Vino ja yksipuolinen – Tapio Vallin

Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa esitettiin torstaina Anneli Auerin nauhoitettu haastattelu. Haastattelu on kuunneltavissa täällä: http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2298417

***

Kolumni Vallin

Vallinin puheiden luotettavuus mennyttä

Satakunnan Kansan päätoimittaja Tapio Vallin lyttää Yle Radion Kultakuume-ohjelman kolumnissaan ”vinoksi ja asenteelliseksi” ja kysyy miksi sellainen piti ylipäänsä tehdä. Päätoimittaja Vallin hermostuu niin, että kirjoittaa tunnekuohussaan mitä sattuu. Asia vaikuttaa olevan päätoimittajalle jollakin tavalla erittäin henkilökohtainen.

Vallinin mukaan Annun haastattelu ja sen esittäminen radiossa oli asenteellista, eikä sellainen istu Ylen muuten asialliseen ja tasapuoliseen linjaan.

Olen vahvasti erimieltä Vallinin kanssa. Syytetyn ja tuomitun näkökulman esittäminen on, etenkin valtavaa mediahuomiota saaneessa jutussa, juuri sitä tasapuolisuutta, jota medialta odottaisi huomattavasti useammin. Toimittaja Tuomas Karemo oli haastattelijana asiallinen ja ystävällinen, mutta silti neutraali. Kuten Karemo itsekin toteaa IL:n (1.8.2014 Miksi hänet päästettiin nyt ääneen?) haastattelussa, miksi toimittajan pitäisi olla mukakriittinen asiassa, josta ei itse totuutta tiedä. Toimittajan pitää ottaa riskejä ja laittaa itsensä likoon, sanoo Karemo.

Kulttuuritoimittaja Tuomas Karemo teki hienon haastattelun. Kulttuuritoimittajalla riskit ovat arvaten pienemmät kuin rikos- tai oikeustoimittajilla, joiden näkökulma asiaan on ollut lähes yksinomaan poliisin ja syyttäjän sanelema. Rikos- ja oikeustoimittajat ovat ilmeisen riippuvaisia poliisilta ja syyttäjiltä samastaan informaatiosta ja siksi hyvien suhteiden ylläpitäminen näihin viranomaisiin on heille jopa tärkeämpää kuin asioiden tarkempi selvittäminen, kriittinen analyysi tai asianosaisten kohtaaminen.

Jos puhutaan asenteellisuudesta, niin kyllä-mä-tiedän-ja-arvaan-toimittaja Vallinilta sitä löytyy. Vallin kuvailee kirjoituksessaan Ulvilan Murhamysteeri-elokuvaa surkeaksi, vaikka ei ole edes nähnyt kyseistä dokumenttia. Täysin tuntematta Aueria Vallin toteaa haastattelun (mahdollisesti) kuultuaan, että Auerin nyyhkytys on dramaattista, mutta teennäistä. Vallin on huolissaan, kun poliisimies mainitaan haastattelussa nimeltä, vaikka on aivan julkista tietoa, että Annu on tehnyt mm. kyseisestä poliisista tutkintapyynnön.

Minä olen nähnyt Pekka Lehdon dokumentin ja minusta se on kaikkea muuta kuin surkea. Dokumentti on informatiivinen, liikuttava, järkyttävä ja osin jopa hupaisa. Siinä nähdään, miten syyttäjä luo mielikuvia ja tarjoaa tuomioistuimelle tarinoita, jotka Valkaman sanoin ”tuomioistuin sitten uskoo tai ei usko”. Dokumentissa kaiken viranomaisten tuottamien fantasioiden keskellä järjen ääntä edustaa professori Pekka Santtila.

Tunnen Annun ja haastattelussa hän kuulosti minusta aivan itseltään. Kovat koettelemukset ovat karistaneet kaiken teennäisyyden, jos Annussa sellaista on ikinä ollutkaan.

Vallin muistuttaa kirjoituksessaan Auerin ja Kukan pitkistä tuomioista aivan kuin ne olisi jotenkin helppo unohtaa. Minä taas muistuttaisin SK:n kirjoittaneen isoin otsikoin kiistattomasta kuvatallenteesta asiaan liittyen, vaikka mitään kuvatallennetta ei ole koskaan ollut olemassakaan. Tästä väärästä tiedosta vastuu kuitenkin lankeaa tietolähteelle, johon toimittajan pitäisi normaalisti voida luottaa.

dokumenttimv

Lohdutukseksi kaikille Annun haastattelusta hermostuneille ja loukkaantuneille ja erityisesti Tapio Vallinille päätin poikkeuksellisesti julkaista alla olevan tekstin, vaikka se minun mielestäni on surkea, ala-arvoinen, eikä pelkästään vino vaan umpikiero ja suuri virhe. Kyseessä on SK:n päätoimittaja Tapio Vallinin taidonnäyte (SK24.fi julkaistu 30.6.2012 02:30):

Auerin puheiden uskottavuus mennyttä

Anneli Orvokki Auerin tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen yhdestätoista lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta. Raiskaukset ja törkeät hyväksikäytöt ovat rikoksina erittäin raskaita, ja laadultaan inhottavimpiin kuuluvia.

On luultavaa, että tämän tuomion jälkeen Anneli Auerin syyttömyyteen uskovien määrä vähenee merkittävästi. Mitä mahtavat ajatella ne kolme omilla nimillään blogia kirjoittavaa kotiäitiä, jotka ovat lähteneet julkisesti puolustamaan Annu-äitiä poliisien, syyttäjien ja tuomioistuimen ”salaliittoa” vastaan?

Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa salaisena käsitelty tapaus on poikkeama Auerin murhajutussa, joka tulee korkeimman oikeuden käsittelyyn. Tämä maamme oikeushistoriassa ainutlaatuinen tapaus on ollut jo vuosia yleinen puheenaihe kautta koko maan. Käräjäoikeus tuomitsi aikanaan Auerin elinkautiseen vankeuteen miehensä, Jukka S. Lahden murhasta, hovioikeus vapautti hänet, ja nyt korkein oikeus ottaa asiaan lopullisen kannan.

Turun käräjäoikeudessa käsitelty tapaus on täysin murhajutusta erillinen, eikä sillä saa olla vaikutusta Ulvilan surman syyllisyyden käsittelyyn. Tuskin kuitenkaan on olemassa niin objektiivista tuomaria, etteikö hän asiaa miettiessään ainakin alitajuisesti muistaisi, millaisista rikoksista Auer tuomittiin Turussa.

Auer on kiivaasti puolustautunut ystäviensä tukemana kaikkia seksuaalirikossyytteitä vastaan ja pitänyt niitä jopa naurettavina. Vaikka kolmesta ammattituomarista yksi olisi tuominnut Auerin vain pahoinpitelystä, tuomio on kuitenkin annettu. Sen myötä uskottavuus kovapintaisen naisen puheisiin on saanut kokonaan toisenlaisen pohjan kuin tähän saakka.

Ulvilan surma ja sen saama julkisuus ovat paisuneet ennen kokemattomiin mittoihin. Ihme ei ole, että monet sanovat koko jutun jo tympivän, ja se pitäisi saada lopullisesti päätökseen. Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä. Kaikkine käänteineen ja sivujuonteineen asiaa on tutkittu ja tuomittu vuodesta 2006, mistä ajasta Anneli Auer on ollut lähes kolme vuotta vangittuna.

Tutkimukset ovat maksaneet yhteiskunnalle suuren summan rahaa ja kuluttaneet poliisin resursseja. Korkeimman oikeuden päätös pitäisi saada nopeasti, olipa se sitten mikä tahansa.

Ennakoimatta korkeimman oikeuden päätöstä, voidaan sanoa, että vapauttava tuomio murhasyytteestä nostaisi valtavan julkisen kohun. Kansalaisten olisi vaikea ymmärtää, että moninkertainen seksuaalirikollinen vapautetaan ja hänelle jopa maksettaisiin korvauksia murhasyytteeseen liittyvästä pidätysajasta, vaikka hän istuu samaan aikaan vankilassa.

Anneli Auer ja hänen entinen pedofiilimiesystävänsä istuvat vuosia telkien takana. Uhrit saavat oikeutta, paitsi Jukka Lahti, jonka surma painaa edelleen jonkun omaatuntoa.

***
Ihmettelin Satakunnan Kansan toimitukseen, miksi minulta ei ole kysytty suoraan, mitä nyt ajattelen, kun Annu tuomittiin seksuaali- ja väkivaltarikoksista, kun kuitenkin kirjoituksessaan sitä julkisesti ihmettelevät.

Näin vastasi päätoimittaja:

2. heinäkuuta 2012 9.48 Vallin Tapio <Tapio.Vallin@satakunnankansa.fi> kirjoitti:
Hei!
Kiitos palautteestasi, jota pääkirjoituksen osalta on tullut paljon.
Kyseessä ei ollut haastattelu, vaan lehden kannanotto Auer-juttuun, jota täällä luonnollisesti on pohdittu ja käsitelty laajasti. Apu-lehdessä ja blogissanne olette vahvasti kotiäiteinä asettuneet puolustamaan Aueria, joka siis tuomittiin nyt useista lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista ankaraan vankeustuomioon. Tuomio on laillinen, kunnes hovioikeus antaa asiassa ratkaisunsa aikanaan.
Teillä naapureina tuskin voi olla sen parempaa tietoa syyllisyydestä tai syyttömyydestä kuin asiaan perehtyneillä poliiseilla, syyttäjillä ja tuomareilla.
terv.
Tapio Vallin
Tapio Vallin, Editor-in-Chief
Satakunnan Kansa
P.O.Box 58, (Pohjoisranta 11 E)
FI-28101 Pori, Finland

Tel. +358 10 665 132, Mobile +358 50 321 5198
+358 10 665 8330
tapio.vallin@satakunnankansa.fi
http://www.almamedia.fi

***

Toisin kuin Vallin luulee, meillä on tietoa. Oikeaa tietoa. Sama tieto on varmasti myös asiaan perehtyneillä poliiseilla, syyttäjillä ja tuomareillakin. Jostain syystä he eivät tätä tietoa halua ymmärtää. Varsinkin meitä naapureita tämä asia on koskettanut, toisia aivan henkilökohtaisesti.

Oikeusvaltion vankina

vankina

Oikeusvaltion vankina

Annu on Turun vankilassa kärsimässä vankeusrangaistusta, jonka Turun hovioikeus on kaikessa viisaudessaan ja oikeudenmukaisuudessaan asiaa tarkoin harkittuaan langettanut sillä perusteella, ettei rikosten mahdollisuutta voitu sulkea pois. Vankeusrangaistusta istutaan, lusitaan, kärsitään tai suoritetaan. Käytän sanaa kärsimys, koska sitä se todella on Annulle ollut. Vartijat osallistuvat omalta osaltaan rangaistuksen koventamiseen, aivan niin kuin seitsemän ja puoli vuotta ei olisi jo tarpeeksi kova rangaistus ihmiselle, joka ei ole edes syyllistynyt niihin rikoksiin, joista tuomio on annettu.

Vartijat kiusaavat kaikin mahdollisin tavoin vankeja. Posti viipyy tai ei tule koskaan perille, mikäli vartijat niin haluavat. Selliä ja osastoa vaihdetaan kahden viikon välein ilman ennakkovaroitusta ja ilman mitään järjellisiä perusteita. Todennäköisesti vain siksi, että on mukava kiusata vankeja, joiden mahdollisuudet vaikuttaa ovat olemattomat. Valinnanvapautta toki annetaan, jos sellin vaihtaminen ei miellytä – aina on tarjolla eristys. Eduskunnan oikeusasiamies oli vankilassa käydessään kehottanut Annua tekemään kantelun epäasiallisesta kohtelusta, koska oikeusasiamieskin oli pitänyt kummallisena jatkuvaa sellin ja osaston vaihtamista.

Kiusaamista ei tapahdu ainoastaan vartijatasolla. Annu oli useamman kerran vaatinut saada pidempiä valvottuja perhetapaamisia lapsensa kanssa lyhyiden pleksilasin takaa tapaamisten sijaan, mutta vankilanjohtajan päätökset olivat aina kielteisiä. Päätöksiä ei oltu asiallisesti perusteltu tai ne olivat kokonaan ilman perusteluja. Kun vankilanjohtaja sai kuulla, että Annu aikoo tehdä hänestä ja hänen perustelemattomista päätöksistään valituksen, niin kosto oli välitön.

Vankilanjohtaja teki Annun lapsesta lastensuojeluilmoituksen, jonka mukaan ”äiti painostaa lasta” tapaamisissa. Ilmoituksen johdosta pidettiin palaveri, johon Annua ei kutsuttu. Kolme vartijaa kertoili palaverissa tekemistään lapsen painostushavainnoista; mitään sanallista painostusta he eivät olleet kuulleet vaan he olivat tehneet päätelmiään lapsen kehonkielestä. Lapsella on tapaamisilla aina mukana perhekodin työntekijä – onneksi näin on ja onneksi nämä perhekodin työntekijät ovat ihan tolkullista väkeä. Lastensuojeluilmoitukselle ei ollut mitään todellisia perusteita ja se todettiin turhaksi.

Rikosseuraamuslaitoksen arvot ovat ihmisarvon kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus, usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja kasvaa sekä turvallisuus. Strategian mukaisesti arvojen tulisi näkyä kaikessa Rikosseuraamuslaitoksen toiminnassa, niin työtovereita kuin rikosseuraamusasiakkaita tulee kohdella oikeudenmukaisesti ja ihmisarvoa kunnioittaen. (Rikosseuraamuslaitoksen strategia 2011–2020).

Vanginvartijat ovat heille suunnatussa kyselyssä kertoneet, että Turun vankilassa kunnioitetaan vankien ihmisarvoa. Kyselyyn vastanneet 14 vartijaa (kysely lähetettiin 107 vartijalle, joista vain 14 vastasi, joten tutkimuksesta ei voi tehdä kovin luotettavia päätelmiä) olivat yksimielisiä siitä, että Turun vankilan valvontatyötä tekevät kohtelevat vankeja inhimillisesti, asiallisesti ja tasavertaisesti. Kaikki vastaajat olivat myös sitä mieltä, että Turun vankilan valvontatyössä turvataan vankien perusoikeudet ja ihmisoikeudet. Sen sijaan väite kaikkien työssä kohtaamien ihmisten samanlaisesta ihmisarvosta sai kolme En osaa sanoa – vastausta ja neljä Eri mieltä – vastausta. Kaikki Eri mieltä vastanneet olivat miehiä.

Kyselytutkimus 2012

Kyselytutkimus 2012

(Lähde: Strategia vanginvartijan työssä, Turun vankilan vanginvartijoiden näkemyksiä Rikosseuraamuslaitoksen strategiasta 2011–2020)

***

Anu Suomelan ajatuksia:

”Annu ja Jens ovat joutuneet kaikenlaisen kiusaamisen ja nöyryyttämisen kohteiksi oikeusvaltion vanginvartijoiden taholta. Vankeinhoitolaitoksen viranhaltijat pitävät oikeutenaan järjestää enemmän tai vähemmän yhteistuumin, sosiaalisesti nöyryyttäviä lisärangaistuksia tietyille vangeille, joiden katsovat sellaisia ansaitsevan. 

Ilmeisesti myös esimiestahot pitävät velvollisuutenaan olla havaitsematta tällaista menettelyä, saati että seuraisivat aktiivisesti, että vankilan sisällä toteutuvat ihmisoikeussopimuksen normit ihmisarvoisesta kohtelusta.

Minusta tällaisessa paljastuu niin surullisella tavalla se psykologia, joka sai natsit aikanaan syyllistymään julmuuksiin, joita on liki mahdotonta käsittää. Vankila on paikka, jossa ehkä paremmin kuin missään muissa olosuhteissa (armeija toki voi olla vastaava), kehittyy sellainen arvohierarkia, jossa alemmilla tasoilla olevilla yksilöillä ei ole ihmisarvoa.

Ihmisoikeussopimuksen ehkä eettisesti vaikeimpia kohtia on sen ymmärtäminen, että jokaisella ihmisyksilöllä on sama ihmisarvo ja ihmisoikeudet, riippumatta siitä, mitä hän on tehnyt. Ja riippumatta myös siitä, miten tuomittavina hänen tekojaan ehkä pidämme. Saati jos kyseessä on ihminen, joka on tuomittu teoista, joita hän ei ole tehnyt, mikä on oikeusvaltion kannalta kaikkein katastrofaalisin tilanne.

Minfon lukeminen on ollut paitsi kauhistuttava, myös opettava kokemus tässä mielessä. Siellä ihmiset raivoavat lahtikirves olkapäällään kostoa, ja kiihottavat toisiaan ihmisen lynkkaamiseen. Mikään rangaistus ei näytä riittävän. On kaivettava kaikki mahdolliset syylliseksi tuomittua halventavat keinot, hänen persoonallisuutensa, perhe-elämänsä, parisuhteensa, kotinsa siisteys. Kaikki millä saadaan aikaan kuva ihmisestä, jolta puuttuvat kaikki ’kelvollisen’ ihmisen ominaisuudet, ja johon voidaan sijoittaa kaikki pahuutta kuvaavat ominaisuudet.

Tässä syyttäjät ovat populismissaan onnistuneet erinomaisesti. Sen ala-arvoisempia ihmisiä ei nyky-yhteiskunnassa ole, kuin pedofiilit. Heihin ihmiset voivat sijoittaa kaiken inhimillisen pahuuden sisällön. Edes Quentanamon vanginvartijat, jotka pahoinpitelivät röykkiöksi koottuja, alastomia vankejaan, eivät ole näin hirveitä. Tosin noista teoista on aitoa videonauhaa. Annun ja Jensin teoista ei ole muuta kuin ihmisten päässä pyörivä kauhukuvitelmien nauha, jonka syyttäjät ovat median kautta sinne syöttäneet.”

Kuva-arvoituksia

KUVA-ARVOITUKSIA

Mustuma peukalovarpaan kynnessä

Mustuma peukalovarpaan kynnessä

Kuvassa pienen lapsen jalka, jossa mustuma peukalovarpaan kynnessä.

Taustatietoja: Vanhemmat eivät tiedä, mistä vamma on tullut. Epäilevät varpaan kolahtaneen pihakivetykseen lapsen ajellessa pihalla potkumopolla paljain jaloin. Vanhempien kertoman mukaan lapsi on paljon paljain jaloin pihalla. Lapsi on energinen, eikä paljoa itkeskele vaikka välillä sattuu vahinkoja.

Lapselta kysytään, mistä jälki on tullut. Lapsi vastaa, että on pudonnut puusta.

Vanhempien mukaan lapsi ei ole ollut puussa. Lapsi on vielä niin pieni, ettei pystyisi kiipeämään puuhun. Vanhemmat huomauttavat, että lapsen isä on pudonnut kaksi vuotta sitten katolta ja loukannut jalkansa. Vanhemmat uskovat tarinan putoamisesta johtuvan tästä.

Mitä oikeastaan on tapahtunut?

***

leikkausarpi

Vaalea pitkä kaartuva arpi

Kuvassa lähes täysi-ikäisen nuoren vaalea pitkä arpi korvan edessä kaartuen korvan taakse.

Taustatietoja: Lapselle on tehty levinneen melanooman takia imusolmukkeiden totaalipoisto kaulalta hänen ollessaan 11-vuotias. Vanhemmat kertovat että, kyseessä on noin kuusi vuotta sitten tehdyn ison leikkauksen yksi monesta arvesta.

Nuorelta kysytään, mistä jälki on tullut. Nuori vastaa, että kirurgin veitsestä. Nuori ei välitä puhua asiasta enempää, eikä halua ajatella koko asiaa.

Vanhemmat vahvistavat nuoren kertoman olevan totta.

Mitä oikeastaan on tapahtunut?

***

naarmuja käsivarressa

Useita samansuuntaisia naarmuja

Kuvassa teini-ikäisen lapsen käsivarsi, jossa muutamia tuoreita naarmuja ja ikäänkuin laastarin jälkiä.

Taustatietoja: Vanhempien mukaan lapsi on ollut muutaman päivän pois kotoa ratsastamassa ja hoitamassa hevosta tuttujen luona.

Lapselta kysytään, mistä käsivarren naarmut ovat tulleet. Lapsi vastaa, että hän ratsasti hevosella pusikon läpi ja oksat raapivat hänen käsivarsiaan.

Vanhemmat uskovat lapsen selityksen. Eivät näe mitään syytä epäillä kertomusta.

Mutta mitä oikeastaan on tapahtunut?

***

kiemura arpi

Vaalea kiemurteleva arpi

Kuvassa teini-ikäisen lapsen olkavarsi, jossa erikoinen hiukan ässänmallinen vaalea arpi.

Taustatietoja: Vanhemmat eivät osaa sanoa, mistä arpi on tullut, eivät ole aiemmin arpea huomanneet. Vanhemmat eivät osaa arvata selitystä arvelle.

Lapselta kysytään, mistä arpi on tullut. Lapsi ei osaa sanoa, on yhtä ihmeissään kuin vanhemmatkin. Lapsikaan ei ole arpea ennen huomannut, eikä ole siitä kovin kiinnostunut. Lapsi suhtautuu asiaan välinpitämättömästi ja tokaisee, että mistä lie tullut, onko sillä mitään väliä. Vaikuttaa siltä kuin hän haluaisi nopeasti pois tilanteesta.

Mistä jälki on peräisin?

***

Voidaanko kuvista päätellä, että lapsia olisi pahoinpidelty fyysisesti? Entä näkyykö kuvissä henkistä pahoinpitelyä?

Jos vamma on ihmisen aiheuttama, pystyykö kuvasta päättelemään kuka on tekijä? Tunnistaako joku esim. kenen kirurgin veitsenjäljestä on kyse, jos kyse yleensäkään oli kirurgista?

Saatanahysteria – Saatananpalvontaa Suomessa?

SAATANANPALVONTA ON KATSOJAN SILMISSÄ

Kuvataiteilija Minna Suoniemen Lullaby-videoteos

Kuvataiteilija Minna Suoniemen Lullaby-videoteos

Metro 16.8.2012

Kuvataiteilija Minna Suoniemen Lullaby-videoteos Helsingin kaupungintalon naisten vessassa.

Teosta on vaadittu poistettavaksi Flush-näyttelyn kokonaisuudesta. Kiihtymystä herättäneessä videoteoksessa on äiti ja hänen vauvansa. Vauva tutkii pelottomasti äidin suuta, josta paljastuu torahampaat. Äiti myös murisee pedon lailla. Teos aiheutti yllättävän voimakkaan reaktion ja sen poistamista vaadittiin, koska se edustaa vaatimuksen esittäjien mielestä saatananpalvontaa.

Suoniemeä ihmisten reaktiot ovat hämmästyttäneet. Hän on halunnut kuvata rakkautta ja luottamusta äidin ja lapsen välillä. Lapsi leikkii äidin kanssa kuten leijonanpentu emonsa kanssa ja rakastaa äitiään, vaikka tämä näyttäisi ulkopuolisen silmin oudolta, jopa pelottavalta. Taiteilija tietysti toivoo, että teos herättää ajatuksia, muttei hän osannut kuvitella, että se herättäisi voimakkaan vihamielisiä ajatuksia.

 

SAATANANPALVONTAA SUORASSA LÄHETYKSESSÄ

Suorassa lähetyksessä

Tempun onnistuminen ja sen saama suosio hämmästytti Noora Karmaa itseäänkin.
Kuva Lotta Åberg

19.11.2012 Helsingin Uutiset

Taikuri ja mentalisti Noora Karma ei olisi koskaan voinut uskoa, että Arto Nybergin ohjelmassa esiintymisestä nousisi hurja spekulaatioiden määrä ja hän on yllättynyt siitä, että temput on selitetty jopa yliluonnollisiksi.

– Arto Nyberg soitti aamulla ja kertoi, ettei ikinä ole ollut tällaista kohua. Hän kertoi saaneensa viestejä saatananpalvonnasta ja jopa puolitutut ovat sanoneet, että tässä oli jotakin yliluonnollista, Karma kertoo.

– Ymmärrän, että maissa, joissa ihmiset ovat vahvasti taikauskoisia, tällaista tulee. Ehkä mentalismi on vielä niin uusi ala Suomessa, hän arvelee.

 

SAATANANPALVONTAA EUROVIISUISSA

Lordi

Lordi; Hard Rock Hallelujah

Wikipedia

Suomen Lordi voitti vuoden 2006 Eurovision laulukilpailun kappaleellaan ”Hard Rock Hallelijah”. Lordi sai voittonsa myötä iltapäivälehtien kaiken huomion, mutta julkisuus ei ollut aluksi pelkästään myönteistä. Jotkut pitivät yhtyeen valintaa pyhäinhäväistyksenä ja huonona vitsinä (Isä Mitro), toiset taas merkkinä suomalaisten huonosta itsetunnosta (Alexander Stubb). Yhtyettä syytettiin myös saatananpalvonnasta – esimerkiksi Karjalohjan kirkkoherra Heikki Linnavirta piti Lordin kappaletta ”epävireisenä ylistyslauluna saatanalle”. Yhtyeen jäsenet kiistivät väitteet johdonmukaisesti.

 

SAATANANPALVONTAA TAMPEREELLA

Tampere

Tampere

MOT 4.3.2002 Epäilys ja Rangaistus

Lastenlääkäri Ritva Salusen mukaan Tampereella on järjestäytynyttä pedofiili- ja saatananpalvontatoimintaa.

Salunen: ”On parin lapsen kohdalta, he kertovat hyvin järkyttävää, järkyttäviä asioita joissa, ne on niin pöyristyttäviä asioita, he kertovat että heidät viedään johonkin luolaan, tai sellaseen paikkaan ja siellä on tätä, he eivät osaa sanoa edes, vieraskielisiä lapsia, ja tuota sitten kaikennäkösiä pahoinpitelyjä, onko se sitten videon kautta tai jonkun muun kautta, sitä heidän kertomansa mukaan ne ovat eläviä lapsia ja …”

Kysymys: Onko tämmönen tarina teidän mielestänne uskottava?

Salunen: ”No Tampereella tämän perusteella, siis mä melkein uskon ihan kaikki mitä sieltä, pieni lapsi ei voi kertoa 2-vuotias tai 3-vuotias 4-vuotias, ei voi kertoa jos ei se ole hänen kokemuspiirissään ollut sellaisia asioita ja sen vuoksi sillä täytyy olla äärimmäisen valpas tämä uusi poliisipäällikkö että hän viipymättä ryhtyy tutkimaan sellaiset paikat…”

Tampereen poliisilaitos on koettanut selvittää epäilyjä saatananpalvoja-pedofiilien toiminnasta, mutta näyttöä ei ole löytynyt. Ritva Salunen on poliisille tuttu hahmo.

Poliisi: ”Joissakin tapauksissa tällainen kansalaisaktivismi, se poikii näitä ilmoituksia niin paljon että se aiheuttaa sitten jo kohtuuttoman paljonkin viranomaistahoilla töitä ja vaivaa sen selvittämiseksi että onko jotain tapahtunut ja voidaanko sitten jotain tutkinnallisin keinoin tehdä asialle. Näissä asioissa on ollut paljonkin sellaista, että sieltä mitään todellista ole löytynyt.”

 

SAATANANPALVONTAA ULVILASSA

Kuva Joel Maisalmi

Anneli Auerin tapauksen lisätutkintapöytäkirjan uusi todiste, kuva tatuointimallista, jonka Auer lähetti lapsilleen kirjeessä.
Kuva Joel Maisalmi

AL 10.5.2012 Sydän vai vuohenpää?

Auer-jutun uudet todisteet ja niiden tulkinta ovat herättäneet julkisuudessa hämmennystä. On kyseenalaistettu esimerkiksi Keijo Ahorinnan näkemys siitä, että Auer olisi piirtänyt kirjeeseen goottilaisuuteen viittaavan vuohenpää-tatuoinnin. Saatananpalvontaan perehtynyt tutkija Titus Hjelm katsoo Ilta-Sanomissa, että kuvio näyttää suositulta tribaalisydämeltä.

Hjelm ihmettelee myös sitä, miten syyttäjä on voinut tulkita henkirikoksen uhrin olkavarsissa olevat pistohaavat ylösalaisin oleviksi risteiksi. Ahorinta sanoi esitutkinnassa näkevänsä käsivarsikuvissa pistoista muodostuvat kolmiot.

Syyttäjä väittää muun muassa Auerin lastensa kirjeisiin piirtämien kuvioissa olevan viitteitä saatananpalvonnasta.

***

Syyttäjät eivät ole vielä paljastaneet toista surmassa käytettyä tekovälinettä. Kuulopuheiden mukaan se on ollut… hiilihanko, inside scoop, nääs.

Demonit, riivaajat, paholainen ja saatana

Yleisradion TV1:n MOT-ohjelma kertoi maanantai-iltana maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran toiminnasta. Kirkkosaleja kiertävä parantaja saarnaa saatanasta ja sairauksista. Jalovaara opettaa, että vakavat sairaudet kuten syöpä tai mielenterveyden ongelmat kuten masennus voivat olla riivaajien aikaansaannosta.

Pirkko Jalovaara saarnaa: ”Lääkkeet on yksi tapa, jota paholainen käyttää, jotta pääsee todella sinun sisimpääsi, henkeen, sieluun, ruumiiseesi.”

”Raamatussa kerrotaan monenlaisista erilaisista sairauksista, jotka on demonien aiheuttamia. Ja ne on aivan sellaisia tuttuja sairauksia.”

”Demonien vaikutus, se on aivan jotain muuta kuin että se olisi ikään kuin tavallinen sairaus, jota psykologi alkaa esimerkiks terapialla käsitellä. Tällänen ihminen ei voi parantua, sillä ilman sitä, että se demoni ajetaan pois, tällanen ihminen ei ole terve.”

”Se mikä tapahtuu psykologian kautta ei ulotu lähellekään sitä, miten paholainen on vaikuttanut näihin ihmisiin. Paholainen on valmis keskustelemaan vaikka loputtomasti tämän terapeutin kanssa, koska demonit puhuu näiden ihmisten kautta. Ja pitää ymmärtää, että on todella jostain aivan muusta kysymys kuin että psykologia vois mitenkään auttaa heitä.”

Olen itse käynyt reilu parikymmentä vuotta sitten – silkasta uteliaisuudesta – katsomassa, kun kotipaikkakunnan kirkossa Pirkko Jalovaara ja Seppo Juntunen rukoilivat, saarnasivat, paransivat ja kaatoivat kansaa. Kokemus oli aika erikoinen. Ihmiset olivat jonkun sortin joukkohypnoosin tai -hysterian vallassa. Pyhästä Hengestä en saanut mitään kokemusta, mutta en väitä siitä mitään tietävänikään, kun olen aina ollut jokseenkin uskonnoton ihminen.

Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkasen mielestä on vähintäänkin omituista väittää, että parantumaton lääketieteellinen sairaus tai masennus, johtuukin ehkä demoneista, pahasta hengestä tai saatanasta. Tikkasen mukaan tällainen ajattelu on äärimmäisen takapajuista ja vaarallista.

Vaikka en usko psykologiankaan ylivertaisuuteen, on Tikkasen näkemykseen helppo yhtyä. Takapajuista on tosiaan – vaarallistakin mahdollisesti. Kehitys menee eteenpäin ja ihmisten ajatusmaailma takapakkia, tähänkö on tultu.

MOT -ohjelmassa kommentteja oli antamassa myös Hengen uudistus -liikkeen toiminnanjohtaja Marko Huhtala. Heidän nettisivuillaan on lisää ajatuksia samasta aiheesta. Siellä kerrotaan, että ei tule kieltää persoonallisen pahan olemusta ja tällaista ilmiötä. Voimme palvoa Jumalaa ja samalla tavalla ihminen voi antautua pahan palvomiseen. Paha henkivaltoineen on yhtä todellinen kuin Jeesus ja Pyhä Henki sekä lukemattomat valkeuden enkelit.

Hengen uudistus –liikkeen mukaan paha voi aiheuttaa myös masennusta ja erilaiset henkivallat voivat viedä ihmistä kohti mielen ja fyysisen terveyden syvyyksiä sairauden kaltaiseen tilaan. Monen himon ja riippuvuuden takana on pimeyden henkivallat. Heidän mukaansa Suomessakin on sekaannuttu erilaisiin alkeisoppeihin ja suoranaisiin saatanan juoniin kuten tarot- ennustamiseen jne. On ihmisiä, jotka ovat tietoisesti avanneet sydämensä sielunviholliselle. Joskus voi törmätä tällaisiin ihmisiin. Pyhässä Hengessä vaeltava ihminen kokee pimeyden läsnäolon. Tähän on annettu erityinen armolahjakin kuten henkien erottaminen. Kristitylle on annettu oikeus ja voima Jeesuksen nimessä ajaa henkivallat ulos tällaisesta ihmisestä.

Olen ihan tavallinen tallaaja… en vaella Pyhässä Hengessä, en myöskään koe pimeyden läsnäoloa. Minusta on ihan hyvä näin, mutta olenko tietämättäni riivattu?

Kirjoituksessaan ”Demonien jahtaajat ja tapaus Anneli Auer” oikeustoimittaja Mikko Niskasaari tarttuu härkää… tai pikemminkin suoraan pirua sarvista http://www.mikkoniskasaari.fi/node/154

Pullantuoksua

taikinamörköJokainen itseään kunnioittava äiti-ihminen leipoo aina toisinaan pullaa, ainakin kerran vuodessa tai edes kerran elämässä. Pullataikinan ohje löytyy kätevästi jauhopussin kyljestä ja tietysti netistä. Kaupan pakastealtaasta löytyy myös uunia vaille valmiita pullia, jos ei jaksa aloittaa pullanvalmistusta aivan alkutekijöistään. No myydään pullia toki valmiiksi paistettuinakin. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Toisaalta taikinan vaivaaminen on aika ”terapeuttista”. Lapset kannattaa ottaa mukaan leivontahommiin, jos hermot vaan kestää.

taikinapoika

Myyttien mukaan…hyvä äiti uhrautuu perheelleen, kodille ja lapsille, ajattelee aina lasta ensimmäisenä, on pullantuoksuinen kotiäiti, jaksaa aina, ei ole koskaan vihainen, on perheen henkinen johtaja ja koossapitävä voima ja on vastuussa koko perheen viihtyvyydestä.

Meillä leivottiin… viime kerrasta oli kulunut jo hävyttömän monta vuotta – pakkopullaa äidille ja korvapuusteja lapsille. Onpahan edes yksi myyttien hyvän äidin edellytys täytetty.

IMG_0966

Jerseyn saaren mysteeri

bryn

Kerron yhden tositarinan, jossa mikään muu ei ole totta kuin tarina siitä, miten tämä valheellinen tarina syntyi ja jatkoi elämäänsä. Tarina Jerseyn saaren mysteeristä on lyhennelty pätkä Richard Websterin kirjasta Bryn Estyn salaisuus. 1)

Lukuvinkki! Kirjasto-osiossa Webster: Bryn Estyn salaisuus.

Tarinan aloittaja oli poliisipäällikkö Harper, joka ryhtyi keräämään sulkia hattuunsa ja sai koko maailman lehdistön liikkeelle, kun väitti, että Jerseyssä on ollut laajamittaista lasten seksuaalista kaltoinkohtelua. Sensaation/rahanhimossaan lehdistö ryntäsi paikalle ja tapauksella myytiin iltapäivälehtiä kaikkialla englantia puhuvassa maailmassa. Todellisuus paljastui Harperin kunnianhimosta johtuneeksi todisteiden vääristelyksi. Väitetty löytynyt lapsen kallon palanen oli todellisuudessa kookospähkinän kuorta ja löydetyt lasten kidutusvälineet olivat johtojen kannattimia.

Aihe lapset ja seksi saa lehdistön aina liikkeelle, tosiasioiden selvittämisestä ei kukaan niinkään välitä. Eikä niitä tosin voi selvittääkään, jos kaikki tieto määrätään salassa pidettäväksi niin kuin nykyisin on tapana. Miten lehdistö edes voisi olla vallankäytön vahti, jos virkakoneisto ei anna sille totuudenmukaisia tietoja? Tai tietoja ylipäätään. Tuleeko Auerin tapauksesta meidän opettavainen ja murheellinen tositarinamme valheellisen tarinan synnystä? Olemmeko valmiit kohtaamaan totuuden ja oppimaan virheistä?

Jerseyn saaren mysteeri

23. helmikuuta 2008 poliisi teki aiemmin lastenkotina toimineesta Haut de la Garennesta löydön, joka muutti epämääräisen poliisitutkinnan Jerseyn saarella kansainväliseksi mediasirkukseksi. Poliisi julkaisi lehdistötiedotteen, että he olivat löytäneet jotakin ”joka näyttää mahdollisesti olevan lapsen jäännökset”. Uutiset löydöstä nousivat nopeasti ykkösiksi radiossa, televisiossa ja lehdistössä. Samana iltana BBC:n sivuilla oli otsikko ”Lapsen ruumis löydetty lastenkodista”. Poliisipäällikkö Harperia lainattiin ja poliisin todettiin ”ajattelevan, että on mahdollista, että he löytävät lisää jäännöksiä”.

24 tunnin kuluessa tämä karmiva tarina levisi ympäri maapalloa. Mediassa esitettiin arveluja pedofiiliringistä. Journalistit ryntäsivät Jerseylle joka puolelta maailmaa. Pian lehdet kertoivat miten lapsia oli silvottu ja poltettu. Poliisitutkinnassa väitettiin löydetyn ”kidutuskammioita”, ”seksuaalisen pahoinpitelyn bunkkereita” ja ”joukkohautoja”. Joissakin kirjoituksissa kerrottiin, että Harper oli jäämässä eläkkeelle samana kesänä. Eräs toimittaja spekuloi sillä, että Harper ei kykenisi lepäämään ”ennen kuin hän on sulkenut viimeisen Kauhujen taloa koskevan kansion ja saanut lukkojen taakse kaikki siellä olleet julmat rikolliset”.

Oli vain yksi ongelma. Nimittäin se, että liki kaikki tarinan elementit, jotka mediassa tuotiin esiin, olivat paikkansapitämättömiä.

Tosiasiassa yhtään lapsen ruumista ei ollut löydetty. Jerseyn poliisi ei ollut löytänyt mitään, mitä olisi kohtuudella voitu nimetä ”lapsen jäännöksiksi”. Kaikki mitä oli löydetty, oli pieni ruskea kupera kappale, joka oli noin keksin kokoinen. Alkuaan poliisi luotti hiilimääritykseen, johon ”kallon palanen” oli lähetetty. Sen lopputuloksesta vaiettiin, ja ilmoitettiin pelkästään, että määritys oli mahdotonta. Vaikka tutkimuksia johtava Harper oli jo viikkoja tiennyt, että asiantuntijoiden mielestä pieni ruskea kappale ei ollut luuta vaan kookospähkinän kuorta, hän jatkoi vetoamista ”kallon jäänteisiin”.

Kun Mail on Sunday julkaisi asiantuntijoiden näkemyksen löydöksestä, olisi olettanut, että sensaatiohakuiselta tutkimukselta olisi pudonnut pohja, mutta Harperin mukaan yli 160 ihmistä oli tuolloin esittänyt syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta. Todellisuudessa tämä tarinan uusi käänne oli testi sille, miten hyvä tarinan kehittäjä tutkimusjohtaja oli ja miten pitkälle asiasta kirjoittavia toimittajia voitiin höynäyttää. Harper ilmoitti tiedotusvälineille uusista luulöydöistä ja maitohampaista ja hän lupasi analyysin joka ikisestä luusta – jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Sen jälkeen hän jatkoi eriskummallisen hahmotelman rakentamista, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan asianmukaisesti tutkittua todistetta.

Julkaistun uuden kertomuksen mukaan ”shokeeraava salainen poliisiraportti” oli päätynyt siihen tulokseen, että ”viattomia lapsia oli raiskattu, murhattu ja heidän ruumiinsa oli poltettu Jerseyn Kauhujen talon pätsissä”. Tämän spekulatiivisen tarinan kertoi ensimmäisenä News of the World etusivullaan 13. kesäkuuta 2008. Mutta tarina ei jäänyt tämän sensaatiolehden varaan. Kesäkuun 31. päivänä ilman mitään luotettavaa todistetta sekä BBC:n radio 4:n uutisissa että ohjelmassa Today esitettiin, että Haut de la Garennesta oli löydetty viiden lapsen jäänteet.

Jos lukee raportit huolella, tulee selväksi, että missään vaiheessa ei ollut perustetta määritellä tuota taloa murhatutkinnan näyttämöksi. Elokuussa 2008 Harper jäi eläkkeelle. Poliisikomentaja Gradwell arvioi todisteet uudelleen. Hän totesi, että Harper oli toistuvasti kuvannut todisteita väärin. Marraskuussa 2008 pidetyssä tiedotustilaisuudessa Gradwell paljasti, että ”kahleiksi” kuvatut esineet olivat vesijohdon kiinnike, vanha koukku sekä ruostunut sängyn jousi. 170 pienestä luunkappaleesta vain kolme oli ehkä peräisin ihmisestä, mutta mahdollista oli että nekin olivat eläimen luita. Myöhemmin tuli selväksi, että eläinten luut oli nimetty virheellisesti ”lasten jäänteiksi”, ja että Harper oli merkittävällä tavalla liioitellut seksuaalisten ahdistelujen määrää ja vakavuutta, joista hänelle oli raportoitu.

Paljastui myös, että sunnuntaina 24. helmikuuta oikeuslääketieteilijät olivat varoittaneet Harperia siitä, että väitetty ”kallon jäänne” oli selvästi ajalta ennen 1940-lukua, ja siten siis niin vanha, ettei sellaista olisi tullut ottaa tutkittavaksi. Silti Harper jatkoi ja esitteli ”kallon jäänteitä” (jotka siis melko pian osoittautuivat kookospähkinän kuoreksi) murhatutkimuksen avaintodisteena. Myöhemmin hän vääristeli uusia löydöksiä ja väitti, että kaivauksissa löydetyt maitohampaat eivät olleet irronneet luonnollisella tavalla. Kuitenkin hänen oma hammasasiantuntijansa oli todennut, että hampaat olivat olemukseltaan sellaisia kuin itse irronneet hampaat ovat.

Olisi kuitenkin väärin antaa sellainen kuva, että vain Jerseyn poliisi oli yksin syyllinen siihen, ettei kunnollista tutkintaa suoritettu. Myös toimittajat epäonnistuivat. Ei olisi tarvinnut odottaa Harperin eläkkeelle lähtöä, jotta olisi havaittu, ettei hänen väitteisiinsä voinut luottaa. Niinkin varhain kuin 18. huhtikuuta jo ennen kuin ”kallon jäänteet” oli osoitettu kookospähkinän kuoren palaksi, yksi paikallinen journalisti Diane Simon oli kirjoittanut artikkelin. Siinä hän teki selväksi, että Harperin väitteet tuon avaintodisteen iästä oli asetettu kyseenalaisiksi juuri niiden arkeologien taholta, joihin hän itse vetosi. Kun toukokuussa kaikki faktat ”kallon jäänteistä” tulivat julki, oli kiistatonta, että Harperin tärkein todiste oli väärä ja hänen väitteensä olivat olleet epäluotettavia ja epärehellisiä. Tästä huolimatta kokeneet journalistit, myös BBC:n toimittajat, jatkoivat hänen väitteisiinsä vetoamista ja esittivät pätemättömiä väitteitä ikään kuin ne olisivat olleet varmennettuja faktoja.

Yksi johtopäätös voidaan tehdä näistä tapahtumasarjoista. Päävaikuttaja, joka on toiminut koko tarinan ajan, on syvä psykologinen tarpeemme kuulla tarinoita pahuudesta. Tässä tapauksessa näyttää siltä, että sekä kokenut poliisimies että suuri joukko kokeneita toimittajia luopuivat järkevästä epäilystä ja hylkäsivät realiteetit tämän tarpeen tyydyttämiseksi. Kuten Bryn Estynissä tällaiset tarinat muodostuivat vääjäämättä uhaksi viattomille ihmisille. Tässä tapauksessa Jerseyn hoivatyöntekijät joutuivat tulilinjalle, kun sensaatiohakuinen poliisitutkinta oli kasannut heitä kohtaan syytöksiä.

1) Richard Webster: Bryn Estyn salaisuus – Modernin noitavainon rakentaminen. Suomentanut Anu Suomela.

Fight for the truth and justice!

Olen ollut sen harhakuvitelman vallassa, että elän turvallisesti oikeusvaltiossa, jossa oikeus tapahtuu ikään kuin itsestään ilman sen suurempia omia ponnisteluita. Olen antanut itseni ymmärtää, että Suomessa ei harjoiteta vähässäkään määrin mielivaltaista ja ennalta ennustamatonta viranomaistoimintaa ja lainkäyttöä. Olen luullut, että joku on ystävällisesti hoitanut järjestelmän jo aikoja sitten siihen kuntoon, että minä voin huoletta elää elämäni luottaen oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen viranomaisten toiminnassa. Olen oppinut lapsesta lähtien, että oma maa on mansikka ja muu maa mustikka. En tosin ole joutunut valtiovallan pakko- tai voimakeinojen kohteeksi, joten olen siltä osin saanut elää rauhassa harhoineni ja siinä mielessä olen täysin pumpulissa kasvanut. Harhat ihannevaltion toiminnasta ovat viime vuosina karisseet urakalla. Oikeus ei toteudukaan automaattisesti viran puolesta vaan oikeuksiaan voi joutua puolustamaan, vaatimalla vaatimaan ja kerjäämään. Ei ole itsestään selvää, että oikeus toteutuisi aina ja kaikille, syyttömänäkin voi joutua vankilaan. Jotain on pahasti vialla systeemissä, jossa näin tapahtuu ja sille systeemille on tehtävä jotain. Kukaan ei voi pelastaa maailmaa yksin, siksi yhteistyö on enemmän kuin toivottavaa.

Joku on ollut siinä määrin huolissaan ”Pro-Annelistien” organisoitumisesta, että on ottanut (omien sanojensa mukaan) yhteyttä Erik Salonsaareen ja kertonut huolensa. Tulkitsen, että kyseinen pelokas henkilö on ilmeisen huolissaan organisoitumisen mahdollisesta rikollisesta luonteesta, koska on ollut yhteydessä poliisiin. Jos halutaan kutsua niitä ihmisiä, jotka puolustavat oikeudenmukaista kohtelua myös Anneli Auerille ja hänen lapsilleen, ”Pro-Annelisteiksi” tai vaikka ”Public Enemies”, niin siitä vaan, silloin tunnustan ehdottomasti kuuluvani tuohon ryhmään. Kuulun pieneen väkivallattomaan porukkaan, joka haluaa edistää totuuden löytymistä ja vastustaa viranomaisten ruokotonta ja laitonta toimintaa, niin tässä Annun tapauksessa kuin ihan yleisestikin. Samalla asialla toimivia organisoituneita ryhmiä on varmasti muitakin.

Koska organisoitumistamme on rinnastettu ilmeisesti järjestäytyneeseen rikollisuuteen, niin selvyyden vuoksi on syytä pohtia, mikä on järjestäytynyttä rikollisuutta. Suomen lainsäädännössä järjestäytyneellä rikollisryhmällä tarkoitetaan vähintään kolmen henkilön muodostamaa, tietyn ajan koossa pysyvää ja rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka toimii yhteistuumin tehdäkseen rikoksia, joista on säädetty vähintään neljän vuoden vankeusrangaistus. EU määrittelee termin ”järjestäytynyt rikollisuus” yhdentoista ominaisuuden luettelolla. Luetelluista ominaisuuksista neljän pakollisen (kohdat 1, 3, 5 ja 11) sekä yhteensä kuuden kohdan on toteuduttava, jotta ryhmä täyttäisi järjestäytyneen rikollisuuden vaatimukset. Vertaan määriteltyjen ominaisuuksien toteutumista suhteessa omaan ryhmääni.

1. Useamman kuin kahden henkilön yhteistyö – toteutuu
2. Ryhmän jäsenillä omat määrätyt tehtävät – toteutunee vaikkakin jokainen määrää itse omat tehtävänsä
3. Ryhmä toimii pitkän ja rajoittamattoman ajan – toteutuu, ryhmä toimii kunnes asia on kunnossa
4. Ryhmä käyttää sisäistä kuria – ei toteudu, jokainen kurittaa itse itseään tarvittaessa
5. Ryhmää epäillään törkeistä rikoksista – toteutuu vain netin keskustelupalstoilla
6. Ryhmä toimii kansainvälisellä tasolla – toteutuu
7. Ryhmä käyttää väkivaltaa tai muita uhkailukeinoja – ei toteudu, siitä huolimatta toiminta voidaan kokea uhkana, etenkin jos totuuden ilmitulo pelottaa
8. Ryhmä käyttää peiteyhtiöitä – ei toteudu
9. Ryhmä harjoittaa rahan pesua – ei toteudu
10. Ryhmä pyrkii vaikuttamaan poliitikkoihin, julkiseen hallintoon, tiedotusvälineisiin, oikeusviranomaisiin tai talouselämän edustajiin – toteutuu, pyritään vaikuttamaan siten, että havaitsisivat totuuden ja tehdyt vääryydet
11. Ryhmän toiminnassa taloudellisen hyödyn ja/tai vallan tavoittelu on määräävä tekijä – ei toteudu

Piskuisen ryhmäni toiminta vaikuttaa olevan jossakin määrin järjestäytynyttä. Toiminta ei kuitenkaan ole millään muotoa rikollista – täysin päinvastoin.

Jos omien mielipiteiden voimakas esittäminen on anarkiaa, niin siinä tapauksessa olen anarkisti. Jos taas anarkisti on sellainen henkilö, joka ei syö puuroaan vaan räjäyttää sen, olen puolianarkisti. En syö puuroa, mutten myöskään räjäyttele sitä.

Mistä nyt tuulee?

puu

Kun muuta yhteistä ei ole, niin toisilleen tuiki tuntemattomatkin ihmiset voivat keskustella keskenään säätilasta tai sitten Anneli Auerista. Sekä säätilaa että Auerin juttua ennustetaan, kommentoidaan, harmitellaan ja jokaisella on jokin mielipide tai varmaa tietoa asiasta. Ihmisten asenteet heijastuvat keskusteltaessa kummasta tahansa. Jollekin tuuli on aina vastainen. Toisille ilma on kylmä, tuulinen ja sateinen, mutta ei koskaan huono. Toisten silmissä Auer on aina kaikkeen syyllinen, no matter what – Auer on murhannut miehensä ja tehnyt hirveyksiä lapsilleen, koska onhan se tunnustanut kerran tukistaneensakin.

kukkia

Säätiedotusten sisältö ei aina vastaa todellisia olosuhteita vaikka ennusteet laativat ammattitaitoiset meteorologit. Aina voi tulla mukaan tuntemattomia muuttujia. Miten on tiedotuksen laita Auer-tapauksessa, pitääkö sen sisältö paikkaansa. Asiantuntijat ovat huippuluokkaa, niin ainakin annetaan ymmärtää ja sen lisäksi kaiken maailman sammakkoprofessorit esittävät ennusteitaan. Niin kuin säätilassa myös Auerin jutussa on havaittavissa vuodenaikojen vaihtelut. Syksyisin valmistellaan syytteitä tai aloitetaan oikeudenkäynti ja alkukesästä tulevat tuomiot. Toista ilmiötä ohjaavat luonnonvoimat, toista jotkut toistaiseksi tuntemattomat luonnottomat tai yliluonnolliset voimat, molempien ilmiöiden edessä ihminen on aika avuton. Säältä voi suojautua melko mukavasti, mutta miten suojautua loputtomilta perättömiltä syytöksiltä.

Ilmastonmuutoksesta on ollut paljon puhetta. Olisi korkea aika tehdä jotain konkreettista myös vakavalle henkiselle ilmastonmuutokselle. Saastutetaan vähemmän toisia ihmisiä läheisiä tai kaukaisia omilla epärealistisilla uskomuksilla ja peloilla. Vihataan vähemmän. Jos ollaan vihaisia, niin ollaan sitä oikeista asioista ja oikeille tahoille. Ei tuomita ketään pelkän olettamuksen takia. Ei tehdä muille sitä, mitä ei toivottaisi itsellekään tehtävän.

Mikä on altis maallisille viettelyksille, kuten rahalle, vallalle ja politiikalle sekä ylimieliselle käyttäytymiselle ja huijaamiselle. Myöskään ”käännyttäminen”, saarnaaminen, propaganda tai pelottelu ei ole sille vierasta? Poliisi, syyttäjä, uskonto, muu mikä?

En usko jumaliin, mutta en myöskään ole allerginen suhteessa uskoviin ihmisiin. Uskominen on jokaisen yksityisasia, niin kuin minua on huomautettu liittyen tekstiini ”Viiden liike ja kuudes aisti”. Uskonnon vapaus on jokaisen perusoikeus ja ihmisoikeus, sitä ei käy kieltäminen. Uskonnollisuus on varmaan myös jokaisen yksityisasia – ainakin siihen asti, kun henkilö itse ei asiaa ota julkisesti esille. Voidaanko kuitenkaan ajatella, että on henkilön yksityisasia, jos hän avoimesti kertoo asioista ja saarnaa seuroissa, yleisissä tilaisuuksissa ja netissä.

Vaikka uskonnon vapaus on kiistatta jokaisen perusoikeus, ei sillä perusteella ole oikeutta rikkoa muita ihmisoikeuksia tai ihmisten perusoikeuksia. Silloin, kun uskonnollisista lähtökohdista toimitaan väärin tai laittomasti, ei ole mitenkään suvaitsematonta arvostella näitä toimia. En hyväksy esim. lasten (tyttöjen tai poikien) ympärileikkauksia uskonnollisista (ainoastaan lääketieteellisistä) syistä, ottamatta mitenkään muuten kantaa näihin uskontoihin ja uskoviin ihmisiin henkilöinä. En hyväksy lasten pahoinpitelyä uskonnottomastakaan syystä. En hyväksy myöskään valehtelua ja käsittääkseni raamattukin kieltää sen ”Älä anna väärää todistusta toisesta ihmisestä”. En hyväksy valehtelua silloinkaan, kun valehtelu tehdään ns. viran puolesta. Jos johonkin uskon, niin totuuteen. Myös silloin vaikka totuus ei minua niin miellyttäisi.

Aika parantaa haavat

Aika parantaa haavat, niin ainakin sanotaan. Lääkäri Minna Joki-Erkkilän mielestä immenkalvokin paranee eli kasvaa takaisin, usein aivan jälkiä jättämättä, ajan kuluessa. Oikeuslääkärit kumoavat Joki-Erkkilän esittämän erikoisen väitteen. (Hymy 2/2013)

Lähes kaikesta voi selvitä, todella ikävistä kokemuksista ja myös hirvittävistä vääryyksistä. Tässä asiassa on aiheutettu aivan tarpeetonta kärsimystä monelle ihmiselle. Siihen, että kärsimykset jotenkin jalostaisivat ihmisistä parempia, en usko vähääkään. Kärsimys ei ketään jalosta, se tekee vain ja ainoastaan pahaa. Ennalleen ei asioita enää pysty kukaan muuttamaan, mutta on aika lopettaa näiden ihmisten turhat kärsimykset. On aika alkaa parannella haavoja, jotka tällä mielettömällä viranomaisten johtamalla ajojahdilla on saatu aikaan. Kunpa nämä viranomaisten aiheuttamat ”haavat” voisikin parantaa yhtä helposti kuin äiti puhalluksellaan parantaa lapsen pikku kolhuja. Ihan niin helppoa ja yksinkertaista se ei ole.

Miten poliisi aikoo parantaa haavat omassa maineessaan – annetaanko ajan hoitaa? No, ihmiset unohtavat, kun tulee uusia uutisia. Joku järkyttävä katastrofiuutinen vie huomion pois. Uutisoidaan jostain poliisin onnistumisesta. Laitetaan joku sijaiskärsijäksi, tuomitaan vaikka joku poliisi jostain mitättömästä rikkeestä ikään kuin todisteeksi siitä, että laillisuusvalvonta poliisissa toimii. En koskaan ennen ole edes ajatellut, että poliisi toimisi näin hävyttömästi, väärin ja rikollisesti kuin tämän tapauksen osalta on tullut ilmi. En halua uskoa, että kaikki poliisina toimivat olisivat täysin moraalitonta roskasakkia. Rehellisesti ja päivänvalon kestävästi toimiminen tuossa järjestäytyneessä roistoporukassa voi arvatenkin olla kuitenkin hyvin vaikeaa. Poliisin tekemiä rikoksia pimitetään ja niiden tutkinnat estetään, vain vallitsevan epärehellisen systeemin vastustamisesta rangaistaan.

Onko poliisin toiminta muuttunut vai onko jo pitkään harjoitetun toiminnan luonne vain tämän jutun myötä selvinnyt minulle… niin tai näin, poliisin epärehelliseen ja rikolliseen toimintaan tulee puuttua.

Suhteellisuudentajuttomuus

Media vaikenee täydellisesti Alibin ja Hymyn artikkeleissa paljastetuista Auerin rikosasioiden läpi runnomisen järkyttävistä varjopuolista. Media vaikenee, mikä siihen on syy. Pelko? Mikä mediaa pelottaa vai pitäisikö kysyä ketä media pelkää?

Netin keskustelupalstoilla käydään samaa paikallaan junnaavaa väittelyä samojen nimimerkkien käymänä kuin tähänkin asti. Nimimerkkien huolen aiheena on nyt lähinnä se, onko joku syyllistynyt rikokseen koskien Alibin ja Hymyn paljastuksia. Huolta aiheuttaa erityisesti lasten oikeusturva ja oikeus yksityisyyteen. Onhan huoli lapsista jaloa ja kunnioitettavaa, tosin vain silloin, kun se on aitoa. Jos lapsen oikeusturvan nimissä ajetaan omia iljettäviä päämääriä tai peitellään omia asiattomia motiiveja, ei sillä ole pienintäkään moraalista arvoa.

Parhaillaan hovioikeuskäsittelyssä olevassa rikosasiassa asianomistajien henkilöllisyys on määrätty salassa pidettäväksi ja syykin on ymmärrettävä. Minun nähdäkseni Hymyn nimenomaista salaista oikeudenkäyntiä koskevassa paljastusjutussa ei kuitenkaan paljasteta yhdenkään asianomistajan henkilöllisyyttä. Jutun viesti menee niiltä lukijoilta täysin ohi, jotka miettivät vain kostonhaluisesti, mistähän rikoksesta voitaisiin jutun julkaisija tuomita. Minut halutaan luonnollisesti myös tuomita – ihan mistä vaan. Kaikki, jotka puolustavat tässä asiassa totuutta ja oikeudenmukaisuutta, halutaan nähdä lasten oikeuksia loukkaavina vaikka tilanne on täysin päinvastainen. Lasten oikeus on elää maailmassa, jossa oikeus toteutuu ja jossa aikuiset kantavat vastuun joka tilanteessa. Lasten oikeus on elää omassa kodissaan, omien vanhempiensa kanssa, jos vanhemmat eivät ole syyllistyneet sellaisiin rikoksiin, joka olisi sille esteenä. Lapsilla on oikeus oikeisiin satuihin ja mielikuvituskertomuksiin, jotka oikein oivallettuna kertovat opettavaisen totuuden eri asioista ja luonnonvoimien välisistä suhteista. Oikeat sadut päättyvät aina moraalisesti oikein. Niin toivoisin tämäkin todellisen mielikuvituskertomuksen päättyvän.

Oikeasti huolissaan minusta tulisi olla poliisin, syyttäjien, asiantuntijoiden ja oikeuslaitoksen toiminnasta. Vallankäyttö valheellisin keinoin on kammottavaa ja sotii kaikkea oikeustajua ja moraalia vastaan. Olettaisi edes sen olevan iloinen uutinen, ettei näitä seitsemään lasta olekaan kohdeltu julmasti vaikka kolme heistä mahdollisesti niin kuvitteleekin tai on saatu niin uskomaan. Iloinen uutinen luulisi olevan myös se, etteivät Anneli ja Jens olekaan syyllistyneet hirvittäviin rikoksiin näitä lapsia kohtaan. Murheellinen uutinen on taas se, että syytteitä voidaan ajaa ja saada läpi tuomioistuimissa kyseenalaisin perustein, perheitä tuhota ja syyttömiä istuttaa vankilassa ilman, että he ovat itse antaneet siihen aihetta.

Vai onko mediahiljaisuudessa kysymys siitä, mitä Mikko Niskasaari on pohtinut jo aiemmin artikkelissaan Virkavaltaa & Mielivaltaa (Voima 9/2010):

Media vaikenee

Syyttäjät estävät poliisien virkarikosten tutkinnan & poliisit estävät syyttäjien virkarikosten tutkinnan. Molemmat luottavat siihen, että kansalainen uupuu pyörityksessä. Mediaa ei kiinnosta. Se on maan tapa.

Poliisien ja syyttäjien virkarikokset eivät olisi niin yleisiä, ellei media vaikenisi niistä niin visusti. On helppo nähdä, että aihe on medialle tabu, mutta paljon vaikeampi on sanoa miksi. Muutamia mahdollisia syitä:

1. Rikosuutisten painoarvo on nykyään suuri, erityisesti iltapäivälehdissä, eikä tietolähteitä kannata suututtaa. Poliisilta ja syyttäjiltä saa keskeneräisistä jutuista ylimääräistä tietoa, kun välit ovat hyvät. Välit pysyvät hyvinä, kun vaikenee poliisien rikoksista.
2. Myytti nuhteettomasta poliisista on pitkälle median luomus. Sen romuttaminen merkitsee sen tunnustamista, että lukijoita on aiemmin petetty.
3. Lukijoiden ja katselijoiden pelätään suuttuvan, jos myytti romutetaan.
4. Toimittajien ammattitaito ei riitä. Moniko toimittaja on lukenut edes poliisi- ja esitutkintalain?
5. Poliisin virkarikosten osoittaminen edellyttää tiedon lisäksi myös paljon aikaa, vaivaa – siis rahaa, eivätkä mediayhtiöt halua sellaiseen satsata.
6. Eivät varsinkaan, jos työ iskee omaan nilkkaan – palaa kohtaan yksi

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-9/virkavaltaa-mielivaltaa

Lapsen etu

Onko kiistellympää aihetta kuin lapsen etu? Mielipiteitä siitä mikä milloinkin on lapsen edun mukaista, on lähes yhtä monta kuin on mielipiteen esittäjiäkin. Kuka tietää satavarmaksi (eikä satakunnanvarmaksi), mikä kenenkin lapsen etu missäkin tilanteessa on? Lapsen etu on ollut tässä vuosisadan erikoisimmassa rikosasiassa mukana keskustelussa aivan alusta asti. Milloin mitäkin kirjoittelevat nettikeskustelijat ovat surutta pitäneet näitä lapsia varsin aktiivisesti esillä nettijulkisuudessa. Kun Alibi sitten julkaisi totuudenmukaista tietoa asiassa, heräsi yllättäen näiden samaisten nettikeskustelijoiden huoli näistä samoista lapsista, heidän yksityisyydestään, lapsen edusta ja julkisuuden kiroista. Nettimoralistit heristelevät etusormea ja peräänkuuluttavat lasten oikeuksia, joita itse ovat koko ajan polkeneet täysin armotta.

Mikä sitten on lapsen etu tässä nimenomaisessa tapauksessa? Onko lapsen edun mukaista, että lapsi elää valheellisen kauhutarinan uhrina vai olisiko lapsen edun mukaista vapauttaa lapsi tästä taakasta ja alkaa tervehdyttää hänen muistojaan menneestä elämästä vastaamaan hiukan enemmän todellisuutta? Lapsen etua mietittäessä ei pitäisi olla kyse oikeassa olemisesta tai paremmin tietämisestä. Ongelmat ratkeavat yleensä helpoimmin jonkinlaisen vertailevan pohdinnan kautta. Aina ei ole valittavana parasta mahdollista ratkaisua, joskus kaikki vaihtoehdot ovat jollakin tapaa huonoja ja silloin pitää valita se lapsen kannalta vähiten huono.

Uskoisin jokaisen olevan yhtä mieltä ainakin yhdestä periaatteesta. Lapsen edun mukaista ei ole joutua mukaan tällaiseen prosessiin, ei julkisuudessa eikä edes kaikessa hiljaisuudessa. Lapsia ei tulisi riepotella ja heidän elämäänsä repostella julkisuudessa. Alaikäinen on aina aikuista haavoittuvampi suhteessa julkisuuteen. Lapsi ei myöskään välttämättä osaa arvioida kertomustensa vaikutuksia omaan tai läheistensä elämään. Lapsi tarvitsee erityistä suojelua, jota aikuisten tulee hänelle antaa.

Tilanne kuitenkin on nyt tämä valitettava, koska mopo on karannut pahasti viranomaisten käsistä. Lapset todella ovat uhreja tässä asiassa. Lapsen etua tulee miettiä olemassa oleva tilanne huomioon ottaen, mikä juuri tässä todellisessa ja mutkikkaaksi paisuneessa sotkussa on kunkin lapsen edun mukaista. Valheessa eläminen saattaa olla hetkellisesti helppo ratkaisu, mutta kokemuksesta tiedetään, että ihminen janoaa totuutta, etenkin oman elämänsä suhteen. Sitä taustaa vasten en voi mitenkään uskoa, että Annun lasten edun mukaista voisi olla, että he eläisivät keinotekoisessa uhrin roolissa, joka ei perustu todellisiin tapahtumiin ja kokemuksiin. Näen sen ainoastaan vahingollisena. Ajattelen samoin kaikkien lasten osalta sekä lasten, jotka uskovat jotain hirveää heille tapahtuneen että lasten, jotka eivät hirveyksistä mitään tiedä.

Alibin juttua ja julkisuuden vaikutuksia tulee verrata siihen julkisuuteen, joka tällä asialla on ollut jo aiemmin, tulee olemaan ja on olemassa koko ajan. Vertailussa tulee ottaa huomioon se, kumpi on lapsille vahingollisempaa; väärien tietojen, uskomusten ja olemattomien pelkojen ruokkiminen ja vahvistaminen vai totuuden kertominen, syiden selvittäminen ja ymmärryksen edistäminen. Lapsia ei tule syyllistää, eikä sitä Alibin jutussakaan tehdä. Lapset ovat olosuhteiden uhreja ja selviytymiskeinot on etsittävä olemassa oleviin olosuhteisiin sopiviksi. Oikeastaan ainoastaan lapset ovat toimineet viisaasti (huom. suhteessa omaan tilanteeseensa). Aikuiset taas ovat olleet ihan pihalla ja täysin vieraantuneita elämästä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. En tiedä onko salaisen materiaalin julkistaminen lapsen edun mukaista toimintaa, mutta siitä olen varma, että vallitseva tilanne ei sitä ainakaan missään tapauksessa ole. Siitä olen satavarma.

Persona non grata

Mihin oikeastaan oikeudessa tarvitaan ns. luonnetodistajia? Ei kai ketään voida tuomita rikoksesta hänen luonteensa ja persoonallisuutensa vaan tekojensa perusteella. Mitä hyötyä tuomioistuimelle on siitä, että syytetyn läheisiä ystäviä ja sukulaisia tai etäisiä sukulaisia ja vihamiehiä tai naapureita kuullaan siitä, millainen henkilö syytetty on heidän arvionsa mukaan luonteeltaan?

Ymmärrän hyvin, että asianosaisia ja rikosasiasta jotain vähänkin tietäviä kuullaan oikeudessa, mutta siinä kohtaa putoan kärryiltä, kun monta päivää putkeen kuunnellaan kuinka hieno ihminen syytetty on tai miten ikävä ja vastenmielinen hän on luonteeltaan. Jos jotakuta syytetään törkeistä lapsiin kohdistuneista pahoinpitelyistä ja raiskauksista, niin minusta sillä ei ole pienintäkään merkitystä, onko henkilö jonkun mielestä luonteeltaan aivan kamala vai tosi herttainen, teot ratkaisevat rangaistavuuden. Jos rikoksia ei näytetä toteen, ei rangaistusta voi langettaa myöskään huonon luonteenlaadun perusteella. Samoin, jos rikos on näytetty toteen, ei pidä jättää tuomitsematta ketään sillä perusteella, että hän on jonkun mielestä ihana ihminen ja hurmaava persoona.

Jotta oikeudenkäynnissä käsiteltäisiin puhtaasti sitä, onko rikos tapahtunut vai ei ja onko syytetty tekoon syyllinen vai ei, voisivat syyttäjät näyttää esimerkkiä ja luopua kaikista taktisista luonnetodistajistaan. Viittaan niihin todistajiin, jotka tarkoitushakuisesti on valittu juurikin sillä perusteella, että luonnehdinnat syytetyistä olisivat mahdollisimman negatiivisia. Todistajat, joilla ei itse asiaan ole mitään sanottavaa, voitaisiin jättää väliin ja oikeudenkäynti lyhenisi huomattavasti. Tällöin ei puolustuksenkaan tarvitsisi kutsua ketään todistamaan sitä, että syytetyt ovat aivan normaaleja tavallisia tolkullisia ihmisiä. Tuomarit voisivat keskittyä täysillä olennaiseen eli näytön arviointiin ja mielikuvitus ei ehkä alkaisi laukata niin kuin poliiseilla ja syyttäjillä ikään.

Venyttämällä oikeudenkäyntiä kutsumalla kymmenittäin itse rikosasian ratkaisemisen kannalta tarpeettomia henkilöitä kuultavaksi, saadaan salattuun oikeudenkäyntiin vielä lisää mystiikkaa. Samalla annetaan ymmärtää, että asia on todella monimutkainen, prosessi raskas, ratkaisun tekeminen vaikeaa ja niin monia ihmisiäkin on pitänyt kuulla.

Todistaja on yleensä velvollinen kertomaan oikeudelle, mitä tietää rikoksesta. Luonnetodistajat taas eivät tiedä varsinaisesti mitään itse väitetystä rikoksesta vaan ainoastaan väitetystä rikoksentekijästä. Todistajan on ehdottomasti puhuttava totta. Todistajaa, joka valehtelee tai tietoisesti salaa jotakin asiaan vaikuttavaa, voidaan syyttää perättömästä lausumasta. Koska perätöntä lausumaa, etenkin toisen persoonan arvioinnista, ei ole kovinkaan helppo näyttää toteen, on riski todistajien muunnellun totuuden puhumisesta melkoinen. Tästäkin syystä luonnetodistajien merkitys oikeudenkäynnissä on kyseenalainen. Tuomioistuin sitten uskoo mitä tahtoo ja ketä tahtoo ja ottaa luonnetodistajien antamat mielikuvat syytetyistä huomioon ihan miten tahtoo.

Mitä teit tänään? Onko sinulla ALIBI?

Minulla on – vihdoinkin asiallista ja rehellistä tietoa tästä vuosisadan sotkusta. Pahin manipuloija ja valemuistojen istuttaja on kukas muu kuin poliisi. Viranomaiset ovat härskisti käyttäneet hyväkseen hätääntyneitä lapsia. Suomessa luotetaan poliisiin – pitää ihmetellä, mihin enää tämän jälkeen perustamme luottamuksen.

Missä oikeutta oikeastaan käydään ja kuka lopulta langettaa tuomiot? Oikeudenkäyntiin on nimetty henkilöt, joiden tehtävä on ratkaista syytteet – mutta kuka oikeastaan vastaa siitä, millaiseksi tuomio muodostuu. Esitetäänkö syytteet ja todistelu pelkästään oikeussalissa vai muodostuuko käsitys tapahtumista myös muuta kautta. Vakuuttuvatko tuomarit oikeudenkäynnissä esitetystä näytöstä vai luottamuksesta poliisiin, syyttäjiin, poliisin luottoasiantuntijoihin ja heidän kyseenalaiseen ammattitaitoonsa? Kenellä oikeastaan on valta vaikuttaa tuomioiden sisältöön?

Esitutkintalaki. 49 §. Esitutkinnasta on tiedotettava siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi ja ettei kenellekään tarpeettomasti aiheuteta vahinkoa ja haittaa. Lähes poikkeuksetta rikosuutiset ovat peräisin poliisilta. Muiden kuin poliisin tiedotus rikosasioissa onkin ehkäisty melko tehokkaasti laissa. Esitutkintalaki 48 §. Jos esitutkinnassa läsnä olevalle henkilölle ilmaistaan muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja, jotka eivät ennestään ole hänen tiedossaan, tutkinnanjohtaja voi kieltää häntä ilmaisemasta niitä sivullisille esitutkinnan aikana. Tällainen salassapitomääräys on nykyisin pääsääntö. Pakkokeinon käyttö saattaa päättyä hyvinkin pian em. määräyksen antamisen jälkeen, mutta salassapitomääräys on siis edelleen voimassa rajoittamassa mm. syytetyn ja hänen puolustajansa mahdollisuuksia osallistua rikosasiaa koskevaan keskusteluun. Päätös salassapidosta tuntuu velvoittavan vain toista osapuolta. Julkisuussäännökset eivät aina ole kovinkaan tasapuolisia, vaikka equality of arms on korkeimman oikeudenkin mukaan rikosasioiden osatekijä. 1)

Media kilpailee rikosuutisista. Kohujuttuihin valitaan näkökulma. Usein se tarkoittaa, että jokin lehti maalailee kauhukuvia syytetystä ja lopulta kauhistelee tuomitun rangaistuksen lievyyttä. Syyttömyysolettama on mm. kilpailun myötä menettänyt sille kuuluvan arvon. Jatkuvasti suurimmatkin sanomalehdet kömmähtelevät ottamalla kantaa syyllisyyskysymykseen. Kaikki tapahtuu ”saatujen tietojen perusteella” eli ainakin vihjaillaan, että syyllisyyskäsityksen takana olisi julkisuudessa olleita paremmat tiedot. Syyttömyysolettama näyttäisi rajoittuvan usein vain siihen, onko pidätetty teon tehnyt, ei lainkaan siihen, onko rikosta ylipäätään tapahtunut. 1)

Alibi kunnostautuu kertomalla totuuden. Mikko Niskasaaren kirjoitus on asiallista, elämän läheistä ja niin järkyttävän totta. Poikkeuksellista tämän nimenomaisen tapauksen uutisoinnin osalta. Jutun loppukaneetista päätellen, ensi viikolla viimeinenkin HYMY hyytyy kansalta, joka pimeydessä vaeltaa. Uskooko kukaan enää, että on lottovoitto syntyä Suomeen, jossa poliisi on ystävämme.

1) Markku Fredman; Rikosasioiden julkisuus, Oikeus 3/2002

Väsytystaistelu ja taisteluväsymys

taistelu

Syyttäjät käyvät väsytystaistelua Annua vastaan paremman näytön puutteessa. Toivoen, että Annu murtuu ja tunnustaa väitetyt teot, siitä huolimatta, vaikkei niitä olekaan tehnyt.

Olisiko oikeus silloin toteutunut? Tyydyttäisikö ihmisiä lynkkaustuomio, joka ei perustu totuuteen? Elävätkö ihmiset siinä harhassa, ettei tällaista voisi koskaan sattua omalle kohdalle?

Annulta on viety kaikki ihmiselle tärkeä. Mies on murhattu ja lapset vieraannutettu ja käännytetty äitiään vastaan. Lukuun ottamatta yhtä, joka taas joutuu kärsimään siitä, että pysyy totuudessa. Annulta on viety työ ja tulevaisuuden mahdollisuudet. Häneltä on riistetty vapaus. Hänestä on maalailtu karmeaa kuvaa kauhujentalon emäntänä. Häntä solvataan perusteettomasti ja täysin vapaasti. Annua on yritetty lannistaa ja uuvuttaa systemaattisesti. Toiminta on ollut niin totaalista, että se olisi voinut onnistua. Hyvin läheltä on pitänyt, ettei Annu ole antanut periksi. Ainut asia, mikä pakottaa jatkamaan taistelua totuuden puolesta, ovat lapset. Lasten takia Annu ei voi antaa periksi vääryydelle.

Näinä hetkinä, kun väsytystaistelu on johtamassa taisteluväsymykseen ja epätoivo yrittää vallata mielen, muistan erästä ystävääni entisestä elämästäni Tampereelta, joka myös joutui taistelemaan rakkaan lapsensa takia viranomaisia vastaan. Toivottavasti sinulla Anne on asiat nyt mukavasti! Annen voimabiisi:

”Tuulisina öinä kun en saa unta, menen usein rantoja mittaamaan.
Narkoosissa nukkuu jo valtakunta, herätäkseen narkoosikarapulaan.
Sinä heräät huolissas minne lähdin. Tulet rantahiekalle vierellein.
Taivas meitä tuijottaa sadoin tähdin. Mietin mitä laulua äsken tein..
En laula hellyydestä. Sut painan rintaa vasten.
En rakkaudettas kestä maailman lasten ikävää.
En luovu taistelusta. En vaikka hylkäisitte.
Oon täynnä odotusta – en pettää saata elämää.”

Hector, Tuulisina öinä (Kadonneet lapset -78)

Syyttäjä vaihtoon

Auerin epäillyistä törkeistä väkivalta- ja seksuaalirikoksista alusta asti esitutkintayhteistyötä poliisin kanssa tehnyt syyttäjä Jouko Saario Länsi-Suomen syyttäjänvirastosta on ilmoittanut vetäytyvänsä jutusta, kun syyteharkinta oli aivan lopuillaan. Syynä ovat puolueettomuusepäilyt, jotka syntyivät, kun Saario antoi tammikuun lopulla julkisuuteen lausunnon, joka koski vielä syyteharkinnassa ollutta uutta epäiltyä rikoskokonaisuutta. Syyttäjä antoi Iltalehdelle lausunnon, jonka mukaan ”näyttää siltä, että syytteet nostetaan” ja että ”todennäköisesti syytteiden rikosnimikkeet tulevat olemaan samat kuin epäilyvaiheessakin”. Auer-jutun syyttäjän vaihtaminen oli jo valtakunnansyyttäjäviraston harkinnassa. Syyttäjä Saario veti kuitenkin omat johtopäätöksensä keskusteltuaan oman esimiehensä, Länsi-Suomen syyttäjänviraston päällikön Kalle Kyhän kanssa. 1)

Syyttäjän ulostulo, syyteharkinnan ollessa vielä kesken, herättää kysymyksiä syyteharkinnan puolueettomuudesta ja rikoksesta epäillyn oikeusturvasta. Syyttäjät ovat yleensä hyvin tarkkoja siitä, etteivät he ennakoi tulevia syyteratkaisuja puoleen eivätkä toiseen. Valtakunnansyyttäjänviraston mukaan syyttäjän lausunto oli ennenaikainen ja syyttäjien tiedotusohjeen vastainen. Viraston mukaan syyttäjät voivat lausua syyteharkinnan lopputuloksesta vasta syyteharkinnan valmistuttua. 2)

Kihlakunnansyyttäjä Jouko Saario siis rikkoi syyttäjien tiedotusohjetta lausumalla julkisuudessa syyteharkinnan ollessa vielä kesken, että syytteet nostetaan. Kysymykseksi jää, miksi Saario menetteli näin, vaikka valtakunnansyyttäjänvirasto on aiemminkin vaihtanut syyttäjää aivan samasta syystä. Oliko kyseessä jonkinlainen taktinen veto ja kenen toimesta?

Kysyin Jouko Saariolta, miksi hän luopui syyttäjän tehtävästä tässä rikosasiassa. Kysyin häneltä, onko mikään olettamukseni lähelläkään oikeaa? Kerroin olettavani, että…
1) teit tietoisesti virheen, jotta sinun ei tarvitse ajaa syytteitä, joihin et itsekään usko
2) teit tietoisesti ja jonkun pyynnöstä virheen, koska sinut haluttiin jutusta sivuun, koska juttuun haluttiin syyttäjä, joka tiedetään jo entuudestaan piittaamattomaksi esim. poliisien tekemistä rikoksista
3) teit virheen puhtaasti vahingossa tai tietämättömänä ohjeistuksesta

En tietenkään tule saamaan tähän vastausta, enkä sitä odotakaan. Poliisin nokkimisjärjestystä nykyisin paremmin tuntien, Saario ei voi vastata kysymykseeni, jos aikoo jatkossakin tehdä töitä syyttäjänä.

Mutta sitten itse asian ytimeen, haluttiinko Saario vaihtaa vai halusiko Saario itse vetäytyä jutusta? Itse luulen, että Saario haluttiin vaihtaa. Yksi syy vaihtoon on aivan ilmeinen. Saario oli jo luvannut, että puolustus saa hankkia omat lausunnot lapsista toisilta asiantuntijoilta. Kun syyttäjä meni vaihtoon, tämä oikeus tietysti evättiin puolustukselta. On ironista puhua epäillyn oikeusturvasta ja sen vaarantumisesta, kun juuri Saarion toiminta oli ainakin asiantuntijalausuntoja koskien puolueetonta ja objektiivista, niin kuin kuuluu. Hänen haluttiin tekevän virhe, jonka johdosta puolustuksen ”oikeusturva vaarantui” ja hänen oli vetäydyttävä jutusta. Todellisuudessa puolustuksen oikeusturva heikkeni merkittävästi, samalla hetkellä, kun syyttäjä vaihtui.

1) SK24.fi 8.2.2012
2) SK24.fi 30.1.2012

Kuusirannan pettämätön logiikka

Kuusiranta

Päivän lööppijulkkis Pauli Kuusiranta on ilmiömäinen päättelyn mestari. Murhapaikalta löytyneen vieraan miehen DNA:n omistajaa etsittiin 1800-luvulta asti, mutta sopivaa henkilöä ei vain löytynyt.

Mitä tästä voi päätellä? Minun päättelyni on, että tekijää ei onnistuttu löytämään. Kuusirannan mukaan taas tekijä ei voi olla kukaan muu kuin Anneli Auer. Siitäkin huolimatta, ettei myöskään Annun DNA sovi tuohon halosta löytyneeseen harvinaiseen miehen DNA:han. Kuusirannan päättelyketju on vailla vertaa. Kun oikeaa tekijää ei löydetä, ei rikoksen ratkaisemiseksi ole muita vaihtoehtoja kuin alkaa syyttää talossa varmuudella murhahetkellä ollutta leskeä. ”Satakunnassahan ei yksikään henkirikos ole jäänyt ratkaisematta sitten sotien jälkeen”, enkä enää epäile yhtään, miksi ei.

Iltalehden jutusta ei täysin selvästi käy ilmi, onko poliisikaan aivan varma, onko erikoinen kromosomi vain Lahden perimässä vai myös huppumiehen. Ei kai vaan ole käynyt niin, että Kuusirannan kunnia olisi kokenut kolauksen hänen johtamansa rikospaikkatutkinnan arvosteluista Ulvilan murhaa koskien. Arvostelut ovat olleet ilmeisen perusteettomia, koska Kuusiranta kuitenkin onnistui tutkinnanjohtajana löytämään sen ainoan mahdollisen syyllisen. Vaikka tiedämmekin hänen ansionsa jutun ”ratkaisussa” olevan yhtä tyhjän kanssa – Annu kun ei ole murhaaja.

Media pelkää leimautuvansa puolustuksen asianajajaksi, eikä siitä syystä uskalla julkaista mitään oikeaa tietoa asiassa, vaikka sitä heille tarjoillaan. Poliisin puolesta puhujaksi leimautumisesta taas ei ole mitään pelkoa, se leima on jo moneen kertaan ansaitusti annettu.

Kuusirantaa, Santaojaa ja kumppaneita koskeva tutkintapyyntö on Länsi-Uudenmaan kihlakunnansyyttäjä Tapio Mäkisellä työn alla. Hän kertoi syksyllä, että kestää ainakin loppuvuoteen päättää, käynnistetäänkö asiassa esitutkinta. Ei ole osunut silmiin mitään uutista tähän liittyen. Mäkisellä kestää ilmeisesti hieman pidempään harkita ylittyykö syytä epäillä kynnys Kuusirannan ym. edesottamuksissa. Mäkisellä on vaikea tehtävä. Koskaan ei tiedä mitä siitä seuraa, jos astuu väärän henkilön varpaille. Varoittavia esimerkkejä on jo annettu.

”On matalan ja alhaisen mielen merkki, kun joku tahtoo olla samaa mieltä massojen tai enemmistön kanssa vain siksi, että enemmistö on enemmistö. Totuus ei muutu sen perusteella, uskooko ihmisten enemmistö siihen vai ei.” Giordano Bruno

Toivotan mukavia eläkepäiviä Paulille.

Ne ei tiedä mitä me tiedetään

Poliisit/syyttäjät: Tilakuuntelusta on yritetty väen väkisin löytää jotain todistetta murhaoikeudenkäyntiin, mutta pirullista, kun sieltä ei löydy mitään syytettä tukevaa. Syyttäjien KKO:lle tekemän valituslupahakemuksen liitteenä oli tilakuuntelu, jossa Annu sanoo ”ne ei tiedä mitä me tiedetään…” ja tätä syyttäjät pitävät osoituksena syyllisyydestä. Kummallista, että poliisille ja syyttäjille pitää vääntää kaikki rautalangasta vaikka tämänkin keskustelun viesti on aivan ilmeinen. Annu selittää lapselle, että poliisit yrittävät selvittää isin murhaa ja poliisit eivät tiedä varmuudella, että talossa on ollut ulkopuolinen murhaaja, koska eivät ole sitä omin silmin nähneet toisin kuin Annu ja vanhin tytär. Poliisit eivät tiedä mitä Annu ja tytär tietävät ja tuntuu että, eivät haluakaan tietää. Tai tietävät, mutta eivät usko. Tai uskovat, mutta eivät jostain syystä halua toimia sen mukaan.

Sosiaaliviranomaiset: Tuntuvat olevan täysin poliisin talutusnuorassa, ilman kykyä omaan itsenäiseen ajatteluun. No, nekään ei tiedä mitä me tiedetään, eivätkä ole piirun vertaa kiinnostuneita tietämään. Lasten suojelemisen nimissä voidaan toimia miten tuhoisasti tahansa.

Media: Rahastaa tilanteella, jossa mediaa ei kiinnosta tietää mitä me tiedetään. Media pitää kiinni suhteistaan poliisiin, joka vuotaa tarvittaessa sellaista sopivaa materiaalia, joka myy. Ei kannata purra ruokkivaa kättä. Sellainen on suomalainen itsenäinen ja vapaa media. Täysin riippumaton, paitsi tietysti rahasta ja vallasta.

Nettiväittelijät: ”Tietävät”, että me ei tiedetä mitä me tiedetään ja sekös heitä harmittaa. Se ei oikeastaan harmita minua.

Ja me, jotka tiedämme, emme saa kertoa kenellekään mitään mitä me tiedetään. Salailusta pitävät hyvän huolen kaikki viranomaiset, jotka eivät haluaisi meidän tietävän sitä kaikkea, mitä me tiedetään. Jonain päivänä sen tietävät kaikki.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä

Olin kirjoittamassa blogijuttua, jossa ihmettelen, miksei Ulvilan murhan tutkintaa aikanaan siirretty KRP:lle. Koska asiassa tuli esille poliisiylijohtaja Mikko Paateron nimi, ajattelin, että olisi reilua antaa hänelle mahdollisuus kommentoida ennen kuin kirjoitan asiasta. Ja hyvä niin, koska muutama virhe tuli Paateron vastauksessa oikaistuksi. Onneksi poliisin hallinnossa ei ole resurssipulaa, joten sain vastauksen viestiini kahdessa tunnissa, onhan tämä blogi siinä määrin tärkeä asia.

BergKirjoitin Paaterolle:

”Hei, olen Anneli Auerin ystävä ja kirjoitan aiheesta blogia. Koska kirjoitan asioita, jotka koskevat myös sinua, niin kysyisin, haluaisitko kommentoida seuraavaa asiaa.

Kun murhasta oli kulunut noin 3 kuukautta, ehdotti silloinen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti jutun siirtämistä KRP:lle. Juttu oli osoittautunut tavanomaista vaikeammaksi eikä tutkintaryhmä ollut päässyt tekijän jäljille. Ehdotukseen suostuttiin. Silloinen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero kuitenkin puuttui asiaan. Paatero perui jutun tutkinnan siirron KRP:lle ja määräsi Joutsenlahden jatkamaan tutkinnanjohtajana. Joutsenlahti kertoo, ettei ole koskaan ymmärtänyt, miksi Paatero ei halunnut tämänkaltaista juttua KRP:n tutkittavaksi.

Mikko Paatero halusi pitää tutkinnan Porin poliisilla eli “omilla pojillaan”, mutta miksi. Jälkeenpäin on helppo viisastella, että päätös oli väärä, mutta mielenkiintoista olisi tietää, miksi siirto KRP:lle ei tuolloin tuntunut Paaterosta oikealta vaihtoehdolta.”

Paatero

Paatero vastasi:

”En jaksa muistaa asiassa käytyjä keskusteluja mutta keskustelin luonnollisesti Porin poliisipäällikön kanssa ja päädyttiin siinä vaiheessa ettei siirtoa tehdä vaan tehdään hyvää yhteistyötä KRP:n kanssa. Minä en tutkinnanjohtajamääräystä Joutsenlahdelle ole koskaan antanut. Kyse on tällaisessa asiassa aina se, että poliisiyksikkö ratkaisee tutkinnanjohtajan. Kyse ei varmaankaan silloinkaan ollut ammattitaidosta vaan resursseista, joista keskusteltiin. Jälkiviisaus on aina parasta viisautta mutta mikä seikka olisi taannut että KRP olisi selviytynyt tutkinnanjohtajatehtävistä paremmin, koska yhteistyötä asianomaiset yksiköt joka tapauksessa koko ajan tekivät.”

Jos ymmärrän viestin oikein, Paatero siirtää vastuun asiassa osittain poliisipäällikkö Timo Vuolalle. Toisaalta Paatero ei pidä KRP:tä sen ammattitaitoisempana kuin Porin poliisia, joten vaikka siirto olisi tehty, ei  hänen mukaansa olisi mitään takuita paremmasta lopputuloksesta. Ja ns. lopputuloshan asiassa on täysi katastrofi, murhaajaa ei ole löytynyt ja nyttemmin ei enää edes etsitä. Vuola kommentoi 10.5.2012 SK24.fi sivustolla poliisille esitettyä kritiikkiä eikä Paateron tavoin näe mitään ongelmaa Ulvilan murhan tutkinnassa.

VuolaTimo Vuola, Satakunnan poliisipäällikkö:

”Erinomaista poliisityötä

Satakunnan Kansan kirjoituksessa 10.5. annettiin ymmärtää, että esitutkinta olisi Ulvilan surman tutkinnassa jotenkin epäonnistunut. Näin ei mielestäni suinkaan ole, kokonaan riippumatta siitä, mikä asian lopullinen tuomio aikanaan on.

Lain mukaan poliisin tehtävä ei ole ottaa syyllisyyteen kantaa, vaan selvittää asiat niin perin pohjin kuin mahdollista syyttäjälaitosta ja tuomioistuinta varten. Joidenkin hyvin vaikeasti selvitettävien rikosten tutkintaan saattaa kulua paljon aikaa ja voidaan tehdä vääriäkin ratkaisuja tai ”turhaa työtä”, se on ihan selvää ja myös inhimillistä.

Kokonaisuutena arvioiden poliisi on mielestäni tehnyt erinomaista työtä! Haluttaessa aina joku löytää arvosteltavaa ja ”jälkiviisautta” ja se suotakoon vapaassa yhteiskunnassa. Olen erittäin ylpeä poliisimiestemme valtavasta panoksesta, ammattitaidosta ja kunnioitettavasta peräänantamattomuudesta asian tutkinnassa!”

Paateron mukaan ei ole ollut kysymys siitä, ettei Porin poliisin ammattitaito olisi riittänyt. Kyllä Paateron omat pojat osaavat. Vuolakin on erittäin ylpeä poliisimiesten erinomaisesta työstä. Olen samaa mieltä Vuolan kanssa ainoastaan tuosta peräänantamattomuudesta, sen kunnioitettavuudesta olenkin jo eri mieltä.