Kapuloita rattaisiin vai reppuihin

Kapuloita rattaisiin vai reppuihin?

reput

Ketä suojellaan ja miltä uhalta, kun kouluikäiselle sijaislapselle ei suostuta hankkimaan omaa puhelinta?

Vantaan kaupunki– Opas sijaisvanhemmille: ”Matkapuhelin kuuluu kouluikäisen sijaislapsen elämään. Sijaisvanhemmat hankkivat lapselle puhelimen ja liittymän ja vastaavat niiden kustannuksista. Perhehoitajille maksettava kulukorvaus kattaa kustannukset.”

”Sosiaalityöntekijän velvollisuuksiin kuuluu huolehtia, että perheeseen sijoitetun lapsen ääni tulee kuuluviin häntä koskevassa päätöksenteossa. Siksi he tapaavat lasta ilman sijaisvanhemman läsnäoloa esimerkiksi ennen asiakas-suunnitelmaa. Isompi lapsi voi halutessaan myös kirjoittaa sosiaalityöntekijälleen kirjeen, sähköpostia tai soittaa hänelle.”

Samoin todetaan Tampereen kaupungin käsikirjassa perhehoitajille (Perhehoidon ABC), jonka mukaan lapselle on tarjottava mahdollisuus tavata kahden kesken omaa sosiaalityöntekijäänsä. Käsikirjan mukaan lapselle tulee antaa mahdollisuus keskustella itseään ja sijaishuoltoaan koskevista asioista luottamuksellisesti. Lapsen pitää halutessaan voida myös kirjoittaa tai soittaa sosiaalityöntekijälle.

Turun kaupungin ohjeistus poikkeaa ilmeisesti sekä Vantaan että Tampereen vastaavista. Ainakaan kaikilla turkulaisilla kouluikäisillä sijaislapsilla ei tarvitse olla omaa puhelinta.

Lapsen pitää voida soittaa omalle sosiaalityöntekijälleen, mikäli hänellä on tarve keskustella asioistaan ja niiden hoitumisesta sijaishoitopaikassa tai muuta asiaa, josta hän haluaa sosiaalityöntekijän kanssa keskustella. Sijaisvanhemmilla ei ole oikeutta estää lasta ottamasta yhteyttä sosiaalityöntekijään. Keskustelut tulee voida käydä luottamuksellisesti eli sijaisvanhemmalla ei ole oikeutta tietää, mitä lapsi kertoo sosiaalityöntekijälleen. Miten tämä oikeus sitten toteutuu kouluikäisen sijaislapsen elämässä sijaisperheessä, jossa lapselle ei haluta hankkia puhelinta?

Monet vanhemmat kokevat lapsen oman puhelimen tarpeelliseksi jo pelkästään lapsen turvallisuuden tähden. Elisan 2010 teettämässä tutkimuksessa selvitettiin 7-vuotiaiden lasten matkapuhelimen käyttöä ja vanhempien ajatuksia. Lapsen turvallisuus oli vanhempien huolista suurimpia. Tutkimuksen mukaan suomalaisvanhemmat ovat huolissaan erityisesti yksin liikkuvan lapsensa pärjäämisestä. Reilu enemmistö vanhemmista on varustanut alakoululaisensa puhelimella ja 10-vuotiaista jo 96 prosentilla on oma kännykkä.

En halua väittää, että oma puhelin olisi lapselle perusoikeus tai jotenkin täysin välttämätön hyvän elämän edellytys – ei sinne päinkään. On perheitä, joissa ei ole varaa hankkia lapsille omia puhelimia. Toiset vanhemmat taas eivät arvosta elämää jatkuvan tavoitettavuuden maailmassa. Löytyy varmasti monia syitä pitää lapsia ilman puhelimia, eikä syiden tarvitse olla millään muotoa lasta alistavia tai heidän oikeuksiaan loukkaavia. Sijaislapselle katsoisin oman puhelimen kuitenkin erittäin tarpeelliseksi yhteydenpitokanavaksi vähintään hänen hoitoaan valvovaan viranomaiseen, omaan sosiaalityöntekijään.

teen-texting

Kun sijaislapselle ei hankita omaa kännykkää, mistä oikein on kysymys.

Sijaisvanhemmille annettaan rahaa tätä tarkoitusta varten, joten puhelimen hankkiminen lapselle ei voi olla ainakaan perheen taloudellinen ongelma. Ongelma on jokin muu, mutta mikä.

Onko kyseessä lapsen suojeleminen mahdollisilta epämieluisilta yhteydenotoilta? Jos näin, niin mitä nämä epämieluisat yhteydenotot siinä tapauksessa olisivat ja kenen kannalta ne olisivat epämieluisia, onko sellaisia oikeasti ollut vai halutaanko ne estää ennakolta. Onko tällainen pelko realistinen? Pelätäänkö lapsen ottavan yhteyttä johonkin ”kiellettyyn” tahoon vai pelätäänkö jonkun epämieluisan tahon yhteydenottoa lapseen?

Epämieluisten tahojen yhteydenotot voi helposti estää sillä, että ottaa lapselle salaisen numeron.

Kun sijaislapselle ei hankita omaa kännykkää, onko kyse siitä, että sijaisvanhemmat eivät halua lapsen olevan keskusteluyhteydessä kenenkään kanssa heidän tietämättään ja/tai ilman heidän kontrolliaan. Miksi lasta ja hänen puheitaan on tarpeen kontrolloida? Onko tällaiseen kontrolliin olemassa jokin lapsen edun mukainen perusteltu syy?

Kun sijaislapselle ei hankita omaa kännykkää, halutaanko lapsen yhteydenotto omaan sosiaalityöntekijäänsä tehdä hankalaksi tai estää. Vai halutaanko estää lapsen yhteydenotot sukulaisiin tai muihin läheisiin? Mitä pahaa olisi siinä, jos lapsi olisi puhelimitse yhteydessä esim. perheenjäseniinsä tai sukulaisiinsa, etenkin kun lähes kaikkien perheenjäsenten ja sukulaisten yhteydenpito lapsiin päin on kielletty. Lapsen yhteydenottoja perheenjäseniin ja sukulaisiin ei käsittääkseni tästä syystä ole tarvetta valvoa, koska yhteydenpitoa koskevat rajoitukset perustuvat täysin lapsen omaan tahtoon – ei kenenkään muun. Näin ainakin annetaan ymmärtää.

Kun sijaislapselle ei hankita omaa kännykkää, onko päätös sijaisvanhempien vai onko päätöksen takana lastensuojelu ja lapsen oma sosiaalityöntekijä. Eikö lastensuojelussa haluta, että huostassa oleva lapsi saa sosiaalityöntekijään yhteyttä, kun katsoo tämän apua tarvitsevansa?

Vai onko kyse kiusaamisesta? Ja jos, niin kuka kiusaa ja ketä ja miksi?

murheet

***

Tällä hetkellä Suomessa on noin 18 000 kotinsa ulkopuolelle sijoitettua lasta.

Vuosittain valtio käyttää lastensuojeluun noin 600.000.000 euroa.

Viranomaisten ihmisoikeuksia loukkaavien toimenpiteiden vuoksi on kasvamassa viranomaisvastainen sukupolvi. Suomi on näissä ihmisoikeusloukkauksissa EU:n kärkimaa.

Lähde http://lastensuojelulakiuusiksi.tk/index.html

Lapsi 7

Tapaus alkoi lastensuojelussa vuonna 1997 ja syyttäjä luopui syytteistä 2006 eikä asiaa käsitelty hovioikeudessa.

Tässä tapauksessa psyykeltään hauras murrosikäinen tyttö haki luokkatovereiltaan huomiota vihjaamalla synkkään salaisuuteensa. Belgian pedofiiliskandaali oli juuri nostattanut suuren tunnemyrskyn myös Suomessa, ja luokkatoverit tekivät tytöstä lastensuojeluilmoituksen. Sosiaalityöntekijät selvittelivät asiaa, mutta vasta noin vuoden kuluttua vanhemmille vihjattiin, mistä oli kyse. Äiti velvoitettiin muuttamaan lasten kanssa pois kodistaan ja tekemään miehestään rikosilmoituksen tyttären seksuaalisesta pahoinpitelystä. Äiti muutti, muttei tehnyt vaadittua ilmoitusta, koska tyttö ei suostunut kertomaan hänelle mitään eivätkä sosiaalityöntekijätkään osanneet kertoa, mitä olisi tapahtunut.

Tyttö oli useita vuosia psykiatrisessa hoidossa ja yksilöterapiassa. Hän teki isästään rikosilmoituksen vuonna 2002. Tekojen väitettiin tapahtuneen vuosina 1994-1998. Isä kykeni oikeudessa osoittamaan, etteivät teot olleet fyysisesti mahdollisia, mihin seikkaan syyttäjä ei ollut kiinnittänyt huomiota. Keväällä 2005 käräjäoikeus totesi, ettei näyttöä rikoksista ollut. Asia oli tulossa hovioikeuteen syksyllä 2006. Muutamia viikkoja aikaisemmin tyttö, joka ei ollut vuoteen käynyt terapiassa, perui syytteensä. Hän ei ollut tiennyt, miten olisi murrosikäisenä kiistänyt väitteet, joita luokkatoverit olivat esittäneet ja joita terapeutit ja tukihenkilöt halusivat häneltä kuulla. Ristiriita, johon murrosikäinen oli joutunut omantuntonsa ja viranomaisten uskomusten välillä, on hyvinkin ollut tekijä, joka edesauttoi hänen mielenterveytensä pitkäaikaista murtumista.

Tapaus osoittaa, miten ehdottoman välttämätöntä on, että viranomaiset tekevät kaikkensa selvittääkseen aineellisen totuuden niin pitkälle kuin on mahdollista. Peloilla, uskomuksilla ja luuloilla tuhottiin tämän perheen elämä kymmeneksi vuodeksi, ja mahdollisesti ajettiin nuori, hauras ihminen psykoosiin. Tarkoitus tietenkin oli pelkästään auttaa.

Tytön peruutuksen kuultuaan syyttäjä uhkasi häntä vankeustuomiolla väärien tietojen antamisesta sekä kaikkien kulujen korvaamisella. Myös terapeutti varoitti tytön lähteneen väärälle tielle; vaivalla saavutetut terapian tulokset valuisivat nyt hukkaan.

 

Lähde: Anu Suomela; Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa. Teoksesta Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

Lapsi 6

ninnu

Tapaus alkoi elokuussa 2003, eikä kaikkiin kanteluihin ole vielä saatu ratkaisua lokakuussa 2006.

Elokuussa 2003 uusmaalaisessa pikkukunnassa asuvan perheen oveen koputti kaksi sosiaalityöntekijää. He ilmoittivat äidille, että perheen 3-vuotias tytär on otettu pakkohuostaan perhepäivähoitajan insesti-ilmoituksen perusteella ja siirretty asumaan tämän luo. Samalla tapaamiset kiellettiin ilman valituskelpoisia päätöksiä ensin lyhyiksi, sitten pidemmiksi ajoiksi. Isä sai ensimmäisen kerran tavata tytärtään sairaalan tutkimusosastolla noin neljä kuukautta huostaanotosta.

Perhepäivähoitaja, joka oli aikaisemminkin tehnyt insesti-ilmoituksia hoidossaan olleista lapsista, kertoi tytön olevan itkuinen ja masturboivan. Hän väitti tytön sanoneen, että hänet sidotaan kiinni ja hänestä otetaan valokuvia. Päivähoitajan mukaan tyttö myös pelkää kameroita eikä halua mennä kotiin. Vanhemmat tai isovanhemmat eivät olleet huomanneet tytön masturboivan tai itkeskelevän kotona ja luonnehtivat häntä poikkeuksellisen reippaaksi lapseksi. Joudutaan kysymään, mikä päivähoidossa mahtoi aiheuttaa väitetyn käyttäytymisen.

Poliisi tutki asian ja oli sairaalan tekemien tutkimusten ja lausuntojen perusteella sitä mieltä, että sekä isä että äiti olivat syyllistyneet rikokseen. Tosin sen koommin sairaala kuin poliisikaan eivät osanneet yksilöidä, millaisesta hyväksikäytöstä oli ollut kyse. Sairaalan haastatteluissa tytöltä kysyttiin valokuvaamisesta ja narulla sitomisesta sekä siitä, oliko paikalla muita kuin isä ja äiti. Ehkä siis oletettiin, että kyseessä olisi lapsipornoa tuottava pedofiilijoukko.

Asiaa tutkinut ja lasta haastatellut sairaala oli muodollisesti käyttänyt apunaan Stakesin ohjeita. Lapsen haastattelunauhoitukset kuitenkin paljastivat, ettei ohjeistusta ollut lainkaan ymmärretty vaan käytössä olivat ennakko-olettamasta johtuvat johdattelevat ja painostavat metodit, joilla haluttiin varmentaa päivähoitajan kertomat asiat.

Tytön haastattelussa oli mukana psykologin lisäksi lastenpsykiatri. Hän oli varustautunut narulla, jolla psykologi yritti saada tyttöä näyttämään psykologin jaloista, mistä kohdasta häntä itseään oli sidottu. Tutkimusvälineinä käytettiin lisäksi nukkekotia, jolla tytön olisi tullut ”leikkiä, että tämä on isä, tämä äiti ja tämä sinä itse”. Lasta pommitettiin jatkuvasti kysymyksillä ”kuka on satuttanut?”, ”mihin sattui?”, ”mihin teki kipeää?”, joihin hän ei osannut vastata mitään. Lausunnossa viitattiin myös siihen, että lapsi ei halunnut kotiin. Kyseinen väite on psykologin ennakko-olettamasta johtuva väärintulkinta siitä, mitä lapsi itse haastattelussa sanoo.

Sairaalan lausunnossa esitettiin joukko vaihtoehtoisia hypoteeseja muttei yksilöintiä siitä, mitkä seikat tukisivat tai sulkisivat pois muut kuin hyväksikäyttöä tukevat hypoteesit. Hyväksikäytön varmentumista osoitti tytön käyttäytyminen. Haastattelujen lisäksi tehtiin niin sanottu MIM-vuorovaikutusarvio (Marschac Interaction Method) siitä, miten vanhemmat toimivat testitilanteessa lapsensa kanssa. MIM ei ole tieteellisesti testattu tutkimusmenetelmä, ja sillä pyritään arvioimaan, missä vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuudelleen. Testissä vanhempi ja lapsi esimerkiksi syöttävät toisilleen rusinoita ja vaihtavat hassuja hattuja.

Arvio tehtiin lapsen olleen erotettuna vanhemmistaan neljä kuukautta. Vanhemmat olivat tilanteesta erittäin stressaantuneita, kun käynnissä oli heihin kohdistuva rikostutkinta lapsen seksuaalisesta pahoinpitelystä. Vanhempien ja lapsen vuorovaikutustilanteita seurannut psykologi kiinnitti huomiota siihen, että äiti oli vähäpuheinen ja isän ja lapsen välisessä tilanteessa oli jännittynyt tunnelma. Lausunnossa huomautetaan myös, että äidin ja lapsen väliltä puuttui läheinen kontakti. Ohjeissa kuitenkin määrätään, että vanhempi ja lapsi istuvat omilla tuoleillaan. Sairaalan lausunnossa tuettiin näillä subjektiivisilla tulkinnoilla käsitystä siitä, että hyväksikäyttö oli tapahtunut. Tutkinnan jälkeen lapselle tehtiin testejä, joissa todettiin hänen kärsivän traumasta. Hänelle suositeltiin pitkäaikaista terapiaa. Viranomaisen intervention vaikutusta vanhempien tai lapsen käyttäytymiseen ei arvioitu.

Asia eteni syyttäjälle, joka pitkän kädenväännön jälkeen teki syyttämättäjättämispäätöksen päivää ennen kuin asia tuli hallinto-oikeuden käsittelyyn. Hallinto-oikeus poikkeuksellisesti määräsi lapsen välittömästi kotiutettavaksi. Ratkaisu saattoi johtua siitä, että asiantuntijajäsenenä oli uutta tutkimusohjeistusta laatineen työryhmän puheenjohtaja.

TEO antoi lasta johdattelevasti haastatelleelle nuorelle psykologille huomautuksen vastaisuuden varalle. Myös haastatteluissa mukana ollut psykiatri sai vaisun huomautuksen, vaikka häntä oli jo aikaisemminkin huomautettu vastaavasta menettelystä.

 

Lähde: Anu Suomela; Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa. Teoksesta Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

Lapsi 5

"Se, että ehdottomasti kiistää tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi on vakuuttava todiste hyväksikäytöstä."

”Se, että ehdottomasti kiistää tulleensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi on vakuuttava todiste hyväksikäytöstä.”

Tapaus alkoi lapsen huostaanotolla helmikuussa 2002. Rikosoikeuden käsittely päättyi HO:ssa tuomitsematta jättämiseen joulukuussa 2004. Lapsen huostaanotto ja tapaamisten rajoitukset jatkuivat.

Yksinhuoltajaäidin 5-vuotias poika otettiin kiireellisesti huostaan, kun päiväkodissa epäiltiin pojan joutuneen äitinsä seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, koska hän leikki pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Lisäksi hänellä oli kehitysviivästymä ja hän oli aggressiivinen.

Keskussairaalan haastattelussa poika kiisti toistuvasti kenenkään koskeneen häneen. Poika oli innostunut siivoamisesta ja halusi pitää kumihansikkaita, ja oli päiväkodissa kertonut, että äitikin pitää kumihanskoja ja että he olivat hommailleet yhdessä. Äidin kertoman mukaan hän oli värjännyt tukkaansa ja antanut väripakkauksessa olleet hanskat myös pojalle. Pojan kertoman mukaan he olivat äidin kanssa pesseet ikkunaa, kun siihen oli roiskunut väriä.

Poika tunnusti kaivaneensa omaa pyllyään hanskat kädessä oman sängyn alla, ettei äiti näe. Haastattelija ei suostunut kuulemaan lapsen kiistoja vaan väitti pojan edellispäivänä sanoneen, että äiti oli kosketellut pyllyä. Tähän 5-vuotias tivahti: ”Enkä sanonut, sen sä kuulit väärin.” Haastattelija ei reagoinut tähänkään vaan jatkoi omalla linjallaan. Poika tuli vihaiseksi ja hyökkäsi haastattelijan kimppuun klemmari kädessään. Lausunnon mukaan pojan aggressio johtui siitä, että käsiteltävä aihe oli hänelle niin vaikea.

Syyttäjä vaati äidille yhdeksän vuoden ehdotonta vankeusrangaistusta. Käräjäoikeudessa tuomiota ei tullut äänin 2-2; puheenjohtaja olisi tuominnut äidin. Hovioikeus ei muuttanut päätöstä. Vuonna 2006 poika oli edelleen huostassa ja sijoitettuna perhekotiin. Sukulaisten tapaamisia oli rajoitettu ankarasti. Prosessi huostaanotosta ja tapaamisten rajoituksista jatkui hallinto-oikeudessa.

 

Lähde: Anu Suomela; Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa. Teoksesta Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

Lapsi 4

huoli

Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa vuonna 1992. Se vietiin EIT:een vuonna 1996 ja päättyi EIT:n tuomioon toukokuussa 2005.

Viisivuotias poika otettiin huostaan isältään tämän ”kasvatuskyvyttömyyden” vuoksi ja sijoitettiin lastenkodin kautta sijaisperheeseen. Lastenkodissa epäiltiin insestiä, kun poika oli ikävissään hiplannut pippeliään. Tästä oli rangaistu laittamalla siihen pyykkipoika. Poikaa oli kuritettu kiroilusta pesemällä suu saippualla. Isä ei lastenkodissa saanut pitää poikaa sylissä insestiepäilyn takia. Valvomattomia tapaamisia ei sallittu.

Isä vaati jatkuvasti lasta palautettavaksi, mutta lastensuojelu vetosi lastenpsykiatrin toistuviin lausuntoihin, joiden mukaan isä ei ollut riittävän kyvykäs kasvattaja. Lastenpsykiatri kirjoitteli lausuntoja isää edes tapaamatta. Sosiaalityöntekijät kirjasivat, että poikaa ei tulla koskaan kotiuttamaan eikä insestiäkään ole suljettu pois.

Isän ja pojan tapaamisia rajoitettiin laittomasti kolmen vuoden ajan. Asiamies sai rajoittamisesta valituskelpoisen päätöksen vasta kun vetosi istuvaan oikeusministeriin, jonka kautta Eduskunnan oikeusasiamiehen toimisto otti yhteyttä kunnan sosiaalijohtajaan. Tämän seurauksena tapaamiset vähennettiin puoleen. Valtiovallan puolelta esitettiin EIT:lle, ettei rajoituksia tule ottaa käsittelyyn, koska asia hoitui kiitettävästi kansallisella tasolla oikeusasiamiehen interventiolla.

Lasta itseään ei koko prosessin aikana haastateltu, vaan häntä ”tarkkailtiin”. Hänen oireilunsa syitä ei koskaan arvioitu ottamalla huomioon viranomaisen interventioiden vaikutusta. Murrosiässä poika oireili voimakkaasti ja joutui useita kertoja mielisairaalaan, josta hänet siirrettiin 18-vuotiaana nuorisokotiin. Hän ei palannut sen koommin sijaisperheeseen tai isälleen. Tietenkään ei voida tietää, miten pojan elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut asua isänsä kanssa. Se ei olisi kuitenkaan missään nimessä voinut mennä tätä huonommin, vaikka hänet oli otettu valtiovallan hyvään huomaan.

EIT katsoi, että viranomainen oli loukannut ihmisoikeussopimusta päättäessään, ettei lasta pyritä kotiuttamaan. Tuomio tuli myös tapaamisten laittomasta rajoittamisesta. Isä ei hyväksynyt sitä, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle kompensaatiota perhe-elämän menettämisestä, vaan totesi sellaisen vain muistuttavan häntä vääryyksistä, joiden kohteeksi hän oli joutunut.

 

Lähde: Anu Suomela; Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa. Teoksesta Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

http://www.finlex.fi/fi/oikeus/eurooppa/feit/2006/20062720

Lapsi 3

niinu

Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1994 ja tuli isän tietoon tammikuussa 1995. Asia tuli EIT:ssa vireille 1997 ja lopullinen päätös tuli EIT:ltä syyskuussa 2006.

Viisivuotias tyttö otettiin huostaan yksinhuoltajaisältään insestiepäilyn perusteella. Lastenpsykiatri oli haastatellut tyttöä vuonna 1995 käyttäen johdattelevaa, ennakko-olettamasta lähtevää menetelmää. Lapsi ei tuolloin tuonut esiin mitään insestiin viittaavaa, mutta lastenpsykiatri todisti oikeusistuimissa, että päivähoitajan sosiaalityöntekijöille kertoma masturbointi on merkki seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haastattelut oli kuitenkin äänitetty, joten niistä oli mahdollista tehdä analyysi rikoskäsittelyä varten.

Lasta tarkkailtiin ja tutkittiin, mutta yhdessäkään lausunnossa ei arvioida sitä, miten tytön käyttäytymiseen oli vaikuttanut se, että hänet oli erotettu isästään ja siirretty useita kertoja sijaisperheestä toiseen. Lapsella oli isästä erottamisen jälkeen lastenkodissa monenlaisia oireita. Lastenpsykiatri tulkitsi niiden johtuvan siitä, että isä oli kaapannut lapsensa ja piilotellut häntä viranomaisilta liki vuoden. Psykiatrin käsityksen mukaan kaappauksen uhrit kärsivät posttraumaattisesta stressistä. Tyttö itse ei ollut kokenut minkäänlaista kaappausta vaan vietti nuo kuukaudet isoäitinsä kanssa ilman stressitekijöitä.

Rikostuomioistuimet eivät löytäneet näyttöä rikoksesta. Meni kuitenkin 8 vuotta, ennen kuin lastensuojelu palautti tytön 13-vuotiaana isälleen. EIT antoi tuomionsa siitä, ettei viranomainen ollut tehnyt valituskelpoista päätöstä siirtäessään tytön pois isältään, sekä siitä, ettei tapaamisrajoituksista annettu valituskelpoisia päätöksiä. Hyväksikäyttöön huostaanoton perusteena EIT ei ottanut kantaa vaan katsoi näiden toimien kuuluvan kansallisen viranomaisen harkintavaltaan.

Haastattelin tytön, kun hän oli 11-vuotias. Hän sanoi minulle pontevasti, ettei halua olla mikään lastenkotilapsi jonka on pakko käydä terapiassa, vaan hän haluaa asua kotonaan, eikä hänen päässään ole mitään vikaa. Valtiovallan puolelta kuitenkin väitettiin EIT:lle, että toimet perustuivat lapsen näkökulmaan. Kohtuudella voidaan sanoa, että tytölle oli lastensuojelun toimin luotu terapian tarpeessa olevan lastenkotilapsen identiteetti, jota hän inhosi.

 

Lähde: Anu Suomela; Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa. Teoksesta Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

http://finlex.fi/fi/oikeus/eurooppa/feit/2006/20062837

Lapsi 2

Rorschach

Tapaus alkoi varhaiskeväällä 1995 ja päättyi kantelujen jälkeen vuonna 1999.

Yksitoistavuotias poika otettiin huhtikuussa 1995 huostaan insestiepäilyn perusteella. Juttu oli lähtenyt liikkeelle suvun joulunvietosta. Äiti ja poika nukkuivat isovanhempien parivuoteessa, ja lattialla nukkunut vanhemman veljen avovaimo oli pelästynyt kuullessaan vuoteesta merkillistä ääntä. Hän ei tiennyt, että pojalla oli tapana heijata itsensä uneen, vaan oletti äidin ja pojan välillä tapahtuneen jotain seksuaalista ja teki lastensuojeluilmoituksen. Poika otettiin huostaan ensi vaiheessa kouluaineen ja piirroksen perusteella, joissa ei ollut mitään seksuaaliseksi tulkittavaa, vaan poika kertoi aineessaan toivovansa saavansa koiranpennun. Piirroksessa oli hymyilevä koira. Psykologin mielestä oireellista ja hyväksikäyttöön viittaavaa oli se, että poika oli piirtänyt kuvaan myös itsensä, mutta suhteessa koiraan erittäin pieneksi.

Lastensuojelu teki asiasta tutkintapyynnön poliisille, mutta poliisi ei katsonut aiheelliseksi viedä asiaa syyttäjälle. Poika siirrettiin tutkittavaksi kouluttavaan kasvatusneuvolaan, jossa hänelle tehtiin muun muassa Rorschach-testi. Oikeudessa psykologi todisti, että kortti 4 symboloi naisen sukupuolielintä. Poika oli assosioinut korttiin sanan ”drakula”, joten kyse oli äidin harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta. Psykologin mukaan pojan kiistäminen johtui siitä, että hän pyrki suojelemaan äitiään. Pojan haastatteluista ei äidin vaatimuksesta huolimatta tehty nauhoituksia, mitä perusteltiin pojan intimiteetin suojelemisella. Lääninoikeus kotiutti pojan vuoden 1996 alussa. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun oikeuden jäsenille selvisi, millaisilla diagnoosivälineillä hyväksikäytön varmentamiseen oli päädytty.

Prosessin aikana äiti sai vatsahaavan ja laihtui 20 kiloa. Hän kärsi myös vakavista sydänoireista ja unettomuudesta. Poika pelkäsi kotiuduttuaan kaikkia ovelle kolkuttavia ja juoksi piiloon. Hän on nyt täysi-ikäinen eikä ole vieläkään unohtanut viranomaisten hänelle aiheuttamaa traumaa. Äidin kanneltua asiasta TEO:lle lastenpsykiatrian asiantuntija esitti, että äiti oli pitkään imettämällä erotisoinut poikansa. Asiantuntija ei tiennyt, että poika syntyi keskosena ja oli niin allerginen, ettei voinut syödä muuta kuin äidinmaitoa. Sen lisäksi kahden vuoden imetys ei ole mitenkään nykyisten tai silloisten ohjeiden vastainen – päinvastoin, sitä on suositeltu.koira

 

Lähde: Anu Suomela; Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa. Teoksesta Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

Lapsi 1 ”Niko”

lumimyrsky

Tapaus alkoi sosiaaliviranomaisissa syksyllä 1990. Asia tuli vireille Euroopan ihmisoikeustuomiois­tuimessa vuonna 1995 ja päättyi siellä joulukuussa 2005.

Ensimmäinen julkisuuteen tullut insestitapaus oli ”Niko” vuonna 1993. Jutun käsittely alkoi vuon­na 1990 ja päättyi lopullisesti vasta joulukuussa 2005 EIT:n päätökseen, jossa Suomi tuomittiin pitkittyneestä oikeudenkäynnistä. Muut viranomaisten menettelyt EIT hyväksyi kansallisen viranomaisen harkintavaltaan kuuluviksi, eli insestiin huostaanoton perusteena ei otettu kantaa.

”Niko” oli viiden vuoden ikäisenä 1990 leikkinyt päiväkodissa pyllyleikkejä muiden lasten kanssa. Perhe joutui syyniin ja poika otettiin epäilyjen perusteella pakkohuostaan. Vanhemmat eivät saaneet tavata häntä ilman valvontaa yli kolmeen vuoteen. Sosiaalilautakunta teki isästä rikosilmoituksen ja hän joutui syytteeseen. Raastuvanoikeus tai hovioikeus ei löytänyt näyttöä rikoksesta. Tapauksesta tehtiin muutama tv-dokumentti ja aiheen ympärille kertyi kansanliike vastustamaan viranomaiskäytäntöjä. Vanhemmat tulivat omilla kasvoillaan julkisuuteen tv:ssä ja aikakauslehdissä vuonna 1993. Pitkän prosessin jälkeen lääninoikeus kotiutti pojan, kun hän oli ollut lastenkodissa kolme ja puoli vuotta. Kotiuduttuaan Niko kysyi äidiltään: ”Miks just mä oon se poika?”

Lapsen haastattelujen keskeinen elementti oli haastattelijan etukäteistieto siitä, millaiset vastaukset hän hyväksyy. Hänellä oli siis voimakas ennakko-olettama ja vakuuttuneisuus insestin tapahtumisesta. Rikosprosessissa hänen haastattelunauhoituksiaan oli 18 tuntia, loput olivat kadonneet. Psykiatrin kanssa tekemäänsä lausuntoon haastattelija kirjasi vakuuttuneisuutensa hyväksikäytön tapahtumisesta, vaikka Niko ei nauhoitusten analyysin perusteella tuottanut mitään varmennusta asiasta. Lausunnossa tukeuduttiin vähäisiinkin viitteisiin, jotka oli mahdollista tulkita todisteeksi hyväksikäytöstä.

Onnetonta kyllä haastattelija oli ruotsinkielinen ja nimeltään May. Poika tuli haastatteluissa vihaiseksi ja soitti leikkipuhelimella isälleen pyytäen häntä tulemaan vetämään Mayta turpaan, minkä psykologi tulkitsi merkityksessä ”maitoa turpaan” eli kyse oli oraaliseksistä. Ei riittänyt, että isää syytettiin, vaan myös Nikon alaikäisen veljen ja äidin väitettiin olleen mukana pojan raiskaamisessa. Terveydenhuoltohenkilöstön näkemyksen mukaan kyseessä oli sukupolvia kestänyt insesti, eli myös isoisä oli syyllinen. Kukaan henkilökunnasta ei tosin ollut tavannut häntä – eikä edes halunnut tavata.

Niko kävi kolme vuotta lasten psykoanalyysiin erikoistuneen terapeutin vastaanotolla kahdesti viikossa. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Hänen käsityksensä mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.

Vaikka isä oli vapautettu syytteistä, lastensuojeluviranomaiset esittivät kirjelmässään lääninoikeudelle, että isän ja myös äidin tuli tunnustaa, mitä he olivat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Koska lapsella oli realiteettien taju tallella, häntä ei saanut asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kieltämään todellisuuden. Lapsi voitaisiin kotiuttaa vasta kun myön­tämisen prosessi vanhemmissa alkaisi.

Voidaan tietenkin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat todella myöntäneet insestin. Tuskinpa oikeus olisi tuolloin hyväksynyt lapsen kotiuttamisen. Tunnustuksen kiristäminen ei eroa mitenkään inkvisitiolaitoksen menetelmistä. Spekuloida voidaan silläkin, miten realiteetintajuisia asiaa tutkineet viranomaiset ja terapeutit olivat.

Tapaukseen liittyy lukuisia kuriositeetteja, kuten se, että Stakesin asian­tuntija päätteli papereiden perusteella insestin tapahtuneen. Hänen lausuntonsa mukaan isä oli koko tutkinnan ajan käyttäytynyt syyttömän tavoin, mutta koska hän oli mestaruustason shakinpelaaja, hän kykeni ennakoimaan tulevat siirrot. Ilmeisesti tämä tieto vakuutti asiantuntijan insestistä.

Lapsen haastatteluista teki lausekohtaisen, satoja sivuja käsittävän oikeuspsykologisen analyysin ruotsalainen oikeuspsykologi Lena Hellblom Sjögren. Hänen kysymyksensä oli: ”Hjälpte hjälparna Niko?” Lopputulema on, että mitkään viranomaisten toimet eivät auttaneet vaan päinvastoin vaaransivat pojan terveen kehityksen ja ihmissuhteet. Poikaa tutkineet psykologit ja psykiatrit eivät pystyneet ennakko-olettamansa vuoksi kuuntelemaan ja analysoimaan, mitä poika itse sanoi.

 

Lähde: Anu Suomela; Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa. Teoksesta Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

http://www.finlex.fi/fi/oikeus/eurooppa/feit/2005/20052578

Miten lastensuojelusta tuli kyttäämistä?

Hukassa huostassa

Uskoni sosiaaliviranomaisten moitteettomuuteen oli vahva, kunnes vuonna 2008 tuttavani haki apua arjessa jaksamiseen. ADHD-diagnoosin saanut lapsi uhattiin ottaa väkisin hoidollisesti huostaan. Äidin oletettua masennusta käytettiin suunnitelmien verukkeena.

Media uutisoi kyseenalaisin perustein tehdyistä huostaanotoista. Vaikka tunsinkin empatiaa perheitä kohtaan, olin epäileväinen. Otin selvää luvuista lukemalla THL:n Lastensuojelu 2010 -tilastoraporttia. Osoittautui, että lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli melkein 80 000 lasta tai nuorta. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja oli kaikkiaan yli 17 000 – puolet enemmän kuin 1990-luvun alussa. Kaikista sijoitetuista lapsista 10 000 oli huostassa, viidennes tahdonvastaisesti.

Ei kai tällaiseen ryhdytty turhaan? Eikö huostaanottoja nimenomaan tehty liian myöhään ja varovaisesti, perheitä turhankin paljon suojellen? Jotainhan näissä perheissä täytyi olla pielessä, kun asiat olivat ajautuneet niin pitkälle! Muuten järjestelmä osoittautuisi läpimädäksi.

Huolitalouden tulkitsijat

Ennen helmikuussa esitettyä Silminnäkijän dokumenttia Huostaanotettu bisnes olin halunnut uskoa, ettei maassamme tehdä laittomia huostaanottoja. Kun huostaanottoperhe kertoi kantansa, ajattelin, ettei kertomus ole lähtökohtaisesti uskottava, vaan katkeruuden sävyttämä sepite. Yksipuoliseen kannanottoon ei vaitiolovelvollinen viranhaltija edes voisi antaa julkista vastinettaan. Ohjelman jälkeen havahduin. Entäpä, jos myös virkamiehen versio perustuu subjektiiviseen tulkintaan?

Varatuomari Leeni Ikonen on jo 20 vuotta paneutunut lasten ihmisoikeuksiin ja työskennellyt juristina lastensuojelukentällä. Samaan aikaan sosiaalipuoli on saanut mediassa läpi sanoman, jonka mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kasvava määrä johtuisi yksinomaan perheiden pahoinvoinnista. Ideologian mukaan lapsen ulkoistaminen perheestä ostopalveluna sijaishuollon piiriin auttaa lasta ja jopa huojentaa tämän mieltä.

Todisteeksi lapsen huostaanotolle riittää huoli, jota sosiaalityöntekijä väittää lapsesta tuntevansa. Leeni Ikonen puhuukin huolibisneksestä. Huolitalous puhuu ongelmien sijaan huolesta painottaen varhaista puuttumista ja lapsen etua. Sen mukaan ammattilaisen huoli on objektiivinen fakta. Mutta kuka määrittelee lapsen edun, siis vanhempia paremmin? Kuka päättää, onko lapsen ja vanhemman kiintymyssuhde vaurioitunut tai vanhemmuus ”riittävää”? Tai sen, onko huostaanoton edellytys eli vaara tai sen uhka vakavaa?

Vastuussa ovat sosiaalityöntekijät, joista noin puolet on epäpäteviä eli ”valesossuja”. Vuonna 2010 sijoitettiin kiireellisesti yli 3 400 lasta, viidenneksen edellisvuotta enemmän. Hoivakielessä toimien oikea-aikaisuus herättänee ihastusta, vaikka pahimmillaan ylityöllistetty sosiaalityöntekijä tapaa lapsen vain muutaman kerran huostaanottoprosessin aikana. Onko siis kyse vallankäytöstä?

Lastensuojeluilmoitusten kulta-aika

Vuonna 2008 voimaan tulleen uuden lastensuojelulain oli määrä parantaa perheen oikeusturvaa, mutta se laajensikin ilmoitusvelvollisuutta ja madalsi kynnystä lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Uusi sosiaalieetos näyttää kannustavan lapsiperheiden kanssa työskenteleviä ottamaan yhteyden lastensuojeluun, kun vähänkin epäilee. Lastensuojelun tietopaketissa (2008) kevennetään ilmoittajan moraalista taakkaa: ”Turhaksi myöhemmin osoittautuva puuttuminen on parempi kuin hädissään olevan lapsen jättäminen ilman apua.” Eipä ihme, että lastensuojeluilmoituksia tehtiin toissa vuonna 88 347. Määrä lisääntyi yli kymmenyksellä edellisvuodesta.

Kieriskelen yöllä sängyssä ja mietin, miten madallettu ilmoittamiskynnys on vaikuttanut lastensuojelun lisääntyneisiin asiakasmääriin. Entäpä jos joku käräyttää kostoksi perheeni? Nimetön ”ilmianto” voi hyvinkin olla mahdollinen. Niitä voi nimittäin kuka tahansa vähän huolestunut tehtailla määrättömästi ja perättömästikin ilman rikosseuraamuksia.

Tiedän monia, jotka ovat tehneet ilmoituksen lastensuojeluun. Milloin syynä on ollut puistossa kesäiltana yksin leikkinyt koululainen, rapussa kirkunut uhmaikäinen tai lapsi, jonka äiti ”kuulosti humalaiselta soittaessaan tarhaan”. Sen sijaan, että ilmoittajat olisivat menneet vanhempien luo ja kysyneet, mitä kuuluu tai voinko auttaa, he toteuttivat huolehtivan kansalaisen valvontavelvollisuutensa ja kilauttivat sosiaalitoimeen. Lähimmäisen kyttäämisestä oli tullut yhteiskunnallisen osallistumisen armelias, moraalisesti palkittava ele.

Jokainen näistä ilmoittajista perusteli tekojaan ”voimakkaalla intuitiolla”. Mutta nimenomaan intuitioon, fiilikseen tai ”mutuun”, ja juuri niihin, ei pidä perustaa mitään. Intuitio on hämärä käsite, jolla terapia-aikakaudesta huumaantunut keittiöpsykologi voi perustella vainoharhansa. Varhaisen puuttumisen hengessä hatarat tulkinnat naamioidaan ylevän oikeamielisiksi. Sosiaalipolitiikan professori JP Roos kertoo eteläsuomalaisessa kunnassa toimivasta perhepäivähoitajasta, joka on tehnyt jo viisi perätöntä ilmiantoa hoitolapsistaan. Lastensuojelu on ottanut kaikki vakavasti. Joten miten nimettömiin ilmoituksiin tulisi suhtautua?

Puutteellisia asiakirjoja

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle langettavia tuomioita lasten huostaanotoista. Mutta mitäpä niistä! Vai oletteko kuulleet virkamiesten pyytävän julkisesti anteeksi? Ovatko he koskaan kyseenalaistaneet toimintatapojaan? Virheellistä huostaanottoa järjestelmä ei ainakaan tunnista. Virkamiehen käsitellessä ihmisoikeusasioita työlle tulisi asettaa korkeat laatuvaatimukset. Kuitenkaan Leeni Ikosen mielestä lastensuojelun asiakirjat eivät täytä virkamiehelle asetettuja objektiivisuusvaatimuksia, lakeja ei noudateta. Huostaanottohakemukset voivat perustua tulkintoihin tosiseikkojen sijaan, mutta ne otetaan todesta ja hyväksytään hallinto-oikeudessa: ”Perheen tulisi voida kumota väitteet, mikä on usein mahdotonta. Tämä käännetty todistustaakka on vakava oikeusturvaongelma.”

JP Roos kirjoittaa: ”Päätöksiä tekevät virkamiehet, joita valvovat maallikkoelimet ovat kumileimasimia. Valitusten käsittely on hidasta ja tehotonta. Lasten palauttaminen vanhemmilleen on äärimmäisen hankalaa. Kansalaisen on vaikea saada oikaisua perheensä kohteluun.” Roosin mukaan virkamies voi huolehtimisellaan jopa tuhota perheitä ja päästä itse kuin koira veräjästä, uskoen vieläpä toimineensa oikein.

Tästä on juuri kyse: itsepetoksesta. Sosiaaliala tekee toki usein hyvää ja tärkeää työtä sydämellään – mutta se uskoo tekevänsä niin poikkeuksetta. Niin se kuvitteli silloinkin, kun se lietsoi itsensä insestihysteriaan ja löysi hyväksikäyttäjän merkkejä ihan tavallisista isistä.

Käsitys normaaliudesta kaventunut

Minun on ikävä vanhoja aikoja, kun lapsenkasvatuksessa puhuttiin maalaisjärjestä, rajoista ja rakkaudesta. Nykyään kuulee vain älyllisyydeksi naamioitua psykopuhetta.  Jos perhe ei ole normaali, se on epänormaali, jolloin se on hajotettava. Käsityksen normaaliudesta määrittelee lastensuojeluväki. Mutta onko käsitys kapea ja elämälle vieras? Mitä ihmettä on tapahtunut?

Voiko olla, että lapsilähtöisestä vanhemmuudesta on tehty normi, täydellisyyttä tavoitteleva suoritus, joskin mahdoton toteutettavaksi? Lapsi ei saa enää kasvaa vapaasti ilman epäilystä heitteillejätöstä. Lasta ei saa hoivatakaan vailla huolta äärimmäisestä ylihuolehtivaisuudesta. Ja kun asetat rajat, kasvatusasenteesi voidaan tulkita autoritaariseksi. Joten juopa siinä sitten rennosti lasillinen punkkua, kun Varhaisen Puuttumisen Yksikkö vaanii ikkunan takana. Ja auta armias, jos teille sukeutuu vuosisadan perheriita, tai annat kerran tukkapöllyä lapsellesi. Silloin varhainen puuttuminen todellakin tarkoittaa lapsen varhaista puuttumista perheestä.

Kun sijoitus vaaransi lapsen

Tätä kirjoittaessani tietooni on tullut taas kaksi uutta erityislapsen vanhempaa, joita koulu on kostotoimena uhkaillut sossulla. Ja eräs ADHD-lapsen äiti, joka haki itse apua lapselleen tämän jouduttua todistamaan väkivaltaa tuttavan luona. Lapsi oli sen jälkeen alkanut oirehtia, liikkua epämääräisissä porukoissa ja karkailla. Arvatkaa miten siinä kävi? Saiko lapsi terapiaa, kuntoutusta tai oppilashuollon tukea? Ei. ”Paha lapsi” pantiin laitokseen. Syynä oli se, että lapsi vaaransi oman terveytensä.

Mutta entä sijoitus? Vaaransiko se lapsen terveyttä? Kyllä. Palatessaan kotilomalta laitokseen lapsi sai ohjaajan pysäyttämään auton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja säntäsi moottoritien yli kotiinpäin menevien kaistalle. Paikalle pysähtynyt miesautoilija sai estettyä lapsen hyppäämästä auton alle.

Voitte soittaa minulle Paranoidin, mutta luottamukseni viranomaisiin on heikentynyt ja se järkyttää turvallisuudentunnettani. En suinkaan pidä heitä kaikkia läpeensä mielivaltaisina, koska olen kuullut lukuisia tarinoita rankoissa oloissa viisaita ratkaisuja tekevistä sosiaalityöntekijöistä. Tunnen heitä itsekin. En kuitenkaan usko jokaisen virkailijan ammattitaitoon. Eikä kyse ole salaliittoteoriasta. Kyse on vallitsevasta käytännöstä.

Kirjoitus on lyhennelmä kirjailija, toimittaja Maria Syvälän kirjoituksesta Suomen Kuvalehdestä, koko tekstin voi lukea täältä: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/hukassa-huostassa