Underwager&Wakefield: Psykologinen ja lääketieteellinen todistelu

Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn

Anu Suomela (toim.) Sexpo / Edita 1997

Ralph Underwager fil tri

Hollida Wakefield fil.tri

PSYKOLOGINEN JA LÄÄKETIETEELLINEN TODISTELU LAPSEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN SELVITTELYSSÄ

Merkittävin lainkäytön alue, joka aiheuttaa aikuisille, lapsille, perheelle ja koko yhteiskunnalle todella huomattavaa vahinkoa on se, jossa vuorovaikutuk­sessa ovat oikeusjärjestelmä ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön kanssa tekemisiin joutuvat hallinnon ja sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaiset. Tämä järjestelmä on rakennettu luokittelemaan, onko seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtunut. Päätök­sen jälkeen alkaa seurausten vyöry, joka koskee armotta jokaista asianosaista ihmistä, laitosta ja sosiaalista järjestelmää. Mielestämme tässä järjestelmässä on enem­män kuin missään muualla näennäis­tiedettä ja väärinkäsityksiä siitä, mikä on tieteellistä ja mikä ei.

Juridiikan, tuomioistuimen, lääketieteen, psykolo­gian, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä eri virkaportaiden ammattilaiset tekevät tällä alueella enem­män virheitä ja toimivat typerämmin ja kehnommin kuin millään muulla yhteiskunnan alueella. Kun käsitellään syytteitä seksuaalisesta hyväksi­käytöstä, ammattikuntien välit kärjistyvät, syntyy karvaisempaa katkeruutta, voimakkaampaa­ tun­teenomai­suutta ja kehittyy syvempää eripu­raa­ kuin missään muualla (Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993­a).

Kuitenkin on yksi päämäärä – entistä suurempi tarkkuus – joka kaikkien tulisi hyväk­syä. Oikeusjärjestelmä, tiede, virkavalta ja yhteiskunnalliset instituutiot voivat pyrkiä eri päämääriin, mutta yksikään osapuoli ei voi kiistää sitä, miten tärkeä on lisätä ­ratkaisujen tarkkuutta. Siitä on ehdotonta hyötyä kaikille ihmisille. Tarkkuuden lisääminen yhteisenä päämääränä on sitäkin tärkeämpää, koska kaik­ki löytämämme tieteelliset analyysit päätyvät samaan lopputulokseen niiden virheiden tasosta ja laadusta, joita eri tie­teenalo­jen ­ja mielenterveysalan viran­omaiset tekevät. Virhe on suuri, tuomitta­va ja johtaa vääriin positiivi­siin löydöksiin – hyväksi­käyttöä nähdään siellä missä sitä ei ole. (Abel, Lawry, Karlstrom, Osborn & Gil­lespie, 1994; Altemeier, O’Connor, Vietze, Sandler & Sherrod, 1984; Cald­well, Bogat & Davidson, 1988; Gamb­rill, 1990; Horner, 1992; Horner & Guyer, 1991a, 1991b; Kotelchuk, 1982; Lind­say & Read, 1994; Melton, 1994; Milner, Gold, Ayoub & Jacewitz, 1984; Paradise, 1989; Realmuto, Jensen & Wescoe, 1990; Schachter, 1985; Starr, 1979; Wakefield & Underwager, 1988a; Zeit­lin, 1987).

Pienin suhdeluku on kolme vää­rää positiivis­ta diagnoo­sia yhtä oikeaa kohti, kun taas suurin suhdeluku on yli kaksisataa yhtä kohti. Horner ja Guyer (1991a, 1991b) ovat esittäneet suhdelu­vuksi kaksikymmentäyksi virheellistä positiivista diagnoosia yhtä virheellistä nega­tii­vista diagnoosia koh­ti. Näin suuri yksimielisyys kuudentoista vuo­den ajalta eri mais­sa, erilaisten käytäntöjen ja menetel­mien vallites­sa on tie­teessä harvinaista. Tuntuu vahvasti siltä, että tämä järjestelmä saa aikaan enem­män pahaa kuin hyvää. On todella pakottava tarve lisätä tarkkuutta arviointeja tehtäes­sä.

PÄÄTÖKSENTEKO ONGELMANA

Se tapa, miten päätöksiä tehdään määrää suhtautumisen lapsen seksuaali­sen hyväksikäytön epäilyihin. Ratkaisuja tehdään prosessin aikana monil­la eri tasoilla alkaen ensimmäi­sistä valinnoista, joita tehdään hyväksikäytön mah­dollisuuteen viittaavien tietojen pohjalta, lopulliseen tuomioon saakka, jossa ihminen todetaan syylliseksi tai syyttö­mäksi ja ratkaistaan, onko hyväksikäyttöä tapahtunut. Nämä päätökset ovat vaikeita ja seurauksiltaan kauaskantoisia. On tehtävä arvioita ih­misistä, tilanteis­ta, tapahtumista ja pääteltävä, mistä mikäkin johtuu ja miten eri ratkaisut vaikuttavat tulevaisuudessa.

Psykologi joutuu ehkä päättämään, hyväksyykö vai hylkääkö hän äidin väitteen, että kylvettäessään tytärtään tämän tultua yövierailulta isän luota – jota itseään oli lapsena hyväksikäytetty – hän huomasi tyttären sukupuolielinten alueen punottavan­. Kun äiti kysyi ei-johdattelevan kysymyksen, tytär sanoi: ’Isä teki sen!’. Psykolo­gi saattaa suositella hyväksikäytetyille lapsille tarkoitettua leikkiterapiaa, ennakoida tulevaisuutta ja neuvoa äitiä olemaan lähettämättä lasta keskiviikkoisille käyn­neille isän luo.

Virheitä voi tapahtua missä tahansa vaiheessa. Niitä voivat olla esimerkiksi: Virhe kuvauksessa, eli oli punotusta vaikka sitä ei ollutkaan; virhe määrittelyssä, eli satunnainen punehtuminen merkitsee hyväksikäyttöä, vaikka se ei välttämät­tä sitä merkitse; virhe syysuhteiden oletuksessa, eli lapsena hyväksikäytetyt aikuiset käyttävät hyväksi omia lapsiaan; virhe ennusteessa, eli ajatus että oivallukseen perustuva (insight-oriented), tunteita ilmaiseva leikkite­ra­pia hyödyttää seksuaalisesti hyväksikäytettyä lasta. Jos hyväksikäyttöä on todella tapahtunut, tällaisesta terapiasta ei ole todistettu olevan hyötyä. Jos taas sitä ei ole tapahtunut, siitä on todennä­köisesti lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Juuri ajattelutapa johtaa tarkkuuteen tai vir­heisi­in. Päätöksenteon prosessi on luonteeltaan sellainen, että se tarjoaa monia mahdollisuuksia virheisiin. Voi olla, että tietoa ei ole riittävästi tai se on väärää tai sitä ei hyödynnetä. Aina ei ymmärretä, miten sosiaaliset syyt ja ihmisten väliset suhteet vaikuttavat. Virheitä voi tapahtua päätöksentekijän henkilökohtaisten ominaisuuksien takia: esimerkiksi hän sietää huonosti moniselit­teisyyttä, on kunnianhimoinen, haluaa tulla hyväksytyksi jne.

Päätöksenteon tutkimus osoittaa kiistattomasti, että ihmisaivot eivät pysty käsittele­mään tietoa kovin hyvin (Meehl, 1993). Jopa verrattain yksinkertaisissa suoravii­vaisissa päätöksissä, joissa on rajallinen määrä tekijöitä mutta jotka vaativat ajatuk­sellisia valintoja, turvaudumme oikoteihin tai ennakko-olettamiin, joista monet tuottavat virheitä (Arkes, 1989; Crocker, 1981; Dawes, 1988; Einhorn & Hogarth, 1978; Kahneman & Tversky, 1979; Turk & Salovey, 1985). Yksinkertainen tosiasia on se, että kun tavallinen maalais­järki apunaan 25 markan taskulaskin laskee empiirisesti hankittuja tietoja, tulos on paljon parem­pi kuin omat loistokkaan vaistonvaraiset, oivaltavat ja luovat subjek­tiivi­set aavistuksemme. (Dawes, Faust & Meehl, 1989).

 MIKÄ ON TIETEELLISTÄ?

Kun asianajaja arvioi tieteel­lis­tä tietoa, hän etsii ajamaansa ratkaisua tukevia tapauk­sia, tutki­muk­sia, kokeita ja mielipiteitä ja hän olettaa, että vastapuoli esittää vastakkai­sia tapauksia, tutkimuk­sia, kokeita ja mielipiteitä. Sitten kiista ratkaistaan sen perus­teella, kumman osapuolen asiantunti­jat ovat arvostetumpia tai kuka osaa esitellä asian vakuutta­vammin tuomi­oistuimelle.

Useimmat tiedemiehet ymmärtävät, että tieto on lisääntyvää. Keräämme kaiken aikaa uutta tietoa aikaisemman päälle, ennen kuin sen täsmällisyydestä on päästy yksimie­lisyyteen. Emme ehkä koskaan saa käsiimme täydellistä tietoa jostakin ilmiöstä, mutta meidän on tehtävä ratkaisumme kaikkein tinkimättömimpien tieteellisten todisteiden pohjalta. Se merkitsee sitä, ettemme luota sellaisiin tapausselostuk­siin, fraaseihin, kokemuksiin ja hienoihin teorioihin, joiden pohjalla on vain vähän tai ei ollenkaan empiiristä tietoa.

Psykologian alueella käyttö­kelpoiset käytän­nön sovellutuk­set on johdettu testatuista ja toistettavista tieteellisistä tutki­muksis­ta, joissa on käytetty tieteellisiä metodeja. Valitettavasti nykyään kukoistavat pseudotiede ja huonosti tehty tiede. Ihmiset ovat oppineet ajattelemaan psykologisesti ja uskovat siksi nykyajan muotihullutuksiin ja katteettomiin väitteisiin. Psykologian avulla kaikki luonnistuu, joten laihdu hypnoosinauhalla, opi kiinaa nukkuessasi ja toteuta itseäsi paukuttamalla rumpua metsässä.

Tieteellinen psykologia edistyy tekemällä systemaattisia havaintoja, jotka tukevat joitain käsityksiä ja joiden perusteella toisia käsityksiä hylätään. Tiede kehittyy kumulatiivisesti varmistamalla systemaattiset havainnot julkistamisen kautta. Löydökset esitellään siten, että muut voivat toistaa, arvostella tai laajentaa niitä tai hylätä ne. Tästä prosessista selviytyneitä käsityksiä voi pitää käyttökelpoisina. Jos yksikin tutkimustulos osoittaa käsityksen vääräksi, sille on annettava enemmän arvoa kuin niille, jotka ehkä tukevat sitä (Meehl, 1978). Kyse ei ole vain lukumääristä, minkä myös Yhdysvaltain Korkein oikeus myönsi Daubert vastaan Merrill Dow -oikeudenkäynnissä (61 U.S.L.W. 4805, 113, S Ct 2786, 1993). Tämä päätös on ensiarvoisen tärkeä kriteeri sen suhteen, mikä on tieteellistä vääräksi osoittamista ja mikä toistettavuutta.

Psykologia on sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten ainoa tieteenala. Psykiatreja ja sosiaalityöntekijöitä ei ole koulutettu tiedemiehiksi ja -naisiksi eikä psykiatrian ja sosiaalityön käytännön työ ole tiedettä (McHugh, 1994; Saari, 1994). Valitettavasti kliinik­kojen käytännössä harjoittama psykologia on ottanut eron psykologiasta tieteenä, ja alan luotettava tieteellinen tutkimus vaikuttaa vain vähän tai ei ollenkaan käytännön työtä tekeviin (Campbell, 1994; Dawes, 1991; Stricker, 1992). Dawes (1989) kuvailee tämän eroamisen tulosta:

’APA:n (American Psychological Association) toiminnan tärkeä vaikutin on ollut saada suuri yleisö vakuuttuneeksi siitä, että sen ammattia harjoittavilla jäsenillä on aivan erityistä asiantun­te­musta ja valtaa, mitä ei yksinkertaisesti ole olemassa… Psykologien ei tarvitse pelätä APA:n rangaistustoimia, kun he halukkaasti – ja kauhistuttavalla tavalla – esittävät oikeussa­leissa olettamuk­sia lasten hyväksi­käy­tös­tä, fyysisten todisteiden puuttuessa pelkkien haastattelujen, epäpätevien testien ja puutteelli­siksi osoittautuneiden testien perusteella. On aivan eri asia tavoitella ammatil­lista asemaa ja tuloja todellisen asiantunte­muk­sen pohjalta. Mutta jos niitä tavoitellaan todisteiden puuttuessa­kin – tai sellaiseen todistusai­neis­toon nojautuen, jota ei ole olemassa – tällainen asiantuntemus on yhteis­kunnallisesti vilpillistä’ (s. 14–15).

Oikeusjärjestelmän luottamus asiantuntijalausuntoon perustuu olettamukselle, että on todellista asiantuntemusta ja asiantuntijalla on tietoa, joka voi auttaa tuomioistuinta tekemään mahdollisimman oikean ratkaisun. Ellei asiantunte­musta ole, oikeudelle tarjotaan tieteen viitan alla runsaat määrät epäpäte­viä ja virheitä viliseviä mielipiteitä. Saattaa olla niin, että asianmukaisin ja hyödyllisin asiantuntijalausunto on se, joka osoittaa, ettei luotettavia todisteita ole kumpaankaan suuntaan (Meehl, 1989). Jos asiantuntijalta kysytään, onko tiedeyhteisö päässyt asiassa yksimielisyyteen, hän voi hyvällä omallatunnolla vastata myöntävästi: yleinen mielipi­de on olemassa, mutta se on väärä.

Samaan aikaan on välttämätöntä puolustaa sitä, mitä tieteellinen tieto vankasti tukee. Ei ole mitään hyötyä yrittää pitää yllä jonkinlaista tasapainoa, sanoa että toisaalta niin mutta toisaalta taas näin, jos on olemassa tietoa, joka osoittaa tiettyyn suuntaan. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittelyissä aletaan jo ottaa huomioon näkemykset vääristä positiivisista löydöksis­tä ja huoli vääristä syytöksistä.

 LAPSI TODISTAJANA

Lapsesta puhuttaessa ei koskaan pidä puhua hänestä uhrina. Jos syytetyn puolustus lähtee siitä, ettei hyväk­sikäyttöä ole ollut, silloin ei myöskään ole ollut rikosta, ja ellei ole rikosta, ei ole myös­kään uhria. Suostuminen siihen, että lapsi määritel­lään uhriksi, voi hienovaraisesti mutta vaikutta­vasti saada oikeuden uskomaan, että rikos on tapahtunut.

