Webster: Bryn Estyn salaisuus

Bryn Estynin salaisuus – Modernin noitavainon rakentaminen

Tämä teksti sisältää kirjan uusintapainoksen, johdantoluvun ja jälkikirjoituksen

Richard Webster

Joulukuu 2008, The Orwell Press

Suomennos lokakuussa 2010 Richard Websterin luvalla

Anu Suomela tutkimuspäällikkö (emerita) Sexpo-säätiö

Revised paperback edition on The Secret of Bryn Estyn

published 26 January 2009

Copyright © Richard Webster 2008

Richard Webster has asserted his right under the Copyright, Design and Patents Act 1988 to be identified as the author of this work.

Suomalaiselle lukijalle

Olen saanut tämän tekstin Richard Websteriltä, sekä luvan kääntää sen suomeksi ja laittaa Sexpo-säätiön sivuille. Webster on kirjailija, vapaa toimittaja, ja todella aito tutkiva journalisti sekä kriitikko. Hän on kirjoittanut myös Freud –kriittisen kirjan, ja lukuisia muita teoksia. Hän käytti liki 10 vuotta kirjoittaakseen teoksen Bryn Estynin salaisuus. Modernin noitavainon rakentaminen. Tuohon 700-sivuiseen teokseen on koottu hämmästyttävällä yksityiskohtaisuudella tiedot siitä, mitä Pohjois-Walesin lastenkotiskandaalissa tapahtui vuosina 1973–2004. Mistä kaikki alkoi, mikä siivitti tuota prosessia, ja mitä siitä seurasi.

Tuo skandaali ei rajoittunut Walesiin vaan levisi sieltä muualle Englantiin. Keskeisin selittävä tekijä oli poliisin käyttöön ottama troolaus. Sillä tarkoitetaan, että poliisi aktiivisesti etsii merkkejä menneisyydessä mahdollisesti tehdyistä rikoksista. Näissä lastenkotitapauksissa menetelmä oli se, että poliisi hankki tietoonsa kaikki mahdolliset lastenkodeissa lapsina ja nuorina olleet henkilöt ja lähetteli heille kirjeen, jossa kutsuttiin juttelemaan. Joidenkin oleskelusta oli kulunut 10–20 vuotta.

Kirjeitä on ilmeisesti lähetetty kymmeniätuhansia. Niille jotka tulivat juttelemaan, kerrottiin, mitä kaikkea muut olivat kertoneet lastenkodissa tapahtuneen. Poliisi myös kertoi, että jos jotain pahaa on tapahtunut, niin on mahdollista saada valtion varoista kipukorvauksia (jopa £ 100.000). Ei siis ihme jos kaikenlaisia syytöksiä tuli esiin. Vuonna 2005, kun Websterin kirjan ensimmäinen painos julkaistiin, poliisi oli pidättänyt ja kuulustellut 5.000 entistä tai nykyistä lastenkodeissa työskennellyttä henkilöä, vuonna 2009 kuulusteltuja oli jo 8.000. Jotkut heistä olivat työskennelleet lastenkodissa 20–30 vuotta sitten.

Media tarttui aiheeseen innolla ja synnytti paniikin siitä, että pedofiiliringit olivat pesiytyneet lastenkoteihin. Mistään tällaisesta ei ollut näyttöä, mutta kiinni toki jäi joitakin henkilöitä, jotka olivat syyllistyneet lasten seksuaaliseen ahdisteluun. Myös täysin syyttömiä ihmisiä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Näin kävi siksi, että poliisi käytti ’suuren volyymin taktiikkaa’. Kun saatiin kootuksi riittävän monia aikuisiksi varttuneita, jotka kertoivat tuomioistuimessa samansuuntaisesti, niin tuomio voitiin ennustaa varmaksi. Toisaalta kyse oli kauan sitten tapahtuneiksi väitetyistä teoista, joten niiden yksityiskohtainen selvittäminen ei ollut enää mahdollista.

Olen liittänyt oheen Websterin Alahuoneen komitealle tekemän kirjelmän, jolla hän tuki esiintymistään ollessaan kuultavana ongelmista, jotka seurasivat lainsäädännön muutoksista (käännös liite 1). Olen liittänyt mukaan myös Justice Eadyn pohdinnan nk. Shielfieldin päiväkotiskandaalin vahingonkorvauskanteiden käsittelyn yhteydessä (käännös liite 2). Tuo mainio 700-sivuinen päätös löytyy kokonaisuudessaan englanninkielisenä Sexpo-säätiön sivuilta www.sexpo.fi / artikkelit nimellä Lilly and Read.

Webster käy tässä tekstissään erittäin kiivaasti tiedotusvälineiden kimppuun moraalisen paniikin lietsomisesta ja väärien tietojen levittämisestä. Se osuus on ehkä pikkutarkkuudessaan raskasta luettavaa, mutta osoittaa millä huolella hän on selvitystyötä tehnyt.

Uuden painoksen lopussa julkaistu ’Jälkisanat’ on kiintoisa. Siinä Webster käy läpi Jerseyn saaren tapahtumia. Poliisi syötti vuonna 2008 medialle perättömiä tietoja entisestä lastenkodista löytyneestä ’lapsen kallon jäänteistä’ ja mahdollisista lukuisista lapsenmurhista. Nuo väitteet saivat koko maailman median ryntäämään saarelle.

Englannissa oli jo 1980-luvulla lukuisia lasten satanistisen seksuaalisen hyväksikäytön skandaaleja, jotka osoittautuivat täysin tuulesta temmatuiksi paniikkireaktioiksi. Clevelandin skandaalissa liki 200 lasta otettiin huostaan vanhemmiltaan joiden epäiltiin satanistisina pedofiilirinkeinä sodomisoivan lapsiaan. Johtopäätöksen teki lastenlääkäri, joka uskoi että peräaukon avautumisrefleksi on merkki sodomiasta, vaikka se on ihmiselle ominainen, ulostamiseen tarvittava refleksi. Arkeologi Jean La Fontaine kävi nuo liki 10 paniikkitapausta läpi ja totesi, että mitään merkkiä ritualistisesta hyväksikäytöstä ei löytynyt.

Silti samankaltaiset väitteet pulpahtavat kerta toisensa jälkeen esiin. Webster puntaroi lopuksi syistä, jotka johtavat tällaisiin moraalisiin paniikkeihin ja kuvitelmiin pahuuden salaliitosta. Tuossa osiossa hän paneutuu syvällisesti pohtimaan ihmisen taipumusta fantasioida pahuutta ja ulkoistaa ja projisoida se koskemaan muita ihmisiä.

Kysyin Websteriltä mikä tilanne Englannissa on nyt. Hän totesi skeptisesti, että etenkään Jerseyn skandaalin jälkeen ei mitään hälyttävää ole ilmassa. Laineet ovat ehkä laantuneet, etenkin kun media tarttui näyttävästi osoittamaan, miten olemattomista aineksista tämä paniikkireaktio rakentui. Hän ei kuitenkaan luvannut etteikö sama voisi toistua koska tahansa.

Ottakaa lukiessanne huomioon, etten ole valantehnyt kielenkääntäjä, ja Websterin jotkut ajatuskulut ovat niin syvällisen filosofisia ja monimutkaisia, etten voi vannoa ymmärtäneeni kaikkea oikein.

Websterin kirja on Sexpon kirjastossa. Mutta koska se on niin massiivinen järkäle ja englannin kielellä, halusin jakaa teidän kanssanne joitain hänen keskeisiä havaintojaan ja ajatuksiaan kääntämällä tämän esittelypainoksen.

Miellyttäviä lukuhetkiä!

Helsingissä 15 lokakuuta 2010

Anu Suomela

Esipuhe tähän painokseen

’Bryn Estynin salaisuus’ julkaistiin kovakantisena kirjana maaliskuussa 2005. Nyt julkaistussa pehmeäkantisessa versiossa on uusi alkupuhe ja loppusanat, jossa käsitellään tuoretta lastenkotiskandaalia Haut de la Garannea Jerseyssä.

Jälkikirjoitus ’Journalismi, Jersey ja Pahan olemus, oli alkuaan kirjoitettu julkaistavaksi syyskuussa 2008, ja siinä päädyin poliisitutkintaa koskien seuraaviin johtopäätöksiin:

’… Jos Haut de la Garennen tutkimuksia selvitetään tarkasti käy ilmeiseksi, ettei koskaan ollut mitään luotettavaa näyttöä siitä, että lastenkodissa olisi tapahtunut murhaa. Löydetyt pienet luunkappaleet ja useat maitohampaat eivät olleet näyttö väärinkäytöksistä, niillä ei ollut mitään toteen näytettyä yhteyttä ajanjaksoon, jolloin rakennus oli lastenkotina, ja nuo näytteet saattoivat olla peräisin muualta …’

Marraskuussa 2008, neljä päivää sen jälkeen, kun tuo versio palasi minulle taittajalta, vanhempi poliisitutkija, joka oli nimetty uudeksi vastuuhenkilöksi Haut de la Garennen tapaukseen, piti lehdistötilaisuuden. Sen syy oli seuraavan tiedon antaminen: ’Esiin ei ole tullut mitään sellaista, mikä viittaisi murhaan tai että ruumiita olisi tuhottu’. Nyt olen muotoillut uudelleen jälkikirjoituksen näiden tietojen valossa.

Teksti on hieman pidempi kuin aikaisemmassa kovakantisessa versiossa, mutta argumentointi ei ole muuttunut.

Oxfordissa joulukuussa 2008

Richard Webster

www.richrdwebster.net

Johdanto aiheeseen: Tarina eräästä tarinasta

On olemassa sellainen näkemys historiasta, että kuljemme kohti sivistynyttä järjen käyttöä, joten aina vähemmän ja vähemmän lankeamme sellaisiin perustelemattomiin johtopäätöksiin, tai kollektiiviseen hulluuteen, joka on ajoittain tahraannut Euroopan historiaa. Keskiajan kristillisen kulttuurin luoma antisemitistinen demonologia, sekä 1600-1700-lukujen noitavainot ovat tässä katsannossa juuri noita kauhistuttavia poikkeamia kehityksen tieltä. Ne kuuluvat ihmiskunnan lapsuuteen, eivät rationaaliseen aikuisuuteen, jonka olemme saavuttaneet. Noitavainot ovat tapahtumia, jotka tapahtuivat muissa maissa ja muuna kuin meidän modernina aikanamme. Olemme ohittaneet nuo ajat.

Olen kirjoittanut tämän kirjan sen näkemykseni vuoksi, että tuollainen käsitys ihmisen kehityksestä ei ole vain virheellinen vaan myös vaarallinen. Euroopan1900-luvun historia ei anna tukea näkemykselle kehityksestä. Tuon ajan eurooppalainen antisemitismi ja Stalinin vainot ovat esimerkkejä kollektiivisista fantasioista, joissa ihmiset samaistuivat ’puhtauteen’, vainosivat ja tuhosivat kanssaihmisiään, joiden kuvittelivat olevan ’pahoja’ ja ’epäpuhtaita’. Nämä eivät ole ainoita nykyajan esimerkkejä siitä, miten lankeamme laajamittaisiin harhoihin psykologisten projektioiden kautta. Nimeämme vähemmistöjä, jotka näemme pahoina tai epäpuhtaina, kun emme tunnista omia himojamme ja synkimpiä impulssejamme.

Se laajalle levinnyt uskomus, että kuulumme rationaaliseen, tieteellisen ajattelun aikakauteen, emmekä ole enää vaarassa joutua tuollaisten fantasioiden valtaan, on harhoistamme kaikkein vaarallisin. Juuri rationaalisuutemme ja vaikeutemme tunnistaa omaa väkivaltaisuuttamme ja seksuaalisten kuvitelmiemme monimuotoisuutta, johtaa siihen, että olemme ehkä enemmän kuin koskaan ennen alttiina vaarallisille projektioille.

Jos käymme läpi keskiaikaista tai nykyistä kollektiivisten fantasioiden historiaa, yksi tosiasia nousee esiin. Monet kaikkein vaikuttavimmista historiassa esiintyneistä fantasioista liittyvät lapsiin ja heidän suojelemiseensa. Usein oletetaan, että meidän oma ahdistuneisuutemme viattomien lasten haavoittuvuudesta on moderni tapa ajatella. Näin ei kuitenkaan ole. Ajatus siitä, että on olemassa pahuuden salaliitto, jossa vietellään ja vahingoitetaan lapsia, on kuitenkin peräisin antiikin ajoilta.

Yksi monista tuon tarinan muodoista on väite juutalaisten suorittamista lasten rituaalimurhista, joka liittyy Pitkäperjantain viettoon. Se alkoi vuonna 1144 Norwicissa perusteettomasta syytöksestä, että ryhmä juutalaisia oli kidnapannut kristityn lapsen, kiduttanut ja murhannut hänet ritualistisin menoin. Tämä ’verimurha’ -myytti on kiertänyt maapallolla Hitlerin aikoihin asti, ja se on ollut yksi pääsyy kristilliseen ja jälkikristilliseen antisemitismiin. Juutalaisten iljettävä lastenmurhaajien salaliitto oli kuitenkin olemassa vain kuvitelmissa, mutta tämä ei estänyt sitä, että loputon määrää juutalaisia vainottiin ja tapettiin kristillisten hyveiden perusteella. Yleinen käsitys oli, että juutalaiset olivat liittoutuneet itsensä Saatanan kanssa, ja että heidän kohteenaan olivat kristityt lapset, on keskiaikaisen juutalaisvihamielisen demonologian ydin. Se on mitä keskeisin, mutta vain vähän huomioitu kristillisen eurooppalaisen kulttuurin elementti.

Oli toinenkin, vastaavanlainen fantasia, joka kiehtoi kristittyjä. Se oli uskomus noitayhteisöstä. Noidat lensivät ilmojen halki hajareisin luudalla, sioilla tai pässeillä osallistuakseen mestarinsa Saatanan palvontaorgioihin. Nämä pahuuden kanssa salaliitossa olevat nauttivat erityisesti kaiken pyhyyden likaamisesta ja viattomuuden turmelemisesta. Heidän kuviteltiin joskus myös tappavan ja syövän pikkulapsia uhrimenoissaan.

Mielellämme uskoisimme, että tällaiset kuvitelmat kuuluvat johonkin primitiiviseen, arkaaiseen aikaan, jonka me olemme kauan sitten ohittaneet. Mitä enemmän tarraamme käsitykseemme omasta sivistyksen tuomasta rationaalisuudestamme, sitä enemmän kiistämme tuhoavat ja seksuaalisesti perverssit impulssimme itsellemme kuulumattomina ja outoina. Yritämme päästä eroon noista tunteistamme ja projisoimme ne ihmisiin, joita pidämme vieraina. Prosessi, jossa luomme kulttuurisia vihollisia, on tässä mielessä kovin tavallinen.

Se on myös vaarallinen. Jos demonisoimme jonkun ihmisryhmän, mukaan tulee meidän historian aikana vaalimamme uskomus puhtaudesta. Ryhdymme ajattelemaan tuota ryhmää demonologisten fantasioittemme kautta. Heidät nähdään pahuuden liittolaisina, hyvin organisoituna salaliittona, joka on uhka meille kansalaisina, sekä niille, joita kohtaan meillä on erityisen kompleksinen ja ambivalentti suhde, eli lapsillemme.

