Kirjoittanut Anneli Auer

Tämä on vastine Turun hovioikeuden 27.6.2013 antamaan julkiseen selosteeseen asiassa Auer ja Kukka (R 12/1625).

Seloste antaa harhaanjohtavan kuvan niin näytön kuin asiantuntijoiden roolin suhteen, ja siksi on välttämätöntä esittää joitakin tarkennuksia sen ymmärtämiseksi, minkälaisin perustein hovioikeus on tuominnut Auerin ja Kukan.

Selosteessa annetaan ymmärtää, että hovioikeus on kyennyt esitetyn näytön perusteella erottelemaan lasten kertomuksista luotettavan osan epäluotettavasta osasta. Tästä voisi saada sellaisen käsityksen, että luotettavat osat olisi voitu todentaa esittämällä näyttöä niiden tueksi. Tosiasiassa näyttöä oli ainoastaan kertomuksia vastaan ja esitetyn näytön perusteella osa syytteistä kumottiin jo käräjäoikeudessa. Jäljelle jäävän osan tueksi ei ole esitetty minkäänlaista kertomuksista riippumatonta näyttöä. Tuomio ei siis perustu näyttöön siitä, että rikos olisi tapahtunut, vaan siihen oletukseen, että vastaajien esittämän näytön perusteella rikoksen mahdollisuutta ei voida sulkea pois. Tämä sotii vastaajien käsityksen mukaan jyrkästi oikeusvaltion perusperiaatteita vastaan.

Selosteessa annetaan myös ymmärtää, että tuomio perustuisi useiden erikoislääkärien ja psykologien kuulemiseen. Selosteessa ei kuitenkaan kerrota, että kuulemisista huolimatta tuomiossa ei ole huomioitu kuin yhden lääkärin ja kolmen psykologin mielipiteitä ja on jätetty kokonaan huomioimatta niiden asiantuntijoiden puheenvuorot, joilla olisi ollut paras pätevyys puhua oman erityisalansa asioista.

Selosteessa jopa väitetään, että arpi- ja vammalöydöksille ei esitetty muuta tai uskottavampaa selitystä kuin lasten kertomukset, vaikka tosiasiassa jokaiselle löydökselle esitettiin vähintään yhtä todennäköisiä selityksiä kuin lasten hyvin epärealistiset kertomukset. Kaikki lääkärit olivat yhtä mieltä siitä, että löydöksille voi olla muita selityksiä. Lisäksi osasta väitetyistä teoista jäi löydökset puuttumaan tai löydökset olivat ristiriidassa kertomuksen kanssa.

Allekirjoittaneen käsityksen mukaan hovioikeus on julkisella tiedotteellaan määritellyt suuntaviivat sille, mitkä aiheet ovat julkisia ja millaisella yksityiskohtaisuudella näistä asioita voidaan julkisesti puhua. Tässä vastineessa otetaan kantaa ainoastaan hovioikeuden julkisiksi määrittelemiin aiheisiin kertomalla vastaavalla tarkkuudella ne asiat, jotka hovioikeus on jättänyt kertomatta ja näin täsmennetään harhaanjohtavia kohtia.

Vastaajien oikeusturvan kannalta olisi välttämätöntä julkistaa myös lasten kertomukset, mitä tässä ei kuitenkaan tehdä. Ei ole myöskään lasten edun mukaista, että väärän tuomion lisäksi tuomiosta myös tiedotetaan väärin ja että lapset saavat kaiken muun kärsimyksen lisäksi taakakseen myös häpeän rikoksista, joita ei ole koskaan edes tapahtunut.

Lääkärit

Hovioikeus vetoaa selosteessaan lääkäreiden suureen lukumäärään ja siihen, että he ovat erikoislääkäreitä. Selosteessa ei kuitenkaan kerrota, että tuomio perustuu ainoastaan yhden lääkärin allekirjoittamiin lausuntoihin, joissa on otettu vahvasti kantaa myös lääkärin oman erikoisosaamisen (gynekologia) ulkopuolisiin asioihin. Käräjäoikeudessa nämä lausunnot todettiin asenteellisiksi.

Varsinaisessa tutkimustilaisuudessa oli läsnä kolme lääkäriä, joiden erikoisalaa olivat gynekologia (lausunnon laatinut lääkäri A), urologia (lääkäri B) ja lastentaudit (lääkäri C). Lisäksi lapsille tehtiin radiologisia tutkimuksia. Hovioikeus katsoo lääkärintarkastusten tukevan lasten kertomuksia vaikka asianomistajilta ei missään em. tutkimuksessa löytynyt mitään vertailuryhmän lapsista poikkeavaa lukuun ottamatta yhden lapsen peräsuolesta magneettikuvauksessa todettua laajentumaa, johon palataan myöhemmin. Vertailuryhmällä tarkoitetaan kolmea naapurustossa asunutta lasta, jotka tutkittiin samassa yhteydessä.

Arpikartoitus tehtiin UV-valoa apuna käyttäen. UV-valo ei erottele pysyviä arpia ja paranemisvaiheessa olevia tilapäisiä arpia eikä niitä ole eroteltu myöskään lausunnossa. Puolustus vaati ennen hovioikeuskäsittelyä lapsille uutta lääkärintarkastusta, jossa asia olisi selvinnyt, mutta hovioikeus hylkäsi vaatimuksen.

Mikään arvista ei vastannut sitä, mitä viiltelyarvilla yleensä tarkoitetaan, vaan ne olivat enimmäkseen hentoja, paljain silmin huonosti havaittavia löydöksiä. Niitä ei erota vertailuryhmän arvista mikään muu kuin niihin liittyvä kertomus, minkä lääkäri A on itsekin myöntänyt. Niitä ei erota edes suuri lukumäärä, sillä yhdellä vertailuryhmän lapsella todettiin poikkeuksellisen suuri määrä löydöksiä, laskutavasta riippuen 65–90 arveksi tulkittavaa löydöstä samoin kriteerein kuin asianomistaja C:ltä oli laskettu 105 löydöstä. Asianomistaja B:llä oli laskettu 26 arpea ja asianomistaja D:llä kymmenkunta arpea. Kaikilla vertailuryhmän lapsilla oli selittämättömiä arpia, arpisarjoiksi tulkittavia löydöksiä ja erikoisen muotoisia arpia, kuten rasti, kolmio, ympyrä, sydän tai erilaisia kirjaimia. Yhdellä vertailuryhmän lapsista todettiin peräaukon alapuolella arpi, jossa lääkäri A ei kuitenkaan nähnyt mitään rikokseen viittaavaa.

Hovioikeus katsoi arvet todennetuiksi lääkäri B:n vakuutuksella siitä, että kaikki arvet olivat hyvin paljain silmin nähtävissä vaikka lääkäri A:n mukaan suurin osa näkyi huonosti, osa oli epävarmoja ja osasta ei ollut tietoa, olivatko ne arpia vai ”arvenkaltaisia muodostelmia”. Tutkimustilanteen videolta näkyi, että lääkäri B seisoi tutkimuksen ajan enimmäkseen taustalla poissa kameroiden tieltä. Ketään muita kuin lääkäreitä A ja B ei kuultu arpiin liittyen.

Peräsuolen laajentumaan liittyen kuultiin uutena todistajana erikoislääkäri D:tä, jonka erikoisalana oli gastroenterologia eli hänen pätevyyteensä kuului lausua nimenomaan suolistoon ja peräaukkoon liittyvistä löydöksistä. Havaitun laajentuman koko ja sijainti yhdessä siihen liittyvän arven kanssa sopivat lääkäri D:n arvion mukaan täydellisesti yhteen sen kanssa, että lapsi on kärsinyt pitkäaikaisesta ummetuksesta. Lääkäri D ei pitänyt vuosien takaista penetraatiota todennäköisenä syynä laajentumaan, koska kokemuksen mukaan laajentuman syntyminen edellyttää pitkäaikaista venytystä.

Hovioikeus jätti lääkäri D:n lausunnon huomioimatta perustuen arvailun tasoiseen spekulaatioon siitä, että vaikka ummetus ei olisi parantunut ilman lääkärin hoitoa, B:llä ei ole ollut vaikeaa ummetusta vaikka lapsi itse on kertonut kärsineensä ummetuksesta ja kakkaamiseen liittyvästä kivusta.

Puhelimitse kuultiin vielä norjalaista seksuaalisen hyväksikäytön tutkimiseen erikoistunutta lääkäri E:tä, jonka mukaan pelkästään arvista ei voi päätellä, ovatko ne seurausta seksuaalisesta hyväksikäytöstä vai jostain muusta. Asianomistaja C:n löydös näytti hänen mielestään luonnolliselta muodostelmalta. Lääkäri E vahvisti lääkäri D:n toteamuksen, että laajentuma yhdessä arven kanssa ovat tyypillisiä löydöksiä vaikean ummetuksen yhteydessä.

Hovioikeus perustelee päätöstään myös todennäköisyyksillä, vaikka esitetyn näytön perusteella jokaiselle löydökselle on olemassa myös vaihtoehtoinen ja todennäköisempi selitys. Koska esim. todennäköisyys joutua äidin viiltelemäksi saatananpalvonnan yhteydessä tai joutua lapsena anaaliraiskauksen uhriksi on 0%, mikä tahansa realistinen selitys on todennäköisempi.

Psykologit

Hovioikeudessa kuultiin kolmea Turun yksikössä työskentelevää psykologia, joilla on pätevyys haastatella lapsia ja tehdä luotettavuusarvioita rutiinitapauksissa. Nämä kolme psykologia ovat haastatelleet asianomistajia B, C ja D ja laatineet luotettavuusarvion oman haastateltavansa osalta. Kellään heistä ei ole psykologista jatkotutkintoa luotettavuusarviointiin liittyen eikä myöskään julkaistuja tutkimuksia näistä aiheista. Näistä psykologeista käytetään jatkossa nimitystä ’haastattelijat’.

Lisäksi kuultiin kolmea psykologian tohtoria, jotka ovat pätevöityneet nimenomaan luotettavuusarvioinnin ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön saralla. Kaksi heistä laati kokonaisarvion kertomusten luotettavuudesta kaiken saatavilla olevan materiaalin perusteella. Yksi oli ollut mukana konsultoimassa Turun yksikön psykologeja. Näistä kolmesta psykologista käytetään jatkossa nimitystä ’asiantuntijat’.

Muut kuullut psykologit olivat olleet mukana muiden lasten haastatteluissa Tampereen ja Helsingin yksiköissä, eivätkä ottaneet kantaa asianomistajien B, C ja D kertomusten luotettavuuteen.

Turun yksikön haastattelijat päätyivät kukin hieman erilaisiin arvioihin haastateltavansa luotettavuudesta, mutta jokainen päätyi kuitenkin siihen ratkaisuun, että hypoteesi rikoksesta sai eniten tukea. Kaikki haastattelijat pitivät lääkärinlausuntoja kiistattomana näyttönä rikoksen tapahtumisesta paitsi asianomistaja D:n haastattelija, joka antoi lausuntonsa ehdollisina.

Asiantuntijat A ja B päätyivät siihen ratkaisuun, että eniten tukea sai hypoteesi siitä, että rikosta ei ole tapahtunut. Koska löydökset ja niiden tulkinnat ovat kaksi eri asiaa, on todennäköisempää, että lääkärit ovat syyllistyneet ylitulkintaan, kuin että lasten kuvaamat hyvin epärealistiset tapahtumankulut olisivat totta, ottaen huomioon, että mitään näyttöä niiden tueksi ei ole olemassa, ja että hyvin moni seikka puhuu niitä vastaan.

Toinen kiistakysymys koski luotettavuuden kriteerejä. Haastattelijoiden käyttämät kriteerit kuten kertomusten yksityiskohtaisuus ja yhteneväisyys ja muut myös hovioikeuden selosteessa mainitut kriteerit eivät asiantuntijoiden mukaan ole käyttökelpoisia silloin, kun kyseessä ovat valemuistot, vuorovaikutuksessa syntyneet tarinat tai ns. upotetut valheet, joissa yksityiskohdat on poimittu muualta. Sellaiset asiat kuten lapsen elehtiminen haastattelussa eivät ylipäätään koskaan ole käyttökelpoisia luotettavuuden kriteerejä. Seksuaalitietämys on aikaisemmin käytössä ollut kriteeri, joka on kuitenkin menettänyt merkityksensä internetin aikakaudella. Asianomistajat B ja C ovat kiistatta nähneet nettipornoa, koska molemmat osasivat nimetä aitoja pornosivustoja.

Kolmas kiistakysymys oli, miten luotettavuutta voidaan arvioida, kun kertomus sisältää useita selkeästi epäluotettavia osia. Kaksi haastattelijaa kuittasi asian toteamalla, ettei epäluotettavilla osilla voi sulkea rikoksen mahdollisuutta pois. Kaikki kolme asiantuntijaa sekä kolmas haastattelija totesivat, ettei epäluotettavasta kertomuksesta voida millään menetelmällä poimia mahdollisesti luotettavia kohtia, paitsi jos on olemassa jotakin kertomuksista riippumatonta näyttöä. Mitään sellaista näyttöä ei siis tässä tapauksessa ole olemassa muusta kuin tukkapöllystä, yhdestä läpsimisestä ja yhdestä muovilautasella aiheutetusta pienestä haavasta.

Hovioikeuden selosteessa todetaan, että haastattelut tehtiin Suomessa vallitsevan yleisen käytännön mukaisella menetelmällä. Ongelmallista tässä tapauksessa kuitenkin oli, että Suomessa ei ole valmista ohjeistusta siihen, miten tulee menetellä vaativien ja laajojen luotettavuusarviointien kohdalla, koska tällaisia tapauksia ei yleensä ole. Hovioikeudessa otettiin esiin useita ongelmakohtia, joissa haastattelijoiden puutteelliset tiedot ilmenivät. Muualla kuin Suomessa varsinaiset luotettavuusarviot teetetään alan asiantuntijoilla eikä haastattelijoilla.

Hovioikeuden selosteesta sen enempää kuin tuomion salaisesta osastakaan ei selviä, miksi hovioikeus on kaikissa kiistakysymyksissä asettunut vastakkaiselle kannalle kuin alan asiantuntijat.

Tuomion perusteluista ja julkisesta selosteesta saa sellaisen käsityksen, että hovioikeus ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää, mistä luotettavuuden arvioinnissa on kyse.

Asiantuntijoiden ja myös haastattelijoiden kertoman mukaan kertomuksia ei voida arvioida irrallaan muusta näytöstä ja siitä kontekstista, jossa ne ovat syntyneet, ja väärät kertomukset ovat itse asiassa varsin yleisiä. Asiantuntijoiden mukaan väärät kertomukset eivät yleensä synny tahallisen vaikuttamisen ja tietoisen sopimisen kautta vaan ennemminkin tahattoman vaikuttamisen kautta. Silti hovioikeus perustelee tuomiotaan sillä, että eivät lapset keksisi tällaisia asioita tai eivät olisi pystyneet sopimaan kertomuksista. Asiantuntijalausuntojen valossa hovioikeuden tuomio on siis täysin väärä.

Välitön näyttö

Hovioikeus on luetellut neljä asiaa, jotka sen mukaan heikentävät asianomistaja A:n kertomuksen luotettavuutta. Mikään näistä ei tosiasiallisesti kerro mitään A:n epäluotettavuudesta vaan hovioikeuden kyvyttömyydestä arvioida näyttöä objektiivisesti.

Hovioikeus esim. olettaa, että A:n olisi pitänyt havaita selkäpuolellaan olevat sentin korkuiset muodostelmat, joita kukaan muukaan ei ole sieltä ilman UV-valoa onnistunut löytämään. Hovioikeus myös olettaa, että vastoin A:n, Kukan ja Auerin yhteneväisiä kertomuksia, Kukan olisi joka kerta tavatessaan äitiä pitänyt tavata myös A ja kaiken lisäksi A:lla olisi pitänyt olla selitys B:n, C:n ja D:n kertomuksiin ja arpiin vaikka A on asunut eri taloudessa kesästä 2010 eikä ole saanut tavata vapaasti B:tä, C:tä eikä D:tä sen jälkeen kun sijaisäiti katkaisi tapaamiset alkusyksyllä 2010.

Tasapuolisuuden nimissä hovioikeuden olisi pitänyt luetella myös B:n, C:n ja D:n kertomusten luotettavuutta heikentävät seikat eikä antaa sellaista väärää tietoa, että nämä kolme eivät olisi jääneet kiinni valehtelusta. Ilmeisesti hovioikeuden logiikalla se ei ole valehtelua, mitä kukaan ei ole uskonut alun perinkään tai mistä syyttäjä on jo luopunut.

Seuraavassa on lueteltu joitakin B:n, C:n ja D:n kertomusten luotettavuutta heikentäviä havaintoja:

1. Kertomukset sisältävät yleisen elämänkokemuksen mukaan epäuskottavia kohtia, minkä hovioikeuskin on todennut.

2. Vastaavanlaisista satanistisista kertomuksista on kokemusta muualta maailmasta, USA:sta jopa satoja. Vastaavanlaiset kertomukset eivät ole koskaan missään olleet totta.

3. Kertomukset sisältävät tilastojen valossa ääriharvinaisia tekoja, jotka kuitenkin ovat aikaisemmin dokumentoiduista vääristä kertomuksista tuttuja.

4. Kertomukset sisältävät muistitutkimuksen valossa epärealistisia osia.

5. Lasten terveystiedot ja poissaolotiedot koulusta ovat ristiriidassa kertomusten kanssa.

6. Asianomistajien ja vastaajien lisäksi suoraa näyttöä olisi ollut myös seitsemän muun henkilön kertomukset lasten kuvaamista tapahtumista. Yksikään näistä seitsemästä kertomuksissa esiintyvistä henkilöistä ei vahvistanut kertomuksia.

7. Kertomukset sisältävät lukuisia varmasti vääräksi tiedettyjä yksityiskohtia.

8. Lapset puhuivat ristiin eräissä merkittävissä kohdissa mm. pornonkatseluun ja viiltelyyn liittyen. Yhdeltä lapselta lipsahti yhdessä haastattelussa, että ”viiltely” olikin itse asiassa lasten keskinäistä leikkiä.

9. Lapsilla on ollut motiivi tuottaa väärää kertomusta.

Muu näyttö

Hovioikeudessa otettiin esille useita sellaisia asioita, joista loogisesti ajatellen olisi pitänyt olla näyttöä, jos kertomukset olisivat totta. Mitään näyttöä minkään kertomuksen osan tueksi ei ole olemassa, minkä vastaajien näkemyksen mukaan pitäisi horjuttaa kertomusten luotettavuutta entisestäänkin. Esimerkiksi lapsista loppukesällä 2009 otetuista hyvälaatuisista kuvista voitiin todeta, että useimmat lapsilla 2011 havaitut löydökset vielä tuolloin puuttuivat, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että lapsia olisi viillelty viikoittain keväästä 2007 lähtien.

Naapureita ja asianomistajien vanhempia kuultiin mm. siinä tarkoituksessa, että heidän havaintonsa yhdessä lasten terveystietojen ja poissaolotietojen kanssa osoittaisivat väitteet jatkuvasta pahoinpitelystä mahdottomiksi. Kukaan ei koskaan ole havainnut lapsissa fyysistä tai psyykkistä oireilua tai minkäänlaisia pahoinpitelyn jälkiä, vaikka lapset ovat saaneet liikkua vapaasti pihalla ja kavereiden luona ja ovat naapureiden kertoman mukaan olleet paljon ulkona. Myöskään pitkään jatkunut peitetoiminta, tilakuuntelu tai telekuuntelu eivät tue rikosväitteitä, vaikka myös Auerin ja Kukan useat kymmenet puhelut tallentuivat puolen vuoden ajalta.

Hovioikeuden mukaan käytetyt tekovälineet ovat olleet tavalliseen asuinirtaimistoon kuuluvia tai helposti hävitettäviä. Riippumatta siitä voidaanko tekopeniksiä, käsirautoja tai seksiasusteita pitää joka kodin välineinä, ainakaan Auerilla ja Kukalla ne eivät ole sitä olleet, mikä tuli todistettua aikaisempien ja myöhempien kumppaneiden kuulemisella ja peitetoimintaraportilla. Seksivälineiden puuttuminen yhdessä em. tiedon kanssa ja yhdessä lasten jo sinällään epäuskottavien kertomusten kanssa olisi vastaajien käsityksen mukaan pitänyt kertoa hovioikeudelle, että lasten kertomukset ovat peräisin jostain muualta kuin tosielämän kokemuksista. Lasten mukaan tekopeniksiä olisi käytetty mm. pirun sarvina, lintujen jahtaamiseen pihalla, ruokailun yhteydessä ja yksi esimurrosikäinen lapsi olisi työntänyt sellaisen itse peräaukkoonsa ilman, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Osoite kaalimato.com oli tuttu ainakin yhdelle lapsista.

Koska Turun yksikössä taustatutkimus oli jäänyt puolitiehen ja Helsingin yksikössäkin asiaa oli tutkittu vain asianomistaja A:n näkökulmasta, vastaajat olivat laatineet hovioikeudelle apuvälineeksi Stakesin ohjeissa mainitun aikajanan lasten keskeisistä elämänmuutoksista ja syytösten kehityshistoriasta. Kehityshistoria osoitti selvän kaavan kertomusten rakentumiselle ja tarjosi loogisen selityksen myös sille, miksi Jens Kukka tuli mukaan kertomuksiin.

Hovioikeus ei ole perustellut, miksi se on jättänyt vastaajien esittämän vaihtoehtoisen tapahtumankulun ja asiantuntijoiden A ja B esittämän vastaavan tapahtumankulun kokonaan huomioimatta, vaikka kaikki vaihtoehtoiset selitykset todettiin mahdollisiksi samalla kun syytteen perustana olleet kertomukset todettiin suurelta osin epäluotettaviksi. Muu näyttö kuitattiin ainoastaan toteamalla, että näytön puuttumisella ei voi sulkea rikoksen mahdollisuutta pois.

Turussa 24.7.2013 Anneli Auer