Jos sosiaali- ja terveydenhuollon työnteki­jä lausunnossaan tai muistiin­panoissaan puhu­u lapsesta uhrina se osoittaa, että hänellä on ennakkokäsitys. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä arvioitaessa on välttämätöntä ymmärtää, millainen muisti on luonteeltaan. Tosiasia, että muisti on uudelleenrakentamista, rekonstruk­tiota, on yleisesti hyväksytty tiedeyhteisössä (Dawes, 1988; Goodman & Hahn, 1987; Loftus & Ketcham, 1991; Wakefield & Under­wager, 1994b, 1994c).

Ihmiset saattavat uskoa, että heidän muistinsa toimii ikään kuin heidän aivoihinsa olisi varastoitu videonauha, joka esitetään uudelleen. Kuiten­kin muistikuvamme määräytyvät suurelta osin tämänhetkisten usko­mus­temme ja tun­teidemme mukaan. Tämän rekons­truktioprosessin vuoksi ihmiset voi saada usko­maan vankasti sellai­seen, mitä ei ole koskaan tapahtunut.

Seksuaalista hyväksikäyttöä epäiltäessä lasta voivat haastatella yhä uudelleen aikuiset, jotka uskovat että hyväksikäyttö on totta. He saattavat tehdä johdattelevia kysy­myksiä ja tuottaa lapselle tietoa siitä, mitä olettavat tapahtuneen. He voivat jopa sanoa lapselle, että he tietävät hyväk­sikäytön tapahtuneen. Lapsi pannaan ehkä ’paljastustera­pi­aan’ (disclosure-based play therapy) ja häntä rohkaistaan työstämään yksityiskoh­taisesti hyväk­sikäyttöä. Tämän vaikut­tamisen avulla aikuiset voivat tahtomattaan roh­kaista lasta kertomaan epätosia tarinoita hyväksi­käytöstä, jotka voivat tulla osaksi lapsen muistia.

LASTEN HAASTATTELUT

Ammatillinen mielipide lasten alttiudesta sug­gestiivisille ja johdatte­leville haastat­teluille muuttui suuresti 1980-luvulla. Ensimmäisen kerran psykologi todisti asiantuntijana oikeu­­dessa vuonna 1896, kun Schrenk-Notzing todisti Mün­chenissä, että todistajat olivat suggestion vaikutuksen alaisia ja tuottivat ’retro­aktiivisia muisti­väären­nök­siä’ (Bartol & Bartol, 1987). Siitä läh­tien viime aikoihin saak­ka tämä on ollut vallitse­va käsi­tys lasten alttiudesta suggestiolle.

Sit­ten tapahtui käänne. Pienten lasten todistus hyväksyt­tiin ylei­sesti totuuden­mukaise­na, eikä vallitsevan käsityksen mukaan lapsia voinut johdatella tai ’valmentaa’ antamaan lausuntoja hyväksikäytös­tä, jota ei ollut tapahtu­nut. Uskottiin, että vaikka suggestii­visilla haastatteluilla lapsia voitai­siin johdatella tekemään toisarvoisiin pikkuseikkoihin liittyviä merki­tyk­settömiä virheitä, heitä ei voi johdatella antamaan lausuntoja keskeisen tärkeistä tapahtumista.

Kun tutkijat joutuivat tekemisiin aitojen tapausten kanssa ja tutki­vat haastattelujen videonauhoja, he huomasivat, että tähän käsitykseen perustu­va selvit­telytyö ei vastannut reaalimaailman tapahtumia. Sen vuoksi on tehty uusia tutkimuk­sia, jotka ovat ravistelleet tieteellisen mielipiteen yksimielisyyttä. Monet kirjoittajat ovat tutkineet muistin kehitystä, lasten kognitiivista ja moraalista kehitys­tä ja lasten sugges­tioherkkyyttä aikuisten sosiaaliselle vaikutukselle (Doris, 1991; Garbarino & ­­­­­­­­­­­­­­Stott, 1989; Lepore, 1991; Lindsay, 1990; Loftus & Ketcham, 1991; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c).

Paras yhteenveto on Steven Cecin ja Maggie Bruckin artikkeleissa sekä Amicus Curiae -kirjeessä, jotka esitettiin New Jerseyn Korkeimmalle oikeudelle tapauk­sessa New Jersey vastaan Michaels (Bruck & Ceci, 1994; Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993a, 1993b). Se että lapsia voi johdatella antamaan lausuntoja tapahtumista ja saada jopa usko­maan sellaiseen mitä ei ole tapah­tunut, ei välttämättä tarkoita, että lapset valehte­levat. Kyse on lähin­nä siitä, että heihin ovat vaikuttaneet aikuisen uskomukset. Tuoreet tutkimuk­set ovat tuottaneet dramaattista näyttöä siitä, missä määrin haastattelija pystyy johdattele­maan pieniä lapsia (Ceci, 1994; Ceci & Bruck, 1993a, 1993b; Ceci, Loftus, Leichtman & Bruck, 1994; Clarke-Stewart, Thompson & Lepore, 1989; Leichtman & Ceci, painossa; Thompson, Clarke-Stewart, Meyer, Pathak & Lepore, 1991).

Niissä tilanteissa, joissa lapsi lopulta todistaa, muisti on muodostunut muista­misen ja rekonstruktion yhdistelmästä ja siihen ovat vaikuttaneet kaikki haastattelut, keskus­telut ja terapia­istunnot, joita on käyty ennen todistajanlausuntoa. Mitä enemmän asia pitkittyy, sitä suurempi on sosiaalisen vaikuttamisen mahdollisuus ja sitä enemmän muisti voi olla rekon­struktiota eikä muistamista.

Tarkassa ja huolellisessa katsauksessaan Ceci ja Bruck (1994a) toteavat, että on olemas­sa useita tiedeyhteisön hyväksymiä päätelmiä, jotka täyttävät ’perinteisen Fryen testin mitta­puut’ (s. 431). Asianajajien tulisi olla perillä tämän artik­kelin sisällöstä. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilainen, joka ei tunne ja ymmärrä tämän alan olennaista tutkimusta, on äärimmäisen heikossa asemassa. ­­Cecin ja Bruckin (1993a) kolme tärkeintä päätel­mää ovat: ’Ennen kaikkea on syytä todeta, että päinvastoin kuin jotkut ovat väittä­neet… sugges­tioherkkyys vaihtelee huomattavasti iän mukana; alle kouluikäiset ovat huomattavan paljon alttiimpia suggestiolle kuin kou­luikäiset lapset ja aikuiset’. (s. 432).

Ceci ja Bruck toteavat myös, ettei kirjallisuus tue väitettä, etteivät lapset olisi sugges­tioherkkiä keskeisten tapahtumien suhteen: ’Kirjallisuuskatsauksemme viittaa siihen, että lapsia todellakin voidaan johda­tella kerto­maan vääriä ja epätarkkoja tarinoita ratkaisevan tärkeistä ja omakohtaisesti koe­tuista tapah­tumista.’ (s. 432). Seuraavaksi Ceci ja Bruck toteavat: ’Toinen tärkeä johtopäätös on se, että päinvastoin kuin on väitetty, lapset valehte­levat joskus, kun heillä on motivaatio siihen.’ (s. 433). Lopuksi he toteavat: ’Kahdesta yllämainitusta kohdasta huolimatta on selvää, että lapset – myös alle kou­luikäi­set – pystyvät muistamaan paljon sellaista, mikä on oikeudel­lisesti merkittävää.’ (s. 433).

He lisäävät, että on äärimmäisen tärkeää tutkia, missä olosuhteissa lapsi esitti ensimmäi­sen tarinansa: ’Jos lapsi tekee paljastuksen ei-uhkaavassa ja ei-sugges­tiivisessa ilmapiirissä ilman edeltä­viä toistuvia haastatteluja; jos lasta ennen todistamista tavanneet aikuiset eivät ole motivoi­tuneet vääristämään lapsen muistikuvia toistuvilla, voimak­kail­la sugges­tioilla, tai jopa suorastaan valmentamalla tätä, ja jos lapsen kertomus pysyy hyvin yhdenmu­kaisena tietyn ajan; silloin pientäkin lasta voidaan pitää kykenevänä esittämään paljonkin sellaista, jolla on oikeu­dellisesti merkitystä. Jonkin ehdon puuttuminen ei sinänsä tee lapsen todistusta oikeuskel­vottomaksi, mutta sen pitäisi saada oikeusistuin varuil­leen.’ (s. 433).

On tärkeä huomata, että vaikka pienet lapset voivat antaa oikeudellisesti käyttö­kelpoista tietoa, ongelmana on se, etteivät aikuiset osaa antaa heidän tehdä sitä (Garbarino & Stott, 1989). Lapset muis­tavat vähemmän kuin aikuiset (Lepore, 1991). Mitä vähemmän lapsen tuottama tieto on vapaata muistamista, sitä hanakammin haastattelija saattaa ryhtyä tekemään johdattelevia kysymyksiä, jotka voivat vääris­tää kertomusta.

Lisäksi pieni lapsi saattaa ymmärtää haastattelun eri tavoin kuin aikuiset ja yrittää kertoa sellaista, mitä hän uskoo haastat­telijan haluavan kuulla (Ceci, Ross & Toglia, 1987; Cole & Loftus, 1987). Hän voi vastata kysymyksiin, joita hän ei ymmärrä ja joista hänellä ei ole tietoa (Hughes & Grieve, 1983). Haastattelijan on rohkaistava lasta kertomaan omin sanoin, mitä on tapahtu­nut. Monet alan ammattilaiset ovat antaneet suosi­tuksia puolueettoman arvion ja ei-johdattelevan haastattelun tekemisestä (esim. Annon, 1994; Daly, 1991, 1992a, 1992b; Powell & Thomp­son, 1994; Quinn, White & Santilli, 1989; Raskin & Yuille, 1989; Slicner & Han­son, 1989; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c; White, 1990; Yuille, 1988).

Tiedeyh­teisö on päässyt yksimielisyyteen siitä, miten haastattelut tulisi suorittaa. Haastattelijan tulisi kysyä avoimia kysymyk­siä ja rohkaista lasta kertomaan vapaasti tarinansa. Häntä tulisi rohkaista kertomaan yksityiskohtia kysymällä esimer­kiksi: ’No, mitä sitten tapahtui?’. Painostusta ja pakottamista, johdattelevia kysymyksiä, vastaus­ten vali­koivaa palkitsemista ei saa käyttää.

Lasta ei pidä panna vastaa­maan kysymyksiin, joihin hän ei tiedä vastausta. Keskustelu­ja ’hyvästä’­ ja ’pahasta’ kosketuksesta ei pidä käyttää, koska ne ovat hämmentäviä ja mah­dollisesti johdattelevia. Kysymysten toistamista on vältettävä, koska se viestittää lapselle, että edelliset vastauk­set eivät ole olleet hyväksyttäviä. Johdattelevat kysymykset ja painostukseen turvau­tuvat haastattelut vaikuttavat sitä voimakkaammin mitä enemmän aikaa tapahtumista on kulunut, mikä on tyypillistä aidoille tapauksille.

Poole ja White (1991, 1993) toteavat, että lapset vastasivat täsmällisesti, jos asianmukainen avoin kysymys toistettiin heti tai viikon päästä tapahtumas­ta. Mutta kun kysymykset esitettiin uudel­leen kaksi vuotta myöhemmin, kysy­myksen toistami­nen lisäsi epätäsmällisyyttä. Lapset tuntuivat yksinker­taisesti sepittävän vas­tauksia, mistä kirjoittajat päättelivät, että vaikka lapset voi saada puhumaan kaukaisistakin tapahtumis­ta, menet­tely ei ole riskitön. Ei myöskään pidä olettaa, että lyhyitä muistijak­soja käyttävien tutkimusten tuloksia voi yleistää todellisiin tapahtumiin, joissa aikavälit ovat pitkät.

Yksi menetelmä haastatella lasta ja analysoida haas­tattelua on ’kriteeriperusteinen sisäl­lön analyysi’ / ’lausunnon pätevyysanalyysi’ (Criterion Based Content Ana­lysis/State­ment Validity Analysis, CBCA /SVA). Menetelmä perustuu olettamukselle, että jos kerto­muksen pohjalla on muisto jostakin oikeasta tapahtumasta, se eroaa sisällöltään ja laadultaan kerto­muksista, joiden pohjalla on keksittyjä, opittuja tai suggestion tuotta­mia muistoja.

Tämä menete­lmä edellyttää, että lapselta saadaan suhteelli­sen täydellinen lausunto mahdol­lisimman pian sen jälkeen, kun hän on paljastanut jonkin tapahtuman, ja haastattelu tulee tehdä niin, että se sallii mahdolli­simman paljon vapaata kerrontaa. Johdat­televia kysymyk­siä ja ehdotuksia ei tule käyttää. Haastattelu nauhoi­tetaan ja kirjoite­taan puhtaaksi myöhem­pää analyysia varten (Honts, 1994; Köhnken & Steller, 1988; Raskin & Esplin, 1991a; Undeutsch, 1989).

Tätä menetel­mää on tutkittu, mutta valtaosa tapaamis­tamme ammatti-ihmisistä ei ole käyttänyt sitä, ja todennetuissa tapauksis­sa haastat­te­lut ovat harvoin sujuneet näiden ohjeiden mukaises­ti. Suggestiivista haastat­telua ei voi analysoida tällä menetelmällä. Jos on käytetty tätä menetelmää, asianajajan kannattaa perehtyä tehtyihin havain­toihin ja kritiikkiin. Wells ja Loftus (1991) pohtivat riittääkö menetel­män empiiri­nen perusta erottelemaan kielellisen kyvyn yksilölli­set ja ikäkoh­taiset poik­keamat sellaisis­ta eroavuuksista, jotka ovat olennaisia oikeudellisen todistelun kannalta. Heitä huolestut­taa myös se, että oikeudet saat­tavat antaa menetelmälle liikaa paino­arvoa.

Kaikki lapsen haastattelut tulisi videoida tai ainakin äänittää, sillä nauha on ainoa keino dokumentoida riittävän tarkasti käytetyt menetelmät ja haastattelun aikana saatu tieto (DeLipsey & James, 1988; Goodman & Helgeson, 1985; Herbert, Grams & Goranson, 1987; Jenkins & Howell, 1994; Lamb, 1994a, 1994b; Raskin & Yuille, 1989; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994c).

Myersin (1994) raportoi­massa laajassa tutkimusprojektissa, jossa tutkittiin lasten todistuksia, päästiin selkeään yksi­mieli­syy­teen siitä, että lasten tutkimushaastattelut tulisi videoida. Videoinnin katsot­tiin saavan haastattelijat käyttämään asiallisia menetelmiä. Käytännössä videointi jää usein tekemättä. Monet syyttäjät eivät halua, että puolus­tus saa käsiin­sä nauhoja, niin että se voisi arvostella haastattelijan menetelmiä oikeu­dessa (Stern, 1992). Ei ole hyviä perusteita olla vähintäinkin äänittä­mät­tä haastatteluja – on vain huonoja perusteita. Ilman nauhaa ei voida tietää, mitä lapsi tai haastattelija sanoi.

Vaikka tiedeyhteisö on hyväksynyt tutkimushaastattelujen ohjesäännöt, niitä ei aina nouda­teta. Haastattelujen ja arviointien puut­teet voi tuoda esiin oikeuden­käyn­nissä. Oikeuden jäsenet ymmärtävät miksi tällaiset haastattelut ovat epä­luotettavia, kun ongelmat heille selitetään.

Tapauksen eteneminen ja haastattelijoiden menetelmät tulee tutkia huolellisesti (Wakefield & Underwager, 1988a; White & Quinn, 1988). On ensiar­voi­sen tärkeätä analysoida kaikki ne tilanteet joissa lapsen kanssa on puhuttu hyväksi­käy­tös­tä. Kun lapsi on joutunut käymään läpi useita johdattelevia ja pai­nostavia haastat­te­luja ja/tai ’paljastusterapiaa’, hänen muistikuvansa saattavat sekoittua niin, että on äärettö­män vaikea varmistua siitä, mitä todennäköisesti on tapahtunut. New Jerseyn Korkein oikeus New Jersey vastaan Michaels (642 A. 2d 1372) toteaa:

’Akateemisissa, ammatillisissa ja lainkäytön piireissä sekä oikeusis­tuimissa vallitsevan riittävän suuren yksimielisyyden pohjalta, katsomme voivamme vetää sen johtopäätök­sen, että painostusta käyttävien tai hyvin suggestiivisten kyselymenetelmien käyttö saattaa aiheuttaa merkittävän riskin siten, että kysely sellaisenaan vääristää lapsen muis­tikuvia tapah­tumista ja turmelee täten näihin tapahtumiin liit­tyvien kertomusten ja todistajanlausun­to­jen luotetta­vuutta.’ (s. 1379).

Heuristiset menetelmät ovat tietynlaisia psyykkisiä strategioi­ta, sääntöjä ja oikotei­tä, joiden avulla voi ratkoa tiettyjä ongelmia. Esimerkki heuristiikasta on olettamus, että auton pie­ninumeroinen rekisteri osoittaa, että sisällä istujalla on paljon rahaa tai valtaa. Ihmiset käyttävät erilaista heuristiikkaa säännöllises­ti, mutta siitä puuttuu usein empii­rinen pohja ja se voi olla jopa täysin väärää.

Joitakin päätöksenteon teorian tutki­muksen paljastamia heuristisia menetelmiä, jotka todennä­köisesti vaikuttavat tutkimus- ja haastattelu­prosessiin, ovat: tieteellisen perustutkimuksen tulos­ten liian vähäinen käyttö, voima­kas ennakkokäsi­tys, mahdollisten yhteyksien valikoiva muistami­nen, soveltamisen harha ja esimerkkien harha. Myös korrelaatiot ja syy-seuraus­suh­teet saattavat mennä sekaisin (Arkes, 1989).

 EPÄTIETEELLISISTÄ TUTKIMUSMENETELMISTÄ

Hyväksikäytön selvittelyissä lähdetään yleensä sellaisesta teoreettisesta viitekehyksestä, joka ei ole tieteelli­sesti pätevä. Tapaus tapauksen jälkeen asiantuntijatodistuksena esitetään spekulaa­tioita, joissa mikä tahansa todistaa tai tukee hyväksikäyt­töväitettä, mutta mikään ei todista sitä vastaan. Se, että tällaista todistusta ja lähtökohta­na olevaa teoriaa ei voida kumota, johtuu siitä, etteivät ne sisällä indikaattoreita, joilla voitaisiin osoittaa, että hyväksikäyt­töä ei ole tapahtunut. Näin päädytään vain hyväksikäyt­töä tukeviin johtopäätöksiin:

• Lapsi antaa lausunnon, jonka voidaan laajasti katsoen tulkita osoittavan hyväksi­käyttöä. Ennakko-olettama on, että lapset eivät valehtele hyväksikäytöstä eivätkä voi puhua asioista, joista heillä ei ole suoraa kokemusta. Näin ollen kaikki lausumat tulee ottaa tosina riippu­matta siitä, miten luotettavia ne ovat.

• Lapsi kieltää aluksi hyväksikäytön, mutta paljastaa sen ’paljastusterapian’ jälkeen. Lapsi kieltää aluksi, koska tarvitsee aikaa työstääkseen häpeän ja epävarmuuden tunteitaan ja luodak­seen luottamuksellisen suhteen terapeuttiin, jonka jälkeen hän tuntee itsensä riittävän turvalliseksi paljastaakseen hyväksikäytön. Tänä aikana on täysin oikein käyttää johdattele­via ja suggestiivisia kysymyksiä, painostusta ja vakuuttelua ja muita vaikuttami­sen keinoja, joilla autetaan lasta paljasta­maan kauhea salaisuutensa.

• Lapsi kertoo aluksi jonkin verran hyväksikäytöstä, mutta myöhemmin kieltää sen. Vaikka lapsi on kieltänyt hyväksikäytön, se on silti totta, koska hyväksikäyttäjä ja perhe painostavat häntä ja hän on peloissaan. Kieltämisen sanotaan olevan tyypillistä hyväksikäytetyille lapsille, koska heitä on vaadittu osoittamaan hyväksikäyttö todeksi.

• Lapsi paljastaa hyväksikäytön vasta vuosien kuluttua hyväksikäyttöepäilyjen jälkeen. Vaikka voidaan osoittaa, että paljastukseen on johtanut aikuisen voimakas sosiaalinen vaikutta­mi­nen, niin olettama on, että hyväksikäytetyille lapsille on tyypillistä olla paljasta­matta asiaa, jopa pitkälle keski-ikään asti.

• Lapsi paljastaa hyväksikäytön välittömästi epäilyjen herättyä. Lapsen katsotaan olevan niin hyväksikäytön rasittama, tai niin peloissaan, tai nyt niin turvalli­sessa tilanteessa, että voi paljastaa asian.

• Lääketieteellisessä tutkimuksessa löydetään sukupuolielinten alueen trauma, joka osoittaa hyväksikäytön. Lääketieteellisissä tutkimuksissa ei oteta huomioon, että samanlaisia fyysisiä oireita on sekä hyväksikäytetyillä, että ei-hyväksikäytetyillä lapsilla.

• Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei löydetä sukupuolielinten alueen traumaa. Kun hyväksi­käyttö kuitenkin yleensä käsittää vain sukupuolielinten hyväilyä, eikä sisääntunkeutu­mista, on tällainen löydös osoitus hyväksikäytöstä.

• Lapsi on rauhallinen ja yhteistyöhaluinen sukupuolielinten tutkimisen aikana. Lapsen uskotaan tottuneen hyväksikäyttökokemuksissa siihen, että sukupuolielimiä kosketaan ja tutkitaan­.

• Lapsi taistelee sukupuolielinten tutkimista vastaan tai joutuu pois tolaltaan. Tällainen lapsi on aikaisemmin traumatisoitunut hyväksikäytöstä ja sen vuoksi hän ei siedä, että kukaan koskee tai tutkii hänen genitaalejaan.

• Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei tule esiin löydöksiä, mutta lasta tutkimukseen saattava henkilö kertoo lääkärille hyväksikäyttöhistorian. Tällöin lääkäri, vaikkei fyysisiä löydöksiä­ olekaan, antaa lausunnon ’hyväksikäyttö historian perusteella’ sen mukaan, mitä lasta saattava aikuinen kertoi.

 LÄÄKETIETEELLISET TODISTEET

Syytteissä luotetaan huomattavan paljon väittämiin, joiden oletetaan olevan lääketieteellisiä todisteita. Usein sille, mitä esitetään lääketie­teel­lise­nä todistusaineistona tai lausuntona, annetaan perusteetonta arvoa. Hyväksikäytön selvittelijät eivät itse tutki lapsia fyysisesti eivätkä yleensä anna todistuksia näiltä osin, mutta lääkärin lausunto saattaa saada tulkitsemiseen tai terapiaan osallistuvan ammat­ti-ihmisen vakuut­tuneeksi siitä, että lasta on todellakin käytetty hyväksi. Kun mieli on tällä tavalla altis, ovat haastattelu ja arviointi todennäköi­sesti vinoutu­neita. Itse asiassa lääketieteellinen ’näyttö’ on paljolti vailla riittävää todis­tusvoi­maa ja epäspesifi. Hyväksikäyttösyytteet voivat kohdistua exhibi­tionismiin, hyväilemi­seen ja masturbointiin, jolloin fyysisiä todisteita ei oleteta olevankaan.

Kun syytetään anaalisesta tai vaginaalisesta penetraatiosta, lääkärin raportissa lukee usein ’löydökset viittaavat hyväksikäyttöön’ tai ’ovat tyypillisiä hyväksikäytölle’. Jos lääkäri esittää tällaisen väitteen, se on enemmän kuin mitä lääkärin pätevyydellä voidaan esittää. Lääkä­rei­tä ei kouluteta syy-yhteyksien arviointiin, tilastollisiin päätel­miin eikä todennäköi­syy­den lakeihin. Jos näitä mielipiteitä esiintyy lääketieteellisissä lausunnois­sa, ne eivät kuulu lääkärin, vaan koulutettujen tutkijoi­den ammattiin.­

Tieteelliset ja empiiriset tulokset eivät useinkaan tue niitä huomioi­ta, joita lääkärinlausunnoissa esitetään. Cantwellin tutkimus vuodelta 1983 esitetään joskus vieläkin tukemaan väitettä, että yli neljän millimetrin laajuinen emättimen aukko osoittaa hyväksikäyt­töä, vaikka väitteen paikkansapitävyyttä ei ole koskaan voitu empiiri­ses­ti osoittaa. Epämääräiset, moniselitteiset löydökset, kuten sukupuolieli­mien punotus, arvioi­daan ’viitteiksi’ seksuaalisesta hyväksi­käytöstä.

Lääkäri saa usein taustatiedot ihmisel­tä, joka tuo lapsen tutkimuk­siin ja toteaa sitten ’tapaushistori­an perusteella todettu seksuaalinen hyväksikäyttö’. Poliisi, sosiaali­työntekijät, syyttäjät, asianaja­jat ja terapeutit suhtautuvat näihin lausuntoihin vakavasti, ja niitä käytetään todisteina siitä, että lääketieteelli­nen tutkimus on vahvista­nut ­epäi­lyt. Lääketieteelliset löydökset ovat usein vääriä (Coleman, 1989). Paradise (1989) arvioi, että penetraatiomäärittelyissä 65 % arvioista osuu harhaan positiivisissa löydöksis­sä ja sormipenetraatiossa määrä on 73 %. Tämä herättää vakavia kysymyk­siä lääkärintutkimusten luotettavuudesta.

Viime aikoihin asti suurin vaikeus fyysisten löydösten arvioinnissa on ollut perustiedon puute, eli tieto siitä, miltä ei-hyväksikäytetty­jen lasten sukupuolielimet näyttävät. Nyt McCann kumppaneineen on kuitenkin tutkinut 267 esipuberteet­ti-ikäistä lasta, joita ei ole käytetty seksuaalisesti hyväksi (McCann, Voris, Simon, ja Wells, 1989, 1990; McCann, Wells, Simon & Voris, 1990).

He raportoi­vat ei-hy­väksikäytettyjen lasten otok­sessaan lukuisista epäspesifeistä löydöksistä, punoituksesta, hankautumista, halkeamista, arvista, kiinniliimau­tumista, koloista, paksunnoksista ja anaalisista löystymistä. Raportissa on myös pysty- ja poikkisuoria immenkalvon­mittauksia, jotka eivät vaihtele vain ikäryhmän vaan myös sen mukaan, millä menetelmällä ja missä asennossa mittaus on tehty.

Emans, Woods, Flagg ja Freeman (1987) raportoivat niin ikään, että immenkalvon aukon suuruus vaihteli suuresti tutkittujen lasten keskuudessa. He huomauttavat että sukupuolielinten löydök­set hyväksikäyte­tyil­lä tytöillä olivat samanlaisia kuin niillä ei-hyväksi­käyte­tyil­lä tytöillä, joilla oli emätintulehdusta, ulkosyn­nyttimien tulehdusta, verenpur­kauk­sia ja virtsaamishäiriöitä.

Edes sukupuoliteitse tarttuvat taudit eivät ole kiistaton osoitus hyväksi­käy­töstä. Vaikka yhdyntä on yleisin tartuntatapa, sairauteen voi olla muukin selitys (Wakefield & Underwager, 1988a). Testi voi olla myös epätarkka tai sopimaton. Aikuisille tarkoitettu klamydiatesti voi lasta tutkitta­es­sa tuottaa vääriä positiivisia tuloksia, koska se reagoi positiivi­sesti tiettyihin bakteereihin, joita normaalisti on lasten suolistossa (Fay, 1991). Ainoat spesifit ja selvät fyysiset löydökset, jotka osoittavat yh­dynnän ta­pah­tu­neen, ovat raskaus ja siemenneste emättimen tai peräaukon alueella. Kuten Krugman (1989) huomauttaa:

’Lääketieteellistä diagnoosia seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei voi tehdä pelkästään fyysisten löydösten perusteella. Lukuunottamatta tippuria, syfilistä tai oikeudellista näyttöä siemennes­teestä, seksuaali­selle hyväksikäytölle ei ole patologisia oireita.’ (s. 165–166).

Seksuaaliselle hyväksikäytölle ei ole olemassa diagnoosia. Mikään tautioppi ja tautinimistö ei sisällä tällaista diagnoosiluokkaa. Seksuaalinen hyväksikäyt­tö on tapahtuma, ei sairaus. Puhuminen seksuaalisen hyväksikäytön diagnosoimi­sesta on yhtä typerää kuin jos teho-osastolle tulleen potilaan murtunut sääriluu tai aivotäräh­dys diagnosoitaisiin auto-onnet­tomuudeksi.