Viimeisen 15 vuoden kuluessa yksi ihmisryhmä, joka on ollut tällaisen demonisoinnin kohteena, ovat lastensuojelulaitosten työntekijät. Noin vuodesta 1990 alkoi sosiaalityöntekijöiden, lastensuojelijoiden ja journalistein keskuudessa syntyä uusi idea. Se oli uskomus siitä, että pedofiiliringit olivat valloittaneet lastensuojelulaitokset. Monet ihmiset olivat skeptisiä tuon ajatuksen suhteen, mutta tietyissä pienissä piireissä tuo ajatus hyväksyttiin liki ortodoksisena totuutena. Britanniassa keväällä ja alkukesästä 1996 tiedotusvälineet tarttuivat aiheeseen. Vain harvoin tuota väitettä kiistettiin, joten joidenkin tarkkailijoiden mielissä liki kaikista hoitotyöntekijöistä tuli pedofiilejä, tai mahdollisia pedofiilejä, tai henkilöitä, jotka vaikenivat kauheista rikoksista joista tiesivät tai joita ainakin epäilivät tapahtuneen.

Kesäkuussa 1996 BBC:n Radio 4:n ohjelmassa ’The World at One’ tuotiin esiin sellainen näkemys, että meidän on ilmeisesti hyväksyttävä se todennäköisyys, että lasten seksuaalinen ahdistelu on lastensuojelulaitoksissa sääntö, ei poikkeus. Muutama päivä tämän jälkeen puhuessaan Alahuoneelle Labourin welshiläinen puhemies Rhodri Morgan sanoi, että vaikka lastensuojelulaitosten tehtävä on huolenpito, ne tarjoavat päiväsaikaan sadismia ja yöllä sodomiaa. Vuonna 1997 Guardianissa oli arvostetun feministijournalisti Linda Grantin kirjoitus, joka ei koskenut suoraan lastensuojelulaitoksia, mutta jossa hän totesi, että niitä johtavat byrokraatit ja pedofiilit.

Nyt, runsas 10 vuotta Linda Grantin artikkelin julkaisemisen jälkeen, se uskomus, että viimeisen 30 vuoden aikana lasten fyysinen ja seksuaalinen pahoinpitely on ollut lastenkodeissa massiivista, on muuttunut kyseenalaistamattomaksi totuudeksi. Tämä johtuu valtaosin niistä johtopäätöksistä, joihin päädyttiin kolme vuotta kestäneessä julkisessa tutkinnassa. Sitä johti eläkkeellä oleva korkeimman oikeuden tuomari Sir Ronald Waterhouse North Walesin Tribunaalin nimissä. Tutkimus maksoi 15 miljoonaa puntaa. Sen kuluessa johtavat lakimiehet kuulustelivat syytöksen esittäneitä henkilöitä niistä kauhistuttavista fyysisistä ja seksuaalisista teoista, jotka alkoivat paljastua noin 15 vuotta sitten Pohjois-Walesissa. Tribunaalin raportti julkaistiin helmikuussa 2000. Siinä vahvistettiin virallisesti näiden syytösten paikkansapitävyys (tai ainakin valtaosa).

Britanian viimeaikaisessa lastensuojelun historiassa Pohjois-Walesissa esitetyt syytökset ovat varmasti kaikkein vakavimpia. Ne olivat myös kaikkein vaikuttavimpia sen epäilyjen ilmapiirin luomisessa, jonka kanssa jokainen nykyinen ja entinen hoitotyöntekijä joutuu elämään. Kaikkein valitettavimpia ovat syytökset koskien lastenkotia, jota on kuvattu nimillä ’the Colditz of care’ (Colditz oli natsien pahamaineinen vankila) ja ’lasten helvetti’. Tuon lastenkodin nimi oli Bryn Estyn.

Kartano sijaitsee Wexhamin kaupungin laidalla ja on tilava Tudor-jäljitelmä. Bryn Estyn oli alkuaan sisäoppilaitos, ja siellä oli kova, autoritaarinen kuri. Vuonna 1974 se muutettiin kunnalliseksi lastensuojelulaitokseksi, ja sitä tuli johtamaan erittäin edistyksellinen rehtori Matt Arnold. Hän oli erittäin arvostettu kollegojensa piirissä, ja hän ryhtyi uudistamaan koulun sääntöjä rennommiksi ja enemmän huolta pitäviksi. Näitä muutoksia ei kuitenkaan koskaan saatettu loppuun. Sekä poliittisista että taloudellisista syistä oltiin siirtymässä pois suurista laitoksista, ja Bryn Estyn suljettiin 1984.

Tuohon aikaan ei kukaan esittänyt väitettä, että laitoksessa olisi tapahtunut mitään seksuaalisesti sopimatonta. Kuitenkin kirjoituksissa, joita alkoi ilmestyä laatulehdissä vuonna 1991, tuotiin esiin todisteita, joiden mukaan Bryn Estyn oli verkostoituneen pahuuden keskipiste. Sieltä pahuus oli levinnyt lastenkodista toiseen Pohjois-Walesissa, ja kyseessä oli salaliitto ja korruptio sellaisessa mittasuhteessa, ettei sellaista olisi voitu kuvitella muutama vuosi aikaisemmin. Esiin tuotiin, että salaliitossa pedofiiliringit harjoittivat homoseksuaalista poikien hyväksikäyttöä ja myös laajamittaista fyysistä pahoinpitelyä.

Tribunaali ei hyväksynyt ihan kaikkea tätä, mutta se totesi, että kauhistuttavat syytökset fyysisestä ja seksuaalisesta pahoinpitelystä oli osoitettu tosiksi. Heti kun näitä syytöksiä alettiin esittää, joukko Bryn Estynin entisiä työntekijöitä piti kiinni siitä, totuus on täysin päinvastainen. Heidän esittämänsä mukaan Pohjois-Walesissa vuosina 1991–92 tehdyssä poliisitutkinnassa ei paljastunut tuollaista laajamittaista pahoinpitelyä, vaan varmistamaton määrä perättömiä syytöksiä. Tämä ryhmä on esittänyt, että kun nämä syytökset oli hyväksytty, eikä hylätty, niistä tuli perusta koko maata koskevalle noitavainolle.

Tribunaalin löydöksiä tarkastellessa on syytä kysyä, miksi asia on edelleen riidanalainen. Miten tuomarien tekemä selvitys saattoi johtaa siihen, että se loi pohjan modernille noitavainolle?

Yksi tapa vastata tähän on sen osoittaminen, että historian kuluessa ilmenneissä noitavainoissa tärkein elementti on ollut se, että niitä eivät lietsoneet ymmärtämättömät kansanjoukot, vaan täysin päinvastoin. 1600- ja 1700-lukujen noitavainot olivat oppineiden aikaansaannosta. Eivät ne lähteneet liikkeelle tavallisista kansalaisista, vaan oppineesta eliitistä, johon kuului piispoja, pappeja, hallintovirkamiehiä ja tuomareita. Kristillisen puhtauden innokkaat kannattajat tuomitsivat kanssaihmisiään noidiksi, eikä kyseessä ollut vain päähän juolahtanut fantasia. He todella uskoivat, että heillä oli hallussaan testatut faktat. Historiallisesti katsoen noitavainot ovat aina lähtöisin tuomareista ja hallintovirkamiehistä, jotka haluavat säilyttää asemansa.

Henkilöt, joita 300 vuotta sitten pyydettiin etsimään todisteita noituudesta, olivat ilmeisesti yhtäältä kiinnostuneita ja toisaalta kauhuissaan noituuden erittäin seksuaalisesta sisällöstä. Joka tapauksessa he luopuivat kriittisestä arviosta. He hyväksyivät kritiikittömästi sellaisia todisteita rikoksista, jotka olivat epätodennäköisiä ja mahdottomia, ja uskoivat varauksettomasti löytäneensä selkeät todisteet pahuuden salaliitosta, jota ei tosiasiassa ollut olemassa. Lukemattomat miehet ja naiset tuomittiin teoista, joita he eivät olleet tehneet, monet teloitettiin tai poltettiin elävältä.

Aina kun annamme mielessämme syntyä demonologisia fantasioita, kuten on tapahtunut pedofiilirinkien toiminnasta lastensuojelulaitoksissa, on mahdollista, että sorrumme uudelleen omiin harhoihimme. Jos pieni innokas ryhmä joutuu tällaisen fantasian valtaan, voi käydä kuten historian kuluessa on toistuvasti käynyt, että he luovat niin vaikuttavan kertomuksen, että he eivät itse pääse sen pauloista. On todella suuri vaara, että he, tai valtionhallinto tai kirkko onnistuu mobilisoimaan, ja tahtomattaan rakentamaan todisteet, joilla he muuttavat fantasiansa entistä intensiivisemmiksi.

Tällaiset fantasiat ovat äärimmäisen vaikuttavia, ja me kaikki olemme alttiita niille, joten emme välttämättä lainkaan havaitse mitä on tapahtumassa. Tämä vaara on erityisen suuri, jos harha perustuu näkyvään todellisuuteen. Sillä jos fantasiat ja faktat sekoitetaan keskenään epämääräisessä suhteessa toisiinsa, fantasiat voivat kasvaa vieläkin vaarallisemmiksi ja tuhoisammiksi.

Kun ollaan tekemisissä nykyajan noitavainojen kanssa, joka on tämän kirjan aihe, emme ole todellakaan kaiken aikaa tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät kyseenalaistaisi asioita, vaan joiden tekemisiä siivittäisivät kiihkomieliset kuvitelmat. Monet ihmiset, jotka ovat olleet mukana näissä tilanteissa, ovat kohtuullisia, järkeviä ja skeptisiä. He ovat vilpittömän huolissaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka todenperäisyyttä heidän ei ole syytä kyseenalaistaa. Historian antama opetus on kuitenkin se, että todellisten vihollisten kanssa taisteleminen ei lopeta sitä, että ihmiset taistelevat myös kuvittelemiaan vihollisia vastaan. Joskus juuri ne ihmiset, jotka ovat innokkaimpia käymään sosiaalisten epäkohtien kimppuun, ovat kaikkein herkimpiä näkemään itsensä taistelemassa pimeitä salaliittoja vastaan, joita ei todellisuudessa ole olemassa.

Pohjois-Walesin tarina herättää monia ajatuksia salaliitoista. Tarina on kieltämättä erittäin vaikuttava. Mutta fantasioiden osuus sen rakentumisessa on kaikkea muuta kuin näkymätön, ja se on myös erittäin vaarallinen tarina. Jos annamme tällaisen tarinan lumota itsemme, on vain yksi tapa purkaa tuo lumovoima. Sen voi tehdä dokumentoimalla tuo kertomus ja se mistä se sai alkunsa. Eli lyhyesti sanottuna kertoa toinen tarina, tarina tarinan synnystä.

Tämä on se mitä olen pyrkinyt tekemään seuraavilla sivuilla. Se on tarina, joka on yksi erikoisimmista, mitä koskaan on kerrottu. Jos välillä vaikuttaa siltä, että se olisi fiktiota, niin se johtuu siitä, että tietyssä mielessä juuri näin on. Se, mikä tekee siitä niin vaarallisen, on, että se on yleisesti hyväksytty totuutena.

Jälkikirjoitus pehmeäkantiseen painokseen

Journualismi, Jersey ja idea pahuudesta

On liki neljä vuotta siitä kun ’Bryn Estynin salaisuus’ ilmestyi kovakantisena, mutta pehmeäkantinen versio on silti tarpeen. Vaikka kirjan tarkoitus oli kertoa historia, on ydinongelma se että kirja on kaikkea muuta kuin historiallinen. Toden totta, samaan aikaan kun tämä pehmeäkantinen versio julkaistiin, toinen lastenkoteja koskeva skandaali on vielä ratkaistavana. Tuo skandaali, joka tuli laajaan tietoisuuteen helmikuussa 2008, on saanut vielä suurempaa julkisuutta kuin Bryn Estyn 1990-luvulla.

Jerseyn ’kallon jäänteet’ 

Lauantaina 23. helmikuuta 2008, poliisien ja oikeuslääketieteen eksperttien ryhmä teki löydön, joka muutti epämääräisen poliisitutkinnan Jerseyn kuvankauniilla saarella kansainväliseksi mediasirkukseksi. Löytö tehtiin aikaisemmin lastenkotina toimineen Haut de la Garennen päärakennuksesta. Sitä ei ollut löytänyt poliisi vaan koulutettu vainukoira, joka oli aikaisemmin ollut mukana Portugalissa kun etsittiin kidnapauttua Madeleine McCannia. Samana päivänä poliisi julkaisi lehdistötiedotteen, jossa todettiin, että he olivat löytäneet jotakin ’joka näyttää mahdollisesti olevan lapsen jäännökset’.

Pidettiin lehdistötilaisuus ja sillä oli sähköistävä vaikutus toimittajiin. Löydöstä kertovat uutiset nousivat nopeasti ykkösiksi radiossa televisiossa ja lehdistössä. Samana iltana BBC websivuilla oli otsikko ’Lapsen ruumis löydetty lastenkodista’. Juttu jatkui: ’osia lapsen ruumiista on löydetty ja jäännösten arvellaan olevan 1980-luvun alusta.’ Apulaispoliisipäällikkö Lenny Harperia lainattiin ja poliisin todettiin ’ajattelevan, että on mahdollista, että he löytävät lisää jäännöksiä’.

24 tunnin kuluessa tämä karmiva tarina levisi ympäri maapalloa. Independentissä kuten muuallakin oli arveluja pedofiiliringistä. Guardian raportoi: ’puoli tusinaa ruumista’ on saattanut löytyä, ja lainasi Harperin sanoja: ’Niitä saattaa olla kuusi tai enemmän, ja voi olla että luku on suurempi’. Journalistit ryntäsivät Jerseylle joka puolelta maailmaa. Massiivinen määrä resursseja varattiin, ja tutkinnasta tuli nopeasti monen miljoonan urakka, ja asiantuntijoita haalittiin joka puolelta Englantia. Pian päivälehdet ja tabloidit kertoivat miten lapsia oli silvottu ja poltettu. Lehdistön mukaan Haut de la Garenne oli ollut ’kauhukammio’ (Sun, Express, Mail), ’Pelon linnoitus’ (Mirror), ’Lasten Colditz’ (Star)[i]. Poliisitutkinnassa väitettiin löydetyn ’kidutuskammioita’, ’seksuaalisen pahoinpitelyn bunkkereita’ ja ’joukkohautoja’. Kauhistuttavia rikoksia, ’pahojen miesten ringeissä harrastamaa pahoinpitelyä’ (Mail) ’pedofiilien paratiisissa’ (Telegraph), jota on ’suojelleet saaren oligarkit’ (Telegraph). Joissakin varhaisimmissa kirjoituksissa kerrottiin, että Lenny Harper oli jäämässä eläkkeelle samana kesänä. Yksi Daily Mailin toimittaja spekuloi sillä, että hän ei kykenisi lepäämään ’ennen kuin hän on sulkenut viimeisen Kauhujen taloa koskevan kansion, ja saanut lukkojen taakse kaikki siellä olleet julmat rikolliset’.

Lehtijutut peittelystä, poliittisista juonitteluista ja huomattavien jerseyläisten osallisuudesta moninkertaistuivat. Liki kaikki ne motiivit, joita Pohjois-Walesissa aikanaan esitettiin, kerrattiin. Ainoa näkyvä ero oli, että tässä tapauksessa ei keskitytty niin paljon seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaan siihen, että laitoksen entisiä asukkaita oli kidutettu ja murhattu sen jälkeen kun hoidosta vastuulliset olivat raiskanneet heidät.

Oli vain yksi ongelma. Nimittäin se, että liki kaikki tarinan elementit, jotka mediassa tuotiin esiin, olivat paikkansapitämättömiä.

Tosiasiassa yhtään lapsen ruumista ei ollut löydetty. Jerseyn poliisi ei ollut myöskään löytänyt mitään, mitä oltaisiin kohtuudella voitu nimetä ’lapsen jäännöksiksi’. Kaikki mitä oli löydetty, oli pieni ruskea kupera kappale, joka oli noin keksin kokoinen. Ei ollut mitään todisteita, jotka olisivat viitanneet siihen, että tämä kappale olisi peräisin 1980-luvun alusta, eikä mitään selvitystä ollut siitä, että sen olisi luotettavasti todistettu kuuluneen lapselle.

Alkuaan poliisi luotti hiilimääritykseen, johon ’kallon palanen’ oli lähetetty. Sen lopputuloksesta vaiettiin, ja ilmoitettiin pelkästään, että määritys oli mahdotonta, koska näytteestä puuttui hiilimäärityksessä tarvittava kollageeni.

Tuossa vaiheessa huhtikuussa 2008 tein hieman journalistista tutkimustyötä. Onnistuin löytämään ja haastattelemaan oxfordilaisen tiedemiehen Dr. Tom Highamin, joka oli suorittanut tuon hiilimäärityksen. Hän oli varovainen sanoissaan, mutta hänellä oli todisteiden perusteella vakavia epäilyjä ’kallon jäänteiden’ suhteen. Kirjoitin tuosta websivuilleni pitkähkön jutun, jossa toin julki, että Lenny Harperin esittämä väite ei voinut pitää paikkaansa. Toukokuussa toimittaja David Rose haastatteli Dr. Highamia. Tuolloin ilmeni, että tuo pieni ruskea kappale ei asiantuntijan mielestä ollut luuta, vaan se oli joko puuta tai kookospähkinän kuorta.

Vaikka tutkimuksia johtava apulaispoliisipäällikkö Lenny Harper oli jo viikkoja tiennyt tämän, hän jatkoi vetoamista ’kallon jäänteisiin’. Kun Rose julkaisi artikkelissaan Mail on Sunday’ssä asiantuntijan näkemyksen, olisi olettanut, että sensaatiohakuiselta tutkimuksilta olisi pudonnut pohja [ii]. Harperin mukaan yli 160 ihmistä oli tuolloin esittänyt syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta.

Todellisuudessa tämä tarinan uusi käänne oli testi sille, miten hyvä tarinan kehittäjä tutkimusjohtaja oli, ja miten pitkälle asiasta kirjoittavia toimittajia voitiin höynäyttää. Harper ilmoitti tiedotusvälineille uusista luulöydöistä ja maitohampaista, ja hän lupasi analyysin joka ikisestä luusta – jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Sen jälkeen hän jatkoi eriskummallisen skenaarion rakentamista, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan asianmukaisesti tutkittua todistetta.

Nyt julkaistun uuden kertomuksen mukaan ’shokeeraava salainen poliisiraportti’ oli päätynyt siihen tulokseen että ’viattomia lapsia oli raiskattu, murhattu ja heidän ruumiinsa oli poltettu Jerseyn Kauhujen talon pätsissä’. Artikkelissa yhdistettiin sinisiä nailonlangan pätkiä ja soraa. Poliisi oli päätynyt siihen, että ne olivat peräisin harjasta, jota oli käytetty ihmisluiden lakaisemiseen maalattialta, josta noiden kappaleiden väitettiin löytyneen.

Tämän spekulatiivisen tarinan kertoi ensimmäisenä News of the World etusivullaan 13. kesäkuuta 2008. Mutta tarina ei jäänyt tämän sensaatiolehden varaan. Kesäkuun 31. päivänä ilman mitään luotettavaa todistetta sekä BBC:n radio 4:n uutisissa että ohjelmassa Today esitettiin, että Haut de la Garennesta oli löydetty viiden lapsen jäänteet.

Aina kun kyse on tällaisista tarinoista, on tärkeää ottaa huomioon kulunut pitkä aika. On epätodennäköistä, ettei hyväksikäyttötapauksia olisi lainkaan ollut, mahdollisesti hyvinkin vakavia. Mutta jos raportit lukee huolella, tulee selväksi, että missään vaiheessa ei ollut perustetta määritellä tuota taloa murhatutkinnan näyttämöksi. Löytyneet monet maitohampaat eivät kerro väärinkäytöksistä, eikä luunkappaleita ole kyetty määrittelemään ihmisperäisiksi.

Tässä vaiheessa elokuussa 2008 Lenny Harper jäi eläkkeelle. Poliisikomentaja Mick Gradwell Lancashiren poliisista arvioi todisteet uudelleen. Hän totesi että Harper oli toistuvasti kuvannut todisteita väärin. Marraskuussa 2008 pidetyssä tiedotustilaisuudessa Gradwell paljasti, että ’kahleiksi’ kuvatut esineet olivat vesijohdon kiinnike (ja vanha koukku) sekä ruostunut sängyn jousi.

170:stä pienestä luunkappaleesta vain kolme oli ehkä peräisin ihmisestä, mutta mahdollista oli että nekin olivat eläimen luita. Kaksi näistä kappaleista, jotka olivat noin tuuman mittaisia saattavat olla niinkin kaukaa kuin vuodelta 1470, ja kaksi muuta ajalta 1650 ja 1950. Myöhemmin tuli selväksi, että eläinten luut oli nimetty virheellisesti ’lasten jäänteiksi’, ja että Harper oli merkittävällä tavalla liioitellut seksuaalisten ahdistelujen määrää ja vakavuutta, joista hänelle oli raportoitu.

Tiedotustilaisuudessa Harperin seuraaja Jerseyn apulaispoliisipäällikkö David Warcup oli reaktiossaan harkitseva: ’Ei ole mitään mikä viittaisi siihen, että olisi tapahtunut murha, tai että ruumiita olisi tuhottu. On valitettavaa, että meidän on todettava, että tiedot, joita Jerseyn poliisi antoi julkisuuteen … olivat vääriä, ja me pahoittelemme sitä.’ Kaikkein vakavin näistä epätäsmällisistä tiedoista joihin Warcup ja Gradwell viittasivat, oli Harperin väite siitä, että oli löytynyt ’lapsen jäänteitä’. Tämän väitteen hän oli esittänyt 23. helmikuuta ennen kuin tuota kappaletta oli asianmukaisesti tutkittu tai edes määritelty oliko se ehkä peräisin eläimestä saati ihmisestä. Nyt paljastui myös, että sunnuntaina 24. helmikuuta oikeuslääketieteilijät olivat varoittaneet Harperia siitä, että väitetty ’kallon jäänne’ oli peräisin arkeologisesta kerrostumasta ja määriteltävä iältään sen mukaisesti. Se oli selvästi ajalta ennen 1940-lukua, ja siten siis niin vanha, ettei sellaista olisi tullut ottaa tutkittavaksi. Silti Harper jatkoi ja esitteli ’kallon jäänteitä’ (jotka siis melko pian osoittautuivat kookospähkinän kuoreksi) murhatutkimuksen avaintodisteena.

Myöhemmin hän vääristeli uusia löydöksiä, ja kertoi vanhemmalle jerseyläiselle poliitikolle, että luunsirut oli todettu ihmisperäisiksi, ja että ’asiantuntijoiden löydökset osoittavat, että lapsi oli kuollut aika äskettäin, varmuudella ei aikaisemmin kuin 1950-luvulla, mutta todennäköisesti myöhemmin.’ Tosiasiassa asiantuntija, professori Andrew Chamberlain Sheffieldin yliopiston henkilöiden tunnistamisyksiköstä oli kirjoittanut raporttiinsa, että luunkappaleet olivat niin pieniä, että ’oli mahdotonta tehdä luotettavaa tunnistusta siitä ovatko ne ihmisperäisiä vai eivät.’[iii]. Sama koski Harperin aikaisemman raportin perusteella esittämää väitettä, että kaivauksissa löydetyt maitohampaat eivät olleet irronneet luonnollisella tavalla. Kuitenkin hänen oma hammasasiantuntijansa oli todennut, että hampaat olivat olemukseltaan sellaisia kuin itse irronneet hampaat ovat.

Koska hän oli siirtynyt eläkkeelle, ei häntä vastaan voitu ryhtyä tavanomaisiin toimiin. Mutta asian vakavuutta hänen menettelyjensä suhteen osoittanee, että myös se vanhempi tutkija, jonka olisi tullut valvoa hänen toimiaan, vaihdettiin uuteen. Poliisipäällikkö Graham Power, joka oli Jerseyn poliisin johdossa Harperin tutkiessa Haut de la Garennea, erotettiin välittömästi.

Olisi kuitenkin väärin antaa sellainen kuva, että vain Jerseyn poliisi oli syyllinen siihen, ettei kunnollista tutkintaa suoritettu. Myös mantereella olleet toimittajat epäonnistuivat. Ei olisi tarvinnut odottaa Harperin eläkkeelle lähtöä, jotta olisi havaittu että hänen väitteisiinsä ei voinut luottaa. Niinkin varhain kuin 18. huhtikuuta jo ennen kuin ’kallon jäänteet’ oli osoitettu kookospähkinän kuoren palaksi, yksi paikallinen journalisti Diane Simon oli kirjoittanut artikkelin Jersey Evening Postiin. Siinä hän teki selväksi, että Harperin väitteet tuon avaintodisteen iästä oli asetettu kyseenalaisiksi juuri niiden arkeologien taholta, joihin hän itse vetosi. Kun toukokuussa kaikki faktat ’kallon jäänteistä’ tulivat julki, oli kiistatonta, että Harperin kaikkein tärkein todiste oli väärä ja hänen väitteensä olivat olleet epäluotettavia ja epärehellisiä. Tästä huolimatta kokeneet journalisti, myös BBC:n toimittajat jatkoivat hänen väitteisiinsä vetoamista, ja esittivät pätemättömiä väitteitä ikään kuin ne olisivat olleet varmennettuja faktoja [iv].

Yksi johtopäätös voidaan tehdä näistä tapahtumasarjoista. Päävaikuttaja, joka on toiminut koko tarinan ajan, on meidän syvä psykologinen tarpeemme kuulla tarinoita pahuudesta. Tässä tapauksessa näyttää siltä, että sekä kokenut poliisimies että suuri joukko kokeneita toimittajia luopuivat skepsiksestä ja hylkäsivät realiteetit tämän tarpeen tyydyttämiseksi.

Kuten Bryn Estynissä tällaiset tarinat muodostuivat vääjäämättä uhkaksi viattomille ihmisille. Tässä tapauksessa Jerseyn viattomat hoivatyöntekijät joutuivat tulilinjalle, kun sensaatiohakuinen poliisitutkinta oli kasannut heitä kohtaan syytöksiä.

Yksi syy siihen, miksi journalistit hyväksyivät alkuperäisen Jerseyn tarinan ilman minkäänlaista luotettavaa näyttöä, oli suuri lastenkotien paniikki, joka alkoi 1990-luvulla, ja jonka sisältöä ei ole vielä yleisesti ymmärretty. Useimmat asiaa seuranneet, kuten myös toimittajat uskovat edelleen, että se perustui pitäviin todisteisiin. He näyttävät uskovan, että 1990-lopulla lastensuojelulaitokset olivat lasten hyväksikäytön ’gulag’. Meidän pitäisi havaita, että tämä virheellinen käsitys lähti liikkeelle yhdestä modernin journalismin historian kauheimmasta erehdyksestä. Se tulee selväksi siinä tavassa, jolla Pohjois-Walesin tarina luotiin, ja joka oli koko lastenkotipaniikin alku.

Journalismi, Bryn Estyn ja Flat Earth News

Tapa jolla toimittajat ovat puolustaneet ja tukeneet virheellistä versiota Pohjois-Walesin tapahtumista ansaitsee huomiota. Ne jotka ovat jaksaneet lukea tähän asti jo tietävät. Kyse ei ole vain Dean Nelsonista, freelance-toimittajasta, joka auttoi tarinan luomisessa (ja josta myöhemmin tuli Sunday Timesin kotimaan toimituksen päällikkö), vaan monesta paremmin tunnetusta nimestä. Ian Jack Independent on Sundaystä (sittemmin Grantan päätoimittaja ja nyt Guardianin kolumnisti) oli se päätoimittaja, joka alkuaan julkaisi Nelsonin artikkelin joulukuussa 1991.

Vuoden 1992 alussa Jack lähetti Nelsonin takaisin Pohjois-Walesiin, jossa hän kokosi lisää perättömiä syytöksiä. Tuolloin hän käytti johdattelevia kysymyksiä ja journalistista painostusta saadakseen kaksi psyykeltään vaurioitunutta ja helposti johdateltavaa nuorukaista esittämään syytöksiä Pohjois-Walesin eläkkeelle jäänyttä poliisipäällikkö Gordon Angleseaa vastaan. Anglesea oli perusteettomasti nimetty sellaisen pedofiiliringin jäseneksi, jota ei ollut olemassa. Jack kieltäytyi julkaisemasta näitä uusia syytöksiä, mutta ne julkaistiin Observerissa. Ian Hislop ja Paul Foot julkaisivat tämän valheellisen kertomuksen Private Eyessa. He pitäytyivät siinä seuraavat yli 10 vuotta, vaikka Aglesea voitti kunnianloukkausjutun lehteä vastaan.

Peter Wilby, josta tuli myöhemmin New Statemanin päätoimittaja, ja jonka journalistista huolellisuutta ja paneutuneisuutta kunnioitan syvästi, oli myös yhdessä roolissa. Hän tuli Jackin paikalle päätoimittajaksi Independent of Sundayhin samaan aikaan kun Charlie Wilson, joka oli aikaisemmin Timesin apulaispäätoimittaja, toimi viikoittain ilmestyvän Indipendentin päätoimittajana. Vuonna 1996 nuo kaksi lehteä, joilla oli yhteinen uutistoimitus, julkaisivat sarjan huonosti tutkittuja tai mihinkään perustumattomia juttuja lasten kaltoinkohtelusta lastenkodeissa. Monet niistä oli kirjoittanut freelance-toimittaja Roger Dobson. Näiden juttujen jalo tavoite oli se, että käyttämällä ankarasti iskevää, tutkivaa journalismia, painostetaan vastentahtoinen hallitus perustamaan Tutkimus Tribunaali. Sekä Indipendent että Independent of Sunday esittivät perättömiä syytöksiä Bryn Estynistä ja Pohjois-Walesista ja loivat moraalisen paniikin.

Wilsonin seuraaja oli Andrew Marr, josta myöhemmin tuli BBC:n politiikan päätoimittaja. Hän näytteli vähäisempää roolia, mutta jatkoi harhaanjohtavien juttujen julkaisemista Bryn Estyistä. Yhdessä niistä esitettiin totuudenvastaisesti, että henkilökunta oli salannut kaltoinkohtelun, joka alkoi jo 1960-luvulla. Independentin aikaisempi toimittaja Cristian Wolmar kirjoitti lastenkotiskandaalista jopa kirjan Forgotten Children, jossa hän toisti suurelta osin sitä, mikä oli jo muodostunut oikeaoppiseksi versioksi Pohjois-Walesin kertomuksesta.

Listaan niistä henkilöistä, jotka erehtyivät pahan kerran, kuuluu myös kaksi kaikkein arvostetuinta tämän päivän tutkivaa journalistia David Rose, joka työskenteli aikaisemmin Observerissa, sekä Nick Davies Guardianista. David Rose on se henkilö, joka oli vastuussa asiasta, jonka hän on sittemmin ymmärtänyt vakavaksi virheeksi. Nimittäin päätöksestään julkaista vuonna 1992 Dean Nelsonin juttu Pohjois-Walesista Observerissa. Siinä jutussa julkaistiin Gordon Anglesean kunniaa loukkaavia tietoja, ja näin Observer oli yhdessä Private Eyen, Independentin ja HTV:n kanssa vuonna 1994 Korkeimmassa oikeudessa vastaajina kunnianloukkaussyytteisiin, jonka jutun eläkkeelle jäänyt poliisimies voitti.

Nick Daviesin rooli on keskeinen, kun otetaan huomioon hänen nykyinen raivoisa kritiikkinsä koskien nykyjournalismia ja sen kritiikitöntä perusteettomien ja heikosti tutkittujen juttujen tuottamista. Davies tuli kuvioihin melko myöhäisessä vaiheessa. Hän kirjoitti kaksi pitkää artikkelia, jotka ilmestyivät Gardianissa 1997. Tuolloin Sir Ronald Waterhousen johtama Pohjois-Walesin Tribunaali jatkoi työskentelyään. Ensimmäisen jutun nimi oli ’Kauhua kauhun jälkeen’, ja se julkaistiin 24. syyskuuta 1997.

’Kukaan ei kuuntele. Vuosia skandaalin käryä on vuotanut Britannian lastenkotien suljetusta maailmasta. Joskus se on tullut esiin oikeudenkäynnissä, kun hoivatyöntekijä onkin osoittautunut lastenraiskaajaksi. Joskus on huhuttu pedofiiliringeistä … ja niiden yhteyksistä yhteiskunnassa valtaa käyttäviin. Kuiskailuja ja kauhutarinoita, muttei koskaan koko tarinaa.’

Sen jälkeen jutussa esitetään rinnastus Pohjois-Walesin lastenkodeista Holocaustiin. Kun Tribunaalin eteen tuli henkilöitä antamaan todistajalausuntonsa, joista jotkut olivat täysin ilmeisesti perättömiä, Davies kirjoitti:

’Nyt vihdoinkin, ja ensimmäisen kerran, totuus tulee julki. Chesterin lähellä olevan pienen kylän kunnantalon istuntosalissa kymmenet miehet ja naiset ovat päättäneet astua esiin ja kertoa tietonsa julkisesti. Jotkut heistä ovat aikuisiksi kasvaneita ’selviytyjiä’. Heitä on liki 300, ja he muistelevat lapsuuttaan johon kuului loputonta väkivaltaa ja hyväksikäyttöä … Toisella puolella ovat miehet ja naiset joita syytetään kidutuksesta. Heitä on 148 ja joukko lakimiehiä yrittää puristaa heistä totuuden. Tämä on pienimuotoinen Nürnberg.’

Davies esitti faktana sellaisen näkymän, jota kukaan valittajista ei ollut esittänyt Tribunaalille (tai rikosoikeudenkäynneissä). Hän kirjoitti että Peter Howarth järjesti yhdessä johtaja Stephen Norrisin kanssa kyltymättömiä pedofiiliorgioita.

Tämä vakavasti vääristelevä kirjoitus sisälsi vieläkin vakavamman harhaanjohtavan osan. Daviesin toisessa artikkelissa oli kahdeksan palstan levyinen otsikko: ’Julkisuuden henkilöitä pedofiiliringeissä’. Tämä uutinen perustui sisäsivuilla olevaan 4-sivuiseen kirjoitukseen. Sir Ronald Waterhouse kommentoi seuraavana päivänä Guardianin ’huomattavan värittynyttä’ artikkelia. Hän ilmaisi tyrmistyksensä toteamalla: ’ihmettelen ajoittain kun luen näitä väitteitä, onko ne kirjoitettu samasta Tribunaalista, johon me osallistumme’. Artikkelissaan Davies tukeutui joihinkin väärien syytösten yksityiskohtiin, kuten että Pohjois-Walesin lastenkodeissa oli pedofiilirinkejä. Vaikka hän ei maininnut nimeä, vaan viittasi yhteiskunnallista valtaa käyttäviin, hän kertasi perättömän syytöksen, joka oli kohdistettu poliisipäällikkö Angleseaan, ja hän esitti vahvan väittämän, että syytökset pitäisivät paikkansa.

Koska Daviesin artikkelit ilmestyivät niin myöhäisessä vaiheessa Pohjois-Walesin tarinaa, niillä ei ollut juurikaan merkitystä sen kannalta miten tarina kokonaisuudessaan kehittyi. Mutta ne johdattivat Guardianin mukaan mitä villeimpiin vääristelyihin, jotka muut tiedotusvälineet olivat laittaneet vauhtiin. Noista kahdesta artikkelista oli sekin seuraamus, että Davies sai ’Vuoden Journalisti’ –palkinnon vuonna 1998.

Ensimmäisten juttujen julkaisemisen jälkeen kulunut aika auttaa paljastamaan, miten lukuisat toimittajat olivat mukana luomassa Pohjois-Walesin tarinaa. Paul Foot kuoli vuonna 2004 ennen kuin tämän kirjani alkuperäinen versio oli valmis, joten hänellä ei ollut tilaisuutta harkita näkemyksiään uudelleen. Hänen ystävänsä Richard Ingrams on yrittänyt pitää yllä Footin versiota tapahtumista. Hän ei ole muuttanut näkemystään senkään jälkeen kun toimitti arvion Christian Wolmerin kirjasta, jossa tämä ponnekkaasti muutti näkemyksensä Pohjois-Walesin tapahtumista. Mutta monet muut toimittajat ovat seuranneet Wolmaria ja muuttaneet aikaisemmat käsityksensä.

Luettuaan The Secret of Bryn Estyn sekä Ian Jack että Ian Hislop ymmärsivät, että he olivat ymmärtäneet asian vakavalla tavalla väärin. Jack todellakin meni harhaan kunnianloukkausjutussa tarinan alkuvaiheessa. Hän on kertonut tämän Guardianin artikkelissa vuonna 2001. Hislop viittasi omaan virhearviointiinsa lyhyessä artikkelissa, jonka hän kirjoitti kirjastani Private Eyeen vuonna 2005. Kaksi muutakin toimittajaa on käsittänyt menneensä harhaan ja he ovat korjanneet näkemyksiään. Siinä vaiheessa kun kirjani julkaistiin, David Rose oli kirjoittanut Observeriin joukon erinomaisia artikkeleita poliisin troolausoperaatioiden vaarallisuudesta. Sen lisäksi hän sai BBC:n dokumenttien lippulaivan Panoraman tekemään kokonaisen ohjelman Roy Shuttlewortin tapauksesta.

Jo ennen tätä Peter Wilby asetti maineensa alttiiksi julkaisemalla New Statesmanissa sarjan artikkeleita, joissa minä kritisoin poliisin troolausoperaatioita. Tuohon aikaan kukaan muu päätoimittaja ei ollut valmis julkaisemaan tuollaisia näkemyksiä.

Jos rajoitetaan kaikkein arvostetuimpien toimittajien piiriä, jotka olivat päärooleissa Pohjois-Walesin tarinan kirjoittamisessa, niin tähän mennessä vain Nick Davies ei näytä tunnistavan miten väärässä hän oli. Äskettäin Davies kirjoitti kirjan Flat Earth News nykyjournalistien synneistä ja vioista, mutta hän ei millään tavoin kajoa omiin merkittäviin virheisiinsä Pohjois-Walesin tapahtumien raportoinnissa.

Tämä virhe on erityisen vaarallinen, koska juuri kun Daviesin kritiikki modernia journalismi kohtaan oli kiipeämässä bestseller listojen kärkeen, ja Jerseyn tarina alkoi saada toimittajien enenevää huomiota sekä Englannissa että muualla maailmassa. Daviesin kirja julkaistiin 7. helmikuuta 2008 ja siitä otettiin kolme uusintapainosta kahdeksan päivän kuluessa. Haut de la Garennen tarina sai median huomion kaksi viikkoa myöhemmin.

Daviesin ansioksi voidaan sanoa, että kolme kuukautta myöhemmin, sen jälkeen kun olin julkaissut juttuni Jerseystä (ennen kuin kookospähkinäpaljastus tuli esiin), hän totesi, että tuolla tarinalla oli kaikki ainekset siihen, mitä hän kutsuu ’uutisiksi litteältä maapallolta’ (’Se alkoi luun palasta ja koirasta’ Guardian 5. toukokuuta 2008). Mutta tähän mennessä tarinalle, erityisesti kun BBC antoi sille runsaasti julkisuutta, oli jo myönnetty liki pyhän kirjoituksen auktoriteetti.

Oikeassa olemisen pornografia

Monet arvostetut lehtimiehet onnistuivat näkemään Pohjois-Walesin tarinan niin perusteellisesti väärin, ja sama jatkui Jerseyn ’kallon jäänteiden’ suhteet. Tämä paljastaa meille journalismin luonnetta. Vähintäänkin meidän pitää kysyä, miten niin perusteellisen skeptiset ammattilaiset ovat joskus näin hyväuskoisia.

Se miksi tuohon kysymykseen on niin vaikea vastata, johtuu siitä että emme ole onnistuneet tutkimaan huolella journalismin historiallista kehitystä ja sen kulttuurista funktiota. Kirjassaan The Flat Earth News Nick Davies loputtomasti vakuuttelee lukijoilleen ikään kuin mekaanisena rukouksena, että toimittajan pääfunktio on totuuden kertominen:

’Totuuden kertominen on alkuperäinen tarkoitus … (s.27)

Jos journalismin alkuperäinen tarkoitus on totuuden kertominen, niin siitä seuraa, että lehtimiehen tulee tarkistaa ja hylätä se mikä ei ole totta. (s. 51).’

Ehkä sen vuoksi, että Davies käyttää niin paljon energiaa tämän naivin näkemyksen tuputtamiseen lukijoilleen, hän ei lainkaan käsittele kaikkein vaarallisinta journalistisista virheistä. Se löytyy siitä tosiasiasta, että journalistit käyttävät merkittävän määrän aikaansa ristiretkellä sitä vastaan mitä pidetään pahuutena. Tätä tehdessään sekulaarit toimittajat ovat vastustamassa pahuutta, kuten uskovaiset ristiretkeläiset, jotka olivat monessa mielessä journalistien edeltä kävijöitä hyväuskoisuudessaan.

Historiassa on kirjoittamaton laki, jonka toimintaa voidaan tarkastella, jos tutkimme vähänkin syvemmin niitä fantasioita, jotka liittyivät Euroopan suuriin noitavainoihin tai keskiajan demonologiseen antisemitismiin. Tämä laki osoittaa (tai osoittaisi jos se olisi formuloitu), että hyväuskoisuutemme lisääntyy suorassa suhteessa psykologiseen tarpeeseemme uskoa sellaiseen pahuuden olemassaoloon, jota vastaan ajattelemme taistelevamme.

Tarina siitä, mitä Pohjois-Walesissa tapahtui, ja miten joukko arvostettuja toimittajia (mukaan lukien Davies) alkoi uskoa pimeiden voimien salaliittoon, jota ei ollut olemassa, osoittaa että samankaltaiset hyväuskoisuuden muodot elävät tänä päivänä.

Tämän voisi ajatella osoittavan, että meillä olisi syvä psykologinen tarve pitää kiinni kuvittelemastamme pahasta. Tämä näennäisesti uskonnollinen tarve näyttää säilyneen jopa maallistuneessa maailmassa. Lisäksi on todisteita, jotka osoittaisivat, että meidän näennäisen syvä tarpeemme uskoa kertomuksiin pahuudesta, on näytellyt erittäin tärkeää ja laajaa roolia, jota ei ole havaittu journalismin historiallisessa kehityksessä.

Yksi kirjan luku on omistettu W.T. Steadille, joka on modernin tutkivan journalismin perustaja. Olen kirjassani viitannut modernin journalismin kulttuuriseen voimaan ja sen samankaltaisuuteen kirkkojen vallan kanssa menneinä vuosisatoina. Tämä samankaltaisuus on jäänyt käytännöllisesti katsoen kokonaan havaitsematta historioitsijoilta ja kommentaattoreilta, ja kuten Daviesin epähistoriallinen journalismin kritiikki osoittaa, myös journalisteilta itseltään.

Argumentti, jonka avaan kirjani luvussa, W.T. Steadista on linjauksiltaan varsin yksinkertainen. Läpi keskiajan ja uuden ajan alun ehkä yksittäinen ja vaikuttavin tekijä, jolla kristillinen kirkko säilytti kulttuurisen ja psykologisen valtansa, olivat demonologiset fantasiat pahuudesta. Fantasiat Saatanasta ja saatanallisesta salaliitosta näyttelivät merkittävää roolia luomalla psykologista solidaarisuutta ja yhdistämällä uskovia taisteluun pahaa vihollista vastaan. Samaan aikaan nämä fantasiat tuottivat oppineille kirkonmiehille, lakimiehille ja raatimiehille laillistettua pornografiaa, jonka välityksellä seksuaalisia ja sadistisia impulsseja – joille me kaikki olemme alttiita – voitiin käsitellä laillisesti. Tuosta pornografiasta, kuten oikeassa olemisen pornografiastakin tuli salainen oopiumi, jolla kirkollista valtaa pidettiin yllä.

Demonologian ja noitavainojen väistyessä, mikä tapahtui valistusajan jälkeisinä vuosisatoina, kirkon psykologinen valta väheni. Mutta sekä oppineilla että oppimattomilla säilyi tarve pahuuteen. Valta alkoi siirtyä saarnastuolista päätoimittajan tuoliin, kun perustettiin suuria nonkonformistisia lehtiä kuten Manchester Guardian, ehkä vielä merkittävämpänä Northern Echo, jonka päätoimittajana oli antaumuksellinen puritaani W.T. Stead.

Tässä vaiheessa kilpailevat lehtimiehet kuten Stead käsittivät intuitiivisesti, että vain jatkuvasti luomalla tarinoita pahuudesta lehdet voivat ylläpitää ja lisätä valtaansa. Tämän Steadin läksyn oppi nopeasti Lordi Northcliffe ja muut menestyvät päätoimittajat. Koko modernin journalismin historian ajan on käytetty tätä tietoa. Maallisista demonologioista on tuullut yksi keskeinen psykologinen periaate, jolla lehdistö säilyttää valtansa aivan samoin kuin salaiset demonologiat olivat aikanaan kirkon vallan lähde.

Kertomus, jonka tässä kirjassa kerron, on vain yksi valokiila vahinkoihin, joita toimittajat saavat aikaan noudattamalla ammattinsa hallitsevia periaatteita. kuitenkaan ymmärtämättä mitä nuo historialliset periaatteet ovat. Tämän lisäksi kirjani valottaa niitä vahinkoja, jotka eivät ole pahuuden aikaansaannosta, vaan johtuvat siitä, että emme ole huolella pohtineet pahuuden ideaa.

Se miten tavalliset uskovaiset näkevät pahuuden voimat on ymmärrettävää. Kristillinen maailmankatsomus sellaisena kuin se ilmaistaan Uudessa testamentissa merkitsee, että on menossa kosminen taistelu Jumalan ja pahojen voimien välillä, jotka ovat ottaneet maailmassa vallan. Tavalliset kristityt uskovat, kuten C.S. Lewis kirjoittaa ’pahuuden voima on tehnyt itsestään maailman prinssin’ ja kristityt katsovat tulevaisuuteen, jossa tämä voima lopullisesti voitetaan. Se että koko kulttuurimme rakentuu tälle uskonnolliselle opille, tekee ymmärrettäväksi tämän maailmankatsomuksen yleisyyden.

Vaikeampi on ymmärtää, että ihmiset, jotka ovat lähtökohtaisesti sekulaareja, kuitenkin ovat säilyttäneet puolikkaan tästä traditionaalisesta näkemyksestä. He voivat suoralta kädeltä kiistää Jumalan olemassaolon. Silti he puhuvat pahuudesta ikään kuin se olisi olemassa maailmassa toimivana voimana. Ja että sillä olisi todellinen olemassaolo, jota voidaan käyttää rationaalisena selityksenä ihmisten käyttäytymiselle ja ihmisluonnolle.

Tällainen sekulaari taikausko voi olla yhtä vaarallista kuin uskonnolliset käsitykset juuri siksi, että ne jotka ovat sen lumoissa uskovat vahvasti omaan rationaalisuuteensa ja oikeassa olemiseensa. Tuloksena voi olla ’ristiretkellä oleva rationaalisuus’, joka saattaa olla tuhoisampaa kuin ne traditionaaliset uskonnon muodot, jotka se on korvannut.

Jos kehitämme yhtenäistä humanismia, meidän on suhtauduttava pahuuden ideaan samalla rationaalisella skeptisyydellä, jolla me maallistuneessa kulttuurissamme tapaamme suhtautua ideaan Jumalasta. Kysymyksessä pahuudesta en voi olla siteeraamatta toista kirjoittajaa, joka on myös yrittänyt sijoittaa nykyajan noitavainojen sarjoja historialliseen perspektiiviin. Nuo vainot levisivät Pohjois-Amerikassa 1980-luvulla. Tuolloin kyse oli satanistisen hyväksikäytön pelosta. Kirjassaan Evil Incarnate: Rumors of Demonic Consspiracy and Satanic Abuse in History, David Frankfurter New Hamshiren yliopiston uskonnon ja historian professori kirjoittaa seuraavasti (kirja ilmestyi vuonna 2006 pian oman kirjani ilmestymisen jälkeen):

’Tässä kirjassa määritelty pahuus ei ole jotakin, mikä on tuolla jossain kaukana organisoituneena ja korruptoivana, vaan se on jotakin mikä konstruoidaan ja ilmaistaan. Se on myytti joka voi alkaa elää omaa elämäänsä, tarttua meihin kauhun ja lumouksen voimalla, ja vaatia meitä karkottamaan se keskuudestamme.

Tunnemme sanojen tuoman selkeyden helpottavana: äiti joka tappaa lapsensa, kansanmurhan määrääjä, paatunut sarjamurhaaja ovat niitä, joita ei tarvitse ymmärtää, vaan heidät voidaan nimetä niiksi mitä he ovat … Tähän sopii meille tuttu ja käyttökelpoinen sana ’pahuus’, joten onhan selvää mitä se tarkoittaa. Eikö olekin selvää mitä se kuvaa?

Tämä kirjani perustuu siihen lähtökohtaiseen humanistiseen käsitykseen, että ’pahuus’ on diskurssi, tapa ilmaista asioita ja muotoilla sitä, miten koemme – ei siis joku itsellinen voima … Jos tämä on ironista se johtuu siitä … tosiasiasta, että kaikissa niissä historiallisissa tapauksissa joihin viittaan, kyse oli myyttisestä pahan salaliitosta, joka mobilisoi laajoja ihmisjoukkoja järkyttävän julmiin toimiin väitettyjä salaliittolaisia vastaan. Näyttää siltä, että historian todelliset julmuudet tehdään – ei jonkun pahuuden kultin perversseissä seremonioissa, vaan noiden kulttien poistamiseksi maan päältä. Todellinen pahuus toteutuu kun ihmiset puhuvat pahuudesta.’

Tämä näkemys osoittaa paremmin kuin mikään muu tuntemani ’pahuuden’ idean todellisen luonteen. Ainoa harha-askel tuossa argumentoinnissa on viimeisessä lauseessa, jossa valotetaan idean vaarallista voimaa. Lause yrittää selkiyttää asiaa, mutta sen kustannuksella, että se termi joka on kyseenalaistettu saakin uutta voimaa. ’Todelliset julmuudet tapahtuvat kun ihmiset puhuvat pahuudesta’ olisi parempi ilmaisu, vaikkei niin elegantin paradoksaalinen. Kuten Frankfurter on itse jo tehnyt selväksi, ei ole olemassa mitään sellaista kuin ’todellinen pahuus’. ’Pahuus’ on kuvitteellinen konstruktio, joka voi aiheuttaa vahinkoa, koska se on fantasia ja epätodellinen.

Pahuus ei ole pelkästään epätodellinen, se on samalla osa oikeassa olemisen fantasiaa, joka on saanut vuosisatojen aikana voimaa juutalais-kristillisestä traditiosta. Jotta voisimme säilyttää hyveellisyyden minäkuvamme, tällä fantasialla siirrämme itsemme ulkopuolelle ja kiellämme omat seksuaaliset ja sadistiset impulssimme ja projisoimme ne muihin ihmisiin. Tällä tavoin annamme itsellemme luvan käyttää juuri noita fantasioita, jotka olemme ulkoistaneet julmalla tuomiollamme, joka kohdistuu itse kuvittelemiimme pahuuden salaliittoihin. Sitten voimme laillisesti piehtaroida niiden yksityiskohtien synnillisyydessä.

On olemassa myös suuri vaara, että alamme tuomita ’pahoiksi’ ja ’epäinhimillisiksi’ niitä, jotka antautuvat näille fantasioille. Se merkitsisi kuitenkin sitä, että olemme itse omaksuneet fantasian monimutkaisemman version. Siksi minun kirjani kuten David Frankfurterin tutkimuskin ei lopulta ole kirja niistä vahingoista joita muut ihmiset saavat aikaan uppoamalla pahuuden retoriikkaan. Se on kirja inhimillisistä tragedioista, jotka johtuvat siitä, ettemme havaitse miten alttiita itse kukin olemme tuollaiselle retoriikalle. Se ei ole kirja ’niistä muista’ vaan kirja ’meistä’.

Se, että noin 8.000 hoivatyöntekijää pidätettiin poliisin troolausoperaatioissa, johtuu pohjimmiltaan siitä, että me upposimme 1990-luvulla pahuuden retoriikkaan. Siitä että me toistuvasti upposimme tuohon retoriikkaan ’suuressa lastenkotipaniikissa’ on seurannut yleinen pedofiilipaniikki. Toimittajat ajoivat sitä eteenpäin, ja poliitikot ja oikeuslaitos ovat muuttaneet sen epäoikeudenmukaisuudeksi. Olen nimennyt tämän ilmiön ’sirpaleiseksi noitavainoksi’. Se voimistuu joka päivä, ja on vaatinut jo nyt valtavan joukon viattomia uhreja.

Tämän uuden, vaarallisen noitavainon käyttövoimana on pahuuden kunnioittaminen. Maallistunut media levittää tätä ideaa voimallisessa ja vaarallisessa muodossa. Jos toimittajat, ja ennen kaikkea lehtien ja sähköisen median päätoimittajat, eivät havaitse tätä, valtava vahingonteko jatkuu.

Olla sitä mieltä, ettei sellaista olentoa kuin pahuus ole olemassa, on tietenkin harhaoppista, arvioidaanpa sitä keskiaikaisen kristillisen kulttuurin tai modernien toimittajien kriteerein. Viimeksi mainitut ovat oman aikamme papisto.

Viitteet:

1) Brian Cathcart, ’Jersey child abuse case’, New Stateman, 6 March 2008.

2) David Rose, ‘Human bone’, Mail on Sunday, 18 May 2008.

3) David Rose ‘How Lenny lost the plot’, Mail on Sunday, 15 Nowember 2008.

4) Diane Simon, ‘Scull: Murder inquiry dropped’, Jersey Evening Post, 18 April 2008

Liite 1.

Richard Webster:

Samankaltaisten faktojen näyttö: Nykyisen samankaltaisten faktojen periaatteen alkuperä ja eroosio

Muistio House of Commons Affairs Commiteelle koskien poliisin troolausoperaatioita (helmikuu 2002)

Syyttömyysolettama

1. Meidän oikeusjärjestelmämme fundamentaalinen perusta on aina ollut se, että vastaajat ovat syyttömiä, kunnes heidät on todistettu syyllisiksi. Juuri syyttömyysolettaman vuoksi vastaajat eivät yleensä joudu kohtaamaan sellaista todistelua, joka ei itse asiassa ole näyttö heitä vastaan, vaikka se sisältäisi vahvasti syyllisyyteen viittaavaa materiaalia. Tämän vuoksi rikostapauksissa ei yleensä oteta huomioon samankaltaisia faktoja todisteena, vaikka niillä voitaisiin osoittaa, että vastaaja on saattanut muissa tilanteissa tehdä samanlaisen rikoksen, kuin josta häntä nyt syytetään, tai hänen voidaan epäillä jatkossa ryhtyvän sellaiseen tekoon.

2. Johtuen tapaoikeuteen 1 perustuvasta järjestelmästämme mikä tahansa menettely, joka heikentää ennakkokäsitysiä koskevia rajoituksia, jollei niitä käytetä äärimmäisellä huolella, johtavat syyttömyysolettaman eroosioon ja jopa täydelliseen murenemiseen.

3. Syy miksi syyttömysolettamaa pohdiskellaan hyvin harvoin vakavasti, on se, että oikeuden tehtävä on antaa suoja pahuutta vastaan ja lisätä moraalista hyvää. Jos oikeutta hoidetaan huonosti siitä seuraa lukemattomille viattomille kansalaisille sellaisia vahinkoja, jotka ovat vakavampia kuin se, että epäonnistutaan tietyn rikoksen rankaisemises­sa. Jos tuomitaan syyttömiä ihmisiä teoista, joihin he eivät ole syyllisiä, oikeus itse tulee epähuomiossa tehneeksi rikoksen, joka on hirvittävä juuri siksi että oikeus on sitoutunut tuomareiden välityksellä valtioval­lan palvelijaksi.

4. Viime vuosisadalla ja etenkin sen loppupuolella samankaltaisten faktojen näyttöön tehtiin joukko muutoksia. Niiden seuraamuksena oikeusturvatakuut, jotka aikaisemmin suojelivat syyttömiä vastaajia ennakkokäsityksen sisältävältä näytöltä, ovat asteittain heikentyneet. Yhdessä merkittävässä mielessä ne katosivat liki kokonaan. Se tapahtui laintulkinnan muutoksessa 1991, jonka jälkeen ensimmäistä kertaa on ollut suhteellisen helppoa tuomita ihminen useiden varmentamattomien syytösten perusteella, joista kaikki saattavat olla perättömiä.

5. Viime vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä poliisin troolausoperaatiohin tuli merkittävä lisäys, joka johtui juuri tuosta lainmuutoksesta. Ei ole mahdollista ymmärtää poliisin operaatioiden aiheuttamia ongelmia ilman että tutkitaan samanlaisten faktojen näyttöä koskevan lainsäädännön muutosta, joka oli operaatioiden edellytys.

Samankaltaisten faktojen periaate

6. Nykyinen samankaltaisten faktojen periaate muotoiltiin tapauksessa Makin v. yleinen syyttäjä Uudessa Etelä-Walesissa vuonna 1894 (AC 57, 65). Tässä tapauksessa Lordi Herschell varmensi sen periaatteen, että normaalisti ei voida hyväksyä samankaltaisiin faktoihin perustuvaa näyttöä. Hän alleviivasi niitä poikkeuksellisia olosuhteita, joissa tämä poissulkeva periaate voidaan ohittaa. Samankaltaisten faktojen näyttöä ei voida hyväksyä pelkästään sen vuoksi, että se vaikuttaa tuomitsemisen kannalta relevantilta, vaan ainoastaan silloin, kun se on sekä asiaan vaikuttavaa että todistusvoimaista.

7.  Tapauksessa Makin (1894) kaksi vastaajaa, mies ja vaimo, olivat syytteessä hoidossaan olleen sylilapsen murhasta. Oikeudenkäynnissä näyttönä käytettiin joukkoa muitakin murhia, joihin he olivat ilmeisesti syyllistyneet. Tässä tapauksessa samankaltaisten todisteiden hyväksyminen kääntyi siten, että ei ollut todennäköistä, että olisi olemassa viatonta selitystä sille, että vastaajien aikaisemmin asumien talojen puutarhoista löytyi kahdentoista hoitolapsen ruumiit.

8. Tapauksessa R. v. Smith vuodelta 1915 (11 Cr App R. 229), nk. ’Morsiamet kylvyssä’, vastaajaa syytettiin yhdestä murhasta, mutta todisteena tarjottiin kahta muuta murhaa. Näiden todisteiden salliminen johtui samalla tavoin siitä epätodennäköisyydestä, että kolme eri naista, joiden kanssa mies oli avioitunut, ja jotka olivat suostuneet miehelle tuleviin taloudellisiin hyötyihin, olisivat pian tämän jälkeen vahingossa hukkuneet kylpyammeeseen.

9. Klassisissa tapauksissa samankaltaiset faktat olivat näyttönä todistusvoimaisia. Tämä teki todistelun oikeutetuksi, vaikka se loi ennakkokäsityksen. Todisteet olivat silmiinpistävän samankaltaisia, eikä tapahtumille ollut muuta rationaalista selitystä kuin vastaajan syyllisyys.

10. Nämä ohjaavat oikeustapaukset, joissa samankaltaisten tosiasioiden periaate luotiin olivat murhatapauksia, eikä todisteiden hyväksymisestä ollut erimielisyyttä. 1900-luvun alusta lähtien on ollut kasvavaa painetta alentaa kynnystä sellaisten todisteiden sallimiselle, jotta seksuaalirikoksissa saataisiin aikaan tuomioita. Tällainen paine oli erityisen vahvaa tapauksissa, joissa oli syytös koski homoseksuaalisuutta.

Ennakkokäsitysten rooli

11. Kaikkein merkittävimmän askelen tähän suuntaan teki valitustuomioistuin, ja sen muotoili Denning J., josta myöhemmin tuli Lordi Denning. Tapauksessa R. v. Sims (1946, 31 Cr App R 158) tuomioistuin käsitteli kolmen miehen esittämää sodomiaväitettä. Oikeus harkitsi valitusta, jossa kolme miestä oli esittänyt erillisen sodomiaväitteen (buggery) vastaajasta. Harkittavaksi tuli voitiinko asiat käsitellä samassa oikeuskäsittelyssä tukemaan toinen toisiaan.

12. Tuomiossa, jonka muotoili Dennin J., tuomioistuin päättyi soveltamaan silmiinpistävästi samankaltaisten faktojen periaatetta siinä merkityksessä kuin sitä käytettiin Makinin ja Smithin tapauksessa, mutta laajentamaan sen koskemaan samankaltaisia syytöksiä. Tuomiossa ei esitetä pitävää perustetta lain muuttamiseksi tällä tavalla. Perustelujen sijaan esitettiin Denning J:n oma käsitys siitä, että homoseksuaalisuus on iljettävyyttä. Hän lainasi tuekseen Lordi Sumnerin sanoja: ’Henkilöt … jotka tekevät sellaisia tekoja, joita nyt on käsitelty, etsivät tapojensa vuoksi tyydytystä erityisen perversseistä nautinnoista, jonka vuoksi he eivät kuulu normaalien, hairahtuneiden miesten ryhmään, vaan leimautuvat erityiseen ja poikkeavaan ryhmään samalla tavoin kuin jos heillä olisi joku fyysinen poikkeavuus.’ (ks. R. v. Thompson, 1918, 13 Cr. App R, p. 80).

13. Tapauksessa DPP v. Boardman (1975) kolme murrosikäistä poikaa esitti miesopettajastaan väitteen. House of Lords tuki auktoriteetillaan Simsin tapauksen tuomiota, mutta hylkäsi siinä esitetyn käsityksen homoseksuaalisuudesta. Näin tehdessään se kuitenkin kiinnitti huomiota siihen, miten suuria vaaroja tällaisesta lain muutoksesta saattaa seurata. Lordi Cross esitti, että on huomattava eri sellaisten tapausten välillä, joissa esitetään syytöksiä, verrattuna tapauksiin (kuten Makin ja Smith) , joissa on kyseessä murha, ja kiistämätön näyttö aikaisemmista kuolemantapauksista. Lordi Cross totesi, että alkuperäisissä tapauksissa ei ollut kyse siitä, että kukaan syyttäjän todistaja olisi esittänyt valheita .

14. Lordi Cross huomautti, että keskeinen harkinta tapauksissa kuten Sims ja nyt käsillä olleessa tapauksessa, oli samankaltaisten faktojen käyttö näyttönä, joka käsillä olevassa tapauksessa oli kiistetty, ja että vastaaja oli kiistänyt teot: ’Tällaisissa olosuhteissa ensimmäinen esiin nouseva kysymys on mitä ilmeisimmin se, ovatko syytöksen esittäneet ehkä panneet viisaat päänsä yhteen, ja keittäneet väärien syytösten sopan. Jos todellisuudessa tällaista on tapahtunut, tulee samankaltaisten todisteiden käyttö hylätä.’ (Dpp v. Boardman, 197 AC 457).

15. Lordi Wilberforce painotti tätä näkemystä ja varoitti siitä, että samankaltaisten faktojen periaatteen laajentamisen seuraamuksena syyttömät vastaajat saattavat joutua tilanteeseen, jossa heihin kohdistetaan joukko vakavia syytöksiä, jotka kaikki ovat perättömiä.

16. Hän ilmaisee selkeästi omana kantanaan, että tuomioistuimen tulee olla heidän puolellaan sellaista mahdollisuutta vastaan, että joukko perättömiä syytöksiä voi kehittyä kolluusion kautta tai kontaminoitumisprosessissa. Jos on mitään todellisia mahdollisuuksia, että näin olisi tapahtunut, ei tule kysymykseen, että samankaltaisten faktojen näyttöä voidaan käyttää. Sen sijaan puheenjohtajan tulee määrätä erilliset oikeudenkäynnit.

17. Boardmanin tapauksessa kuvattu yleinen testi on luonteeltaan harkitseva. Kun päätetään todistelun hyväksymistä, puheenjohtajan tulee punnita näytön todistusvoimaa ja ennakkokäsityksen vaikutusta. Jos samankaltaisten faktojen tuoma näyttö on niin heikko, epäluotettava tai kontaminoitunut, että sen todistusvoima on ylimalkainen ja se sisältää juryyn nähden ennakkokäsityksen, silloin se on hylättävä.

18. Tuomiossaan Lordit vahvistivat tämän testauksen tuottamaa varovaisuutta, ja painottivat erityisesti, että syytöksissä tulee olla silmiinpistävä samankaltaisuus ennen kuin niiden esittämistä voidaan edes harkita (seikka, joka havaittiin Simsin tapauksessa).

19. Tapauksessa Boardman Lordit hyväksyivät sen, että Denning J oli luonut erittäin vaarallisen ennakkotapauksen, mutta totesivat tämän vasta tuotuaan esiin kaksi välttämätöntä turvataetta sellaisia epäoikeudenmukaisuuksia vastaan, joihin tuo tapaus voisi johtaa.

20. Tästä huolimatta kaksi keskeistä House of Lords tuomiota, jotka annettiin 1991 ja 1995, poistivat nuo kaksi turvatakuuta, jotka oli asetettu Boarmanin tapauksessa.

 Boardmanin tapauksen eroosio

21. Vuonna 1991 Lordikansleri Lordi Mackay antoi tuomion tapauksessa DPP v. P. Siinä ei referoitu Simsin tapauksen tuomiota, ja selvitetty miten se oli muuttanut alkuperäistä samankaltaisten faktojen periaatetta. Sen lisäksi Lordi Mackay hylkäsi sen vaatimuksen, että ollakseen käsittelyyn otettavia, syytösten tulee olla ’silmiinpistävän samankaltaisia’. Näin tehdessään hän virheellisesti vetosi siihen, että tällaiset vaatimukset koskivat vain tilanteita, jotka koskivat identifiointia.

22. T

  • apauksen P. Tuomio vaikutti dramaattisesti siihen, että useita eri syytöksiä sisältävien tapausten syytekynnys aleni, ja siten tuli mahdolliseksi, että syyttömät ihmiset saivat vastaansa sarjan perättömiä syytöksiä.

23. Vuonna 1995 tapauksessa R. v. H. Toinen oikeusturvatakuu, joka oli asetettu Boardmanin tapauksessa, poistettiin. Lordi Mackay antoi taas kerran tuomion. Hän teki näkyväksi sen mikä oli ollut taustalla, kun hän totesi että useiden syytösten sarjassa puheenjohtajan tuli lähteä siitä olettamasta, että kyseessä olevat syytökset ovat tosia.

24. Olennaisimman kritiikin tähän on esittänyt professori Sir John Smith: ’Tuomarin tulee punnita todistusvoima (useiden syytösten sarjassa) suhteessa ennakkokäsityksen merkitykseen. Miten hän voisi arvioida todistuksen todistusvoiman merkityksen ottamatta huomioon sen luotettavuutta? Jos hänen tulee tätä harkitessaan lähteä siitä, että syytökset pitävät paikkansa, ne tulee aina ottaa käsittelyyn, koska jos ne ovat tosia, ne ovat ratkaiseva todiste vastaajan syyllisyydestä. Näin ollen todistusvoiman merkitys syrjäyttää ennakkokäsityksen merkityksen. (Kuitenkin) jos todistajat ovat panneet viisaat päänsä yhteen kehitelläkseen vääriä tarinoita, ovat todisteet ilmiselvästi arvottomia (Criminal Law Review, 1999, kommentointi ’Severance, John C. Smith, pp. 859-60)

25. Professori Smithin vahva moite kiinnittää huomion asiaintilaan, joka ei ole hämmästyttävä. Se mitä Smith tuo esiin, on että tuomareilla, joiden tulee noudattaa ennakkotapauksen P. ja H. periaatetta, ei ole juurikaan liikkumatilaa. Harkintaperiaate, joka on tarkoitettu suojelemaan syyttömiä vastaajia vaaralliselta, epäluotettavalta ja ennakkokäsityksiä luovalta menettelyltä on nyt uudelleenkirjoitettu. Ylähuone on itse asiassa luonut periaatteen, joka varmentaa, että tuollainen vaarallinen todistelu sallitaan säännönmukaisesti, ja siitä on tullut perusta jolle oikeuskäsittelyt rakentuvat.

Troolauksen luoma hälytystila

26. Ylähuoneen päätös kahden keskeisen oikeusturvaperiaatteen poistamisesta, jotka luotiin Boardmanin tapauksessa, aiheutti sosiaalityöntekijöiden ja poliisien keskuudessa hälytystilan koskien teoriaa pedofiiliringeistä lastenkodeissa. Oli liki itsestään selvää, että juuri voimaan tulleet oikeusturvan heikennykset nopeasti johtivat siihen, että poliisi ajoi onnistuneesti läpi joukon erittäin vaarallisia syytteitä, joita ei koskaan olisi voitu toteuttaa ennen tapaus P.:n periaatteiden voimaantuloa.

27. Näistä varhaisista onnistumisista seurasi vääjäämättä poliisin troolausoperaatioi­den massiivinen lisääntyminen. Troolaaminen on lisääntynyt eksponentiaalisesti, ja ne lailliset väylät, jotka ovat mahdollistaneet menettelyn, ovat muuttuneet käytäntöjen vakiintumisen vuoksi syvemmiksi ja vaarallisemmiksi. Aikaisemmin puolustus vahti tarkasti samankaltaisten faktojen periaatteen noudattamista keskeisenä keinonaan sulkea pois ennakkokäsityksen aiheuttaman materiaalin. Nyt se on syyttäjien suosima menetelmä, joka avaa tien sallia ennakkokäsityksiä luovan materiaalin käyttö.

28. Kaikissa yhteiskunnissa, joissa lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset on demonisoitu samassa mitassa kuin meillä, vastaajia koskeva syyttömyysolettama on vakavasti vaarannettu. Vastaajat joutuvat kohtaamaan suuren määrän seksuaalisen ahdistelun syytteitä, joita esittävät monet eri valittajat samassa oikeuskäsittelyssä. Tällöin syyttömyysolettama tuhoutuu vääjäämättä.

29. Näissä tapauksissa syyttömyysolettaman tuhon ovat aiheuttaneet oikeusistuimet itse, ja etenkin Ylähuone tapauksessa P. ja H. Nämä päätökset ovat sallineet ja rohkaisseet sellaisen näytön tuomista, joka on sekä erittäin epäluotettavaa että massiivisen ennakoivaa. Syyttömät vastaajat ovat uudelleen ja uudelleen olleet tilanteessa, jossa esitetään suuri määrä perusteettomia syytteitä. Jyryt ovat uudelleen ja uudelleen tuominneet vastaajat tällaisten todisteiden perusteella (mikä oli nähtävissä jo etukäteen kun samankaltaisten todisteiden periaate kumottiin).

30. Viimeisen yhdentoista vuoden aikana on tapahtunut systemaattinen ja jatkuva oikeuden perversio sellaisissa mittasuhteissa, joita ei aikaisemmin osattu edes kuvitella. Toisin kuin aikaisemmat systemaattiset epäoikeudenmukaisuudet 1900-luvulla, nykyisen epäoikeudenmukaisuuden luojia ovat tuomioistuimet itse.

31. Lähtökohtaisesti on niin, että itse laki on johtanut Britanian lainkäytön historian pahimpaan oikeusmurhien sarjaan. Näin ollen laki tulee kiireesti muuttaa ja muotoilla uudelleen.

Huomautus lisätty marraskuussa 2002

Raportissaan nimeltä ’The Conduct of Investiqations into Past Cases of Abuse in Children’s Homes, joka julkaistiin 31. lokakuuta 2002, Home Affairs Commitee vastasi tähän muistioon ja muihin samankaltaisiin esityksiin. Se suosittelee, että samankaltaisten faktojen todistelua koskeva laki on uudistettava. Harkittuaan niitä vaikeuksia, joihin vastaajat joutuvat tapauksissa, joissa esitetään lukuisia väitteitä lapsen ahdistelusta, komitea suosittelee, että kun käsitellään kauempana historiassa väitetyksi tapahtuneita tekoja, samankaltaisten faktojen esittäminen tulee liittää ’silmiinpistäviin samankaltaisuuksiin’, kuten Ylähuone totesi Boardmanin tapauksessa (1975). Komitean raportin kappaleessa 83 suositukset ovat täysin vastakkaisia niille, joita hallitus on esittänyt raportissaan ’White Paper Justice for All’ (2002). Siinä ehdotetaan samankaltaisten faktojen esittämisen kynnystä entisestään madallettavaksi.

Liite 2

Extract from

Neutral Citation Number: [2002] EWHC 1600 (QB)
Case No: HQ9903605, HQ9903606

IN THE HIGH COURT OF JUSTICE
QUEEN’S BENCH DIVISION

Royal Courts of Justice
Strand, London, WC2A 2LL
30 July 2002

B e f o r e :

THE HONOURABLE MR JUSTICE EADY
____________________

Between:

CHRISTOPHER LILLIE
&
DAWN REED
Claimants
– and –
(1) NEWCASTLE CITY COUNCIL
(2) RICHARD BARKER
(3) JUDITH JONES
(4) JACQUI SARADJIAN
(5) ROY WARDELL
Defendants

____________________

Miss A Page Q.C. and Mr A Speker (instructed by S.J. Cornish) for the Claimants
Mr G Bishop, Mr I Christie and Ms S Mansoori (instructed by Wragge & Co) for the
Newcastle City Council and the Review Team
Hearing dates : From 11th January 2002 to 20th June 2002

____________________

HTML VERSION OF JUDGMENT
____________________

Lukijalle

Tämä käännös on ote Mr Justice Eadyn päätöksestä nk. Shielfieldin päiväkotitapauksessa New Castlessa. Olen tehnyt käännöksen valottaakseni nk. Similar fact Evidence -periaatetta, joka on ollut yksi peruspilari englantilaisessa lainkäytössä. Ohessa on myös käännökseni Richard Websterin kirjelmästä, jonka hän osoitti House of Commons Afairs commiteelle tämän periaatteen murenemisesta kun kyseessä ovat lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyt (liite 1).

Richard Webster on tutkiva journalisti, joka aikanaan etsi käsiinsä Shielfieldin päiväkodin kaksi työntekijää Dawn Reedin ja Christofer Lillien. He joutuivat menemään maan alle vuonna 1993, kun heidät oli lehdistössä leimattu pedofiileiksi, ja heidän valokuvansa oli julkaistu. Heitä vastaan oli kertaalleen nostettu syyte, josta heidät oli vapautettu 1994.

Asia sai uuden käänteen, kun New Castlen kaupunki palkkasi vuonna 1995 ‘Arviointitiimin’ luomaan periaatteet, joilla lasten seksuaalinen ahdistelu päiväkodeissa voidaan ehkäistä. Neljän hengen tiimi työskenteli noin kolme vuotta ja laskutti työstään £ 350.000. Tähän mennessä kaupunki oli maksanut korvauksia noin sadalle perheelle lasten joutumisesta seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Tiimi julkaisi vuonna 1998 raportin, jossa Reed ja Lillie yksiselitteisesti uudelleen nimitettiin seksuaalirikollisiksi, joilla oli ollut uhrinaan noin 350 päiväkotilasta. He olivat väitteen mukaan toimittaneet lapsia myös pyörittämänsä pedofiiliringin jäsenille.

Websterin avustuksella Reed ja Lillie saivat avustajakseen Miss Adrianne Pagen, joka käytti Arviointitiimiä ja New Castlen kaupunkia vastaan ajettavien kunnianloukkaussyytteiden valmisteluun kaksi vuotta. Oikeuskäsittely kesti kuusi kuukautta. Mr Justice Eady määräsi maksettavaksi Reedille ja Lillielle korkeimman mahdollisen korvauksen £ 200.000.

Käännöksestä

Pyydän lukijaa suhtautumaan käännökseeni varaukselle, en ole valan tehnyt kielen kääntäjä, mutta olen havainnut, hekään eivät tahdo kunnialla selvitä englanninkielisestä lakitekstistä. Sinänsä Justice Eadyn käyttämä kieli on helppolukuista, mutta siteerattujen oikeustapausten termien kääntäminen on välillä arvailua.

Helsingissä 10.09.2010

Anu Suomela

Mikä on oikea arvioinnin menettelytapa?

Kappaleet 354-380

354. Ikävä kyllä lasten seksuaalinen ahdistelu on nykyään tavallinen aihe tuomioistuimissa. Normaalisti se kuitenkin nousee esiin perhettä koskevissa tapauksissa tai rikoskäsittelyissä. Noissa tuomioistuimissa oikea menettely sellaisissa seikoissa kuin käsittelyyn ottaminen ja näytön arviointi tehdään kokemuksen perusteella. Tämä Korkeimman oikeuden käsittely ei kuulu kumpaankaan noista kategorioista. Sen vuoksi on tarpeen arvioida noita kysymyksiä siviilioikeudellisesti kunnianloukkauksen kontekstissa, ja tuolloin ottaa huomioon se onko jompikumpi haastajista todellisuudessa syyllistynyt lapsen ahdisteluun. Tämä on keskeinen seikka tässä tapauksessa. Liittymäkohdat muun laisiin menettelytapoihin voivat olla hyödyksi, mutta niitä ei voi venyttää liiaksi.

355. Mitä käsittelyyn ottamiseen tulee, tein tämän oikeustapauksen ensimmäisellä käsittelyviikolla päätöksen siitä, että kyseessä olevien pienten lasten puheet kuulopuheena ovat sallittuja. Tästä on antanut päätöksen Lordikansleri vuonna 1993: ‘Lapset Säännös 1993′ (Kuulopuheen salliminen todisteena). Tuon säännöksen valossa ei ole tarvetta tehdä selvitystä kenenkään yksittäisen lapsen kompetenssista, joka muussa tapauksessa tulisi tehdä Todistelua koskevan 1995 lain perusteella. Totean, että ilmeistä kuitenkin on, että kompetenssiin liittyvät kysymykset ovat joka tapauksessa keskeisiä tuollaisten todisteiden painoarvon ja luotettavuuden kannalta.

356. Mitä näytön arviointiin tulee, laki on varsin selkeä sellaisten tapausten valossa kuin Hornal v. Neuberger Products (1957) 1 Q.B. 247, ja tuoreempi Re H and Others (Minors) (Child Sexual Abuse: Standard of Proof) [1996] A.C. 563. Se mitä pitää tarkastella, on siviililain näyttö standardit sellaisena kuin ne normaaliti ymmärretään. Tapauksessa Re H and Others (viitattu edellä) Lordi Nicholls (jonka kanssa Lordit Goff ja Mustill olivat samaa mieltä) hyväksyi valitustuomioistuimen lähtökohdat tapauksissa H v. H (Minors) (Child Abuse:Evidence) [1990] Fam. 86, 94, 100, Re M (A Minor) (Appeal) (No.2) [1994] 1 F.L.R. 59, 67 ja Re W (Minors) (Sexual Abuse: Standard of Proof) [1994] 1 F.L.R. 419, 424. Tehtiin myös selväksi, että vastakkaiset havainnot tapauksissa Re G (A Minor) (Child Abuse: Standard of Proof) [1987] 1 W.L.R. 1461, 1466 ja Re W (Minors) (Sexual Abuse: Standard of Proof) [1994] 1 F.L.R. 419, 429 eivät olleet lain tasoisia.

357. Merkitään muistiin, että Miss Sharp (vastaajien asiamies) esitti se mikä minulle tulisi riittää todennäköisyyksien arvioinnissa, on se että vastaajia koskevissa tapauksissa kumpikin oli syyllistynyt lapsen ahdisteluun. Hän lisäsi, ettei ole tarpeen tehdä arviota jokaisesta lapsesta erikseen sen suhteen mitä kukakin on esittänyt (joka juryn tulisi tehdä rikostapauksessa jokaisen väitteen suhteen). Hän esitti, että minun tulee määritellä vain että yhtä lasta on ahdisteltu (molempien haastajien taholta erikseen), jotta voin todeta, että seksuaalisen ahdistelun väitteet on ‘toteennäytetty’. Hän saattaa olla loogtisesti arvioiden oikeassa, mutta minusta olisi erittäin epätyydyttävää jättää yhtäkään syytöstä roikkumaan ilmaan ratkaisemattomana.

358. Miss Sharp argumentoi, että jos ahdistelu todetaan yhden lapsen tapauksessa, puolustuksen on helpompi liittää se muihin tapauksiin. Hän viittasi tässä yhteydessä Lordi Nichollsiin tapauksessa Re H and others (viitattu ylempänä) sivu 589:

‘Punnitun todennäköisyyden menetelmä tarkoittaa, että tuomioistuin uskoo, että tapahtuma on tapahtunut, mikäli se päätyy todisteiden perusteella siihen, että tapahtuma on todennäköisemmin tapahtunut kuin ei. Arvioidessaan todennäköisyyttä tuomioistuimen on pidettävä mielessä yhtenä tekijänä siihen asti kuin kyseisessä tapauksessa on asianmukaista, että mitä vakavampi syytös on, sitä epätodennäköisemmin tapahtuma tapahtui. Näin ollen todisteiden tulee olla vahvempia ennen kuin tuomioistuin päättää, että syytteet perustuvat punnittuun todennäköisyyteen. Vilppi on tavallisesti epätodennäköisempää kuin huolimattomuus. Tahallinen fyysinen vamma on tavallisesti vähemmän todennäköinen kuin tapaturman aiheuttama vamma. On tavallisesti vähemmän todennäköistä, että isäpuoli toistuvasti raiskaisi ja pakottaisi alaikäisen tytärpuolensa suuseksiin, kuin että hän jossain tapauksessa menettää malttinsa ja läimäyttää tätä. Todennäköisyyden punninnan menetelmään on sisäänrakennettu suuri joustavuus syytöksen vakavuuden suhteen.

Vaikka lopputulema on liki sama, se ei tarkoita, jos kyseessä on vakava syytös, että vaadittaisiin pitävämpi näyttö. Se tarkoittaa ainoastaan, että tapahtuman todennäköisyys ja epätodennäköisyys tulee ottaa huomioon kun puntaroidaan ja päätetään tapahtuiko tapahtuma. Mitä todennäköisempi tapaus on, sitä vahvempi on näyttö siitä, että se tapahtui, ennen kuin tapahtuminen varmennetaan todennäköisyyden arvioinnilla. Tämä on hyvin esitetty tapauksessa Re Dellow’s Will Trusts, Lloyd’s Bank v. Institute of Cancer Research [1964] 1 W.L.R. 451, 455: ‘Mitä vakavampi syytös, sitä vahvempi näyttö tarvitaan, jotta voitaisiin ohittaa syytöksen epätodennäköisyys, ja siten todistaa syyte oikeaksi.’

Tapausta Hornal v. Neuberger Products (siteerattu ylempänä) sekä toista tapausta on kommentoinut professori Cross (katso Cross and Tapper on Evidence, 9th Edition, at p.152): ‘Kun siviiliprosessissa esitetään väite rikoksesta, varmentava näyttö on stigmatisoiva ja siksi voidaan ajatella tarvittavan tiukkaa näyttökynnystä. Henkilö jota vastaan esitetään rikossyyte, on kuitenkin asianmukaisesti suojattu kun otetaan huomioon teon epätodennäköisyys niiden muiden seikkojen rinnalla, joita on arvioitava tehtäessä ratkaisu punnitun todennäköisyyden perusteella. Lainausmerkeissä oleva teksti on peräisin Morris L.J.:n tuomiosta tapauksessa Hornal (s. 266).

Ymmärrän Miss Sharpin esityksen merkityksen, mutta minun on pakko pitää mielessäni, että hänen esittämänsä logiikka vaatisi minulta, että toteaisin molempien kantajien syyllistyneen ahdisteluun aikakin yhtä lasta kohtaan, ennen kuin kynnys alenisi tavalla, jota Lordi Nicholls tarkoittaa. Sen vuoksi minun on lähdettävä tavanomaisesta syyttömyysolettamasta (joka soveltuu kunnianloukkaukseen ja rikokseen). Minun täytyy tehdä jokaista lasta koskeva harkinta todisteista jotka ovat erityisiä hänen tapauksessaan. Johtuen syytösten ankaruudesta minun on löydettävä pitävä näyttö tämän ennakko-olettaman kumoamiseksi.

Pyrin välttämään sitä, mitä Miss Page (haastajien asiamies) luonnehti lähtökohtana sanoilla ‘ei savua ilman tulta’. Tämä on ehkä parhaiten tiivistetty Arviointitiimin (vastaajien ryhmä, joka New Castlen kaupungin palkkaamana tutki mitä päiväkodissa oli tapahtunut) vetoomuksessa lisätiedon hankkimiseen: ‘Vastaajien tapaus on välttämättä arvioitava lausuntojen ja johtopäätösten kokonaisuutena koskien kaikkia lapsia, joihin viitataan, sekä heidän lausumiinsa ja paljastuksiinsa kokonaisuudessaan. Ne ovat murskaava todiste siitä, että Chris ja Dawn ahdistelivat hoidossaan olleita lapsia.’

Mr Bishop (vastaajien toinen asiamies) esitti saman argumentin avauspuheessaan vastaajien puolesta: ‘Pääosassa tapauksista näyttö joka liittyy pelkästään tähän lapseen on riittävä peruste sille, että haastajat käytti lasta seksuaalisesti hyväkseen, vaikka jossakin yksittäisessä tapauksessa olisi jonkinlaista epävarmuutta, se häviää kun katsotaan kokonaiskuvaa. Joka tapauksessa on muutamia tapauksia, joissa näyttö erityisesti tiettyyn lapseen liittyen, ei ehkä todennäköisesti olisi riittävä siihen, että tuomioistuin päätyisi siihen, että haastajat ovat ahdistelleet häntä. Noissa tapauksissa on välttämätöntä katsoa todisteiden kokonaisuutta sen suhteen oliko ahdistelu todennäköistä.’

Torjun kaikki sellaiset analyysit, joilla esitetään, että kun on niin monia väitettyjä ahdisteluja, niin se osoittaa totuuden kaikissa tai ainakin joissakin tapauksissa. Tällainen on lähtökohtaisesti väärä lähestymistapa mihinkään vakavaan syytökseen, ja se kieltää olennaisen osan haastajien esittämästä asiasta tässä oikeuskäsittelyssä, nimittäin sen, että tapauksessa ilmeni ‘ylisyöttämistä’, josta seurasi merkittävä syytöksiä koskevan ristisiitoksen riski. Tällä lähestymistavalla on ilmeiset vaaransa. Yhdellä tasolla se mitä voidaan laillisesti pitää varmentamisen apuvälineenä, on korotettu korvaamaan primaarit todisteet. Jokaisen lapsen kohdalla täytyy olla käsittelyyn otettavat ja luotettavat todisteet, ennen kuin etsitän varmennusta muualta. Pahimmillaan tuollainen todisteluprosessi johtaa perustaltaan vääriin johtopäätöksiin. Juuri sellaisiin kuin Arviointitiimi teki koskien lasta numero 9. He olivat niin vakuuttuneita siitä, että ahdistelu oli tapahtunut, että he ulottivat ne jopa lapseen, joka oli todennäköisesti lähtenyt päiväkodista ennen kuin haastajat tulivat sinne töihin. Toisaalta jos suhteessa yhteenkään lapseen löytyy luotettavia todisteita haastajien syyllisyydestä ahdisteluun, uskon voivani etsiä varmennuksen (esimerkiksi erityisestä modus operandi) siitä miten luotettava näyttö liittyy vertailtaessa muuhun näyttöön.

Lähestymistapana ‘ei savua ilman tulta’ tulee erottaa ‘palapeli’ -prosessista, johon vastaajat myös vetoavat. On mahdollista puhua siitä, miten palapelin palaset saadaan sopimaan yhteen kun pyritään arvioimaan onko joku yksittäinen lapsi joutunut ahdistelluksi. On mahdollista esimerkiksi rakentaa luotettava tapaus lapsen ahdistelusta ottamalla huomioon ‘paljastus’ (eli kyseisen lapsen kertoma), muiden tekemät havainnot (sisältäen myös muuta lapset), lääketieteellinen tutkimus ja laboratoriolöydökset, väitetyn uhrin havainnointi (eli häriintynyt tai seksualisoitunut käytös). Tuo on selkeästi laillinen lähestymistapa arvioitaessa lasten, ja erityisesti pienten lasten tapauksia. Toivon kuitenkin tekeväni selväksi, etten tule omaksumaan palapeliteoriaa lähtökohdakseni arvioidessani näyttöä kokonaisuutena, enkä ryhdy täyttämään palapeliä vertailemalla yhtä lasta koskevia epäilyttäviä löydöksiä toiseen lapseen, ja sitten päättele, että ahdistelun on täytynyt tapahtua suhteessa ‘johonkuhun’.

On ehkä tarpeen pitää mielessä Lordi Hewart C.J:n sanat tapauksessa Bailey (1924) 2 K.B. 300, 305: ‘Riski, vaara ja looginen harha manifestoituvat heissä, joilla on tapana miettiä noita asioita. On helppo päätellä sarjasta epätyydyttäviä syytöksiä, mikäli niitä on riittävästi, sellainen syytös joka ainakin näyttää tyydyttävältä. On niin helppo poimia massa aineksia, joista mikään ei ole sellaisenaan riittävä, kokonaisuus, josta ilmenee mitä puuttuu. Tämä on vain toinen tapa sanoa, että kun henkilö joutuu tekemisiin merkittävän faktojen massan kanssa, etenkin jos nuo faktat ovat luonteeltaan paheksuntaa herättäviä, niin mikään ei ole helpompaa kuin ajattelun sekaannus. Jos sellaiset syytökset tuodaan esiin massana, on välttämätöntä, että metodit, joilla syyllisyyttä arvioidaan, on lausuttu tarkasti ja yksityiskohtaisesti’.

Näen asemani siten, että minulle on annettu samanlaiset ohjeet, jotka jury saa kun kun kyseessä on syyte jossa on lukuisia väitteitä. En lähde tässä tapauksessa käsittelemään väitteitä lapsen seksuaalisesta ahdistelusta formuloituina erillisiksi osioiksi, joista muodostuu ‘joukko’. Tarkoitukseni on edetä siltä pohjalta, että jokaista lasta on arvioitava erillisesti, mutta ilman ennakkokäsitystä, että todisteet yhden lapsen asiassa toimisivat varmennuksena toisen lapsen asian todistamisessa. Minun lähtökohtani ovat siis päinvastaisia kuin Arviointitiimin sen ilmaistessa: ‘… vaikka emme voi muodostaa mielipidettä jokaisen yksilön luotettavuudesta, olemme vaikuttuneita ydin asioiden yhtenäisestä luonteesta näissä paljastuksissa.’

Minun on kuitenkin välttämätöntä pitää mielessäni vastaajien esitykset siinä ongelmallisessa kontekstissa joka tuli esiin tapauksessa R v. Ananthanarayanan [1994] 1 W.L.R. 788 and in Hoch v. The Queen (1988) 165 C.L.R. 292, Australian Federal Court. Minun on keskityttävä tärkeimpään periaatteeseen. Todiste siitä, mitä A on tehnyt B:lle saattaa olla otettavissa käsittelyyn ja todistusvoimainen siinä mitä A on tehnyt C:lle. Sellaisen todistuksen arvo kuitenkin riippuu todisteen itsenäisyydestä. Jos on olemassa merkittävä riski kontaminaatiosta, joka vähentää todisteen itsenäisyyttä sen merkitys ja arvo saattaa kadota. On tärkeää olla tarkkana tapauksissa, joissa tulee esiin kontaminoitumisen riski (joka on todellinen eikä kuvitteellinen), joka johtuu itse tutkintaprosessista.

Esimerkiksi jos sosiaaliviranomaiset tutkivat seksuaalisen hyväksikäytön väitteitä nykyisiä tai kaukana menneisyydessä tapahtuneita, tutkinnassa voi tulla esiin syytteiden esittäjiä, jotka eivät olisi omasta aloitteestaan esittäneet väitteitä. Ananthanarayanan tapauksessa tuli selväksi, että voi olla välttämätöntä antaa jurylle erityisohjeita tällaisen ongelman käsittelyyn. Ei riitä että juryä ohjataan pelkästään sanomalla, että heidän on oltava varmoja, ettei kyseessä ole salaliitto väärien todisteiden esittämiseksi. Heidän on oltava varmoja myös siitä, ettei vaikutusta ole ollut sillä, että on kuullut muiden esittämiä syytöksiä tai ehdotuksia. Tässä tapauksessa haastajat esittävät, että tutkimusten kestäessä syntyi merkittävä kontaminoitumisen riski. Todellakin konstaapeli Helen Frostero erityisesti varoitti tapauksen riskeistä.

Miss Page on tuonut esiin, että menettely oli nurinkurinen. Hän ei esittänyt että tämä teki todisteista sellaisia, ettei niitä voida käsitellä, mutta hän pyysi minua pitämään erityisesti mielessäni, että yhden lapsen tai hänen vanhempansa antamaa todistusta ei tule pitää varmennuksena muiden todistuksille. Tässä on lukuisia nurinkurisuuden ongelmia. Oli olemassa kontaminoitumisen riski sosiaalityöntekijöiden kysellessä ja ehdottaessa että pitää kysellä. Myös vanhemmat puhuivat lapsille ja toisille vanhemmille, lapset puhuivat toistensa kanssa, poliisi ja sosiaalityöntekijät esittivät lapsille käsityksiään tapahtumista, Tri Lazaro esitti millaisia kysymyksiä tuli esittää. Myös lasten ja aikuisten välillä vaihdettiin kielteisiä käsityksiä ja pelkoja kantajista ja heidän toimistaan.

On tärkeää muistaa myös, että jos todistajan antama todistus on uskomaton, se tulee hylätä. Se ei muutu luotettavaksi varmennuksen kautta: ks Lordi Hailshamin tuomio tapauksessa Kilbourne (1975) AC 746. Periaate lähtee terveestä järjestä ja siksi se on yhtä merkittävä myös siviilikanteissa.

Näin ollen, jos olen epävarma jostakin syytöksestä suhteessa lapseen X, koska siinä on kontaminoitumisen riski, tai jostakin muusta syystä, minun tulee arvioida sen itsenäinen meriitti. Jos lapsi X:n todiste vakuuttaa minut, voin ottaa huomioon varmentavana näyttönä sen mitä lapsi Y on tuottanut, ja pidän tarkasti silmällä kontaminoitumisen riskiä näiden lasten suhteen.

Miss Page esitti, että kaikki nämä harkinnat painottavat tarvetta siihen, että jokainen ahdisteluväite tutkitaan ensin itsenäisenä ja ‘yleiskuvasta’ lähtevä lähestymistapa on hylättävä. Asiaa auttaa kun mukana on perheoikeuteen perehtynyt henkilö, jotta tuomioistuin voi lähteä siitä miten varmistaa lapsen ahdistelu.

Kuten niin usein on, tärkeä todisteiden elementti tässä tapauksessa (molemmille osapuolille) muodostuu lasten nauhoitetuista kertomuksista vuosina 1993 ja 1994. Minua pyydettiin katselemaan noin 24 tuntia videomateriaalia. Tämän todisteaspektin suhteen minun tulee ottaa huomioon Valitustuomioistuimen päätös (Neill and Ward L.JJ.) in Re N (A Minor) (Sexual Abuse: Video Evidence) [1997] 1 W.L.R. 153. Ohje koskee tuomioistuinten yleistä menettelyä videoitujen haastattelujen käytössä. Vaikka tällaiset todisteet ovat luonteeltaan epätavallisia, on tuomarin tehtävä arvioida niiden merkitys ja luotettavuus. Vaikka asiantuntijatodistelu voidaan sallia selvittämään ja tulkitsemaan mitä lapsi sanoo, ja se on usein avuksi, mutta sellaista todistelua, jossa asiantuntija esittää uskovansa lapsen väitteet todeksi, ei pidä hyväksyä käsittelyyn. On selvää että tällaisissa tapauksissa on erityisiä tekijöitä, mutta luotettavuuden arviointi on keskeisesti sama kaikissa tapauksissa, joissa on ristiriitaista todistusaineistoa. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan tietenkin erityistä koko tilanteen arvioita esimerkiksi sitä, miten todisteet hankittiin. On tietysti relevanttia, että tuomioistuin ottaa huomioon syntyivätkö syytökset johdattelevien kysymysten seurauksena, tai ehkä lupausten ja palkintojen välityksel­lä.

Tapausessa Re N Ward L.J. ilmaisi yhtyvänsä käsitykseen joka ilmaistiin tapauksessa Wall J in Re and B ( Minors) (No.1) (Investigation of Alleged Abuse) [1995] 3 F.C.R. 389,409: Oikeudellisesta näkökulmasta raportin kappale 12.35 [Report of the Inquiry into Child Abuse in Cleveland (1987) (Cm 412) – ei ole asiallista, että vanhempi on läsnä lapsen haastattelussa] on hyvien menettelyjen suhteen oikeaan osunut lausuma. Näin etenkin tapauksissa joissa ainoa ahdistelua koskeva näyttö ennen lapsen ensimmäistä haastattelua oli se, mitä äiti oli kertonut lapsen sanoneen hänelle. Riippumatta siitä aiheuttaako äidin läsnäolo lapselle paineita, kultainen sääntö on se, että jokainen haastattelu tulee tehdä avoimin mielin. Mielestäni tuota sääntöä rikotaan välittömästi, jos äiti on paikalla haastattelussa’.

Huomiota kiinnitettiin myös siihen mitä Morritt L.J. totesi tapauksessa Re F.S. (Minors) (Care Proceedings) [1996] 1 F.C.R. 667, 676–677: ‘Lastenpsykiatrien käytöstä on monissa oikeustapauksis­sa todella suurta hyötyä. Joissain tilanteissa esiin tulee myös lapsen antaman todistuksen sellaisia piirteitä, jotka joko varmentavat tai vähentävät niiden luotettavuutta. Kuitenkin puheenjohtajan selkeä tehtävä on muodostaa käsityksensä siitä, tekikö vastaaja teon josta häntä syytetään. Käsillä olevassa tapauksessa kolme asiantuntijaa esitti käsityksensä, että isä oli seksuaalisesti ahdistellut N:ää juuri sillä tavalla kuin hän itse esitti. Heidän näkemyksen­sä ei perustunut lääketieteelliseen tutkimukseen, vaan siihen, että he uskoivat siihen mitä tyttö sanoin videoidussa haastattelussa. Sellainen todistelu ei ole sallittua, lisäksi se sisälsi vahvan ennakkokäistyksen. … Tuomarit joutuvat usein sulkemaan mielestään ei-sallittua ja ennakkokäsityksen sisältävää materiaalia. Heillä on myös oikeus odottaa, että osapuolet ja heidän edustajansa huolehtivat siitä, ettei tuollaista materiaalia esitetä. Sen lisäksi tuollaisen väärän todistelun esittäminen, paitsi että se aiheuttaa ongelmia puheenjohtajalle, se saattaa myös aiheuttaa vastaajalle sen käsityksen, että hänet ovat tuominneet asiantuntijat eikä puheenjohtaja’.

Videomateriaalin esittämisessä todisteena tulee erityistä huomiota kiinnittää Elizabeth Butler-Slossin suosituksiin Report of the Inquiry into Child Abuse in Cleveland (1987). At para. 12.34. Asiantuntijat, jotka ilmaisivat käsityksensä tässä tutkinnassa, olivat yksimielisiä suuresta joukosta seikkäja. Tutkimustiimi muotoili ne suraavasti:

i) Haastattelujen nimeäminen ‘paljastus’ haastatteluiksi estää sen havaitsemista, että seksuaalis­ta ahdistelua ei ehkä ole tapahtunut.

ii) Haastatteluja saavat tehdä vain henkilöt, joilla on siihen koulutus sekä kokemusta ja taitoa keskustella lasten kanssa.

iii) On tarpeen tehdä haastattelu avoimin mielin.

iv) Haastattelu tulee tehdä avoimin kysymyksin ja tukea ja rohkaista lapsen vapaata kerrontaa.

v) Aina kun mahdollista, haastattelussa ei tulisi olla enempää kuin kaksi haastattelijaa arvion tekemiseksi, eivätkä haastattelut saa olla liian pitkiä.

vi) Haastattelu pitäisi tehdä siinä paikassa missä lapsi on, eikä hakea lasta aikuisen luo.

vii) Haastattelun tulee olla asianmukainen ja sympaattinen.

viii) On lähdettävä siitä, että haastattelun lopussa lapselle ei saa antaa mitään informaatiota, jolla tuetaan seksuaalisen ahdistelun epäilyä, ja lopputulema jätetään avonaiseksi.

ix) Haastattelu ja se mitä lapsi sanoo, tulee taltioida huolellisesti riippumatta siitä onko videointimahdollisuutta.

x) On pidettävä mielessä että fasiliteettien tekniikka saattaa aiheuttaa ongelmia tulevaan oikeusprosessiin.

xi) On erittäin tärkeää, että kaikki jotka osallistuvat tällaiseen työhön on koulutettu hyvin.

xii) Joissain tapauksissa voi olla tarpeen käyttää haastattelussa ‘fasilitoinnin’ erityisosaamista. Sen tulee olla toissijainen. Haastattelijan tulee olla tietoinen menetelmän rajoituksista ja mahdollisuuksista. Näissä tapauksissa tulee käyttää vain henkilöitä jotka ovat erikoistuneet ja koulutettu tähän. (Menetelmää on sittemmin tutkittu tieteelisin koeasetelmin ja se on erittäin kyseenalainen. Suom.huom.)

Clevelandin raportissa korostettiin myös että on huolellisesti eroteltava diagnoosi ja arviointi terapiasta. Yksi asiantuntijoista painotti seuraavaa: ‘Pyrkimys rohkaista ‘paljastukseen’ terapian yhteydessä johtaa vaikeuksiin’. Hän vastusti sitä käsitystä, että hoito ja ‘paljastus’ ovat rinnakkaisia. Tri Underwager, toinen Clevelandin asiantuntijoista painotti sitä, että ahdistelun tutkiminen ja hoito on pidettävä erillään koska ne ovat keskenään konfliktissa.

Clevelandin ohjeistuksen yhteydessä huomioni kiinnittyi myös päätökseen tapauksessa Wall J on 11 November 1993 in B v. B (Child Abuse: Contact) [1994] 2 F.L.R. 713 . Siinä tuomari tuo esiin silmiinpistävän ohjeiden vastaisuuden lapsen haastattelussa. Hän kiinnittää huomionsa siihen, että tuohon aikaan lapsen ahdistelun selvittämisessä valitettavana tendenssinä oli keskittää voimavarat siihen, että lapselta saataisiin mahdollisimman paljon informaatiota. Hän teki seuraavia havaintoja: ‘Ei voida liiaksi painottaa selvittelytyötä tekeville sitä, että lapsen seksuaalista ahdistelua koskevissa tapauksissa on pidettävä avoin mieli. Lapsen seksuaalinen ahdistelu on voimakkaita tunteita herättävä asia. Sen tutkiminen edellyttää suurta ammattitaitoa ja herkkyyttä.

Lapsen haastattelu vaatii korkeaa erityisosaamista, joten siihen tulee ryhtyä vain sellaisten henkilöiden, jotka on hyvin koulutettu. Sellaistenkin, jotka on koulutettu haastatteluihin, täytyy jatkuvasti pitää mielessä ja toteuttaa käytännössä Clevelandin ohjeita ja nyttemmin annettua Memorandum of Good Practice. Jos haastattelija lähtee lasta haastatellessaan liikkelle siitä uskomuksesta, että ahdistelu on tapahtunut, kuten käsillä olevassa asiassa tapahtui, on vaarallisen helppoa siirtyä lapsen ristikuulusteluun, jossa haastattelija esittää johdattelevalla ja painostavalla tavalla uskomuksensa siitä mitä on tapahtunut. Ei voida liikaa painottaa sitä, että tuollainen menettely ei ole mitenkään hyväksyttävä. Se tuhoaa haastattelun arvon todisteena, mutta lisäksi se on lapsen ahdistelua, etenkin kuten käsillä olevassa tapauksessa ilmeni, että lasta ei ole ahdisteltu sellaisella tavalla joka tuli erityisesti esiin viimeisessä haastattelussa.

Älköön kukaan ajatelko, etteivätkö oikeusistuimet olisi etulinjassa siinä ajattelussa, että lasten ahdistelu on merkittävä sosiaalinen paha. Samalla väärät ahdistelusyytökset ovat yhtä tuhoisia perheiden elämälle. Kritiikkini ammattitaidottomaan tutkimukseen on kaksiosainen. Ensinnäkin se lastensuojelun nimissä tehtyä lasten ahdistelua, joka kohdistuu sellaiseen lapseen, joka mahdollisesti on jo kärsinyt ahdistelun aiheuttamasta vahingosta. Toiseksi mutaamalla vedet, se usein tekee mahdottomaksi tuomioistuimen tehtävän päättää onko lapsenahdistelua tapahtunut. Näin tulee mahdottomaksi osoittaa hyväksikäyttäjää joka tosiasiassa on syyllinen’.

380. Maaliskuussa 1999 Sir Stephen Brown P. kommentoi vakavasti Clevelandin ohjeistuksen vaatimuksia tapauksessa Re M (Sexual Abuse Allegations: Interviewing Techniques) [1999] 2 F.L.R. 92. Hän vetosi siihen faktaan, että johdattelevia kysymyksiä tehdään usein ja ne yhdistetään suureen joukkoon palkitsemista. Hän panee merkille myös sen toimintaeron, joka ilmenee, kun haastattelijoina ovat henkilöt pyrkivät ‘hoitamaan’ lasta, ja toisaalla ne, jotka lähtevät hankkimaan todisteita oikeudenkäyntiä varten. Myös hän painottaa sitä että asiantuntijan mielipide ei ole riittävä, vaikkakin merkittävä, ei myöskään terapeutin mielipide vaikka hän olisi kuinka kokenut. Hänen johtopäätöksensä on: ‘Syyte seksuaalisesta ahdistelusta on ankara ja sillä on vakavia seuraamuksia. Laki edellyttää, että sen joka tällaisen väitteen esittää tulee todistaa se. Tämä ei ole turha tai keinotekoinen vaatimus.’

Comments
One Response to “Webster: Bryn Estyn salaisuus”
Trackbacks
Check out what others are saying...
  1. […] Webster: Bryn Estyn salaisuus […]



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: