapauksia. Suomalaisessa tai pohjoismaisessa tilastollisessa tutkimuksessa ei tuollaisia tekoja ole. Anaaliin tunkeutuminen vaatii erityistä rentoutumista ja liukasteita. Mitä pienempi lapsi sitä todennäköisempiä ovat vakavat, sairaalahoitoa vaativat vammat.”

4) lapsen käyttäminen apuna henkirikoksessa/väkillanteoissa?

AS: ”En ole kriminologi, mutta tuollainen tieto olisi kyllä herättänyt tiedeyhteisössä suurta huomiota.”

5) lasten kertomat väärät syytökset seksuaalisesta hyväksikäytöstä/pahoinpitelyistä?

AS: ”Eteeni ei ole tullut tilastoitua tietoa, ja tuon selvittäminen haastattelututkimuksella olisikin mahdotonta. Loftus on osoittanut lukuisilla tutkimuksillaan, miten helposti lapset ja myös täysin terveet aikuiset saadaan uskomaan sellaisiin menneisyyden tapahtumiin, joita ei ole tapahtunut.

Huolto- ja tapaamiskiistojen yhteydessä on havaittu, että lapset voidaan helposti käännyttää vanhempaansa vastaan esittämään perättömiä syytöksiä. Virallisohjeissa on sen vuoksi erityisesti varoitettu näissä tilanteissa esitettyjen syytösten syntymekanismista.

Lapset, kuten aikuisetkin voivat myös tietoisesti valehdella, eli antaa kertomuksia, joista osa on jätetty pois ja/tai osa lisätty. Myös täysin fabrikoituja tarinoita esitetään, jos kertojalla on joku motiivi. Näitä on tutkinut Max Sharnberg.” (Löytyy Kirjasto-osiosta)

6) itsensä viiltely alle murrosikäisillä lapsilla?

AS: ”En ole löytänyt yleisyystutkimuksia, mutta näyttää olevan etenkin teinityttöjen keskuudessa leviävä muoti-ilmiö. Sillä saa sekä aikuisten että oman vertaisryhmän huomiota. Voisi olettaa, että myös alle murkkuikäisissä löytyy yksittäisiä tapauksia.”

7) immenkalvon repeytymän paraneminen?

AS: ”Immenkalvoon syystä tai toisesta syntyvät hiertymät tai pienet repeämät korjaantuvat. Syvät repeämät, joita penetraatio aiheuttaa eivät korjaannu. Tuossa on kuitenkin otettava huomioon monia varioivia tekijöitä, joista pitäisi saada tutkimustietoa. Immenkalvohan on ihopoimu, jonka repeytymisherkkyys riippuu ihon paksuudesta. Esim. Afrikasta peräisin olevilla roduilla on paksu iho ja paksut hiukset, mutta yksilöllisiä eroja löytyy rodusta riippumatta. Immenkalvon vauriot syntyvät monista syistä, esim. tulehduksista, joten pelkästään vaurioista ei voi päätellä mitään seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jos mitään vaurioita ei havaita, on erittäin epätodennäköistä, että lasta olisi penetroitu.”

8) alle murrosikäisten lasten pornon katselu?

AS: ”Alle murkkuikäiset eivät todennäköisesti itse etsisi ja löytäisi pornoa netistä. Lapsiryhmien sisäinen tiedonkulun väylä on suuremmilta pienemmille. Lapset ovat kiinnostuneita juuri siitä osasta aikuisten elämää, jota aikuiset eivät halua heille valottaa. Juuri ne seikat lapset kyllä penkovat esiin. Jos meidän isän piiloista ei löydy pornoa, niin sitä löytyy naapurin isän piiloista tai talon roskiksesta.”

* Ellonen, Noora & Kääriäinen, Juha & Salmi, Venla & Sariola, Heikki (2008). Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset. Tutkimus peruskoulun 6. ja 9. luokan oppilaiden kokemasta väkivallasta. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja; 87. Sariola Heikki: Lasten väkivalta ja seksuaalikokemukset, Lastensuojelun keskusliitto, julkaisu 85, (1990).

Pieniä julmia tarinoita

Pieniä julmia tarinoita oikeasta elämästä

Lapset sijoitettiin vastaanottokotiin syyskuussa 2009, kun äiti vangittiin isän murhasta epäiltynä. Lasten sijoittamiseen ja huostaanottoon ei ollut lastensuojelullisia syitä. Tämä oli lapsille vaikea tilanne, joutua eroon äidistään ja outoon ympäristöön, ymmärtämättä mistä kaikki oikein johtuu. Lapset oireilivat traumaattisessa tilanteessa kukin omalla tavallaan. Tilanne huomioiden lasten toimintakykyä pidettiin kuitenkin jopa yllättävän hyvänä.

Lasten muutettua sijaisvanhempien luokse huhtikuussa 2010 tilanne huononi nopeasti. Vanhin lapsi joutui muuttamaan pois sijaisperheestä lastenkotiin jo muutaman kuukauden kuluttua kesällä 2010 ristiriitojen vuoksi. Tämä aiheutti lapsille uuden trauman ja ahdistusta. Lapset oli sijoitettu vastoin suosituksia sukulaisperheeseen, koska tämä oli siinä tilanteessa ainoa ratkaisu, jolla lapset voitiin pitää Turun seudulla ja näin myös taata tärkeiden sukulaisuussuhteiden jatkuvuus. Suosituksissa edellytettiin sijaisperheeltä poikkeuksellisen suuria toimintataitoja. On selvää, etteivät tavalliset ihmiset ilman ammattipätevyyttä mitenkään voi täyttää näitä vaadittuja edellytyksiä.

Saiko sijaisperhe tarvitsemansa ohjauksen ja tuen heille uskotussa vaativassa tehtävässään? Nähtävästi eivät saaneet. Vai oliko niin, että sijoitus sukulaisperheeseen ei ollut alkuunkaan hyvä ratkaisu ja tämä olisi pitänyt ymmärtää jo kesällä 2010, kun sisarukset jouduttiin erottamaan toisistaan.

tyttö

Lapset oireilivat voimakkaasti, joka oli tilanteeseen nähden normaalia. He olivat menettäneet isänsä väkivaltaisesti, äiti oli vangittu ja tuomittu elinkautiseen isän murhasta ja isosisko oli muuttanut muualle asumaan. Lasten oireilulle pyrittiin kuitenkin etsimään muita selityksiä. Oireet yhdistettiin isosiskon tapaamisiin ja sijaisvanhemmat kertoivat lasten pelkäävän isosiskoaan. Tällaista pelkoa ei ollut ollut nähtävissä koskaan aikaisemmin. Isosiskon ja nuorempien lasten tapaamiset lastenkodissa lopetettiinkin sijaisperheen päätöksellä jo syyskuussa 2010, vaikka lastenkodin henkilökunnan havaintojen mukaan tapaamiset olivat sujuneet hyvin ja lapsilla oli ollut mukavaa yhdessä.

Myös muut sijoituksen yhteydessä suunnitellut sukulaisten tapaamiset harvenivat ja loppuivat kokonaan jo syksyllä 2010 vaikka keväällä 2010 tehdyssä asiakassuunnitelmassa oli nimenomaan yhtenä keskeisenä tavoitteena mainittu yhteydenpito läheisiin. Perusteluina tapaamisten loppumisille kerrottiin, että lapset eivät halunneet tulla tapaamisiin, joissa myös isosisko on paikalla. Vielä vastaanottokodin aikoina lasten isovanhemmat ja tädit osallistuivat tiiviisti lasten elämään. Sukulaisten tapaamisista oli tehty oma suunnitelmansa. Sijaisvanhemmat eivät noudattaneet tapaamissuunnitelmaa.

Miten sosiaaliviranomainen reagoi tähän? Ei mitenkään.

Lapset tapasivat kuitenkin vielä äitiään sovitusti vankilassa perhetapaamisissa kerran kuukaudessa, mutta sijaisperhe lyhensi viiden tunnin tapaamiset kolmeen tuntiin äidin ja isosiskon vastustuksesta huolimatta. Nämä olivat ainoat tapaamiset, joihin lapset tuotiin isosiskon läsnäolosta huolimatta.

Tammikuussa 2011 aloitettiin perheterapia, jolla pyrittiin parantamaan sisarusten suhteita. Terapia ei tuottanut tulosta. Todellinen ongelma ei ehkä ollutkaan sisarusten suhteissa vaan jossain muussa. Terapiaa jatkettiin ilman vanhinta lasta. Terapiassa saivat alkunsa pienempien lasten pohdiskelut äidin mahdollisesta osuudesta isän murhaan. Ihmekös tuo, kun äiti istui vankilassa murhasta tuomittuna. Samaan aikaan oli sopivasti oikeudenkäynnistä johtuva 2-3-kuukauden tauko lasten ja äidin tapaamisissa.

Äiti vapautettiin 25.5.2011 ja sosiaalityöntekijän kanssa puhuttiin, että äiti ja sijaisvanhemmat voisivat vapaasti sopia ajankohdat tapaamisille lasten kanssa ja tapaamiset järjestettäisiin neutraalilla maaperällä isovanhempien luona. Tarkoitus oli, että äiti ja lapset tapaisivat toisiaan mahdollisimman usein ja lyhyitä aikoja kerrallaan, jotta he voisivat tutustua rauhassa uudelleen. Äiti ilmoitti haluavansa tavata lapsia mahdollisimman paljon. Tapaamiset isovanhempien luona eivät toteutuneet. Lapset tuotiin kesän aikana käymään äidin luona lyhyesti yhteensä kolme kertaa. Sijaisvanhempien kyky sietää lasten oireilua ja lievittää pelkoja petti jälleen. Elokuun 2011 hyvin lyhyen vierailun jälkeen lapset eivät ole enää tavanneet äitiään.

lapsi

Sijaisperheeseen muuton jälkeen lapset eristettiin ja vieraannutettiin isosiskosta, äidistä, isovanhemmista, muista sukulaisista, vanhoista ystävistä ja vanhoista muistoista. Jo muutamassa kuukaudessa sijaisvanhemmista tuli tai tekemällä tehtiin lasten ainoa turva. Missä oli sosiaaliviranomainen?

Kun äiti ja isovanhemmat pyysivät saada tavata lapsia valvotusti, määrättiin heille heti täydellinen yhteydenpitokielto lapsiin vaikka he eivät olleet edes yrittäneet lähestyä lapsia sosiaaliviranomaisen ohitse. Lasten sijoituspaikaksi valikoitiin suositusten vastaisesti sukulaisperhe, jotta sisarukset saisivat asua ja elää yhdessä ja säilyttää kaikki heille tärkeät ihmissuhteet. Tämä tarkoitus ei toteutunut vaan asiassa kävi täysin päinvastoin.

On käynyt ilmi, että lapsilla on selvästi vääristynyt kuva aiemmasta elämästään kokonaisuudessaan. Lapset kertovat totuuden vastaisesti myös muista asioista ja tapahtumista kuin oikeudessa käsiteltyjen asioiden osalta. Tätä ovat sukulaiset ihmetelleet, mutta sitä ei ole mitenkään huomioitu. Lapset eivät ole pelänneet äitiään ennen sijaisperheeseen muuttoa vaan päinvastoin ovat ikävöineet tätä. Lasten asuessa kotona, he ajoittain kiukuttelivat, kinastelivat ja olivat tottelemattomia normaalien lasten tapaan. Lapset eivät pelänneet äitiään eivätkä sitä, että he joutuisivat kotona kokemaan väkivaltaa.

Mikä osuus lasten muuttuneisiin muistoihin aiemmasta elämästään on sosiaaliviranomaisten laiminlyönneillä ja mikä osuus terapialla? Entä äidin väärällä murhatuomiolla, vankilassa ololla, liian vähäisillä tapaamisilla ja ympäristön mielipiteillä? Poliisin toimilla?

Totuus tulee lasten suusta…

En tietenkään väitä sinulle päin naamaa, että opettajasi on noita. Sanon vain, että hän saattaa olla noita. Se on tietenkin mitä epätodennäköisintä. Mutta - ja tässä tulee se suuri "mutta" - se ei ole myöskään mahdotonta.

En tietenkään väitä sinulle päin naamaa, että opettajasi on noita. Sanon vain, että hän saattaa olla noita. Se on tietenkin mitä epätodennäköisintä. Mutta – ja tässä tulee se suuri ”mutta” – se ei ole myöskään mahdotonta.

Huomioitavia merkkejä pienten lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyä koskevissa väitteissä.

Kenneth V. Lanning, ”Supervisory Special Agent at the Behavioral Science Unit at the National Center for the Analysis of Violent Crime” on kirjoittanut oppaan, jossa hän tutki tapauksia, ja kuinka niitä voitaisiin varmemmin tutkia:

INVESTIGATOR’S GUIDE TO ALLEGATIONS OF RITUAL CHILD ABUSE http://www.religioustolerance.org/ra_rep03.htm

Oppaan kirjoittaja huomauttaa, että hänen ryhmänsä on tutkinut ainoastaan ne tapaukset, joissa on ollut mukana outoa tai ”saatanallista” käyttäytymistä. Kaikki tapaukset, joita he ovat tutkineet, ovat osoittautuneet vääriksi syytöksiksi. Tutkituissa tapauksissa on ollut seuraavat neljä yhteistä tekijää: useita nuoria uhreja, useita rikoksentekijöitä, pelolla hallitsemista ja outoa tai rituaalista toimintaa. Nämä tekijät on tutkimuksessa osoitettu merkeiksi vääristä lasten hyväksikäyttö- ja pahoinpitelyväitteistä.

Useita nuoria uhreja

Lähes jokaisessa seksuaalisessa hyväksikäyttötapauksessa väitetyt rikokset olivat tapahtuneet tai vähintään alkaneet, kun uhrit olivat 0-6-vuotiaita. Tämä uhrien hyvin nuori ikä voi olla tärkeä avain tapausten ymmärtämiseksi. Lisäksi kaikki uhrit kuvailivat useampien lasten tulleen hyväksikäytetyiksi. Määrät vaihtelivat 3-4 muutamiin satoihin uhreihin.

Useita rikoksentekijöitä

Lähes jokaisessa tapauksessa on ilmoitettu useita rikoksentekijöitä. Määrät vaihtelivat 2-3 kymmeniin rikoksentekijöihin. Yhdessä tapauksessa uhrit ilmoittivat tekijöitä olleen 400–500. Yllättävän monen rikoksentekijän ilmoitettiin olleen nainen (ehkä jopa 40–50 prosenttia). Rikoksentekijät olivat monesti perheenjäseniä ja heidän kuvailtiin olevan osallisena johonkin kulttiin, yliluonnolliseen tai saatanalliseen ryhmään.

Pelolla hallitsemista

Lasten hyväksikäyttäjät pystyvät yleensä ylläpitämään valvontaa ja varmistamaan asian salassa pysymisen eri tavoin. Tutkituissa tapauksissa se on tarkoittanut huomioimista ja hellyyttä, pakottamista, kiristystä, hämmennystä, uhkia ja väkivaltaa. Lähes kaikissa tapauksissa uhrien on kuvattu olleen peloissaan ja he ovat ilmoittaneet uhkauksien kohdistuneen itseensä, perheeseensä, ystäviinsä ja jopa lemmikkeihin. He ilmoittivat näkemänsä väkivallan vahvistaneen tätä pelkoa. Pelko ja traumaattinen muisto voi olla toinen avain ymmärtää monia näitä tapauksia.

Outoa tai rituaalista toimintaa

Tämä on tapauksissa vaikeimmin kuvattavissa. ”Outo” on suhteellinen käsite. Rituaalinen puoli on ehkä vielä vaikeammin määriteltävä. Näissä tapauksissa uhrit ilmoittivat seremonioista, messuista, kaavuista ja puvuista, huumeista, virtsan ja ulosteen käytöstä, eläinuhreista, kidutuksesta, sieppauksista, silpomisista, murhista ja jopa kannibalismia ja vampyyreistä. Kaiken kaikkiaan sana ”outo” lienee parempi kuvaamaan tätä kuin sana ”rituaali”.

***

Auer-Kukka case

Kuuluisassa salaisessa rikosoikeudenkäynnissä on uhrien kertomuksissa ollut kaikki nämä huomiota herättävät aspektit, mutta ne eivät ole antaneet aihetta kyseenalaistaa kertomusten luotettavuutta. Osa asiantuntijoista sekä tuomioistuin on ottanut todesta kolmen lapsen kauhutarinat lähes koko outoudessaan. Tapauksessa on väitetty olleen seitsemän uhria (3-11-vuotiaita). Tekijöitä on kerrottu olleen kolme. Tekijöihin on liitetty saatananpalvontaan viittaavia asioita. Lapsia on väitetty hallitun pelolla ja väkivallalla. Väitetyt teot ovat olleet erittäin outoja ja osin mahdottomia. Ne ovat sisältäneet myös eläinuhreja ja eläinten kidutusta. Kolmen lapsen kertomukset on oikeuden päätöksellä todettu luotettaviksi. Neljä muuta lasta taas puhuivat ilmeisesti palturia tai olivat vain onnellisen tietämättömiä kaikista kauheuksista.

***

Jos lasten kertomat tarinat eivät pidä paikkaansa, niin mistä lapset keksivät niitä ja mistä he saavat tarvittavat tiedot kertomuksiinsa.

Uhrit voivat varsin helposti poimia yksityiskohtia kertomuksiinsa muualta kuin vain omista kokemuksistaan. Mainitussa tutkimuksessa korostetaan, että nämä muut mahdolliset lähteet tulee tutkia huolellisesti. Muutamia tutkimuksessa havaittuja lähteitä tarinoille:

Henkilökohtainen tietämys

Uhrilla voi olla henkilökohtaista tietoa seksuaalisista ja rituaalisista teoista, eikä se välttämättä ole seurausta siitä, että hän olisi joutunut tällaisen teon uhriksi. Tietoa tulee näkemällä pornoa, seksuaalikasvatuksen kautta tai piilevänä; näkemällä seksuaalista toimintaa kotona tai näkemällä toisten seksuaalista hyväksikäyttöä. Tieto on voinut tulla myös seksuaalisesta tai fyysisestä pahoinpitelystä, mutta muiden kuin syytettyjen toimesta ja myös eri tavalla kuin väitetään.

Muut lapset

Pienet lapset ovat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa useammin ja nuorempina kuin koskaan ennen. Monet vanhemmat eivät pysty tarjoamaan mahdollisesti yksinkertaisia selityksiä lasten tarinoille, koska eivät ole olleet lasten kanssa, kun tapahtumat ovat sattuneet. He eivät edes tiedä mitä elokuvia heidän lapsensa ovat nähneet, mitä pelejä ehkä joskus pelanneet tai mitä tarinoita lapsille on kerrottu tai ovat kuulleet. Lapset ovat päiväkodeissa suurimman osan päivästä hyvin nuoresta. Lapset jakavat kokemuksia leikkimällä kotia, koulua tai lääkäriä. Elintoiminnot kuten virtsaaminen ja ulostaminen ovat pienten lasten huomion kohteena. Tietyssä määrin jokainen lapsi jakaa kokemuksia kaikkien muiden lasten kanssa.

pelit

Media

Nykymaailmassa seksin, piiloseksin ja väkivaltaa sisältävän materiaalin saatavuus on aikuisille ja myös lapsille helppoa ja tarjonta on valtava. Useimmat kauhuelokuvat sisältävät piirteitä Saatananpalvonnasta. On myös dokumentteja satanismista, noituudesta ja okkultismista.

Vihjailua ja johdattelevia kysymyksiä

Useimmat lapsille esitetyt vihjailevat ja johdattelevat kysymykset on tehty vilpittömässä mielessä totuuden selvittämiseksi. Vanhemmat voivat huomaamattaan vaikuttaa lasten kertomuksiin. Lapset voivat myös kuulla vanhempiensa keskustelua tapauksen yksityiskohdista. Lapset kertovat usein vanhemmilleen, mitä he uskovat heidän haluavan tai tarvitsevan kuulla. Jotkut lapset saattavat vaistomaisesti pyrkiä antamaan ”terapiaa” vanhemmilleen kertomalla heille sitä, mikä näyttää saavan heidät tyytyväisiksi. Usein vanhemmat eivät tiedosta näin tapahtuvan. Jos taustalla on uskonnollista kiihkoilua tai liioiteltua huolta lapsesta, kuuntelija/kyselijä todennäköisesti menettää objektiivisuutensa.

Väärinkäsitykset ja sekaannukset

Yhdessä tapauksessa lapsen kuvailema seinän läpi käveleminen osoittautui hyvinkin mahdolliseksi, koska seinä huoneiden välissä oli vasta rakenteilla ja keskeneräinen. Toisessa tapauksessa kertomus kolikon laittamisesta peräaukkoon osoittautui folion peittämäksi peräpuikoksi. Lapset voivat kuvata sen, mitä he uskovat tapahtuneen. Se ei ole valehtelua, mutta ei myöskään tarkkaan kuvaa sitä, mitä on oikeasti tapahtunut.

Opetus- ja valistusohjelmat

Jotkut hyvää tarkoittavat valistusohjelmat, joilla pyritään estämään lasten hyväksikäyttöä, herättämään ammattilaisten huomio asiaan tai taistelemaan Saatanaa vastaan, voivat itse asiassa luoda epärealistisia pelkoja ja itseään toteuttavia ennustuksia ammattilaisille, lapsille ja vanhemmille. Jotkut asiat, joita lapset ja heidän vanhempansa kertovat, on ehkä opittu tällaisista ohjelmista. Uskonnolliset ohjelmat, kirjat ja lehtiset, jotka korostavat Saatanan pahaa valtaa ja voimaa voivat pahentaa ongelmaa.

***

painajainen

Lapset kunnioittavat aikuisia auktoriteetteina, joten heiltä saadut tiedot ovat hyvin vaikuttavia. Mitä enemmän lapselta kysellään, sitä enemmän yksityiskohtia kertomukseen tulee. Pelkästään se, että aikuinen osoittaa kiinnostusta lapsen kertomaan, on positiivinen palaute, joka lisää kerrontaa. Richard Gardner kuvaa päiväkotiskandaalien yhteydessä syntynyttä tietojen ristisiitosta. Lapset olivat käyneet terapiassa, jossa oli käyty läpi myös lasten unia. Kun yhden lapsen uniin oli ilmestynyt intiaaniteltta, niin pian teltta ilmestyi monen muunkin kertomiin uniin. Tämä selittyy sillä, että lapset vaihtoivat aktiivisesti tietoja keskenään siitä, mitä olivat terapeutille kertoneet.

Lapsilla on myös erittäin voimakas taipumus miellyttää aikuista, etenkin jos he eivät saa riittävää huomiota. Richard Webster kiinnittää huomiota siihen, että monet poikakodeissa kasvaneet nuoret janoavat huomiota. Sitä he saavat kertomalla kauhistuttavista tapahtumista, olivatpa ne tosia tai ei.

Asuimme ennen Halisissa mukavassa rivitalossa, jonka vieressä oli rautakautinen kalmisto ja uhrikivi. Uhrikivelle oli aikanaan viety uhrilahjoja hengille ja haltioille. Lapset kertoivat toisilleen tarinoita uhrikivestä, joita olivat kuulleet ja keksivät niitä mielellään itse lisää. Paikka oli aivan ihana lasten jännille leikeille. Kuva: Ismo Luukkonen; Halinen Uhrikallio Turku 2010

Asuimme ennen Halisissa mukavassa rivitalossa, jonka vieressä oli rautakautinen kalmisto ja uhrikivi. Uhrikivelle oli aikanaan viety uhrilahjoja hengille ja haltioille. Lapset kertoivat toisilleen uhrikivestä tarinoita, joita olivat kuulleet ja keksivät niitä mielellään itse lisää. Paikka oli aivan ihana lasten jännille leikeille.
Kuva: Ismo Luukkonen; Halinen Uhrikallio Turku 2010

Lapsia kiinnostaa kaikki pelottava alkaen Muumilaakson möröstä kummituksiin ja vampyyreihin. Se, mikä on kiellettyä, kiinnostaa aina. Lapset tietävät monista asioista paljon enemmän kuin vanhemmat luulevat tai edes uskaltavat arvata. Lapset kuulevat aikuisten asioita, joita emme usko heidän koskaan kuulleen. Lapset jakavat tietoja ”salaisista ja lapsilta kielletyistä” asioista keskenään. Jollakulla on aina isosisko tai -veli, joka on valistanut asioista. Perheissä, joihin on tulossa vauva, puhutaan paljon siitä, miten lapsia tulee. Lapset pelottelevat toisiaan kummitusjutuilla tai hakevat huomiota muka omakohtaisesti kokemillaan hirveyksillä.

Itse muistan ensimmäisen päiväkotipäiväni, jolloin liukumäen alla piilossa muut lapset kyselivät, tiedänkö jotain aikuisten juttuja. En paljon silloin tiennyt, kun olin enemmän keskittynyt hiekkakakkujen taputteluun, mutta jo ensimmäisen päiväkotipäiväni jälkeen tiesin hurjasti enemmän ihmisen anatomiasta ja ruuminosien nimistä, kuin aamulla sinne tullessa. Äitini oli täysin tietämätön siitä, kuinka valistunut pikkuinen tyttö hänellä olikaan.  Luonnollisesti jaoin kaiken saamani jännittävän tiedon pihapiirissä muille lapsille. Alkukantaista ja tehokasta tiedon välitystä, jonka lapsikin osaa. Eikä aikuiset huomaa mitään vaikka luulevat niin kovin fiksuja olevansa.

Turun hovioikeuden tuomio and dirty details

scared

Annu on tuomittu rikoksista, joita hän ei ole tehnyt. Yhdenkään henkilön tai instanssin mielipide tai arvio asiasta, ei voi muuttaa tosiasioita. Totuus ei ole mielipide- tai arvovaltakysymys.

Olen saanut paljon kritiikkiä ja siksi kertaan vielä sen, minkä olen mielestäni tehnyt selväksi jo aiemminkin. Lapsia pitää suojella kaikelta väkivallalta ja hyväksikäytöltä. En puolusta insestiä, pedofiliaa tai lasten pahoinpitelyä. Se kaikki on minusta aivan yhtä vastenmielistä ja tuomittavaa kuin ihmisten mielestä yleensä. Puolustan oikeudenmukaisuutta, totuutta, ihmisoikeuksia ja elämää.

Minulla on ollut mahdollisuus tutustua kaikkeen oikeudenkäyntiaineistoon, koska olen avustanut Annua muutamassa valitusprosessissa asiaan liittyen. Aineistosta ei löydy mitään raskauttavaa todistetta, jolla voitaisiin tuomita kumpaakaan syytettyä mistään rikoksesta. Ja kuitenkin tuomiot on annettu.

Toisin kuin hovioikeus julkisessa selosteessaan väittää, hovioikeus ei ole voinut ymmärtää lasten kertomusten syntyhistoriaa. Hovioikeuden ammattitaito ei nähtävästi ole riittänyt myöskään asiantuntijoiden epätieteellisten tutkimusten arviointiin vaikka tähän on tarjottu heille apuja puolustuksen kustannuksella. Kaikki asiantuntijat eivät pitäneet lasten kertomuksia luotettavina. Myöskään ns. lääketieteellisestä näytöstä ei oltu yksimielisiä.

Lasten kertomusten taustat ja niiden syntyhistoria on merkittävä asia, kun arvioidaan kertomusten todistusarvoa. Syyttäjien puolelta luotettavuusarvion tehneiden asiantuntijoiden tiedossa nämä seikat eivät olleet. Heidän saamansa taustatiedot ovat olleet vahvasti arviota ohjaavia ja mm. tämä heikentää merkittävästi arvioiden luotettavuutta. Kaikelle on olemassa hyvin yksinkertainen, ymmärrettävä ja elämänläheinen selitys. Se, miksi sitä ei tuomioistuimessa ymmärretä tai haluta ymmärtää, on minulle täysi arvoitus. Hovioikeus vetoaa elämänkokemukseen. Heidän elämänkokemuksestaan mitään tietämättä voin silti sanoa, että se taitaa poiketa hurjasti omastani.

Julkinen seloste ei kaikilta osin muutoinkaan ole totuudenmukainen. Salainen oikeudenkäynti mahdollistaa sen, ettei kritiikkiä voi julkisesti esittää vaikka sille olisi olemassa vahvat perusteet. Se mikä on määrätty salaiseksi, on salaista rangaistuksen uhalla eikä perusteita tai todisteita julkisesta selosteesta poikkeaville väitteille ole mahdollista esittää. Julkista selostetta on kehuttu sen avoimuudesta. Avoimuus on kuitenkin näennäistä. Joka on perehtynyt koko oikeudenkäyntiaineistoon, ei voi olla samaa mieltä selosteen avoimuudesta. Suurelle yleisölle, joka ei muuta asiasta tiedä, julkinen seloste vaikuttaa ilmeisesti avoimelta ja mielikuvitus hoitaa aukot, jotka selosteeseen jää. Tietämättä jutun yksityiskohtia ei selosteen ajatuksia ohjaavaa vaikutusta varmaan edes huomaa.

Oikeusvaltion kannalta tuomio on mahdollisimman ikävä. Annun ja Jensin tuomiot ovat täydellinen oikeusmurha. Oikeusmurhia ei pitäisi oikeusvaltiossa tapahtua. Sen eteen on tehty paljon työtä, mutta tämän tapauksen kautta tilanne näyttää todella huolestuttavalta. Ihmisten tulisi voida luottaa kaikkeen viranomaistoimintaa ja erityisesti tuomioistuimen ratkaisuihin. Ketään syytöntä ei tulisi missään tilanteessa tuomita vankeuteen. Sitä ei voi hyväksyä. Eikä pidäkään hyväksyä.

Oikeusmurhat murentavat luottamusta koko yhteiskuntaan. Salainen oikeudenkäynti suojaa mahdollisia rikoksen uhreja ja se on kaunis ja kannatettava periaate. Kuitenkin toinen oikeushyvä eli syytetyn oikeusturva voi vaarantua vakavasti tästä menettelystä. Koko oikeudenkäynnin salaaminen voi johtaa tulokseen, joka ei ole lähelläkään totuutta eikä siksi ole kestävä. Hovioikeuden julkinen seloste asiasta on ongelmallinen. Siinä annetaan epämääräiset perusteet tuomiolle. Selostetta ei voi kuitenkaan kyseenalaistaa, jos ei tunne koko jutun materiaalia ja taustatietoja.

Vaikutusmahdollisuudet puolustusasianajajilla ja oikeusmurhan uhrien läheisillä ovat hyvin heikot. Erittäin huolestuttavaa on se, ettei tässä tapauksessa ole toteutuneet mitkään oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet. Puolustuksen mahdollisuudet tasapuoliseen oikeudenkäyntiin on evätty kerta toisensa jälkeen. Puolustuksen pyyntöön toisen lääkärin arviosta ei ole suostuttu. Puolustuksen omille asiantuntijoille ei ole annettu mahdollisuutta arvioida lasten väitettyjä vammoja tai tehdä omia luotettavuusarvioita, ei valtion kustannuksella eikä edes omalla kustannuksella. Puolustuksen asiantuntijat ovat joutuneet arvioimaan vammojen todenperäisyyttä ja kertomusten luotettavuutta annetun materiaalin ja lausuntojen perusteella. Syyttömyysolettamaa on rikottu alusta alkaen median kautta, eikä tätä ole korjattu viranomaisten taholta, mikä olisi ollut vähintä mitä viranomaisten asiassa olisi pitänyt tehdä.

Olen huolestunut siitä, että tällaista voi nykyaikana tapahtua. Ihan kenelle tahansa meistä – vaikka sinulle tai minulle. Valitettavasti tämä ei edes ole vain yksittäistapaus, joten on syytä olla erittäin huolestunut. Jos ihmiset eivät voi luottaa viranomaisiin eivätkä oikeuslaitoksen riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen, se on jo vakava asia.

Minulla on ystäviä, jotka uskovat Annun olevan syytön. Ja ystäviä, jotka eivät tiedä mitä ajattelisivat ja ymmärrän sen. On vaikeaa ellei lähes mahdotonta ymmärtää, miten syytöntä ihmistä voidaan kohdella näin. En ihmettele sitä, että ihmiset uskovat näihin pahoihin asioihin, kun niistä kerran on olemassa oikeuden tuomio. Ihmisillä on vahva luottamus oikeuden toteutumiseen tuomioistuimissa ja niinhän sen tulisi ollakin. Jos ei voi luottaa laillisuuden valvontaan, tulee syystäkin turvaton olo. Kaiken lainkäytön tulisi olla ennalta arvattavaa ja tasapuolista. On vaikea ymmärtää, että toimimalla täysin lain mukaisesti ja oikein, voi silti joutua vankilaan iljettävistä rikoksista tuomittuna ja muiden halveksimana.

Turun hovioikeuden julkinen seloste on kuin tilaustyönä kirjoitettu syyttäjille sopivaksi tulevaan murhaoikeudenkäyntiin. Julkisen selosteen sisällön tarkoitushakuisuus suhteessa murhajuttuun on silmiin pistävä. Se saa vakavasti miettimään, onko tässä asiassa olemassa riippumatonta ja puolueetonta tuomioistuinta.

Toisaalta ainut, jonka syyttömyys murhaan on todennettavissa ja todistettavissa, on jutun syytetty. Jos oikeudenkäynti murha-asiassa ylipäätään on tarpeen, niin ainakin tuomion lopputuloksen pitäisi olla ilmiselvästi vapauttava. Pessimisti minussa ajattelee, että koska perättömät syytteet menevät läpi kerta toisensa jälkeen, niin miksei ensi syksynäkin. Kun kyseessä on ihmisen elämä, en voi antaa periksi vääryyksille ja siitä syystä yhä edelleen luotan, että toimimalla oikein ja rehellisesti, saavutamme vielä oikean ja totuudenmukaisen lopputuloksen, enemmin tai myöhemmin.

Olen huolissani Annun jaksamisesta. Hän on joutunut kokemaan pettymyksiä pettymyksien perään ilman, että olisi itse voinut vaikuttaa asioihin. En voi luvata hänelle parempaa huomista, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin toivoa, että kärsimykset vielä joskus helpottavat. Annu on menettänyt lapsensa. Ja vielä pahempaa, hänestä on tehty omille lapsilleen pahin mahdollinen uhka, mitä hän ei missään nimessä oikeasti ole. Tämän ahdistavampaa tilannetta on vaikea kuvitella.

Oikeasti syyllinen ihminen voi saada helpotusta rangaistuksestaan ja ymmärtää sen syyt, katua tekojaan, toivoa anteeksiantoa. Mutta mitä voi tehdä syyttömänä tuomittu. Miten hän voi ymmärtää kärsimyksensä, mitä hän voi katua tai mitä pyytää anteeksi ja keneltä.

Nähtäväksi jää, saavatko tuomitut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edes korkeimmassa oikeudessa.

Mahdollisuus muutokseen

mahdollisuus

Odottavan aika on pitkä. Etenkin jos on joutunut odottamaan jatkuvan vainon kohteena oikeuden toteutumista jo vuodesta 2009 tähän päivään asti ja odotus vain jatkuu.

Turun hovioikeus on merkittävässä asemassa siinä mielessä, että se voi muuttaa tämän järjettömäksi menneen vainon suunnan. Annu ja lapset ovat joutuneet poliisin (mukaan lukien peitepoliisi), syyttäjien, tuomioistuinten, lääkärien, psykologien, sosiaaliviranomaisten, vankeinhoitolaitoksen ja häiriintyneiden ihmisten kiusaamisen ja vainon kohteeksi vain siksi, ettei poliisi ole onnistunut löytämään perheen isän oikeaa murhaajaa. Vaino on laajentunut koskemaan muutamia sukulaisia, entistä miesystävää ja täysin sivullisiakin, jopa lapsia. Oman osansa on saanut myös murhajutun ensimmäinen tutkinnanjohtaja.

Näissä oikeudenkäynneissä on kyse vakavista asioista ja syytökset ovat rankinta luokkaa. Hovioikeuden tuomarit pohtivat esitettyjen väitteiden todennäköisyyttä ja luotettavuutta. Toisaalta on esitetty rankkoja syytöksiä rikoksista, jotka ovat kohdistuneet hyvin pieniin lapsiin, mikä sinällään on jo ajatuksena järkyttävä. Syyttäjät ovat ottaneet syytteet ilmeisen vakavissaan ajettavakseen ja ovat tehneet kaikkensa langettavan tuomion saamiseksi ja siinä osin onnistuneetkin käräjäoikeudessa.

Toisaalta konkreettista ja kiistatonta näyttöä rikoksista ei ole esitetty. Konkreettisen näytön osalta tilanne on 100 % syyttömyyttä tukevaa. Ainoa syyttäjän ”näyttö” on eräiden lasten kertomusten luotettavuudesta täysin eri mieltä olevat asiantuntijat. Ei pidä vähätellä lasten kertomaa, koska monesti se on vahva näyttö hyväksikäytöstä ja toisinaan myös ainoa. Pitää kuitenkin muistaa, että vaikka jonkun mielestä lapsen kertoma olisi uskottava, se ei tarkoita, että kertoma on luotettava, kun tunnetaan sen syntyhistoria ja olosuhteet. Mainitussa tapauksessa, kertomukset ovat niin mahdottomia ja jos tuomarit ovat ymmärtäneet niiden syntyhistorian ja tapauksen taustat, ratkaisun pitäisi olla ilmeinen ja hyvin yksinkertainen.

Kun syytteet hovioikeudessa hylätään, on syyttäjällä ja poliisilla vastassaan vaikea uskottavuusongelma, samoin monella asiantuntijalla ja muutamalla käräjätuomarilla. Kaikki vainoon osallistuneet eivät suinkaan ole olleet missään salaliitossa tai edes tarkoittaneet suoranaisesti mitään pahaa vaan monet tahot ovat tulleet harhaanjohdetuiksi. Jotkut ovat tämän jo huomanneet, toiset mahdollisesti eivät. Vai voiko kasvojen menettäminen olla niin pelottavaa, ettei ihminen voi myöntää erehtyneensä vaikka se olisi ilmeistä?

Entä tavalliset ihmiset, jotka muodostavat mielipiteensä median antamien mielikuvien varassa ja vahvalla tunteella. Monesti ajattelu lähtee siitä lähtökohdasta, ettei ketään syytettäisi noin kamalista teoista, ellei olisi edes jollakin tapaa syyllinen. Yleisesti ihmiset luottavat, ettei kukaan joudu epäillyksi, syytetyksi saati tuomituksi rikoksesta, jos on siihen syytön. Vaikka tuomioistuin hylkäisi syytteet, mielikuva on usein se, ettei näyttö riittänyt tuomioon, mutta syyllisyys on silti varma jo pelkästään esitettyjen syytteiden iljettävyyden perusteella. ”Eihän ketään nyt sentään turhaan syytetä.” Joten keskiverto ihmisen päätelmä on, että Anneli Auer ja Jens Kukka ovat pahimman luokan rikollisia, koska ei heitä muuten olisi epäilty, syytetty ja tuomittukin. Tästä syystä odotan erittäin paljon hovioikeuden tuomion julkiselta selosteelta. Toivon todella, että siinä tehdään syytteiden hylkäämisen perusteet riittävän selväksi, ettei kenenkään tarvitse spekuloida sillä mahdollisuudella, että ”vähän nyt kumminkin oli raiskattu”.

Kumpi sitten painaa hovioikeuden vaakakupissa enemmän totuus ja oikeuden toteutuminen vai virkakoneiston arvovallan säilyttäminen? Säilyykö arvovalta uhraamalla muutama ihminen ja heidän perheensä? Onko meitä tavallisia ihmisiä niin helppo sumuttaa? Surullista, mutta juuri niin helppoa se on. Salainen oikeudenkäynti antaa tähän erinomaiset puitteet.

Markku Fredman on kirjoittanut artikkelissaan Trial by Newspaper seuraavasti: ”Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin yksi keskeinen tekijä on käsittelyn julkisuus. Miksi oikeudenkäyntien tulee sitten olla julkisia? Päällimmäinen syy on tietenkin oikeudenkäytön valvonta. Julkisuuden kautta jokainen voi selvittää onko oikeus toteutunut ja onko käsittely ollut asianmukaista. Tämä tarve ei ole nyky-yhteiskunnassa lainkaan vähentynyt. Valitettavasti on havaittavissa, että toimittajan läsnäolo istuntosalin takapenkillä ryhdistää tuomioistuimen menettelyä, samalla kun salaiseksi määrätyissä oikeudenkäynneissä ei aina tunnu olevan lainkaan esteitä laiminlyödä keskeisiäkin tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden velvoitteita.”

Mahdollisuus muutokseen on olemassa ja sille on kaikki edellytykset. Käyttääkö hovioikeus tätä mahdollisuutta, jää nähtäväksi vai jatkaako se jo hyvin pohjustettua oikeusmurhaa.

Vuotaako poliisi myös valheellisia tietoja?

telling

Poliisi vuotaa salaisia tietoja. Joitakin asia naurattaa, kuten naapurimaan presidenttiä. Vuotaako poliisi myös valheellisia tietoja?

Poliisi on syyllistynyt Ulvilan murhajutun tutkinnassa valehteluun ja sen menettelytavat ovat olleet monelta osin lainvastaisia. Eipä ole mennyt ihan moitteettomasti tämä lapsia koskevan rikosasiankaan hoito.

Syyskuun lopulla 2011 lehdet kirjoittavat:

Satakunnan Kansa kertoo verkkosivuillaan, että noin viikko sitten vangituista Anneli Auerista ja helsinkiläisestä taksiyrittäjästä on olemassa kuvatallenne, joka liittyy epäiltyihin rikoksiin.

SK: Aueria vastaan on kiistaton kuvatallenne

Kirjoituksissa annettiin ymmärtää, että Aueria ja taksikuskia vastaan olisi kiistaton kuvatallenne epäillyissä seksuaalirikosasioissa – rikokset ratkaistu ja asia selvä. Lukijat mielsivät uutisen tarkoittaneen, että kammottavia rikoksia olisi tallennettuna kuvina tai videoina epäiltyjen toimesta.

Helmikuussa 2012 rankoista rikoksista syytetty Anneli Auer oikoi julkisuudessa esitettyä väitettä, jonka mukaan hänen syyllisyytensä todistaisi kiistaton kuvatallenne: ”Syyttäjän näyttö perustuu asiantuntijalausuntoihin. Kiistatonta kuvatallennetta, joka tähän asiaan liittyisi, ei ole”.

Mitään kuvatallennetta, joka liittyisi lukuisiin hirveisiin rikosepäilyihin ja myöhempiin syytteisiin, EI OLLUT OLEMASSA.

Poliisilta ja syyttäjältä löytyy kyllä kuvatallenteita, joihin on ikuistettu rikosepäilyt, epäiltyjen rikosten uhrin kertomana. Missään nimessä nämäkään kuvatallenteet eivät ole millään muotoa kiistattomia. Lasten haastattelutallenteiden sisällön luotettavuudesta, kertomusten muodostumiseen vaikuttavista seikoista ja johtopäätösten vetämisestä on kiistelty pitkään ja hartaasti monien asiantuntijoiden voimin, nyt jo kahdessa oikeusasteessa. Väitetyistä tapahtumista eivät ole yksimielisiä uhreiksi mainitut eivätkä asiantuntijat.

Oliko uutisessa sitten kyse valheellisen tiedon vuotamisesta tarkoituksella? Haluttiinko uutisella luoda vahva mielikuva epäiltyjen syyllisyydestä? Tuskin… Kenellä olisi mitään järjellistä syytä toimia niin? Poliisillako – mutta ei poliisi niin voi toimia. Entä kuka mahtoi olla niin luotettava tietolähde, että täydellisen salaiseen ja tarkoin varjeltuun prosessiin liittyvä ”tieto”, uskallettiin julkaista? Mahdollisesti poliisi, mutta ei kai poliisi sellaista tekisi.

Mediasta mitään ymmärtämättä, luulen, että luotettava lähde olisi sellainen henkilö, jolla on jutun tiedot hallussaan asemansa tai tehtävänsä perusteella tai henkilö, jolla olisi näyttää todistusaineistoa tiedoistaan. Mikään vähempi ei luulisi riittävän tämän sortin uutisointiin. Luotettava lähde voisi olla poliisi, joka on osallisena tutkinnassa tai asemansa perusteella saa jutun tiedot.

Oli valheellisen tai harhaanjohtavan tiedon vuotaja sitten kuka tahansa, niin voisi kuvitella, että kyseisen lähteen luotettavuus olisi nyt mennyttä ja että lehtikirjoitusten luotettavuuteen suhtauduttaisiin varauksella. Mutta edelleen monet ihmiset (mukaan lukien monet poliisit) uskovat, luulevat tai muistavat uutisen, että mainittua kuvamateriaalia olisi löytynyt ja pitävät sitä totena.

Iltalehden tiedot samassa kuva-asiassa olivat astetta lievemmät kuin SK:n, mutta harhaanjohtavat nekin ja lisäsivät mielikuvaa epäiltyjen syyllisyydestä epäiltyihin tekoihin. IL:n mukaan Auerin ja taksiyrittäjän epäiltiin kuvanneen tekoja videolle ja tavallisella kameralla. Iltalehden kirjoituksessa huomiota ei kiinnitetty siihen, että nuo epäillyt kuvaamiset koskivat epäiltyjä tekoja. Ei siis niin, että teot olisivat varmuudella tehty vastaajien toimesta ja että vain kuvaaminen olisi ollut epäilyksen alainen.

Epäillä voi aika kevyesti ihan mitä tahansa, mutta kenen epäilyjä lehti katsoo vakavassa rikosasiassa tarpeelliseksi ja asianmukaiseksi julkaista, on taas jo toinen juttu. Mahdollisesti poliisin esittämiä epäilyjä. Iltalehti oli kysellyt useammalta eri henkilöiltä kuva-asiasta. Tutkinnanjohtaja Erik Salonsaari Satakunnan poliisilaitokselta ei vahvistanut tietoa kuvatallenteesta, mutta ei kertonut miksi.

– En lausu kuva-asiasta yhtään mitään, tutkinnanjohtaja Salonsaari sanoo.

IL:n mukaan Suomen poliisijohto ei suostunut puhumaan Aueriin liittyvästä kuvamateriaalista: KRP:n päällikkö Rauno Ranta, KRP:n väkivaltasektorin päällikkö Tero Haapala, Varsinais-Suomen poliisipäällikkö Tapio Huttunen ja poliisiylijohtaja Mikko Paatero sanoivat, etteivät he myönnä poliisin hallussa olevan kuvia. Satakunnan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Jussi Högman ei ollut kuullut, että tapauksen poliisitutkinnassa olisi tehty uutta läpimurtoa.

Edellä nimeltä mainitut eivät luonnollisesti voineet myöntää kuvien olemassa oloa, koska mitään kuvamateriaalia ei ollut. He eivät toisaalta halunneet tai voineet oikoa väärää uutisointia. Salainen tieto on salaista tietoa, eikä sitä sovi paljastaa vaikka väärä tieto, joka julkisuudessa leviää, olisi kuinka vahingollista ja peräisin mistä tahansa. Virallisesti poliisi vaikenee ja noudattaa tarkoin salassapitoa koskevia määräyksiä, kun taas epävirallisesti tietoja ja ”tietoja” saa ilmeisen helposti.

Media luottaa poliisiin ja miksi ei luottaisi, luottaahan sisäministerikin. Jos SK:n tietolähde ei epäilyistäni huolimatta ollutkaan poliisi, niin saan varmasti hiukan ihmetellä ja olla epäluuloinen, millä perusteella lähdettä on mahdettu toimituksessa pitää luotettavana vai eikö sillä ollut niin väliä.

Vuodettiinko viranomaistaholta tarkoituksella valheellinen tieto julkisuuteen?

Vai oliko lähde, jolta tieto oli peräisin, jo lähtökohtaisesti epäluotettava, mutta siitä huolimatta julkaistiin ”mediaseksikäs” uutinen, totuudesta ja valheellisen tiedon seuraamuksista sen suuremmin välittämättä?

Kenen moraali on rappiolla poliisin vai median? Vai molempien? Vai meidän kaikkien?

Rikostuomiot ja kansan oikeustaju

Iltalehti luetutti kansanedustajilla erään äidin tarinan, jossa perheen isä oli tuomittu törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Iltalehti kysyi sähköpostitse 14 sosiaalikysymyksiin ja/tai juridiikkaan erikoistuneelta kansanedustajalta ja sai vastauksia määräaikaan mennessä kahdeksalta edustajalta. Vastausprosentti oli siis kutakuinkin 57%. Yhteenvetona vastauksista välittyi ajatus, että kansanedustajat koventaisivat lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä langetettavia rangaistuksia.

Omasta mielestäni rangaistuksen tulee olla oikeassa suhteessa loukkaukseen nähden. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on julmaa, joten rangaistustenkin tulee olla sen mukaisia. Laista löytyy varsin tuntuvia rangaistusvaihtoehtoja, joita tuomioistuimet voivat tarvittaessa halutessaan käyttää. Lain mukaan törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on mahdollista tuomita jopa kymmenen vuotta vankeutta. Tuomioita on vaikea arvioida, koska ne lähes poikkeuksetta ovat kokonaan salaisia.

Mutta mitä voitaisiin tehdä tuomioiden oikeellisuudelle? Miten voitaisiin olla varmoja, että rangaistukset olisivat riittävän tuntuvia ja että ne langetettaisiin ihmisille, jotka rangaistuksensa todella ovat ansainneet?

Minä kysyin sähköpostitse näiltä kahdeksalta IL:lle vastanneelta kansanedustajalta omat kysymykseni oman tarinani perusteella. Vastaukset sain vain kolmelta. Vastausprosentti jäi alle 40 %. Ymmärrän, ettei kansanedustajilla ole aikaa tai halukkuutta vastailla kansalaisten kaiken maailman kyselyihin. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että miksi lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on ”herkullisempi” aihe kuin oikeusmurha. Minusta molemmat aiheet ovat yhtä huolestuttavia, murheellisia ja vaativat toimenpiteitä. Molemmat loukkaavat sekä asiaan osallisia ihmisiä että kansan oikeustajua. Molemmissa on kyse turvallisuudesta.

Kysymyksiini 1-2 luulisi olevan helppo vastata. Kolmas kysymys onkin vaikea, ja sen ratkaiseminen edellyttää ensisijaisesti sitä, että emme halua, että syyttömiä ihmisiä tuomitaan. Tuomioistuin on vaikeassa tilanteessa, kun ratkotaan lapsiin kohdistuvia seksuaali- ja väkivaltarikoksia, joissa näyttö perustuu todistajien ja osapuolten luotettavuuden arviointiin. Osaavatko tuomarit tehdä tällaisen arvion? Osaako kukaan?

Tuomareilta vaaditaan erityisiä taitoja silloin, kun syytteiden toteen näyttäminen on vain uskottavuuskysymys. Tuomioistuin voi käyttää asiantuntijoita henkilöiden luotettavuuden selvittämisessä, mutta entä jos asiantuntijatkin ovat erimielisiä? Ovatko asiantuntijatkaan aina luotettavia? Tuomioistuin joutuu tukalaan tilanteeseen, koska olisi valitettavaa, jos syytetty olisi syyllistynyt vakaviin lapsiin kohdistuneisiin rikoksiin ja hän saisi tästä huolimatta vapauttavan tuomion. Pahimmassa tapauksessa hyväksikäyttö ja lasten kärsimys voisi jatkua. Yhtä valitettavaa olisi tuomita syytetty vain varmuuden vuoksi, jos hän oikeasti onkin syytön. Tässä tapuksessa lapset varmuudella kärsivät. Kaikille osapuolille olisi parasta, että totuus tulisi oikeudenkäynnissä selville ja tuomio, joka annetaan, perustuisi todellisiin vääryyksiin, eikä ainoastaa esitettyjen syytteiden vastenmielisyyteen. Vastenmielisiähän ne joka tapauksessa ovat, varmasti ihan kaikkien mielestä.

Kansanedustajille esittämäni tarina:

”Ystäväni istuu vankilassa 7 vuoden tuomiota lapsiin kohdistuneita törkeistä seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksista, joita rikoksia hän ei ole tehnyt.”

Kysymykset:

1. Onko tuomio kuvatussa tapauksessa mielestänne asianmukainen?

2. Vastaako se arvionne mukaan oikeutta ja kohtuutta eli ns. kansan oikeustajua?

3. Mitä pitäisi tehdä, ettei syyttömiä ihmisiä tuomittaisi?

Vastaukset:

BenBen Zyskowicz (kok):

1) Ei ole, mikäli hän on syytön.

2) Ei.

3) Siihen tähtäävät monet säädökset ja käytännöt nykyisessä oikeudenkäyntimenettelyssämme, mutta kaikki inhimillinen toiminta on vajavaista.

SanniSanni Grahn-Laasonen (kok):

En mitenkään voi ottaa kantaa ystäväsi tapaukseen, koska en tiedä asiasta kertomaasi enempää. Lisäksi Suomessa lainsäädäntövalta ja tuomioistuinten työ on tiukasti erotettu toisistaan. Kansanedustajana voin ottaa kantaa rangaistusasteikkoihin ja lainsäädäntöön, mutta en yksittäisiin tuomioihin.

AilaAila Paloniemi (kesk):

Ei kai kukaan voi olla sitä mieltä, että olisi oikein tuomita syyttömiä vankilaan. Suomalaisen oikeuslaitoksen on tehtävä työnsä niin hyvin, ettei niin tapahdu.

****

He eivät vastanneet:

Anneli

Viran puolesta

tuli

He kuuntelivat salaa puheitasi ja seurasivat liikkeitäsi. He tunkeutuivat elämääsi, kotiisi ja tunteisiisi. He veivät yksityisyytesi ja vapautesi ja kaappasivat lapsesi. He valehtelivat, kun kertoivat puhuvansa totta. He vetosivat järkeesi vaikka heidän jutuissaan ei ollut järjen hiventäkään. He uuvuttivat, painostivat ja ajoivat sinut nurkkaan. He epäilivät ja syyttivät sinua rikoksista, joita et ollut tehnyt.

He syyllistyivät itse moniin laittomuuksiin ja vääryyksiin, joita he eivät katso tarpeelliseksi tutkia. He tuomitsivat sinut elinkautiseen vankeuteen rikoksesta, jota et ollut tehnyt. He rikkoivat lastesi keskinäiset suhteet. He saivat lasten ikävän äitiään kohtaan vaihtumaan peloksi. He vapauttivat sinut syytteistä ja veivät vapautesi taas. He penkoivat kotisi ja lukivat päiväkirjasi. He pettivät lapsesi. He jatkoivat ajojahtiaan ja saivat kaiken alkamaan alusta. He epäilivät, syyttivät ja tuomitsivat sinut vankeuteen hirvittävistä teoista, joita et ollut tehnyt.

Sinä kärsit, mutta sinun on oltava kärsivällinen ja sinä olet. Olet epätoivoisessa tilanteessa, jolle et voi itse mitään ja sinun pitää jaksaa toivoa ja sinä toivot. Kaipaat ja ikävöit lapsiasi, sinulla on heistä huoli. Mutta olet tehnyt kaiken voitavan, sinun pitää vain jaksaa odottaa ja sinä odotat. Sinua ja lapsiasi on kohdeltu väärin ja epäinhimillisesti, mutta uskot silti, että ihmisissä on oikeudenmukaisuutta ja että he näkevät ja ymmärtävät vihdoin totuuden. Luulit pitkään, että kyseessä olisi jokin väärinkäsitys, mutta käsitit väärin. Kaikki oli tarkoin suunniteltua ja ohjailtua. Sait mustelmia sinisiin silmiisi. Olet vihainen, turhautunut ja voimaton, mutta sinun on jaksettava, ei ole muuta vaihtoehtoa.

He veivät lapsesi, mutta eivät huoltasi, ikävääsi ja rakkauttasi lapsiasi kohtaan. He suojelivat lapsiasi sulkemalla heidät todellisuudesta. He myrkyttivät lasten mielet ja antoivat muistojen muuttua painajaisiksi. He suojelivat lapsiasi eristämällä heidät kaikista läheisistä ihmisistä, jotka voisivat muistuttaa lapsia menneestä elämästä ja oikeista muistoista. Mutta oikeat muistot ovat olemassa ja ne ovat tapahtuneet. Oikea elämä on eletty. Sitä he eivät saa pois millään päätöksillä tai pakkokeinoilla.

He tahrasivat maineesi, veivät sinulta työsi ja toimeentulosi, mutta he tekivät vain työtään. Virkansa puolesta.

Mitä he tekevät nyt Turun hovioikeudessa, näkevätkö ja kuulevatko totuuden kaiken valheen lävitse? Uskaltavatko he avata silmänsä ja uskovatko he silmiään?

He heittivät sinut roviolle, mutta totuus ei pala tulessakaan.

Kuva liittyy kommenttiin 2.

Kuva liittyy kommenttiin 2
Susku London

Ovatko hyväksikäyttötuomiot ajan tasalla?

Terttu Utriainen

Iltalehden kirjoituksessa rikosoikeuden professori Terttu Utriainen ottaa kantaa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tuomioihin ja rangaistusten pituuteen. Professori Utriainen on useasti tuonut julki kantaansa siitä, että tuomiot seksuaali- ja väkivaltarikoksista ovat liian lieviä. Lainsäädännössä ei välttämättä ole mitään pielessä vaan siinä, millaisia tuomioita tuomioistuimet rikoksista langettavat. ”Utriainen pitää ongelmana rangaistus- ja rikosoikeudellista järjestelmää. Hänen mielestään tuomarikunta pitäisi kouluttaa seksuaalirikoksiin liittyvissä tapauksissa paremmin.” 1)

Olen professori Utriaisen kanssa samaa mieltä siitä, että rangaistukset lapsiin kohdistuvissa rikoksissa tulisi olla riittävän ankaria. Lapsia pitää suojella väkivallalta ja rangaistusten pitää olla suhteessa tähän lasten erityissuojelun tarpeeseen nähden. Samoin olen täydellisen samaa mieltä, että tuomarikuntaa tulisi kouluttaa seksuaalirikoksia koskevissa asioissa ja niiden erityispiirteissä. Tuomiot tuntuvat toisinaan aivan liian lieviltä kuvailtuun tekoon nähden, mutta asiassa on toinenkin ongelma. Miten tuomioistuimessa pystytään erottamaan toisistaan todelliset hyväksikäyttötapaukset epätosista? Lieväkin rangaistus teosta, jota syytetty ei ole tehnyt, on kohtuuton. Ystäväni istuu vankilassa 7 vuoden tuomiota törkeistä lapsiin kohdistuneista seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksista, joita rikoksia hän ei ole tehnyt.

Kysyin professori Utriaiselta miten tuomarikuntaa hänen mielestään pitäisi kouluttaa, jotta syyttömiä ihmisiä ei joutuisi vankiloihin. Lisäksi kysyin, mitä professori ajattelee rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturvasta Suomessa, onko se hänen mielestään riittävä. Halusin tietää, mitä mieltä hän on siitä, että ystäväni on syyttömänä vankilassa ja mitä hänen mielestään asialle pitäisi tehdä, ettei tällaista tapahtuisi.

Professori Utriaisen vastaus minulle oli lyhyt: ”Kysymys on ilmeisesti ollut näytöstä. Asiaa tarkemmin tuntematta siihen on mahdotonta ottaa kantaa. Syytetyn puolustus on tietysti pääasiassa puolustusasianajajien tehtävänä”.

Professori Utriainen on ottanut kantaa Auer-jutussa moneen otteeseen mediassa, mutta minun esittämääni kysymykseen hänen on mahdotonta ottaa kantaa. Jonkinlainen kannanotto on sekin. Kysymykseni olivat periaatteellisia eivätkä edellyttäneet tietyn tapauksen tuntemusta. En luonnollisestikaan odottanut hänen ottavan kantaa Auerin tapaukseen, mutta olisin odottanut hänen toteavan, että syyttömien paikka ei ole vankilassa. Jos tuomio on liian lievä, on se professorista älytöntä ja tuomareita pitäisi kouluttaa. Mutta pitkä tuomio syyttömälle ihmiselle, ei olekaan älytöntä vaan se on puolustusasianajajien vika. Minusta se on älytöntä.

IL lähtee kertomaan erään äidin tarinaa. Tarinassa hyvin pienet lapset ovat joutuneet lähes kymmenen vuoden ajan isänsä hyväksikäyttämiksi. Isän, joka on hoitanut lapsiaan äidin ollessa paljon pois kotoa. Kukaan, edes äiti, ei ollut huomannut mitään väärää tapahtuneen. Jutun mukaan isä oli tunnustanut ja sai alle kahden vuoden ehdollisen tuomion. Asiakirjat on julistettu salaisiksi 50 vuodeksi, joten on melko turvallista kirjoittaa mitä tahansa, kukaan ei asiaa muista 50 vuoden päästä tarkistaa.

Kerrotunlainen tapaus on äärimmäisen harvinainen, onneksi. On harvinaista, että hyvin pieniä lapsia käytetään seksuaalisesti hyväksi ja on erittäin harvinaista, että hyväksikäyttäjä olisi vanhempi, joka osallistuu aktiivisesti lastensa hoitoon. Professori Utriainen ilmeisesti tuntee kyseisen tapauksen, koska hän kommentoi sitä. Lainsäädännössä ei kuitenkaan näyttäisi olevan vikaa, koska rangaistusasteikkoa kuvatun tyyppisiin rikoksiin on riittävästi käytössä, mutta miksi sitä ei tässä IL:n kertomassa tapauksessa käytetty, on arvoitus. Onko tuollaista tuomiota koskaan annettu? Pitääkö tarina paikkaansa? Toivottavasti ei.

1) http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013032216725719_uu.shtml

Oikeudenkäynnissä eivät puntit ole tasan

Kainuun Sanomissa 11.3.2013 oikeustoimittaja Mikko Niskasaari kirjoittaa siitä, miten resurssien epäsuhta näkyy tunnetussa Anneli Auer -tapauksessa.

http://www.mikkoniskasaari.fi/node/156

Oikeudenkäynteihin on kiinnitetty peräti neljä syyttäjää. Ihmetellä sopii, mikä tekee tästä Anneli Auerin jutusta sellaisen, että syyttäjälaitos on satsannut juttuihin todella paljon resursseja. Jutussa todetaan, että asiaan on kiinnittänyt huomiota myös lainkäytön professori Jyrki Virolainen blogissaan. Vaikka hirvittävät resurssit ovat olleet käytössä, eivät tutkimukset ole olleet millään tavalla korkeatasoisia saati luotettavia. Asiaa tutkivia henkilöitä on ohjannut poliisin vahva oletus epäillyn syyllisyydestä ja asiantuntijalääkärin virheelliset, asenteelliset ja harhaanjohtavat lausunnot.

Myöskään median tapa käsitellä tapausta ei ole koko aikana ollut tasapuolinen tai edes asiallinen, lukuun ottamatta näitä muutamia Mikko Niskasaareen kirjoituksia. Media vaikenee oikeudenkäyntien epäkohdista ja viranomaisten epäasiallisista menetelmistä ja rikoksista. Media on alusta asti ottanut annettuna, että syytetyt ovat syyllisiä todella iljettäviin rikoksiin. Selvää on, että syytösten hirvittävät yksityiskohdat tekevät jutun myyväksi mediassa. Monet ihmiset tuntevat ja ilmaisevat hirvittävää vihaa ja raivoa syytettyjä kohtaan. Tämä on ymmärrettävää, jos median antama kuva ja syyttäjien esittämät syytökset olisivat totta. Näin ei kuitenkaan ole.

Anneli Auerin tapaukseen sopii sama analyysi, minkä Sjöberg teki Ruotsalaisessa paloittelumurhajutussa:

”Korkeatasoinen oikeuspsykologinen työ koko tapauksessa olisi mahdollisesti auttanut toimimaan järkevämmin ja oikeudenmukaisemmin. Olisi ollut erittäin tärkeää, että prosessi olisi ollut alusta lähtien korkeatasoinen, koska se kehittyi erittäin pitkän ajan kuluessa, jolloin luotiin odotuksia, jotka johtivat uusiin odotuksiin. Saattaa olla varsin vaikeaa kääntää prosessin suuntaa, kun se on lähtenyt tietyille urille. Käsillä olevassa tapauksessa oli jonkin verran erittäin hyvää oikeuspsykologista työtä, mutta se tuli mukaan vasta aivan viimeisessä vaiheessa, jolloin käsityksiä syyllisyydestä oli erittäin vaikea muuttaa, kun asiaan liittyi valtaisa julkinen raivo, joka vaati toimia syytettyjä vastaan.”

I have come to believe…

happy

”I have come to believe over and over again that what is most important to me must be spoken, made verbal and shared, even at the risk of having it bruised or misunderstood.”

”Olen päätynyt uskomaan kerran toisensa jälkeen, että se, mikä on kaikkein tärkeintä, on tuotava esille puhumalla, saatettava sanoiksi ja jaettava muiden kanssa — silläkin uhalla, että sitä vääristellään ja se käsitetään väärin.” 1)

Toivon, että hovioikeus hylkää Annun syytteet ja syyttäjät luopuvat syytteistä murhajutussa, koska Annu on syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista häntä syytetään. Toivon, että Annu ja lapset saavat tutustua toisiinsa uudelleen. Toivon, että elämä on heitä kohtaan lempeämpää kuin viimeisten vuosien aikana.

Toivon, että hovioikeus hylkää Jensin syytteet, koska Jens on syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista häntä syytetään. Toivon, että Jens ja pojat saavat välinsä kuntoon ja että elämä on heitä kohtaan lempeämpää kuin viimeisten vuosien aikana.

happy

Toivon, että kaikki ne ihmiset, joita tämä asia koskettaa, saavat nauttia elämästään jatkossa.

Toivon, ettei yksikään lapsi joudu kokemaan väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai minkäänlaista kaltoinkohtelua yhdenkään aikuisen taholta. Mikäli niin kuitenkin tapahtuu, toivon, että nämä aikuiset joutuvat teoistaan vastuuseen.

Toivon, ettei yksikään ihminen joudu syyttömänä tuomituksi. Ettei yksikään viranomainen toimi väärin rahan, vallan, arvovallan tai minkään muun epäkunniallisen asian takia.

Toivon, että toiveeni toteutuvat.

1) runoilija, kirjailija Audre Lorde

Seksiä, valheita ja videonauhaa

confession_ms

Tästä vuosisadan erikoisimmasta oikeudenkäyntien rumbasta ei ole jäänyt puuttumaan mitään elokuvalle tyypillisiä aineksia. Juoni on aika yksinkertainen, vaikka sitä sotkevatkin mitä eriskummallisimmat ”lisämausteet” (lainaus Jarmo Valkamalta). Juoni paljastuu niille, jotka tuntevat tapauksen taustat tai joilla on käytössään asian materiaali, tai niin voisi olettaa. Jostain syystä Varsinais-Suomen käräjäoikeus ei kuitenkaan päässyt juonesta perille. Tuomarit eivät ymmärtäneet sitä aitoa ja elävää tarinaa, josta tämä oikeudenkäynnin kohteena oleva kauhufantasiatarina on saanut alkunsa ja miksi se on syntynyt. Suurta yleisöä, jolta on evätty pääsy näytökseen, on helppo huiputtaa. Suurelle yleisölle on annettu poliisin tiedottamana tai vuotamana valmis loppuratkaisu, mutta ei juuri mitään tietoa siitä, miten siihen pitäisi päätyä. Tämä jos mikä saa mielikuvituksen lentämään. Joko mitään perusteluja ei ole tai ne eivät kestä arvostelua, se tulee hyvin esiin oikeustoimittaja Mikko Niskasaaren kirjoituksista.

Kun salaisia tietoja on nyt vuotanut julkisuuteen, joutuu Turun hovioikeus miettimään sitä, mikä ei jutun käräjätuomareilla ilmeisesti käynyt pienessä mielessä. Vaikka tuomion voi salaisessa oikeudenkäynnissä antaa salassa ja ilman järjellisiä perusteluita, tulee sen kuitenkin lopulta kestää myös julkista arviointia. Tuomioiden tulee perustua näyttöön silloinkin, kun oikeudenkäynti käydään suljetuin ovin. Tuomiot eivät voi perustua uskoon ja luottamukseen syyttäjien ammattitaidosta, varsinkin kun sitä ei nähtävästi ole nimeksikään. Syyttäjiltä odottaisi omaa harkintaa ja kykyä siihen syytteiden nostamisessa, mutta syytteet perustuvat ilmeisesti enemmänkin poliisiuskontoon tai suoranaiseen määräykseen valtaa käyttävältä taholta. Ajat tätä syytettä ja uskot siihen!

Vaikka syyttäjien esittämät syytteet perustuvat suoranaisiin valheisiin, johdatteluun, johdateltujen ja harhaanjohdettujen lausuntoihin, asenteellisiin asiantuntijalausuntoihin, kelvottomiin videoihin ja dramatisointiin, tulee oikeuden tuomion kuitenkin perustua esitettyyn näyttöön ja totuuteen (vähintään ns. prosessitotuuteen), lausuntojen ja videoiden kriittiseen arviointiin ilman henkilökohtaisia tunteita, uskomuksia, sidoksia tai vakaumusta tai vähintään niistä huolimatta.

Vaikka uskonnolla tai uskonnollisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa, niin sitä ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa oikeudenkäynnissä, jossa vastaajaa syytetään niinkin marginaalisesta tai jopa täysin vieraasta ilmiöstä kuin saatananpalvonnasta. Syytteen luonteen vuoksi on välttämätöntä pohtia myös asiaa hoitavien ja asiassa kuultavien objektiivisuutta ja puolueettomuutta suhteessa tähän syytteessä esiintyvään väitteeseen.

Niin kuin ei uskonnolla, ei myöskään politiikalla pitäisi olla mitään sijaa tässä oikeudenkäynnissä. Vallan mahti ja politikoinnin kiemurat ulottuvat kuitenkin väistämättä ihan joka paikkaan. Olisi kovin sinisilmäistä ajatella, että olisi jokin niin tyystin pyhä ja puhdas paikka, irrallaan ihmisten arkimaailmasta ja täysin ulkoisille vaikutteille immuuni, etteivätkö sinne ulottuisi vallan vaikutukset, olivat ne sitten uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia. Tosin täydellistä arjesta vieraantumista ja normaalin arkirealismin puutetta on ollut havaittavissa, niin poliisissa, syytäjissä kuin tuomioistuimissa.

Tapaus Anneli Auer: salaisuudet vuotivat julki

Mikko Niskasaari pohjustaa Hymy-juttua omassa blogissaan seuraavasti:

Hymy -lehti kertoo tänään ilmestyneessä numerossaan, millaiseen näyttöön nojasi tiukasti salassa pidetyn Auerin seksuaalirikosjutun tuomio käräjäoikeudessa. Siinä on perin erikoisia aineksia.

Salaiseksi julistettua oikeudenkäyntiaineistoa on yli 3 000 sivua, eikä niiden läpilukeminen ollut kovin mieltä ylentävä kokemus. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön tutkiminen näyttää olevan edelleenkin hyvin huteralla pohjalla. Ainakin jos poliisi niin haluaa, ja aineisto viittaa vahvasti siihen, ettei poliisin tavoite tässä jutussa ole ollut totuuden löytäminen.

Laaja aineisto ei tyhjene yhteen lehtiartikkeliin, mutta se osoittaa olevan perusteltua epäillä sekä poliisin esitutkintaa, että käräjäoikeuden enemmistön arvostelukykyä. Pitkät vankeustuomiot langetettiin äänin 2-1.

Artikkelin saatte itse etsiä lehdestä, mutta seuraava antanee osviittaa, missä mentiin.

Syyttäjät väittävät uhreja olleen seitsemän, mutta neljä heistä ei tiedä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, raiskauksista ja väkivallasta yhtään mitään. Kolmeen oletettuun uhriin kohdistuneiden tekojen osalta syytteet hylättiin kokonaan. Lopuistakin yksi on kertonut, ettei mitään rikoksia ole tapahtunut, mutta kaksi tuomaria päätti hänen puolestaan toisin.

Käräjäoikeuden 10 vuodeksi vankeuteen tuomitseman miehen väitettiin olleen sukupuoliyhteydessä kahden tyttölapsen kanssa; toisen kanssa erittäin usein. Lääkärintutkimuksessa heidän kuitenkin todettiin olevan niin sanotusti neitsyitä.

Syytteiden voisi olettaa kaatuvan siihen, mutta tutkinnanjohtaja Erik Salonsaaren valitsema lääkäri väitti, ettei ehjä immenkalvo todista yhtään mitään. Hänen mukaansa immenkalvo ”paranee”, ilmeisesti se siis hänen mielestään kasvaa uudelleen. Tämän väitteet tyrmäsivät kaikki haastattelemani oikeuslääkärit.

Käräjäoikeus ei kuitenkaan kuullut ainoatakaan oikeuslääkäriä, vaan tuomarit uskoivat poliisin valitsemaa synnytyslääkäriä. Tuomarit eivät lainkaan pohtineet ristiriitaa lääkärin väitteiden, ja yleisen näkemyksen välillä.

Jutun koko näyttö perustui kolmen lapsen kertomuksiin, ja lääkärilausuntoon, jota oikeuslääketiede ei hyväksy. Fyysisiä todisteita ei ole.

Korostan, ettei tässä artikkelissa oteta kantaa siihen, kuka murhasi Jukka S. Lahden Ulvilassa 1.12.2006. Se kysymys on edelleen auki.

Viides liike ja kuudes aisti

coffeee

On olemassa sellainen näkemys historiasta, että kuljemme kohti sivistynyttä järjen käyttöä, joten aina vähemmän ja vähemmän lankeamme sellaisiin perustelemattomiin johtopäätöksiin tai kollektiiviseen hulluuteen, joka on ajoittain tahrannut Euroopan historiaa. Keskiajan kristillisen kulttuurin luoma antisemitistinen demonologia, sekä 1600–1700-lukujen noitavainot ovat tässä katsannossa juuri noita kauhistuttavia poikkeamia kehityksen tieltä. Ne kuuluvat ihmiskunnan lapsuuteen, eivät rationaaliseen aikuisuuteen, jonka olemme saavuttaneet.

Se laajalle levinnyt uskomus, että kuulumme rationaaliseen, tieteellisen ajattelun aikakauteen, emmekä ole enää vaarassa joutua tuollaisten fantasioiden valtaan, on harhoistamme kaikkein vaarallisin. Juuri rationaalisuutemme ja vaikeutemme tunnistaa omaa väkivaltaisuuttamme ja seksuaalisten kuvitelmiemme monimuotoisuutta, johtaa siihen, että olemme ehkä enemmän kuin koskaan ennen alttiina vaarallisille projektioille.

Monet kaikkein vaikuttavimmista historiassa esiintyneistä fantasioista liittyvät lapsiin ja heidän suojelemiseensa. Usein oletetaan, että meidän oma ahdistuneisuutemme viattomien lasten haavoittuvuudesta on moderni tapa ajatella. Näin ei kuitenkaan ole. Ajatus siitä, että on olemassa pahuuden salaliitto, jossa vietellään ja vahingoitetaan lapsia, on kuitenkin peräisin antiikin ajoilta.

Aina kun annamme mielessämme syntyä demonologisia fantasioita, on mahdollista, että sorrumme uudelleen omiin harhoihimme. Jos pieni innokas ryhmä joutuu tällaisen fantasian valtaan, voi käydä kuten historian kuluessa on toistuvasti käynyt, että he luovat niin vaikuttavan kertomuksen, että he eivät itse pääse sen pauloista. On todella suuri vaara, että he onnistuvat mobilisoimaan ja tahtomattaan rakentamaan todisteet, joilla he muuttavat fantasiansa entistä intensiivisemmiksi. 1)

Kun faktat kertovat muuta kuin ihminen haluaa ja tahtoo uskoa, niin mistä saisi vahvistusta omille fantasioilleen ja uskomuksilleen? Toisille vastaus on ’Viides liike’, uskonnollinen yhteisö, johon mm. sisäministeri Räsänen kuuluu, siellä uskotaan rukouksen tuomaan totuuteen. Monille riittää kuudes aisti. Luterilaisen kirkon sisällä on uudistusliike, joka perustaa totuuden nk. armonlahjoihin. Sellaisia ovat mm. profetoiminen (näkyjen näkeminen ja tulevan ennustaminen), kielillä puhuminen (tuntematon ja ulkopuolisille käsittämätön kieli), kyky ihmeparannukseen, ja suorat viestit Jumalalta. Tästä on esimerkkinä Nokia-liike. Tuollaiset kyvyt ovat nykyisessä psykiatriassa määritelty kuuluviksi itsesuggestioon, johon liittyy psykoottisia episodeja, joissa ihminen ei toimi reaalimaailman faktoissa.

Riittävätkö nämä uskonnollisiin liikkeisiin kuuluvien ihmisten esoteeriset aistimukset ratkomaan rikoksia?

Poliisit ja syyttäjät näyttävät monesti perustavan syytöksensä ilman vähääkään itsekritiikkiä omaan pettämättömään kykyynsä aavistaa mikä totuus on, intuitiivisesti ja vaistonvaraisesti. Oikeusvarmuuden kannalta on vaarallista, jos syyttäjän asiantuntijalääkärin todistus perustuu todellisuudessa uskonnolliseen näkemykseen tai kyseenalaiseen päämäärään – ainakaan lääketieteellisiä lainalaisuuksia kyseisen huippulääkärin lausunnot eivät noudata.

Kaikki asiat voi kuudennen aistin varassa vääntää merkiksi siitä, mitä itse tahtoo. Jutut veren juomisesta voi halutessaan nähdä liittyvän saatananpalvontaan, mutta aivan yhtä hyvin sen voi liittää kristinuskoon – eikö juuri kristinuskossa ehtoollisella pelata ainakin symbolisesti veren juomisella ja ruumiin syömisellä.

1) Richard Webster; Bryn Estyn salaisuus Modernin noitavainon rakentaminen (suomennos Anu Suomela)

PÄIVÄN LUKUVINKKI:

http://www.mikkoniskasaari.fi/node/152

ja Hymy 2/2013