Lääkäri, joka käyttää käsitettä diagnoosi puhuessaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, aiheuttaa sekaannusta; lääketie­teel­lisen tutkimusprosessin aikana kerätään kaikki merki­tyk­selli­set tiedot ja pyritään sulkemaan pois kaikki muut mahdol­lisuudet paitsi yksi ainoa.

 PSYKOLOGISET TUTKIMUSMENETELMÄT

Hyväksikäyttöä tutkivat käyttävät lasten haastatteluissa usein kestämättö­miä menetelmiä. Anatomiset nuket ovat yleisimpiä, mutta niiden ohella käytetään kirjoja, käsinukkeja, piirustuksia, projektiivisia kuvakortteja, muovailuvahaa, pelejä ja leikkiterapiaa (Kendall-Tackett, 1992). Mikään näistä menetelmistä ei pysty todistamaan luotettavasti seksuaalista hyväksikäyt­töä, eivätkä ne ole osoittautuneet riittävän päteviksi ja luotettaviksi, jotta niillä voisi tehdä minkäänlaisia tieteellisesti hyväksyttäviä arviointeja. Niiden käyttö on omiaan vääristämään lasten lausuntoja, varsinkin jos haastattelija rohkaisee lasta ’näyttelemään’. Näiden menetelmien käyttäjiltä tulisi vaatia tieteellistä todistusaineistoa, joka osoittaa niiden käytön oikeaksi ja asianmukaiseksi.

Anatomiset nuket

Vaikka eri ammattiryhmät käyttävät laajalti anatomisesti yksityiskohtaisia nukkeja (Boat & Everson, 1988; Conte, Sorenson, Fogarty & Rosa, 1991; Kendall-Tackett & Watson, 1992), ne ovat äärimmäisen kiistanalaisia, eivätkä tiedepiirit ole päässeet yksimielisyy­teen siitä, pitäisikö niitä käyttää vai ei (esim. Koocher et al., painossa; Yates & Terr, ­1988).

Hyväksikäytön tutkija on erityisen heikossa asemassa, jos mielipide tai johtopäätös seksuaalisesta hyväksikäytöstä pohjautuu lapsen tapaan käsitellä nukkeja. Jopa nekin ammattilaiset, jotka hyväksyvät nukkien käytön haastattelujen apuna, ovat ankaran kriittisiä käyttötapojen suhteen.

Esimerkiksi nukkien käyttöä puolta­vat Everson ja Boat (1994) toteavat: ’Vaikka sekä maallikko- että ammattipiireissä näyttää olevan laajalle levinnyt käsitys, että lopullinen diagnoosi seksuaalisesta hyväksikäytöstä tehdään tavallisesti sen perusteella, miten pieni lapsi käyttäytyy nukkien kanssa (Diagnostic Test Use = diagnostinen testi), nukkien käyttöä tähän tarkoitukseen eivät tue mitkään tarkastelemamme ohjeistot, ja käyttöön tulee suhtautua erittäin kriittisesti.’ (s. 113).

Amerikan Psykologiliiton anatomisten nukkien työryhmä (Koocher et al., painossa) toteaa, että nukkien käyttö on hyväksyttävää tietyin varauksin: ’Anatomisilla nukeilla ei psykologisena testinä ole sinänsä ennusta­vaa (tai jälkikä­tistä) todistusvoimaa’. ’Diagnostisia lausuntoja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei voi tehdä spontaa­nin tai ohjatun nukkeleikin pohjalta. Kliininen haastattelu ei ole leikkiä’. ’Alle nelivuotiaiden lasten kertomuksia tulkittaessa on syytä olla erityisen varovai­nen ainakin jos lapsi kertoo, että häntä on kosketeltu, sekä silloin kun on käytetty toistuvia ­­­johdattelevia kysymyksiä’. ’Suosittelemme nykyisen tiedon valossa, että APA (Amerikan Psykologiliit­to) harkitsee uudelleen, onko ylipäänsä päteviä nukkeihin perustuvia arviointi­menetel­miä ja ovatko ne yhä ehkä paras mahdollinen käsillä oleva käytännön ratkaisu tutkittaessa ajankoh­taista ja jatkuvasti esille tulevaa ongelmaa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ’Anatomisia nukkeja kliinisessä tutkimuksessa käyttäviä ammatti-ihmisiä tulisi kouluttaa tunnistamaan eri rotuja ja yhteiskuntaluokkia edustavien lasten välisiä normatii­visia eroja’.

Näitä ohjeita on noudatettu harvoin – jos koskaan – niissä sadoissa tapauksissa, jotka olemme tutkineet. Uskomme monien muiden tutkijoiden tavoin, ettei nukkeja pitäisi koskaan käyttää edes edellisillä varauksilla. Niiden käytöstä ei ole yhteisesti hyväksyttyjä standar­deja eikä vaadittavaa perustietoa (APA Council of Representatives = Amerikan Psykologilii­ton edustajisto, 1991). Nuket voivat toimia lapselle mallioppimisen ­välineenä (Wake­field & Underwager, 1988a; Underwager & Wakefield, 1990). Haastattelijoiden antama malli määritte­lee nukkien käsittelyn lapselle, kun ehdotetaan niiden riisumista (tai ne riisutaan lapsen puolesta). He pyytävät lasta näyttämään nukeilla mitä syytetty teki ja voivat jopa asettaa nuket yksiselitteisiin seksuaalisiin asentoihin lasta varten.

Vaikka jotkut tutkijat väittävät, etteivät nuket ole johdattelevia (esim. Everson & Boat, 1994), tutkimukset osoittavat, että jotkut ei-hyväksikäyte­tyt lapset käyttävät nukkeja seksuaalisiin leikkei­hin (Dawson & Geddie, 1991; Dawson, Vaughan & Wagner, 1992; Everson & Boat, 1990; Gabriel, 1985; Glaser & Collins, 1989; McIver, Wakefield, Underwager, 1989). Niissä tutkimuksissa, joissa väitetään näkyvän eroja seksuaalisesti hyväksi­käytetty­jen ja ei-hyväksikäytettyjen lasten tavassa käsitellä nukkeja, on perustavia metodologi­sia puutteita, jotka rajoittavat niistä tehtäviä johtopää­töksiä (Ceci & Bruck, 1993a; Skinner & Berry, 1993; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwa­ger, 1988a, 1989, 1994c; Wolfner, Faust & Dawes, 1993).

DeLoache, joka on tutkinut symbolisen ilmaisun kehitty­mistä (1995) huomauttaa, että perussyy anatomisten nukkien käyttöön, on usko, että nuket antavat lapsesta tietoa, jota tämä ei osaa tai halua ilmaista sanalli­sesti. Hän huomauttaa, että sen lisäksi ettei ole kunnon todisteita siitä, että nuket auttavat hyvin pienten lasten (kolmevuotiaiden ja sitä nuorempi­en) haastattelus­sa, niiden mukanaolo saattaa saada pienimmät lapset tuottamaan jopa vähemmän tietoa. Pienet lapset eivät ymmärrä pohjalla olevaa minä-nukke -yhteyttä, josta nukkeja käyttävät haastattelijat lähtevät. Lapset eivät osaa hahmottaa nukkeja itsensä vertaus­ku­vana, eivätkä siis kykene esittämään nukeilla omia kokemuksiaan. DeLoache kiteyt­tää: ’Tärkein löydös nukkien käytöstä pienten lasten tutkimisessa on, ettei ole hyviä todisteita siitä, että niistä on apua… Tutkimuk­seni… viittaa pikemmin­kin siihen, että nuken läsnäolo saattaa jopa häiritä kaikkein nuorimpien lasten kerto­muk­sia…’ (s. 178).

Levy (1989) on sitä mieltä, ettei mitään nukkeihin perustuvassa arvioinnissa olleen lapsen lausumia pidä kelpuuttaa todistusaineistoksi: ’Sananmukaisesti ei ole teoreettisia eikä empiirisiä perusteita vetää minkään­laisia johtopäätök­siä siitä, mitä tietyn lapsen nukkeleikki tarkoittaa. Lisäksi on mahdol­lista, että lasta arvioi ammatti-ihminen, joka toivoo hänen tunnustavan seksuaali­sen hyväksi­käy­tön; kun jotkut lapset tulevat käyt­täneeksi nukkeja tietyllä tavalla, se saa havainnoi­jan liian herkästi uskomaan, että lasta on käytetty hyväksi. Mielenter­veysalan ammatti­laiset ovat esittäneet – ja jos tämä hyväksy­tään – todennä­köi­sesti edelleen jatkavat kohtuutto­mien ja perusteetto­mien väitteiden esittämistä lasten nukkeleik­kien merkityk­ses­tä. Koska nukeilla on tarkoitus antaa sellainen tieteellinen näyttö, jota ympäröi ’erehtymät­tö­myy­den sädekehä’, nukke­leikkito­dis­tukseen sisältyvä viesti vaikuttaa tuomioistuimeen todennäköi­sesti paljon enemmän, kuin mikään muu vahvistama­ton kliininen asiantunti­jalausun­to.’ (s. 407).

Skinner ja Berry (1993) huomauttavat, ettei hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytet­ty­jen lasten leikeissä ole pystytty tunnistamaan selviä piirteitä, ja normien puuttuminen tekee kyseenalai­seksi nukkien käytön oikeudessa: ’Koska ei ole riittävästi todisteita, jotka tukisivat psykologisten mittausten mahdol­li­suuksia anatomisilla nukeilla, tällaisten nukkien käyttö lapsen seksuaalisen hyväksikäy­tön todentami­sessa on kyseenalaista… Lisäksi ottaen huomioon, että oikeuspätevyy­dessä on periaatteessa kysymys sii­tä, kelpuutetaanko psykologinen todistusaineisto oikeussa­liin… Koska anatomisten nukki­en avulla tehdyn testin rakenteesta ja luotettavuudes­ta ei ole riittävästi todisteita, nukkien avul­la kerättyä todistusaineis­toa ei pitäisi tuoda oikeussaliin käsiteltäessä lapsen seksuaalista hyväksi­käyttöä.’ (s. 418).

Wolfner ynnä muut (1993) huomauttavat, että ennen kuin nukkien arvo hyväksi­käy­tön todentamisessa voitaisiin määritellä, olisi tutkittava lapsia, joita kaikkia epäiltäisiin hyväksikäytetyiksi ja jotka voitaisiin myöhemmin todistetta­vasti jakaa niihin, joita on käytetty hyväksi ja niihin joita ei ole. Nukkehaastatte­lut tulisi suorittaa ennen seksuaa­lisen hyväksikäytön standarditutkimuksia, sillä hyväksikäy­ttöä koskevat kysymykset saattavat vaikuttaa lasten tapaan suhtautua nukkeihin. Tällaista tutkimusta ei ole tehty. Tutki­muksissa, joiden väitetään tukevan nukkien käyttöä, vertaillaan keskenään vain hyväksikäytöstä epäiltyjä lapsia ja niitä, joita ei epäillä.

Wolfner kumppaneineen kiteyttää: ’Emme voi päätellä muuta kuin, että yksinkertaisesti ei ole sellaisia tieteellisiä todisteita, jotka oikeuttaisivat todentamaan hyväksikäytön nukkeleikkien perusteella kliinisesti tai oikeudessa. Yleinen ajatus on, että tällainen leikki on vain yksi osatekijä pyrittäessä diagnoosiin, joka perustuu koko kliiniseen kuvaan. Leikkiä anatomisilla nukeilla ei kuiten­kaan voi pitää pätevänä osatekijänä, ellei se lisää todistusvoi­maa, eikä tästä ole käytännöl­lisesti katsoen minkäänlai­sia todisteita… Vaadimme, että suhtaudutaan hyvin vakavasti sekä nukke­leik­kien kyvyttömyy­teen lisätä todistusvoi­maa hyväksikäytön tapaisissa diagnooseissa että tässä katsauk­sessa valotettuihin tulkinnallisiin ja tutkimuk­selli­siin ongelmiin. Se eettinen periaate, että sovellutuk­sen on seurattava tutkimustuloksista saatua tietoa eikä ehättää tiedon edelle, on selviö etenkin sellaisella alueella, jolla väärän diagnoosin vaikutukset ihmisten elämään saattavat olla hirvittävät. Sellaisen diag­noosimenetel­män käyttäminen, joka voi vain pahentaa virhettä, ei hyödytä ketään.’ (s. 9).

Ei ole todisteita siitä, että nukkehaastattelu olisi pätevä ja luotettava keino saada tarkkaa tietoa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, eikä sen avulla liioin voi näyttää mitään toteen. Tiedeyhteisö ei ole yleisesti hyväksynyt nukkien käyttöä tutkimusmenetel­mänä, eikä se läpäisisi Frye-testiä. Pikemminkin niiden käyttö on edelleen erittäin kiistanalaista, ja edellä siteeratut tiedemiehet ja -naiset, jotka ovat huolellisesti paneutuneet nukketutkimukseen, suosittelevat ettei niitä käytettäisi. Syistä, joita Skinner ja Berry (1993) sekä Wolfner kumppaneineen (1993) toivat esiin, ne eivät myöskään läpäisisi Daubert-testiä (ks. s. 126).

Piirrosten tulkinta

Lasten piirustukset, kuten talo-puu-ihminen (HPI) ja perhepiir­rokset, samoin kuin vapaat piirustukset, joita usein käytetään arvioitaessa mahdollista seksuaa­lista hyväksikäyt­töä, ovat samanlaisen kritiikin kohteina kuin nuketkin (Underwager & Wake­field, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1989, 1994c). Niiden lähtökoh­tana on, että hyväksi­käytet­tyjen lasten piirustukset eroavat ei-hyväksikäytettyjen lasten piirustuksis­ta. Piirustusten laadullisia ominaisuuksia, kuten värejä, ruumiinosien kokoa ja yksityis­kohtia sekä muotoa saatetaan käyttää tukemaan hyväksikäyttöväi­tettä. Piirroksilla ei ole todistusvoimaa eikä luotettavuutta projektiivisen arvioinnin apuvälineinä. Tarkastellessaan ’Piirrä ihminen’ -testiä Seventh Mental Measure­ments Yearbook -julkaisussa Harris (Buros, 1972) toteaa, että on hyvin vähän todisteita siitä, että jotkut ’merkit’ ilmentäisivät pätevällä tavalla persoonallisuut­ta. Piirustukset ovat kaikki niin erilaisia, että jonkin tietyn piirustuksen tietyt piirteet ovat liian epäluotetta­via, jotta niistä voisi sanoa yhtään mitään.

Cundickin ja Weinbergin raportit edellä mainitun julkaisun kymmenennessä vuosikirjassa (Buros, 1989, s. 433–25) tukevat sitä yhdenmukaista löydöstä, että piirustusten tulkinnalla (mikä oikeuden käyttöön tarkoite­tuissa arvioissa usein on mukana) ei ole asiatiedollista perustetta. Molemmat tutki­jat huomauttavat, ettei ole vaadittavaa perustietoa, jolla voitaisiin varmistaa piirros­jär­jes­tel­män (Kinetic Drawing System) luotetta­vuus ja pätevyys.

Toisen tyyppinen piirros, jota usein käytetään, on pojan tai tytön etu- ja selkäpuolen ääriviivapiirros. Lapselle näytetään piirros ja häntä neuvotaan piirtämään X siihen, mihin häntä on kosketeltu. Menetelmää ei ole tutkittu tieteellisesti. Se voi antaa lapselle viestin ’Sinua on kosketeltu. Näytä­hän nyt minne.’ Tämä on ohjel­mointia, joka opettaa lapsen suuntaamaan huomion­sa sukupuolielimiin ja tuottamaan lausuntoja seksuaalisuudes­ta. Niissä harvoissa tutkimuksissa, joissa väitetään löydetyn eroja hyväksi­käytettyjen ja ei-hyväksikäytettyjen lasten piirrosten välillä, on vakavia ongelmia.

Esimerkiksi Hibbard, Roghmann, ja Hoekelman (1987) esittävät, että heidän otoksessaan viidellä hyväksikäytetyllä, mutta vain yhdellä ei-hyväksikäytetyllä lapsella oli sukupuo­lielimiä piirroksis­saan, joten sukupuolielinten esiin­tyminen piirroksissa on osoitus mahdolli­sesta seksuaali­ses­ta hyväksikäytös­tä. Tutkimuksen ongelma on se, että hyväksikäytettyjen ja ei-hyväksikäytetty­jen lapsi-ryhmien piirrokset teetti eri henkilö, eikä tutkimuksessa anneta tietoja siitä, miten usein hyväksikäytet­tyjä lapsia oli haastateltu hyväksikäytöstä. Tämän lisäksi ryhmien väliset erot eivät olleet tilastollisesti merkittäviä.

Yhteenvetona todettakoon, että kuten anatomisten nukkienkin suhteen, ei ole todistettua tietoa siitä, että piirroksia voi käyttää diagnostisesti todentamaan seksuaali­sta hyväksikäy­ttöä.

’Paljastus-terapia’ ja lapsen oireet

Saman arvostelun voi kohdistaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä käsitteleviin kirjoihin, kuten ’Red Flag Green Flag People’ (’Punainen lippu ja vihreä lippu -ihmiset’) (Rape and Crisis Abuse Center, 1985). Lasta johdatetaan ensin kirjan monen sivun läpi, joissa esitellään ’hyvää’ ja ’pahaa’ koskettamista, ja sitten häntä pyyde­tään värittämään kirjasta ne ruumiinosat, joihin häntä on kosketeltu. Tämä kirja sen enempää kuin muutkaan ei ole kyennyt osoittamaan pätevästi lapsen seksuaa­lista hyväksikäyttöä.

Kaksi menetelmää on kehitetty saatananpalvonnan rituaalisen hyväksikäytön arvioin­tiin, Projektiiviset kertomuskortit (Projective Story Telling Cards) (North­west Psycholo­gi­cal Publishers, 1990), ja ’Älä pakota minua menemään takaisin äiti’: Lapsen kirja saatanan­palvonnan rituaalisesta hyväksikäytöstä (Don’t Make Me Go Back Mommy: A Child’s Book About Satanic Ritual Abuse) (Sanford, 1990). Niissä on tarkkoja kuvia saa­tanan­palvon­nan rituaaleista, ja lasta rohkaistaan niiden avulla kuvailemaan hyväksi­käyt­töä. Menetelmät ovat täysin vailla todistus­voimaa.

Hyväksikäyttöä pyritään myös todentamaan seuraamalla lapsen käyttäyty­mistä leikkiterapiassa. Terapiaa kutsutaan joskus paljastavaksi (disclosure-ba­sed); istunnot tähtäävät siihen, että leikeissä esitetään jotain uudelleen, ilmaistaan tunteita ja puhutaan puhumasta päästyä väitetystä hyväksikäytöstä. Vaikkei leikkitera­pian tehokkuudesta ole todisteita, (Campbell, 1992a; Underwager & Wakefield, 1990; Wakefield & Underwager, 1988a, 1994; Weisz & Weiss, 1993) lapsia terapoidaan usein seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi jo ennen kuin tuomioistuin on todennut sen tapahtuneen.

Ei ole löytynyt todisteita siitä, että leikkiterapiassa käyttäytymisen perusteella voitaisiin todentaa menneitä tapahtumia. Leikkiterapia voi saada lapsen hyväksy­mään terapeutin uskomukset hyväksikäytöstä ja tätä käytetään lisäaineisto­na väärissä syytöksis­sä (Campbell, 1992b). Jones (1991) huomauttaa, että jo käsite ’paljastus­työ’ (disclosure work) osoittaa, että haastatteli­jalla on määrätty ennakkokä­sitys, eikä hän pysty ottamaan huomioon sitä vaihtoehtoa, ettei paljastettavaa olisikaan.

Hyväksikäytön selvittelijät saattavat todistaa oikeudessa, että lapsen käyttäy­ty­mi­sessä on seksuaalisesti hyväksikäytetyille lapsille tyypillisiä piirteitä. Näihin käytöksen indikaattoreihin kuuluu hyvin moninaisia oireita, kuten taantumista, syrjään vetäyty­mistä, hyökkäävyyttä, painajaisunia, vuoteenkastelua, pelkoja, itsetyydy­tystä ja raivokohtauksia, mutta ne ovat täysin epäspesifejä (Wakefield & Underwager, 1991b). Niitä esiintyy lapsilla eri tilanteissa, vanhempien riidoissa, avioeroissa, taloudellisissa vaikeuksissa, sodan aiheuttamissa erotilan­teissa, isän puuttumisessa, luonnonka­tast­ro­feis­sa, ja tilanteissa, joissa lasta käytetään hyväksi fyysisesti tai henkisesti joskaan ei seksuaalisesti (Emery, 1982; Hughes & Barad, 1983; Jaffe, Wolfe, Wilson & Zak, 1986; Porter & O’Leary, 1980; Wallerstein & Kelly, 1980; Wolman, 1983).

Ei ole sellaista käyttäyty­mistä, jota esiintyisi yksinomaan seksuaalisen hyväksi­käytön yhteydessä. Seksualisoitunutta käyttäytymistä lukuunotta­matta valtaosa hyväksikäytettyjen lasten oireista ovat luonteeltaan samanlaisia kuin oireet yleensä (Beitchman, Zucker, Hood, daCosta Akman, 1991). Edes seksualisoitunutta käyttäytymistä ei voi pitää todisteena seksuaalises­ta hyväksikäytöstä. Lasten normaali seksuaalinen käyttäytyminen on paljon mutkik­kaampaa kuin uskotaan (Best, 1983; Gundersen, Melas & Skar, 1981; Langfeld, 1981; Leung & Robson, 1993; Martinson, 1981; Okami, 1992).

Friedrich, Grambsch, Broughton, Kuiper & Beilke (1991) raportoivat 880:lle 2–12-vuotiaan, ei-hyväksikäyte­tyn lapsen äidille tekemäänsä kyselyä lapsen seksuaalisesta käyttäyty­misestä. Vaikka lapset harvoin matkivat aikuisten seksuaalista käyttäytymistä, heillä ilmeni hyvin laaja-alaista seksuaalista käyttäytymistä ja verrattain tiheästi.

Mannarino, Cohen, Smith, ja Moore-Moti­ly (1991) eivät löytäneet eroja seksuaalisessa käyttäyty­misessä hyväksikäytetty­jen tyttöjen ja kliinisen vertailuryhmän välillä, vaikka molemmat saivat korkeampia pistemääriä kuin normaalit kontrolliryhmät. Gordo, Schroeder, ja Abrams (1990) eivät löytäneet eroja seksuaalisessa tietämyksessä ryhmissä, joissa oli ei-hyväksikäytet­tyjä ja hyväksikäytettyjä lapsia.

Haugaard ja Tilly (1988) totesivat, että noin 28 % mies- ja naisopiskelijoista kertoi leikkineensä lapsena seksileikkejä. Lamb ja Coakley (1993) raportoivat, että heidän otoksessaan naisopiskelijoista 85%:a kertoi lapsena leikkineen­sä seksileikkejä. Kolmasosaan näistä kokemuksista, joita vastaajat pitivät normaa­leina, kuului sukupuolielinten hyväilyä joko vaatteet pääl­lä tai ilman vaatteita, ja jotkut kuvailivat oraali – genitaalikontakteja ja sukupuoliyhdynnän yrityksiä.

Lisäksi monet seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset eivät kärsi merkittäväs­tä traumasta (Browne & Finkelhor, 1986; Finkelhor, 1990; Gomes-Schwartz, Horowitz & Cardarelli, 1990; Kendall-Tackett, Williams & Finkelhor, 1993; Wakefield & Underwager, 1988a) eivätkä ehkä oirehdi käyttäytymisellään. Onkin virhe käyttää oireiden puuttumista tuke­maan sitä, että syytös on ollut väärä. Jos käyttäytymistä käytetään osoittajana seksuaalisen hyväksikäy­tön arvioinneissa, saatetaan tehdä virhe molempiin suuntiin. Besharov (1990) huomaut­taa, ettei käyttäy­ty­minen ole riittävä syy rikosilmoituksen tekemi­seen.

Levine ja Battasto­ni (1991) toteavat, että mikään käytösindikaattoreista, olipa yhdistel­mä mikä tahansa, ei ole pätevä ilman lapsen suoraa lausumaa seksuaali­sesta toiminnas­ta tai seksuaalises­ta tiedosta. Kansainvälisen lasten seksuaalista hyväksikäyt­töä tutkineen poikkitieteelli­sen asiantuntijaryhmän yhteinen kanta oli seuraava (Lamb, 1994b): ’Seksuaalisen hyväksikäytön uhrien käyttäytymiselle eivät ole ominaisia mitkään spesifit oireyhty­mät. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyy hyvin paljon erilaista mahdollista käyttäyty­mistä ja se näyttää vaikuttavan uhriin hyvin vaihtelevin tavoin. Seksualisoitu­neen käyttäytymi­sen puuttumi­nen ei ole varma merkki siitä, ettei seksuaalista hyväksi­käyttöä ole tapahtunut yhtä vähän kuin seksualisoitunut käyttäytyminen ilman muuta osoittaisi, että seksuaalista hyväksi­käyttöä on tapahtunut; enemmänkin niin, että kumpikin informaatio vaikuttaa siihen, missä määrin lapsen mahdolliset kokemukset aiheuttavat epäilyjä, minkä pitäisi osaltaan edistää tarkkaa ja ei-johdatte­le­vaa tutkimusta.’ (s. 154).

Mikään tieteellinen tieto ei tue näkemystä seksuaalisen hyväksikäytön oireista tai ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymästä’ (Child Sexual Abuse Acco­mo­da­ti­on syndro­me) (CSAAS), (Summit, 1983). Nämä oireet ovat spekulatiivi­sia eivätkä läpäise Fryen tai Daubertin testiä. DSM-III:n (tautiluokitus) uudistuksessa niitä ei haluttu sisällyttää DSM-I­II-R:än, koska niiden tueksi ei ole mitään todisteita (Corvin, 1988).

Myers (1993) huomauttaa, että taudeilla ja oireilla on lääketieteelli­sesti ja oikeudel­li­sesti yksi yhteinen diagnostisesti arvokas piirre. Molemmat viittaavat jokseenkin varmasti tiettyihin syihin. Kuitenkin siinä missä taudeissa oireiden ja etiologian välillä on usein selvä suhde, oireyhtymissä tämä suhde on usein epäselvä tai tuntematon. Se miten varmasti jokin oireyhtymä viittaa tiettyyn syyhyn vaihtelee oireyhtymän mukaan. Oireyhtymää, jotka usein esiintyvät lausun­noissa lasten hyväksi­käyttösyytöksissä, ovat ’pahoinpidellyn lapsen oireyhtymä’ (batte­red child syndrome) ja ’seksuaali­seen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymä’ (CSAAS). Pahoinpi­del­lyn lapsen oireyhty­mä antaa usein varmat takeet, koska lapsella on sellaisia vammoja, joita hän ei ole voinut saada tapaturmaisesti. Siksi sillä on korkea todistusar­vo, ja se onkin kelpuutettu kaikissa valitus­tuomiois­tuimessa.

Vastakkaise­na voi pitää ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhtymää’ (CSAAS), joka ei osoita minkään­lai­sella varmuudella seksuaa­lista hyväksi­käyt­töä. Se että lapsella esiintyy käyttäytymis­tä, joka tuo mieleen CSAAS:in, ei auta selvittä­mään, onko lasta käytetty seksuaalisesti hyväksi vai ei. CSAAS ei ole diagnostinen menetelmä. Silloin kun sitä käytetään tuke­maan hyväksikäyt­töä, se ei läpäise falsifiabiliteetti-testiä, koska se ei sisällä mitään mahdolli­suut­ta, jolla se voitaisiin kumota. Sen vuoksi Daubert päätyisi siihen ratkai­suun, ettei CSAAS kelpaa oikeudessa.

Pahoinpidellyn lapsen oireyhtymäs­sä tutkimus voi antaa näytön siitä, että vamman laadun perusteella voi selkeästi erottaa ne vammat, jotka ovat mahdollisesti aiheutuneet tapaturmasta, niistä vammoista, joita tapaturma ei ole voinut aiheuttaa.

DAUBERT -TESTISTÄ

Yhdysvaltain Korkeimman oikeuden yksimielinen päätös tapauksessa Daubert vastaan Merrell Dow Pharmaceuticals (61 U.S.L.W. 4805, 113 S Ct 2786, 1993) kesäkuussa 1993 muuttaa dramaattisesti niitä kriteereitä, joiden perusteella tieteellinen todistusai­neisto voidaan kelpuuttaa oikeudessa todistusaineistoksi.

Päätöksen mukaan teorian tieteellisen aseman pääkriteerejä ovat sen kumottavuus, vääräksi osoittaminen ja testattavuus (falsifiability, refutability, testabili­ty). Itse asiassa se korvaa Fryen testin (Frye vastaan Yhdysvallat, 293 F. 1013) Popperin periaatteella, jonka mukaan vääräksi osoitet­ta­vuus on tieteellisen tiedon määräävin tekijä. Tuomari Blackmun yksilöi neljä tekijää, jotka oikeuden olisi otettava huomioon päätettäessä, onko jonkun asiantuntijan mielipide pätevä säännön 702 mukaan:

1. Onko asiantuntijan teoria tai menetelmä testattu tai osoitettu vääräksi, ja voidaan­ko se testata tai osoittaa vääräksi.

2. Ovatko teorian tai menetelmän tarkastaneet muut saman­vertaiset asian­tuntijat ja/tai onko se julkistettu.

3. Mikä on käytettyjen tieteellisten menetelmien tunnettu tai mahdol­linen virheaste.

4. Onko menetelmä yleisesti hyväksytty tiedeyhteisössä.

Tiedeyhteisön yleinen hyväksyntä (Fryen testi) on yksi huomioon otettava seikka, mutta sen puute ei sinänsä sulje pois esitettyä todistusaineistoa. Siksi voidaan kelpuut­taa sellaista uutta tieteellistä todistusaineistoa, mitä Fryen testi ei kelpuuttaisi. Samalla tämä päätös – oikein ymmärrettynä ja noudatettuna – merkitsee todennäköisesti sitä, ettei enää kelpuuteta todistajanlausuntoja, jotka perustu­vat sellaisten käsittei­den varaan kuin ’seksuaaliseen hyväksikäyttöön sopeutuneen lapsen oireyhty­mä’ (CSAAS) ja väittei­siin, että lapsuudenaikainen seksuaalinen hyväksi­käyttö on ollut ’tukahdutettu­na’. (Ks. Underwager & Wakefield, 1993 ja Stewart, 1993, joissa on pohdintoja Daubert päätöksestä.)

SYYTÖSTEN LUONNE

Vanhempien normaali käyttäytyminen, kuten kylvettäminen, vaipanvaihto, potta-askareet ja kutittaminen voidaan virheellisesti leimata seksuaaliseksi hyväksikäy­töksi. Rosenfeld kollegoineen (Rosenfeld, Bailey, Siegel & Bailey, 1986; Rosenfeld, Siegel & Bailey, 1987) korostaa sitä, miten tärkeätä on hankkia normatiivista tietoa alastomuudesta, sukupuolielinten koskettami­sesta ja kylvettämistavoista ennen kuin päätetään, tukeeko jokin näistä käyttäytymista­voista syytettä seksuaalisesta hyväksikäy­töstä. He ovat todenneet, että normaaliperheis­sä tehdään paljon sellaista, mikä voisi laukaista epäilyt hyväksikäytöstä.

Monissa tapauksissa, kun on esitetty vääriä epäi­lyjä, perusteena olevat käyttäytymistavat ovat yksinkertaisesti epäuskottavia. Tällöin on tarpeen tutustua peruslu­kuihin. On olemassa tutkimuksia todennetuista seksuaalisista hyväk­si­käyttäjistä (esim. Erickson, Walbek & Seely, 1988; Kendall-Tackett & Simon, 1992; Wakefield & Underwager, 1994a, 1994b). Todennetuissa seksuaalisen hyväk­si­käytön tapauksissa väkival­ta on har­vinaista. Vaginaalinen ja anaalinen pene­traatio on harvinaista pienten lasten kanssa, koska se on liian tuskallista. Lahjominen on yleisempää kuin uhkaami­nen. Jos ei ole vankkoja todisteita ja esitetyt syytökset ovat hyvin epätodennä­köisiä, on varsin luultavaa, että ne eivät ole tosia.

Syytöksiin saatananpalvontaan kuuluvasta rituaalisesta hyväksikäytöstä on suhtau­dut­ta­va erittäin skeptisesti. Vaikka aihetta on esitelty ammattialan kongres­seissa ja tiedotus­välineet ovat olleet kiinnostuneita tällaisista tapauksista, ei ole löytynyt konkreettisia todisteita, jotka vahvistaisivat väitteet saatanaa palvovista uskonlahkoista, ihmisuhreista ja laajamittaisesta salaliitosta. Huolimatta sadoista FBI:n ja poliisin tutkimuksista ei ole saatu todisteita siitä, että joissakin järjes­täytyneissä lahkoissa ulkoisesti normaalit ihmiset harrastaisivat rituaalis­ta hyväksikäyt­töä, eläinten ja ihmisten uhraamista, murhia ja ­las­ten syöntiä (Hicks, 1991; Lanning, 1992; Mulhearn, 1994; Richard­son, Best & Bromley, 1991; Victor, 1993; Wakefield & Underwager, 1992, 1994b).

Häiriinty­neet ihmiset saattavat joskus käyttää hyväkseen ja murhata lapsia, ja häiriin­tyneeseen käyttäytymi­seen saattaa liittyä epätavallisia uskonnollisia loitsuja ja rituaale­ja. Tällaisen ihmisen käytös saattaa muistuttaa saatananpalvon­nan rituaalia. Lasta on myös saatettu käyttää jollain tavoin hyväksi, vaikka syytökset rituaalisesta hyväksikäy­töstä eivät pitäisikään paikkaansa, mutta ei ole todisteita ulkoisesti normaa­lien ihmisten salaliitosta, jossa rituaalimenoin lapsia käytettäisiin hyväksi ja kidutettai­siin.

Eriskummallisten ja epätodennäköisten väitteiden todenperäisyyteen uskovilta hyväksikäytön selvittelijöiltä tulisi vaatia syytöksien tueksi selviä todisteita. Mitä eriskummallisempi kertomus on, sitä vähemmän tuomioistuimen tulisi uskoa siihen. Aina vähemmän uskottava on asian­tuntija, joka myöntää uskovansa saatanaa palvovan lahkon salaliittoon. Samalla oikeuden on tarpeen ymmärtää, millä tavalla tutkimus­proses­si voi saada lapsen antamaan lausumia epäuskottavasta hyväksikäytöstä ja jopa muista­maan sellaista, mitä ei ole tapahtunut.

POST-TRAUMAATTINEN STRESSIHÄIRIÖ

Seksuaalisen hyväksikäytön syytöksissä käytetään usein diagnoosia ’post-trau­maat­tinen stressihäiriö’. Se tehdään usein virheellisesti ja sitä käytetään tukemaan väitteitä siitä, että hyväksikäyttöepäily on tosiasiassa aiheellinen ja hyväksikäyttö on totta.

DSM-III-R:n mukaan tämä diagnoosi tehdään trau­maa­ttisen tapahtuman jälkeen, joka: ’On yleisen inhimillisen kokemus­piirin ulkopuolella… (ja) olisi huomattavan ahdistava lähes jokaiselle, ja johon yleensä liittyy ankaraa pelkoa, kauhua ja avutto­muutta’ (American Psychiatric Association, 1987, s. 247). DSM-IV on samantapainen: ’Välittö­mästä omakohtai­sesta kokemuksesta johtuva äärimmäisen traumaattinen stressi tapahtuman jälkeen, johon on liittynyt tosiasiallinen kuolema tai sen uhka, vakava loukkaantumi­nen tai jokin muu uhka omalle fyysiselle koskemattomuudelle­… Ihmisen tulee olla äärim­mäisen peloissaan, avuton tai kauhuissaan.’ (American Psychiatric Association, 1994, s. 424).

Uhriksi väitetyn henkilön oireiden perusteella ei kuitenkaan voi taannehti­vasti todistaa, että väitetty tapahtuma on todellisuudessa tapahtunut. Tällaisia virheelli­siä väittämiä ei pitäisi hyväksyä todisteiksi menneistä tapahtumista. American Psychiatric Associationin työryhmäraportti (Task Force Report) (Halleck, Hoge, Miller, Sadoff & Halleck, 1992) pitää kiinni kannasta, ettei DSM-III-R-diagnoosin avulla voi päätellä, että rikosoikeudenkäyntiin johtanutta toimintaa olisi tapahtunut: ’Sellaiset todistajanlausunnot, joiden mukaan ihmisen käyttäytymisen tai henkisen tilan voi sanoa johtuneen jostakin yksit­täisestä menneestä tapahtumasta, pitäisi katsoa psykiatri­sen asiantun­temuksen väärinkäytöksi, koska niille ei ole tieteellistä perustaa.’ (s. 495).

Kun hyväksikäyt­tösyy­tteiden yhteydessä käytetään diagnoosia post-traumaattinen stressihäiriö, tarkoitus on usein tukea syytettä yksinkertaisella viestillä ’Nämä ovat nykyisiä oireita, jotka on aiheuttanut aiemmin tapahtunut hyväksikäyttö’. Tämä on looginen virhe, joka tunnetaan nimellä ’seurauksella vahvistaminen’.

Väittämä vaikut­taa pätevältä, mutta siitä on jätetty pois ja väistetty tai vääristelty tärkeitä tietoja. Tämä looginen virhe sotkee myös yksi- ja kaksisuuntaiset johtopäätökset keskenään. Peruste­lu saattaa kuulua: ’Jos lasta on käytetty seksuaalisesti hyväksi, hänellä tulee olla painajai­sia. Hän näkee painajaisia. Häntä on siis käytetty seksuaali­sesti hyväksi’. Tässä väistettiin se, että painajaisuniin on monia syitä, jopa raakojen omenien syömi­nen voi aiheuttaa niitä.

Diagnoosin perustaksi on myös oltava riittävä doku­mentoi­tu oireis­to, jotta se täyttäisi DSM-III-R:n vaatimukset. Lisäksi tapahtu­man on oltava traumaat­tinen ja kuuluttava tavallisen inhimillisen kokemuspiirin ulkopuolelle; siihen on liityttävä voimakasta pelkoa, avuttomuutta tai kauhua. Hyv­äilyt, jotka aiheuttavat tuskin huomat­tavaa ahdistusta, eivät sovi tähän määritel­mään. Tästä huolimatta monissa tapauksissa annetaan diagnoosiksi post-traumaattinen stressihäiriö.

SYYTETYN TUTKIMINEN

Mikään psykologinen testi tai arviointimenetelmä ei pysty varmistamaan, onko aikuinen todella hyväksikäyt­tänyt lasta seksuaalisesti tai jollain muulla tavalla. Hall ja Crowther toteavat: ’Ei ole sellaista psykolo­gis­ta menetel­mää, jonka avulla voidaan tunnistaa seksuaaliseen hyväksi­käyttöön syyllisty­nyt ja ennustaa käyttäytymisen uusiutuminen niin, että menetelmällä olisi tarpeellinen empiirinen tuki.’ (s. 80).

Myers (1992) toteaa: ’Ei ole psykologista lakmus-testiä, joka paljastaisi seksuaalisen poik­keavuuden.’ Erickson, Walbek ja Seely (1987) toteavat rapor­tissaan, ettei ole olemassa tyypillistä seksuaalirikollisen MMPI-profiilia: ’Yrityk­siä tunnistaa ihminen mahdolli­seksi seksuaalirikolliseksi MMPI-profiilin perusteella ei voida hyväksyä.’ (s. 569). Käsitteitä käytetään usein sekaisin. Onkin tehtävä ero käsitteen ’alaikäiseen kohdistunut seksuaaliri­kos’ ja käsitteen ’pedofi­lia’ välillä. Edellinen on rikollista seksuaa­lista käyttäytymistä ja jälkimmäinen poikkeava seksuaalinen mielty­mys. Monet pedofiilit eivät koskaan toimi yllykkeittensä mukaan.

DSM-IV (American Psychiatric Associati­on, 1994) määrittelee pedofilian: ’Ajoittaisia ja voimak­kaita seksuaali­sesti kiihot­tavia mielikuvia, sukupuolista kiihottumista tai seksuaalista käyttäy­tymistä alaikäi­sen lapsen tai lasten kanssa. Edellytyksenä on, että koetut mielikuvat, kiihokkeet tai käyttäytymistavat tuottavat huomattavaa kliinistä ahdistusta tai heikentävät sel­viämistä yhteis­kunnallisilla, ammatillisilla tai muilla tärkeillä toiminnan alueilla’.

On mahdollista, että ihminen johon nämä määritelmät sopivat, ei ole koskaan syyllistynyt hyväksikäyttöön; eivätkä myös­kään kaikki seksuaaliri­kolliset ole pedofilejä. Jokaisen asiantuntijan tulee olla selvillä tästä erosta. Psykologit saattavat esittää epäillystä vaikka kuinka perusteettomia väitteitä. Jotkut ammatti-ihmiset tekevät esimerkiksi eron fiksoituneen ja regressiivi­sen pedofiilin välillä, mutta empiirinen tutkimus ei tue tällaista typologiaa (Conte, 1990; Knight, 1989; Knight, Carter & Prentky, 1989; Simon, Sales, Kaszniak & Kahn, 1992).

Toinen vahvistamaton väite on, että monet hyväksikäyttäjät ovat itse joutuneet lapsina hyväksikäytetyiksi. Joissain tapauksissa hyväksikäytön selvittelijä käyttää seksuaalisen hyväksikäytön historiaa tukemaan väitettä, että henkilöllä, joka kieltää lapsen hyväksikäytön, on hyväksikäyttäjän luon­teenpiirteet. Empiirinen todistus­aineisto ei tue väitettä, että hyväksikäyttäjät ovat usein itse olleet hyväk­sikäytettyjä (Garland & Dougher, 1990; Langevin & Lang, 1985; Murphy & Peters, 1992; Rivera & Widom, 1990; Widom, 1989a, 1989b, 1989c).

Vaikka DSM-III-R (American Psychiatric Association, 1987) totesi: ’Monet tällä tavalla häiriin­tyneet ovat itse olleet lapsena hyväksikäy­tön uhreja.’ (s. 285), tätä lausetta ei löydy DSM-IV:sta. Murphy ja Peters päättelevät: ’Ei ole selvästi­kään riittävää näyttöä siitä, että menneet tapahtumat voitai­siin seksuaa­lirikoksissa saattaa vastaa­vuussuhteeseen sellaisella tavalla, joka olisi tarpeek­si luotettava käytettäväksi oikeussalissa.’

Vaikka seksuaalirikollisilla on todennäköisesti psyykkisiä ongelmia, he ovat per­soonallisuudeltaan heterogeenisiä. Ei ole olemassa tyypillistä lasten hyväksi­käyttäji­en MMPI-profiilia, vaikka heillä usein onkin eriasteista patologiaa, mikä näkyy heidän MMPI:ssaan. Merkittävällä vähemmistöllä seksuaalirikollisista on normaali MMPI. Erickson, Luxenberg, Walbek, ja Seeley (1987) havaitsivat, että 19 prosentilla tuomi­tuista seksuaalirikollisista oli normaalin rajoissa kulkeva profiili.

Shealy, Kalichman, Henderson, Szymanovski ja McKee (1991) tutkivat vankiloissa lasten seksuaalisten hyväksikäyttäjien MMPI:t ja totesivat, että kahdella neljästä alaryhmäs­tä oli matala MMPI-profiili, joka jäi normaalin rajoi­hin, (joskin kaikilla neljällä ryhmällä oli eri tyyppi­siä ja asteisia persoonallisuuden häiriöitä). Siksi ’normaali’ persoonal­lisuus, joka perustuu MMPI:hin tai muihin persoonallisuuden arviointi­menetelmiin, ei merkitse sitä, etteikö ihminen voisi olla hyväksikäyttäjä. Eivätkä psyykkiset ongelmat puolestaan merkitse sitä, että hyväksikäyttö on tapahtunut, koska valtaosa psyykkisistä ongelmista kärsivistä ihmisistä ei ole hyväksikäyttäjiä

On erityisen ongelmallista, jos arvioinnissa todetaan asianomai­sen sopivan tai ei sopivan hyväksikäyttäjän ’profiiliin’. Psykologit ja psykiatrit eivät tunne profiileja; käsite on peräisin FBI:n käyttäy­tymistieteen yksikös­tä (Behavioral Science Unit). Tyypillisen lasten hyväksikäyttäjän ’profiilia’ ei ole.­ Profiileja ei yleensä hyväksytä todis­tusai­neistok­si oikeudessa, ja Myers (1992) huomaut­taa, että monet oikeusistuimet pitävät seksuaaliri­kollisten profiileja uutena tieteellisenä todistusaineistona, mutta se ei ole saanut tiedeyh­teisön yleistä hyväk­syntää. Peters ja Murphy (1992) toteavat yhteen­vedossaan valitustuomi­oistuinten ratkaisuista: ’Käytännöllisesti katsoen kaikki valitustuomiois­tuimet – merkit­tävänä poikkeuk­sena Kalifornia – ovat tehneet ratkaisun hyväk­syäkö oikeuden todistusaineis­toksi lapsenahdistelijan psykologi­seen profiiliin perustuva asiantuntijan todistajanlau­sunto, ja ratkaisu on ollut kieltei­nen.’ (s. 39).

Silloin kun nainen on syytettynä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja häntä väitetään syylliseksi, on syytä ottaa huomioon perusluvut naisista seksuaalisi­na hyväksikäyttäjinä. Huolimatta useista suurta julkisuutta saaneista päiväkoti -tapauksista, joissa oli naisia mukana, ja joidenkin ammatti-ihmisten uskomuksista, että nainen seksuaalisena hyväksikäyttäjänä on vakava ja liian vähän esiin tullut ongelma, on se silti edelleen harvinaista (Wakefield & Underwager, 1991a).

Jos ammatti-ihmiset eivät tutki tarkasti todistusaineistoa naisen ollessa syyttees­sä seksuaa­lisesta hyväksikäytöstä, he saattavat siteerata David Finkelhorin ja hänen kollego­jensa tutkimuksia (Finkelhor, Williams & Burns, 1988; Finkelhor, Williams, Burns & Kalinowski, 1988), joiden mukaan 270 päiväkotita­pauksen tutkimuk­ses­sa 40 %:a tekijöistä oli naisia. Monet olivat älykkäitä, koulutettuja ja arvostettuja yhteisöis­sään, eikä heidän taustallaan tiedetty olevan poikkeavaa käyttäytymistä. Monien heistä väitettiin osallistuneen äärimmäisen poik­keaviin ja paheksuttaviin tekoihin, kuten oraali-genitaaliseen penetraati­oon, urolagiaan ja koprofagiaan sekä ritualistisiin joukkoraiskauksiin.

Tutkimuksen metodologiassa on suuria ongelmia. Tutkijat edellytti­vät hyväksikäytön ’todentamista’, mutta se tapahtui niin, että jos kuka tahansa ammattilaisista uskoi hyväksikäyttöön, tapaus oli ’todennettu’, vaikka joku muu piti ratkaisua vääränä. Tutkijat totesivat: ’Meidän tapamme todentaa on vain yksi tapa päästä lähelle totuutta… Kun viit­taamme tapauksiin, lukijan ei tulisi automaatti­ses­ti otaksua että me, tai joku muukaan, tiedämme ehdottoman varmasti, että kyseessä on hyväksikäyt­tö, eivätkä väärät syytökset.’ (Finkelhor, Williams & Burns, 1988, s. 14–16).

Heidän otokses­saan on epämääräinen määrä tapauksia, joissa kanne hylättiin, syytetty vapautettiin tai tuomio peruttiin myöhemmin. Tutkimuk­sessa on mukana esimer­kiksi McMartinin tapaus, joka myöhemmin päättyi syytteiden hylkäämi­seen ja vapaut­tavaan tuomioon. Siinä on myös Kelly Michaelsin tapaus New Jer­seystä, mikä tuomio kumottiin valitustuomioistuimessa vuonna 1993. Kukaan vastuuntuntoinen ammatti-ihminen ei usko Kelly Michaelsin syyllisyyteen.

PSYKOLOGISET TESTIT

Asianajajien tulisi saada haltuun­sa ja antaa oman asiantuntijansa tutkittaviksi kaikkien niiden testien raakatiedot, jotka ovat lausuntojen ja johtopäätösten pohjana. Usein raporteissa ja lausunnoissa ­esitetään väitteitä, joita testitulokset eivät yksinkertaisesti tue (Wakefield & Under­wager, 1993). Lisäksi testit voivat olla väärin pisteytettyjä tai niissä on virheelli­siä johtopäätöksiä.

Ziskin (1981) huomauttaa, että MMPI täyttää paremmin kuin muut arviointi­menetel­mät ne oikeudelliset vaatimukset jotka todistusaineiston luotettavuudelle on asetettava. Sen takana ovat vuosien pätevyystutkimukset, ja siitä on kertynyt objektiivista ja riittävää tietoa. Uudistuskomitean päämäärä oli kehittää MMPI-2 sellaiseksi, että MMPI:llä tehdyt testaukset olisivat edelleen päteviä ja käyttökelpoi­sia. Kuitenkin tällä hetkellä on erimielisyyttä siitä, onko päämäärä toteutunut.

MMPI:n ja MMPI-2:n suurin ongelma on se, että sosiaali- ja terveyden­huollon työntekijät saattavat antaa todistajanlausuntoja, jotka ulottuvat arvioissaan paljon pidemmälle kuin mitä testi pystyy osoittamaan. Raporteissaan, kirjallisissa lausun­noissaan ja todistajalausun­nois­saan nämä ammatti-ihmiset tulkitsevat ja tekevät johtopäätöksiä siitä, onko jonkun ihmisen MMPI jossain suhteessa tyypillinen tai ei-tyypillinen seksuaalirikollisille.

MMPI ja MMPI-2 eivät sisällä asteikkoja, jotka osoittaisi­vat, onko joku pedofiili tai seksuaalirikollinen. Seksuaalirikollisilla on korkeat arvot MMPI-asteikkolla, mutta tyypil­listä seksuaalirikol­lisen MMPI-profiilia ei ole. Vaik­ka matalat profiilit usein ilmenevät asteikoilla 4 ja 8, niin joskus korkeita arvoja ilmenee as­teikoil­la 9 ja 2. Näiden asteikkojen korkeita arvoja on eräässä oikeuspsykiat­ri­an yksikös­sä löydetty myös murhaajilta, tuhopoltta­jilta ja omai­suusrikok­siin syyllistyneiltä, (Quinsey, Arnold, Pruesse, 1980). Korkeat arvot asteikolla 4 ovat yleisiä vankien keskuudessa (Murphy & Peters, 1992), mutta MMPI ei kykene määrit­tämään, onko joku ihminen seksuaalirikolli­nen.

MMPI ja MMPI-2 voivat antaa persoonallisuuden piirteistä tietoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä tapauksen kokonaisvaltaisessa analyysissa. Ne ovat erittäin käyttökel­poisia silloin, kun syy­tökset sisältävät hyvin poikkeavaa, harvinaista tai sadistista hyväksikäyttöä, jonka asianomainen kieltää, ja validi, nor­maalin puit­teis­sa oleva MMPI ilmentää psykopatologian puu­ttumista. Tällai­sis­sa tapauk­sissa kliinikon on huomioitava ristiriita.

Olemme huomanneet useita virheitä niissä tulkinnois­sa, joissa MMPI:tä on käytetty epäiltäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. MMPI:tä on usein ylitulkittu ja tulkittu väärin. Nämä erheelliset tulkinnat eivät ole vain mielipide-eroja, vaan ne ovat vääriä, eikä kirjallisuus tue niitä. Jos psykologit tekevät tällaisia tulkintoja, heiltä on vaadittava tutkimuksia väitteittensä tueksi.

Törmäämme usein siihen, että MMPI tai MMPI-2 on normaali, mutta usein yksilöllisesti toteutettua ja luokitettua Rorschachia tai TAT:ia, joskus jopa Benderiä, on käytetty perus­tee­na vaikean psykopa­tologian diagnoosille. Kaksi esimerk­kiä:

• MMPI-2 oli normaalin rajoissa eikä defensiivinen (K = 56). Testaattori oli erittäin myötä­mielinen naiselle, joka syytti entistä miestään heidän yhteisen lapsensa hyväksikäytöstä. Hän totesi MMPI-2:n johtuvan siitä, että mies ’vähätteli elämänsä huolia’. Kliinisten vaikutelmi­en, joidenkin TAT-kertomusten ja ilman pisteytystä tulkitun Rorschachin perus­teella hän diagnosoi miehen paranoidiksi skitsofreenikoksi ja ilmoitti tämän olevan uhkaava ja mahdollisesti vaarallinen. Mies oli menestyvä lääkäri, eikä hänellä ollut mielisairauksia tai vaarallista tai väkivaltaista käyttäytymistä, mutta hän toi esille suuttumuksen­sa siitä, että häntä syytettiin väärin lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

• MMPI oli defensiivinen ja normaalin rajoissa, mutta Ror­schachin ja talo-puu-ihminen -testin perusteella miehen sanottiin sitoneen poikansa pyörän kettingillä ­ja raiskan­neen hänet. Rorschach, jossa ei ollut epätavalli­sia vastauksia, tulkittiin: ’…erittäin voimakas puolustuskanta, johon liittyy tunteiden tukahduttamista, sensurointia ja kieltämis­tä…. pohjavir­tana ahdistusta, yksipuolista rakkautta ja verhottua seksuaalisuutta… vaikeuksia suhteuttaa itseä toisiin ihmisiin… piilevää polymorfista perverssiä asennoitumista ympäristöön… fantasioita (jotka saattavat sisältää) homoseksuaa­lisia, biseksuaali­sia ja ekshibi­tioni­stisia tunteita… naisvihaa…’

Tällaisissa tapauksissa asianajaja voi vaatia psykologia lukemaan tulkinnan ääneen ja pyytää häneltä tieteellistä kirjallisuutta, joka tukee arviota, ja vastakkaista kirjalli­suut­ta, joka ei tue. Näin tuomioistuimelle tulee selväksi, että tämä kaikki on merkityk­setön­tä siansaksaa.

VAHINGONKORVAUSKANTEET

Seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa korvauskanteissa hyväksikäyttö saatetaan myöntää, mutta riitaa käydään siitä, miten paljon hyväksikäyttö on vahingoit­tanut kantajaa. Joskus hyväksi­käyttö myönnetään, mutta tungettelun ja laajuudesta riidellään. Sen vuoksi tulisi kiinnittää arvioin­nissaan huomiota seuraaviin kysymyksiin:

1. Millaisia ovat kantajan persoonalliset ominaispiirteet ja tämänhetkinen psykologinen toiminta?

2. Mikä on tunneperäisten ongelmien todennäköinen syy?

3. Mikä on todennäköisyys, että tapaus tapahtui niin kuin on väitetty?

4. Mitä vaihtoehtoisia selityksiä kantajan lausunnoille on?

5. Milloin kantaja tajusi, että häntä on käytetty seksuaa­li­sesti hyväksi (muistonpalautumissa, kun on kyse aikuisis­ta)­­?

Suurimman virheen kantajan asiantuntija tekee esittäessään, että seksuaali­nen hyväksi­käyt­tö väistämättä aiheut­taa vakavia ja pitkäai­kaisia psyykki­siä ongelmia. Lapsilla, joita on mahdollisesti vain hyväilty, diagnosoi­daan post-traumaatti­nen stressihäiriö, joten he tarvitsevat terapiaa vuosiksi eteenpäin. Kaikilla hyväksikäytetyillä ei ilmene myöhemmin on­gelmia. Finkelhor (1990) kirjoittaa: ’Melkein kaikissa seksuaalisen hyväksikäytön vaikutusten tutkimuksissa on löytynyt huomattavan paljon uhreja, joilla on ollut vähän tai ei laink­aan oireita.’ (s. 327).

Parker ja Parker (1991) huomauttavat: ’On kaik­kea muuta kuin selvää, onko hyväksikäyttö sinänsä merkittävä syy myöhempään sopeutumatto­muu­teen.’ (s. 185). Berliner ja Conte (1993) toteavat: ’Vaikka monissa hyväksi­käyttöta­pauksissa saattaa esiintyä yhteisiä psykolo­gisia piirteitä, ei ole todistet­tu väitettä, että ne esiintyisivät kaikissa tai edes suurim­massa osassa tapauksia.’ (s. 116).

Kouluarvosanojen lisäksi kaikki lääkäri- ja terveyskortit ja koulun tiedot tulisi tutkia huolellisesti. Koulun papereissa saattaa olla tietoja käytösongelmista, terveydestä tai konsultaatioista. Ne auttavat määrittämään mahdolliset ongelmat ennen hyväksi­käyt­töä. Aikuisilla taas saattaa olla MMPI tai muita arviointeja väitettyä hyväksikäyt­töä edeltäviltä ajoil­ta.

Erääs­sä muistonpalautumistapauksessa nuori mies väitti, että hän alkoi lihoa huomatta­vasti viidennellä luokalla – hyväksikäytön tapahtu­mavuonna – ja muuttui onnellisesta ja normaalista pojasta lihavaksi ja onnettomaksi lapseksi, joka pysyi surkimuksena koulun loppuun asti. Kuitenkin hänen terveyskortis­saan ja koulupapereissaan oli merkintöjä hänen painostaan eri-ikäise­nä, ja pystyimme seuraamaan sen kehitystä varhaislapsuudesta lukion loppuun asti, ja osoittamaan vääräksi hänen väitteensä painon äkillisestä noususta viidennellä luokalla.

On äärimmäisen vaikea osoittaa suoraa syy-yhteyttä rikoksesta syytetyn henkilön ja kantajan oireiden ­välillä. Joskin joillakin lapsuudenaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla ilmoitetaan olevan monia oireita, esimerkiksi masennusta, ahdistusta, huonoa itsetun­toa, epäluuloa, sosiaalista eristäytyneisyyttä, seksuaalisia toimintahäiriöitä, syömishäiri­öitä ja vaikeuksia kiinteissä ihmissuhteissa, nämä ongelmat eivät liity pelkästään hyväksikäytön tapaus­historiaan. Tällaisen käyttäytymisen taustalla on runsaasti muita syy-seurausketjuja kuin hyväksikäyttö. Ne käyttäyty­mistavat, joita usein tuodaan esiin osoitta­maan, että hyväksikäyttö on tapahtunut, ovat epäspesifejä stres­sireaktioita, joita saattaa ilmetä missä tahansa stressaavissa kokemuk­sissa.

Beitchman kumppaneineen (1991) päättelee lasten lyhytai­kaisen hyväksikäytön vaikutuksia käsittelevässä katsauk­sessaan, että lukuun ottamatta seksualisoitunutta käyttäytymistä valtaosa kirjallisuudessa mainituista lyhytaikaisista vaikutuksista ovat ongelmia, jotka edustavat lasten kliinistä otosta yleisesti. Kaksi tuoretta katsausta pitkäaikaisista vaikutuksista tulee samoihin johto­päätöksiin.

Beitchman kumppanei­neen (1992) sekä Pope ja Hudson (1992) toteavat, että empiirisen tutkimuksen on vielä näytettävä toteen yhteys seksuaalisen hyväksikäy­tön ja niiden häiriöiden välillä, joiden usein väitetään johtuvan lapsuuden seksuaa­lisesta hyväksikäy­töstä. On otettava huomioon, että todellinen seksuaalinen hyväksikäyttö aiheuttaa yleensä vakavampia seuraamuksia. Trauma näyttää olevan suurempi, jos tekijä on isä tai isäpuoli, jos on käytetty uhkailua, pakottamista tai väkivaltaa ja jos hyväksikäyttö on tapahtunut fyysisesti hyökkäävästi (Beitchman et al., 1991, 1992; Finkelhor & Browne, 1986; Finkelhor, ­1990).

Tärkeänä seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvänä tekijänä pidetään perheen toiminta­häiri­öi­tä. Ne harvat tutkimukset, joissa on vakioitu perhetekijät, osoittavat, että on äärimmäisen vaikeata erottaa hyväksi­käytön vaikutuk­sia perheen toimintahäiri­öiden vaikutuksista. Hyväksikäyt­tö perheen sisällä ja sen ulkopuolella liittyy läheisesti toimintahäiriöi­siin ja patologisiin perheisiin (Alexander & Lupfer, 1987; Beitchman et al., 1991; Harter, Alexander & Neimeyer, 1988; Hoagwood & Stewart, 1989; Hulsey, Sexton, Harralso & Nash, 1989).

Esimerkiksi Hulsey kumppaneineen (1989) totesi, että vaikka lapsena seksuaali­sesti hyväksikäytetyillä naisilla näkyy MMPI:ssä enemmän patologisia piirteitä kuin ei-hyväksikäytetyillä naisilla, erot vähenevät suuresti tai jopa häviävät, kun lapsuusajan perhetekijät otetaan huomioon (perheen kaoottisuus, ristiriitaisuus tai kieroutuneisuus). Siksi lapsena hyväksikäytetyssä aikuisessa todetut patologiset piirteet voivat olla pikemminkin seurausta patologisesta kotiympäristöstä kuin seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Harter et al. (1988) raportoivat, että perhetekijät ja sosiaalinen eristäyty­mi­nen ennustivat paremmin sosiaalisia sopeutumis­vaikeuksia kuin hyväksikäyt­tö itses­sään. Kun perhetekijät vakioitiin, hyväksikäyttö ei liittynyt sosiaaliseen sopeutu­miseen. Siksi perhetekijät on tarkoin tutkittava ja otettava huomioon. Toinen huomioon otettava seikka on se, että monet persoonallisuuden piirteet periyty­vät herkästi (Lykken, McGue, Tellegen & Bouchard, 1992; Tesser, 1993).

Minnesotan yliopiston kaksostutkimukset ovat tuottaneet vankkaa todistusaineis­toa siitä, että geenit vaikutta­vat suuresti persoonallisuuteen. Se on syytä ottaa huomioon, kun tehdään johtopäätöksiä tunne-elämän ongelmien syistä. On epätodennäköistä, että kantajan kaikki tunne-elämän ongelmat ja häiriöt johtuvat yhdestä syystä. Väite suorasta, tietystä ja yhdestä ainoasta syystä mihin tahansa ihmisten käyttäytymiseen ylittää reippaasti tieteellisen psykolo­gian tuottaman todistusaineiston (Einhorn & Hogarth, 1982; Faust, 1989; Gambrill, 1990; Meehl, 1977).

Eräässä esimerkissä kantaja, estoinen ja masentunut mies, joka eli epätyydyttävässä avioliitossa, haastoi oikeuteen nuoruudenseurakuntansa kirkkoherran. Hän kuvaili kolmea ­tilan­netta. Ensimmäinen tapahtui kirkkoherran autossa, kun kantaja oli ollut 13 tai 14-vuotias. Kirkkoherra oli laittanut kätensä pojan reidelle ja kysynyt oliko poika ympärileikattu. Hän oli hieronut pojan säärtä, mutta ei ollut yrittänyt koskettaa sukupuolielimiä.

Toisella kerralla kirkko­her­ra oli taas hieronut pojan säärtä, mutta ei ollut koskenut sukupuolielimiin. Mies ei muista mistä he keskustelivat, mutta muistaa, olleensa peloissaan ja hämmen­tynyt. Kolmas tapahtuma sattui seurakunnan kesäleirillä. Kirkkoherra vei pojan tyhjään mökkiin, kosketti pojan genitaali­aluetta vaatteiden päältä ja kysyi häneltä, leikkikö hän koskaan itsensä kanssa. Kantaja muisti pelästyneensä ja järkyttyneensä kokemusta, jota hän kuvasi kummalliseksi.

Näistä kolmesta tapahtumasta huolimatta mies oli jälkeenpäinkin pitänyt yhteyttä kirkkoherraan, koska tämä oli avulias ja luja ja hän itse oli ujo poika, jolla oli vähän itseluottamusta. Hän ei syyttänyt nykyisistä ongelmistaan tätä suhdetta ennen kuin kuuli, että kirkkoherra oli haastettu oikeuteen, jolloin hänkin päätti haastaa. Hänen asianajajansa lähetti hänet tutkimuksiin, joiden yhteydessä hänelle kerrottiin, että seksuaalinen hyväksikäyttö oli syynä hänen ongelmiinsa.

Kantajan psykologi päätteli: ’On täysin selvää, että kirkkoherran toimilla on ollut tungetteleva, traumatisoiva ja pitkäaikainen vaikutus kantajaan’, ja että kantajan tämän­hetkinen kärsimys oli ’melkein suora seuraus kirkkoherran toiminnas­ta’. Hän diagnosoi miehen kärsivän post-traumaattisesta stressihäiriöstä. Lapsuuden seksuaal­isen hyväksikäytön vaikutuksista ei ole sellaista empiiristä tietoa, joka oikeuttaisi tällaiseen johtopäätökseen. Kun väitetään että hyväksi­käyttö oli syypää kantajan kaikkiin tämän hetken ongelmiin, mennään reippaas­ti yli rajan, jossa voi vastuullisesti väittää jotain. Diagnoosi post-traumaattinen stressi­häiriö on täysin epäasiallinen.

Kantajan kuvailemat tapahtumat, hänen silloiset reaktionsa ja nykyiset oireensa eivät sovi tähän diagnoosiin. Miehen taustassa oli monia muitakin, esimerkiksi julma alkoholisoitunut isä, vanhempien avioero, ankara isäpuoli, jonka kanssa hänellä oli ristiriitainen suhde, pienikokoisuus, myöhäinen kypsyminen ja hyväksikäyttöä edeltäneet kouluvaikeudet. Psykologi väitti, että kantajan kaikki vaikeudet johtuivat hyväksikäytöstä. Valitettavasti tämä ei ole epätavallinen esimerkki.

Miehellä oli vaikeita psyykkisiä ongelmia, eikä ole todisteita siitä, tekeytyikö hän testitilanteessa sairaak­si. Mutta olemme arvioinet useita kantajia, joiden suhteen todisteet ovat vahvasti puhuneet sairaaksi tekeytymisen puolesta. Sairaaksi tekeytymistä ei voi tyydyttävästi paljastaa kliinisissä haastatteluissa, mutta jotkut objektiiviset testit, etenkin MMPI-2:n F-K-indeksi antaa hyödyllistä tietoa.

Kalifornian psykologinen inventaario (California Psycho­logical Inventory) ja myös Millonin kliininen moniakseli­nen inventaa­rio-II (Millon Clinical Multiaxial In­ventory-II) osoittavat, milloin vastaukset ovat teeskenneltyjä tai liioiteltuja. Näiden testien todelliset profiilit tulisi tutkia silloin, kun arvion tehnyttä psykologia kuullaan.

MUISTONPALAUTUMAT

Esitämme muutamia huomioi­ta seksuaalisen hyväksikäytön syytöksistä ’muistonpalautumisen’ yhteydessä (ks. myös Wakefield & Underwager, 1992, 1994b). Muistojen palautumista­pauksissa (recove­red memo­ries) asianomainen ei muista mitään monen vuoden ajalta, koska hyväksi­käyttö oli täydellisesti ’tukahdutettua’ kunnes – tavallisesti terapeutin avulla – se ’palautetaan mieleen’. Tapaukset voivat johtaa oikeudenkäyntei­hin, ja niitä on käsitelty myös rikostapauksina. Monissa osavaltioissa siviilikan­tei­den vanhenemisaikaa on pidennetty useita vuosia, kun hyväksikäyttö on muistunut mieleen ja/tai kun ei aiemmin ollut tiedostettu, että hyväksikäyttö on tuottanut vahin­koa.

On ymmärrettävä väitteiden tieteellistä perustaa, ja muiston­palautumissa usein käytettäviä terapeuttisia menetelmiä. Alueeseen erikoistuneet terapeutit väittävät, että trauman ominaispiirteitä ovat muistivajaukset, amnesia ja muistin pirstoutuminen. Usein väitetään, että lukuisia naisia on hyväksi­käytetty, mutta jopa puolet insestistä selviytyneistä ei muista hyväksikäyttöä.

Monet uskovat, että heitä on autettava palauttamaan muistojaan, jotta he voivat parantua. He palautta­vat muistoja tunkeilevilla ja epäpätevillä menetelmillä, joihin liittyy suoria kysymyk­siä, hypnoosia, kirjojen lukemista, osallistumista selviytymisryh­miin, ikätaan­tuman tuottamista, unien tulkintaa ja monia muita epäortodoksisia menetelmiä. Näiden ’tukahdutettujen’ tai ’pirstottujen’ muistojen uskotaan eroavan tavallises­ta unohtamisesta ja siitä, että on yksinkertaisesti ajattelematta jotain epämiel­lyttävää mutta ei erityisen traumaattista asiaa. Kukaan psykologi ei kiistä sitä, että moni tapahtuma unohtuu ja voi palata mieleen vuosia myöhemmin.

Myös lasten amnesia on sitä, että useimpien ihmisten varhaisimmat muistot eivät ulotu kolmen tai neljän ikävuoden taakse (Fivush & Hamond, 1990; Howe & Courage, 1993; Loftus, 1993; Nelson, 1993). Mutta muistonpalautusterapiassa lähde­tään olettamuksesta, että hyväksikäyttö on tukahdutettu tai pirstottu, koska se on liian traumaattinen muistettavaksi. Muistonpalautusterapeutit tukevat olettamuksiaan sellaisilla käsitteillä kuin tukahduttaminen, pirstominen, traumaattinen amnesia, ruumiinmuisti ja moniper­soonallisuushäiriö (multiple personality disorder). Kuitenkaan tavalle käyttää näitä käsitteitä ei ole tieteellistä perustetta. Liioin ei ole todistusaineistoa siitä, että lapset yleisesti kokisivat traumaattista seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta aikuisina heillä ei ole tietoisia muistikuvia siitä ennen kuin näissä asioissa ’taitava’ terapeut­ti paljastaa sen.

Tukahduttamista ei ole hyväksytty tiedeyhteisössä lukuunottamat­ta analyyttisesti suuntautuvia terapeutteja, jotka perustavat uskonsa anekdoottimaisiin raportteihin ja kliinisiin tapausselostuksiin. Traumaattista amnesiaa voi aiheutua jostakin yksittäisestä tapahtu­masta, kuten raiskauksesta, mutta ei ole perusteita väitteelle, että on tavallista unohtaa täysin jatkuva seksuaalinen hyväksikäyt­tö. Ei ole todisteita siitä, että tällaiset tapahtu­mat tukahdutetaan täydellisesti moneksi vuodeksi ja palaute­taan vuosien päästä tarkasti mieleen.

Muistonpalautusta­pauksissa tavallinen diagnoosi on monipersonal­lisuus­häiriö (MPD) varsinkin silloin, kun väitetty hyväksikäyttö on ollut väkivaltaista ja sadistista. Monet väittävät, että useimpia näin diagnosoituja ihmisiä on lapsena käytetty hyväksi. Diagnoosi on kiistanalai­nen sinänsä, ja vaikka se on otettu mukaan DSM-III-R ja DSM-IV:ään, ei voida sanoa, että tiedeyhtei­sö olisi yleisesti hyväksynyt sen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: