Money: Seksologia: Hyvä, paha ja ihmisoikeudet

Fil.tri. John Moneyn, John Hopkins University. Avausluento 13. Seksologian maailmankongressissa ’Sexuality and Human Rights’, Valencia 25-29.6.1997

Seksologia: Hyvä, paha ja ihmisoikeudet

Syntymästään, eli 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä lähtien seksologialla on ollut kaksi hattua. Toinen on ollut tieteen ja toinen uudistusliikkeen hattu. Sillä on edelleen nämä hatut, ja joskus ne sotketaan toisiinsa. Tämän välttämiseksi molemmilla toimintamuodoilla tulisi olla oma nimensä: Tieteen nimen tulisi olla seksologia ja uudistusliikkeen nimen seksosofia.

Esimerkiksi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä toista hattua kantoi syntyvyyden säännöstelyyn ja ehkäisypillerin kehittämiseen painottunut tieto ja teknologia. Toinen, täysin erilainen hattu kuului perhesuunnitteluun liittyvälle moraaliselle ja uskonnolliselle seksosofialle. Lopulta tiede jäi elämään huolimatta Vatikaanin jatkuvista valvontatoimista. Kuitenkin taistelua käydään edelleen abortin seksosofiasta, tulisiko abortin olla yksilön vai valtion päätettävissä kun on kyse väestöräjähdyksen hillinnästä.

Yksi ja sama henkilö voi kantaa molempia hattuja. Seksologian tieteenharjoittaja voi olla seksosofi, joka ajaa ihmisoikeuksia. Ei ole kuitenkaan olemassa tiedettä, joka käsittelisi ihmisen seksuaalisia oikeuksia, kuten ei myöskään ole tiedettä, joka käsittelisi yleisiä ihmisoikeuksia. Oikeudet kuuluvat politiikan, lain ja moraalin piiriin.

Vaikka tieteellistä seksologista tietoa voidaan hyödyntää seksuaalisista oikeuksista säädettäessä, tämä tieto yksin ei sisällä kriteereitä, joiden perusteella voitaisiin säätää seksuaalisista oikeuksista. Otetaan esimerkiksi meneillään oleva sosiaalinen, uskonnollinen ja poliittinen keskustelu homoseksuaalien oikeudesta laillisesti rekisteröityyn avioliittoon. Homoseksuaalien oikeuksia vastustava seksosofia vastaa ’Älä vaivaa minua tieteellisillä faktoillasi; olen jo muodostanut mielipiteeni’.

Ihmisen seksuaaliset oikeudet eivät viime kädessä määrity järkiperäisesti vaan järkeistämisen ja perinteiden mukaan. On olemassa sanonta, että oikeus on valtaa, mutta todellisuudessa valta on oikeutta. Ne, joilla on oikeus määritellä ihmisten oikeudet (tai niiden puuttuminen) ovat niitä, joilla on valta ja pakkokeinot. Pakkokeinot voivat olla poliittisia, taloudellisia, sotilaallisia tai poliisitoimia. Seksuaaliset oikeudet on taisteltava vastavoimilta. Ne ovat voitto, eivät lahja.

Niillä seksologeilla, jotka nykyään kantavat reformismin hattua ei ole yhteistä käsitystä siitä mikä on hyvää ja oikein ja mikä pahaa ja väärin. He seuraavat kellokkaita ja nykymuoteja, etenkin jos sillä ansaitsee palkkansa.

Williamsin vuonna 1980 ilmestyneen historiallisen katsauksen mukaan Mary Wilsonin tapaus vuonna 1874 johti New Yorkissa lapsiin kohdistuneen väkivallan ehkäisyä ajavan yhdistyksen perustamiseen. Mary oli joutunut väkivallan, hyljeksinnän ja julmuuden kohteeksi (Williams, G.J. Cruelty and kindness to Children: Documentary of a century, 1874-1974. In Traumatic Abuse and Neglect of Children at Home, Baltimore, Johns Hopkins University Press, 1980).

Seurasi vuosisadan mittainen hyväntahtoisen välinpitämättömyyden kausi. Sitten vuonna 1962 Coloradossa Kempe työtovereineen kiinnitti huomionsa pahoinpidellyn lapsen oireyhtymään, mikä johti lastensuojelulain säätämiseen vuonna 1974 (Kempe, C.H., Silverman, F.N., Steele, B.F. Droegemueller, W. and Silver, H.K. The battered Child syndrome, Journal of the American Medical Association, 181:17-24, 1962). Liittovaltion ja osavaltioiden rahaa alettiin jakaa paikallisille viranomaisille lastensuojelullisten olojen kohentamiseksi.

Virkaan kuuluva lapsiin kohdistuneen väkivallan ilmoittaminen aiheutti paradoksin, lastenlääkärit, lapsipsykologit ja sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät muuttuivat todellisuudesta poliisin agenteiksi. Syytteet kodeissa tai kouluissa harjoitetusta ei-seksuaalisesta pahoinpitelyistä ja hyljeksinnästä, sikäli kun ne uhkaavat myyttiä auktoriteetin pyhyydestä, menestyvät oikeudessa heikommin kuin syytteet seksuaalisesta hyväksikäytöstä, raiskauksesta ja insestistä.

Uhriteollisuuden uudeksi seksuaalireformismin haaraksi onkin muodostunut lapsiin kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön demonien metsästys, sen sijaan, että kiinnitettäisiin huomiota lasten pahoinpitelyihin ja hyljeksintään. Seksuaalirikosten viktimologia (uhriteoria) on luonut oman pseudologia fantasticansa, johon sisältyy satanistisia kulttimenoja ja lasten uhraamista. Kummankaan olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

Lisäksi ’varmistetaan’ aikuisena esiin tullutta, lapsuudenajan seksuaalista hyväksikäyttöä, jota ei ole koskaan tapahtunut. Väärien syytöksien kohteiksi joutuneita perheenjäseniä, päivähoitajia ja opettajia pidetään de facto syyllisinä kunnes heidät on todistettu syyttömiksi. Monia on pidätetty ja vangittu. Juridisesti ja inhimillisesti katsottuna heiltä on täysin riistetty heidän oikeutensa.

Tämä viktimologian vastenmielinen haara on syistä, joita ei ole täysin selvitetty, levinnyt erityisesti englantia puhuvissa ja protestanttisissa maissa. Samaan aikaan on tapahtunut suuri muutos siinä, että traditionaalisesta psykoterapiasta on siirrytty lääketerapiaan. Se sattuu samaan aikaan myös toisen suuren muutoksen kanssa, kun hoitoa on ryhdytty valvomaan ja vakuutusyhtiöiden maksamia hoitokorvauksia on vähennetty. Tämä on luonut joukon työtä tarvitsevia mielenterveystyöntekijöitä, jotka ryhtyvät poliisin agenteiksi.

Tämä lyhyt katsaus viktimologian kehitykseen opettaa, että se alkoi hyvää tarkoittavana ristiretkenä lasten oikeuksien puolesta, mutta potkaisi takaisin. Sitten sen hyvyys muuttui vähitellen pahuudeksi.

Jopa niin nuoria kuin kolmevuotiaita lapsia kiristetään antamaan vääriä todistuksia seksuaalisesta ja satanistisesta hyväksikäytöstä. Aikuisia aivopestään luomaan tarinoita lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ikään katsomatta näistä ihmisistä tulee loppuelämäkseen psykiatrian tuottaman paranoian uhreja. Niissäkin tapauksissa, joissa jotain lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan todentaa, psykiatria voi aiheuttaa pysyvän uhriksi joutumisen ja olla traumatisoivampaa kuin seksuaalinen tapahtuma sinänsä.

Viktimologia on myös osoittautunut kyvyttömäksi ehkäisemään sitä terveysriskiä, jonka paraphiliset nuoret ja aikuiset seksuaalirikolliset aiheuttavat lapsille ja nuorille. Myöskään lasten toisiinsa kohdistamaa seksuaalirikollisuutta ei ole kyetty ehkäisemään. Näiden ongelmien laajuutta kuvaa elävästi William E. Prendergast 1997 julkaistussa lasten ja nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa teoksessaan (Prendergast, W.E. Sexual Abuse of Children and Adolescent. New York, Continuum, 1997).

Viktimologian muuttuminen hyvästä pahaksi on voimakkaasti vaikuttanut siihen, että aikuiset eivät uskalla normaalilla fyysisellä tavalla osoittaa lapsille tai nuorille kiintymystään, ettei heitä syytettäisi seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei myöskään ole turvallista kertoa selväsanaisesti seksuaalisuuteen liittyvistä asioista seuraavalle sukupolvelle. Lapsilta itseltään on ryöstetty normaalien, terveiden seksuaalileikkien ja kokeilujen mahdollisuus ja ne ovat muuttuneet paheiksi.

Viktimologian muuttuminen hyveestä paheeksi on sisältänyt tietyn teoreettisen sivutuotteen. Freudin psykoneurooseja selittävä viettelyteoria on herätetty henkiin. Freud itse korvasi tämän teorian oidipaaliteorialla. Viettelyteorian mukaan psykoneuroosit johtuvat todellisesta, varhaislapsuudessa koetusta viettelystä, kun oidipaaliteorian mukaan ne johtuvat lapsen fantasioimasta viettelystä.

Viettelyteorian nykypäivän uudistetussa versiossa varhaislapsuudessa tapahtunut viettely aiheuttaa trauman, josta johtuvaa häiriötä nimitetään post traumaattiseksi stressihäiriöksi (PTSH). Seksuaalisessa PTSH:ssa traumaa ei havaita, koska se on tukahdutettu tai dissosioitu. Viktimologien interventiot perustuvat siihen ydinteoriaan, että trauman tulee palauttaa mieleen, tai ’todentaa’.

Seksuaalirikosten viktimologia on vain yksi osoitus monien joukossa siitä, että seksuaaliset oikeudet eivät noudata mitään yksiselitteistä oikean ja väärän tai hyvän ja pahan periaatetta. Sillä, mikä äkkiä katsoen saattaa näyttää yksinkertaiselta seksuaaliselta oikeudelta, saattaa olla arvaamattomia, monisyisiä seuraamuksia. Se mikä on yhdelle hyvää saattaa aiheuttaa toiselle pahaa. Esimerkiksi 60-luvun seksuaalisen vapautusliikkeen hyvä on muuttunut 80-luvun ennakoimattomaksi pahaksi, kun HIV/AIDS leviää.

Voidaan olla varmoja, että ei ole mitään mahdollisuutta ennustaa kaikkia niitä moninaisia seuraamuksia, joita aiheutuu yhden yksittäisenkin seksuaalisen oikeuden eteenpäin viemisestä. Saattaa jopa olla, että vain raaka vallankäyttö – ei rationaalisuus – oikaisee vääryydet. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei voitaisi luoda seksuaalisten oikeuksien tavoiteohjelmaa ja analysoida sen moninaisia ulottuvuuksia niin rationaalisesti kuin mahdollista ja mahdollisimman suureen yhteisymmärrykseen pyrkien. Maailman seksologiliitto voisikin luoda erityisen uuden hatun asettamalla seksuaaliuudistukseen paneutuvan erillisen työryhmän.

Seksuaalisten oikeuksien tavoiteohjelma tulee ilman muuta kohtaamaan maailmanlaajuista vastustusta kiihkomielisten, seksuaalista vanhoillisuutta puolustavien taholta. Tässä ohjelmassa tulee korostaa niiden oikeuksia, joilla ei ole äänivaltaa, eli erityisesti lasten, naisten ja kulttuuristen vähemmistöjen.

Seksologian tulee tarjota mahdollisimman yhtenäinen ja järkevä esitys siitä, mitkä ovat seksuaalisia oikeuksia ja mitkä eivät. Jos emme tähän pysty, emme ole ryhmä, joka voi kantaa seksuaalisen reformin uutta hattua, vaan tuotamme pelkästään kaaosta ja hämmennystä.

käännös Anu Suomela, tutkimuspäällikkö (emerita) Sexpo-säätiö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: