Scozzari ja Giunta v. Italia

Pyydän lukijaa suhtautumaan käännökseeni skeptisesti. Olen käyttäytymistieteilijä, en juristi. Olen pitänyt kovasti EIT:n tuomari Zupancicin tavasta ajatella huostaanotoista ja perheasioista yleensä. Hänen kirjoittelunsa perustuu osin roomalaiseen oikeuteen ja Ihmisoikeustuomioistuimen luomaan tulkintaan. Olen molemmissa maallikko. Teksti on lisäksi jopa runollista ja ilmaisutapa monimutkainen.

Anu Suomela

Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio

Scozzari ja Giunta v. Italia

Valitukset nro 39221/98 ja 41963/98

Tuomio 13. heinäkuuta 2000
Tuomari Zupancicin yhtenevä käsitys

Olen täysin samaa mieltä tässä tapauksessa annetusta tuomiosta. Arvelin, että voisi olla kuitenkin hyödyllistä tehdä muutamia yleisiä havaintoja, koskien sellaisten tapausten prosessuaalisia erityispiirteitä, kuten tänään käsitelty on.

Tällaiset tapaukset kuten Scozzari ja Guinta v. Italia eivät ole muodoltaan paradigmaattisia oikeudellisia riita-asioita. Niissä ilmenee erityisiä ongelmia johtuen omasta doktriinistamme koskien pääsyä tuomioistuimeen, sekä lainsäädännöstä itsestään. Lähtien tapauksen Olsson v. Ruotsi (no. 1) tuomiosta 24. maaliskuuta 1988 (Sarja A no. 130) viimeaikaiseen tapaukseen Nuutinen v. Suomi (no. 32842/96, ECHR 2000-VIII), on ollut kokonainen sarja tapauksia koskien Artikla 8:aa, joka käsittelee perheoikeutta. Ne ovat tuoneet esiin erityisiä proseduraalisia ongelmia. Kuten tulemme havaitsemaan ne ovat suurelta osin tulosta siitä, että tuomiot, jotka koskevat perheoikeuden alaan kuuluvia riita-asioita, eivät ole luonteeltaan retrospektiivisiä. Esimerkiksi hankalat viimehetken tapahtumat tosiseikaston kehittymisessä velvoittavat Tuomioistuimen ryhtymään ensiasteen instanssina selvittämään faktoja ja jopa todennäköisyyden arviointiin.

Sen perusteella mitä tiedän, oikeudellinen teoria ei tarjoa valmiita ratkaisuja joihinkin uusiin kysymyksiin, joita käsittelen alempana.

Klassisessa oikeuskäsittelyssä on tietyt proseduuriset piirteet. Ensinnäkin, oikeuden päätös ja muutoksenhakukeinot tavallisesti ovat toisistaan riippuvia, toiseksi oikeudenkäynti on retrospektiivinen, eli se yleensä koskee vain menneitä tapahtumia (faktoja), kolmanneksi riita-asiaa koskevien laillisuuskysymysten polariteetin tulee olla monosentrinen, eli käsittelyssä on pääasiassa vain yksi asia, josta päätetään, neljänneksi juridisesti merkittävien tosiasioiden ja sovellettavan normin välillä on deontologinen jännite.

Niin sanottu ’lapsen etu’ ei ole riittävän spesifi, jotta se muodostaisi tavanomaisen juridisen aut-aut monosentrisen polariteetin. Tämä puoleltaan velvoittaa tuomioistuimen ryhtymään polysentrisiin valintoihin, eli valitsemaan aktiivisen parens patriae –roolin. Tämän lisäksi tämä tuomioistuimen aktiivin puuttuminen on jatkuvaa, joskus siihen asti kun lapsi on täysi-ikäinen.

Puolueettomuus, eli tuomioistuimen passiivinen osallistumattomuus, samoin kuin riita-asian parttien vastakkaiset roolit, johtuvat perhe-oikeudellisen lainkäytön erityispiirteistä. Esimerkiksi tuomioistuimen passiivinen puolueettomuus johtuu selkeästi vastapuolten välisestä polarisoituneesta vuorovaikutuksesta. Toisaalta tapaus on tässä mielessä ’valmis’ – viittaan tässä käsitteeseen ’valmis’ päätettävyyden doktriinin merkityksessä – kunhan se keskittyy yhteen tai kahteen olennaiseen seikkaan. Tämä keskittyminen, vaikka se heijastaa peilikuvana näyttötaakkaa, on kuitenkin sidottu menneeseen, eli se on kokonaan retrospektiivinen. Tuomion lopullisuus, jonka on oletettava olevan oikea (res judicata pro veritate habetur), riippuu todisteiden etukäteisestä olemassa olosta, eli juridisesta retrospektiivisyydestä. Kuten totesin Nuutisen tapauksen eriävässä mielipiteessäni, käsittelyn kuluessa molemmat partit voivat vaikuttaa myös tuomioon, pakkokeinoihin, tai pakkotäytäntöönpanoon.

Tämän lisäksi sovellettavan lain normin valinta liittyy juridisesti asianmukaisiin faktoihin (mennyt tapahtuma), sekä toisin päin, se mitkä faktat ovat juridisesti relevantteja riippuvat puoleltaan normin valinnasta. Tämä kaksisuuntainen prosessi edellyttää tosiseikastoa, joka on kristallisoitunut menneisyydessä, eikä siis sellaista, joka muuttuu kaiken aikaa. Tuomioistuimen normaali totuuden etsinnän funktio on tällaisten kristallisoituneiden faktojen harkitsemista ja arvioimista, ei esimerkiksi sen lausumista, ovatko ihmiset tulevaisuudessa sopivia ja hyviä toimimaan vanhempina. Epistemologisesti todisteita koskeva lainsäädäntö perustuu historialliseen metodiin, ei tulevaisuuden mahdollisuuksien arviointiin.

Sekä kansallisessa että kansainvälisessä muutoksenhakukäytännössä nämä ongelmat ovat vieläkin kriittisempiä. Tällaisessa tapauksessa muutoksenhakutuomioistuin joutuu tekemisiin viimeaikaisten tapahtuminen kanssa, jotka ovat seuraamusta alempien tuomioistuimien päätöksistä. Toisin sanoen valitustuomioistuimet joutuvat tekemään jatkuvaa arviointia katkaistujen perhesuhteiden mahdollisesta edistymisestä tai huonontumisesta. Valitustuomioistuin on näin ollen volens nolens mukana antaessaan uutta arvioita uusista faktoista (questiones facti). Se ei voi rajoittua, kuten se normaalisti tekisi, sen tosiseikaston käsittelyyn, jonka alempi tuomioistuin on kerännyt ja koonnut tapauskansioon, vaan sen on päinvastoin otettava vastaan myös viimeaikaisimmat tapahtumat. Tämä tekee valitustuomioistuimelle vaikeaksi rajoittaa toimintansa vain laillisuuskysymyksiin (questiones juris).

Vaikka ylin kansainvälinen vetoomustuomioistuin ei joudukaan tosiasiassa arviomaan ihmissuhteisiin liittyviä sensitiivisiä seikkoja, jopa se joutuu varsin hankalaan, mutta väistämättömään ja suoraan todisteiden arvioijan rooliin. Näin ollen ollaan tekemisissä todisteiden arvioinnin välittömyyden periaatteen kanssa. Tällöin vetoomustuomioistuimen on tarkennettava tapauksen monimutkaista ja kaiken aikaa muuttuvaa tosiseikastoa, joten väistämättä nousee esiin vaatimus asioiden tarkasta selventämisestä ja nimenomaan yksityiskohtaisesta juridisesta menettelystä.

Perhe-elämän koskemattomuuden suoja, ja meidän oma vahingonkorvauksia koskeva järjestelmämme eivät voi missään merkityksessä olla sidoksissa toisiinsa. Käsillä olevassa asiassa tuomion kappaleessa 249 korostamme toivettamme siitä, että Italian valtio ottaa käyttöön jonkun meidän tuomiotamme myötäilevän keinon ja yrittää korjata niin pitkälle kuin mahdollista Scozzarin perheen traagista tilannetta. Vaikka Italian valtiolla todellisuudessa on olemassa useitakin selkeitä mahdollisuuksia, millään niillä ei kuitenkaan ole enää tavanomaista quid pro quo –vaikutusta, joka sisältyy periaatteeseen restitutio in integrum. Ajan kuluminen, kun kyseessä ovat pienet lapset on peruuttamatonta ja korjaamatonta.

Mielestäni Tuomioistuin on ajan kuluessa tehnyt valtavan työn sekä löytääkseen viisaita ratkaisuja yksilöllisiin tapauksiin että luodakseen yleiset periaatteet ja säännöt koskemaan Eurooppalaisen perheoikeuden tiettyjä alueita. Case-law:n perusteella on nyt laajasti selvitetty, mitkä ovat allekirjoittajavaltion Euroopan ihmisoikeussopimuksen määrittelemät oikeudet ja velvollisuudet, tai vielä tarkemmin sanottuna, mitkä ovat tasapuolisuuden edellyttämät rajat perhesuhteisiin kajottaessa.

Näiden periaatteiden ja doktriinien yhteenvetona on ultimum remedium, eli kajoaminen on oikeutettua mikäli a) se on objektiivisesti lapsen edun mukaista b) on otettu tasapuolisesti huomioon vanhempien ja muiden sukulaisten oikeudet suhteutettuna lapsen etuun c) on selkeästi osoitettavissa, että on pyritty palauttamaan vanhempi-lapsi –suhde. On tarpeetonta lisätä d) on ollut oikeus kiireellisiin oikeuden päätöksiin, jotka perustuvat ensisijassa Sopimuksen Artiklaan 8, eivät niinkään Artikla 6 § 1:ään.

Nyt käsillä oleva asia nostaa kuitenkin esiin kaksi lisäseikkaa. Ensimmäinen on se, miten intensiivisesti ja jatkuvasti valtion viranomaiset on velvoitettu kontrolloimaan päätöksensä toimeenpanoa suhteessa niihin, joille he ovat luovuttaneet lasten huoltamisen. Toinen koskee lapsen ja vanhemman oikeutta saada Valtiolta sellaisia sijaishuoltoa, joissa ei ole moittimista.

Jälkimmäisen suhteen on ymmärrettävä, että laaja-alainen ja voimakas kajoaminen perhe-elämään ei ole oikeutettua, jollei sijaishuolto ole moitteetonta.

Sijaishoidon toteuttaminen voi johtaa jatkoriitaan vanhempien ja Valtion kesken, johtuen siitä alkuperäisestä päätöksestä, jolla perhe-elämään kajottiin. Tämä nostaa esiin kysymyksen vanhempien, lasten ja lähiomaisten jatkuvasta oikeudesta saada asiansa oikeuskäsittelyyn.

Valtio ei voi oikeutetusti kajota kaikkein perimmäisimpiin ihmissuhteisiin, jotka vallitsevat vanhemman ja lapsen välillä, jollei se ole halukas ja kyvykäs jatkuvasti muuttamaan sellaisia juridisia päätöksiä, jotka ylittävät res judicata –periaatteen sisältämän retrospektiivisuuden tapauksissa, joissa on kyse perhe-elämään kajoamisesta. Yksinkertaisessa avioerossa, kun parilla ei ole lapsia Valtion tuomioistuimet voivat yksinkertaisesti julistaa suhteen päättyneeksi ja mahdollisesti määrää yhdessä kertyneen omaisuuden jaettavaksi. Kuitenkin jos asiaan liittyy lapsia, joudutaan tekemään erittäin vaikeita ja ennusteellisia, pitkän tähtäimen päätöksiä heidän huoltamisestaan. Silti, vaikka lapsi olisi uskottu toiselle vanhemmalle, ei tällä päätöksellä ole lopullisuuden suomaa immuniteettia.

A friori, edes tapauksessa, jossa molempien vanhempien käytös on lapselle tuhoavaa, ei voida tehdä päätöstä, että perhe vain hajotetaan. Oikeudelta vaaditaan alkuperäisen sijaishuoltopäätöksen jälkeen jatkuvaa juridista sitoutumista. Perhetuomioistuimen toiminnan on oltava yksilökohtaista, koska tällaisesta asiaa ei missään merkityksessä voida pitää lopullisesti ratkaistuna, ei ainakaan ennen kuin lapsi on täysi-ikäinen. Tämän vuoksi, jos Valtio päättää sekaantua lapsen ja vanhemman väliseen, luonnostaan pitkäaikaiseen suhteeseen, sen on hyväksyttävä se, että sillä on jatkuvat tulevaisuuden parens patriae velvollisuudet ja vastuut.

Historiallisesti juridinen doktriini parens patriae perustui (väärään) olettamaan siitä, että perhettä koskevassa lainkäytössä yksilölliset ja nuorisorikostapaukset kuuluvat Valtion in loco parentis – periaatteella hoidettaviin asioihin, ja siksi riitaisa ’vihamielinen asenne’, joka on tyypillistä rikostapauksille ja myös yksityisoikeuteen, korvattaisiin Valtion in loco parentis ’ystävällisellä asenteella’. Juridisesti ilmaistuna tuolloin vallitsi kiistaton ennakko-olettamus ’ystävällisestä asenteesta’. Tämä ennakko-olettamus esti tehokkaasti pääsyn tuomioistuimeen.

Noin kolmekymmentä vuotta sitten parens patriae –doktriini romuttui monissa kansallisissa lainsäädännöissä, kun käsittelyssä oli ollut joukko perustuslain tulkintaan liittyviä tapauksia. Tuli juridisesti selväksi, että valtion määräämät valvojat (Valtion perustamat toimistot, joille lapset, mielisairaat ja nuorisorikolliset oli uskottu) olivat molempien sanojen suhteen kaikkein pahimpia. ’Ystävällisen asenteen’ ennakko-olettamuksen vuoksi lapset, mielisairaat ja nuorisorikolliset menettivät oikeuden lain takaamaan proseduuriseen ja aineelliseen oikeussuojaan, eivätkä todellisuudessa saaneet vastineeksi Valtion hoitoa ja huolenpitoa. Tämän seuraamuksena palautettiin omaan case-law:mme tiukka juridinen suoja – ’oikeus oikeudenkäyntiin’, ja luovuttiin naivista parens patrieae –ideologiasta.

Scozzari ja Giunta v. Italia osoittaa selkeästi, että Valtion on saatettava tasapainoon alkuperäinen kajoamisensa perhe-elämään sen suhteen mitä tulevaisuuden parens patriae velvollisuuksia se on alkuaan ottanut.

Tarkennettuna nämä velvollisuudet merkitsevät ensinnäkin perhetuomioistuinten velvollisuutta tasapuolisuuteen. Kun ne harkitsevat juridista kajoamista perheen ihmissuhteisiin, niiden on oltava varmoja, että Valtion tarjoama huolenpito on selvästi ja osoitettavasti parempaa, kuin se tilanne, jota tuomioistuin on korjaamassa. Toiseksi, kun kajoamisen perusteena on lapsi-vanhempi –suhde, näiden tuomioistuinten ex officio velvollisuudet säilyvät niin pitkään kunnes suhteet on palautettu. Kolmanneksi, loukatulla osapuolella on oltava jatkuva pääsy oikeuteen, mikä tarkoittaa sitä, että tuomioistuimen tulee olla valmis ratkaisemaan toissijaisia riitoja, jotka johtuvat alkuperäisestä oikeuden päätöksestä, jolla on kajottu lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen.

Tosin sanoen, jos Valtion tuomioistuimet ovat oikeudellisesti tai muutoin kyvyttömiä omaksumaan tällaista pitkäaikaista sitoutumista, niiden ei tulisi kajota asiaan.

Toisaalta tuomioistuimet eivät voi itse toimittaa lapsille päivittäistä hoitoa, ja siksi se uskotaan sosiaaliviranomaisille. Kuitenkin sen sosiaaliviranomaisen toimijan, jolle tuomioistuin on uskonut lapsen, tulee olla tuomioistuimen jatkuvan ex officio -valvonnan alainen.

Konfliktinratkonnan tiukkaa juridista vallankäyttöä, esim. valtaa ratkaista tulevia riitoja, jotka johtuvat alkuperäisistä huostaanottojärjestelyistä, ei saa jättää psykiatreille, psykologeille, sosiaalityöntekijöille, huoltolaitosten johtajille tms. Sijaishuoltojärjestelyt tuottavat usein joukon uusia konflikteja vanhempien ja sosiaaliviranomaisten välillä. Monissa muissakin Tuomioistuimen ratkaisemissa tapauksissa on tullut ilmeiseksi, että sosiaaliviranomaisilla on tapana riistää itselleen mielivaltaan perustuva päätöksenteko-oikeus, joilla he ylittävät lakiin perustuvan päätäntävaltansa. Epäilemättä tämä ongelma johtuu lapsen huoltoon ja huostaanottoihin liittyvästä tapausten ei-retrospektiivisestä ja ainutlaatuisesta luonteesta, jota selitin ylempänä. Kuitenkin lainsäädännön fundamentaalinen periaate edellyttää, että sekä lapsille että vanhemmille taataan oikeus saada asiansa oikeusistuimen käsittelyyn.

Näissä valituksissa on kyse liian merkittävistä asioista, jotta ne voitaisiin jättää sellaisten henkilöiden mielivaltaisesti ratkaistaviksi, joilla on valtuudet ainoastaan järjestää sijaishoitoa. Olettama siitä, että he toimivat bona fide, on voitava saada kiistää, eli se tulee voida saattaa oikeuden jälkikäteiseen arviointiin, ja asia on voitava tuoda sinne esteettä. Yllä mainittujen henkilöiden ratkaisut johtavat sijaisvanhempien, sosiaalityöntekijöiden, psykologien, sijaishuoltoinstituutioiden ym. toimittamaan nk. khadi-oikeuteen (khadi on muslimien sharia -oikeudenkäytössä oleva ratkaisutapa. suom.huom.). Näin ollen he eivät voi itse olla esittelemässä asiaa tilanteissa, joissa heidän omat päätöksensä ovat vanhempien kritiikin ja valituksen kohteena.

Proseduraalisesti tällaiset asiat on otettava käsittelyyn prima facie –periaatteen vuoksi, jos esitetyt seikat nostavat esiin oikeuden päätöstä vaativan ongelman, joka johtuu sijaishuoltojärjestelyistä.

Tämä seikka kuuluu lailla säädeltäviin asioihin. Perheoikeuden ovien tulee olla aina avoinna.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: