Puolet elämästä maanpäällisessä helvetissä

Amandan isä murhattiin, kun hän oli 9-vuotias pieni tyttö. Tänään hän on 17-vuotias nuori ja puolet hänen elämästään on kulunut isän murhan selvittelyn varjossa. Tämä kirjoitus perustuu Iltalehden tänään julkaisemaan Leena Ylimutkan kirjoittamaan Amandan haastatteluun.

Tämän päivän Iltalehdessä on Amandan haastattelu, jonka hän halusi antaa, koska koki sen ainoaksi väyläksi kertoa omista tunteistaan. Iltalehden haastattelussa Amanda kertoo miltä hänestä on tuntunut poliisin perheeseen kohdistamat pakkotoimet ja miten nämä ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä. Hän kertoo suhteestaan äitiinsä ja sisaruksiinsa.

”Olen varma siitä, mitä silloin näin. Tekijä poistui takkahuoneen ikkunasta. Oikeuteen on tosi turhauttavaa mennä, kun mua ei kuitenkaan uskota, sanomiseni ei kelpaa mihinkään.”

Iltalehti 27.9.2014

Iltalehti 27.9.2014

Poliisi valehteli päin naamaa

Poliisi 12-vuotiaalle Amandalle: ”Miten sinä saisit minut uskomaan, että siellä oli joku vieras, kun me tiedämme ihan varmasti, ettei siellä ole ollut?”

”Siitä olen katkera, että poliisi valehteli mulle päin naamaa 12-vuotiaana. Sanoivat, ettei kukaan ole voinut mennä siitä ovesta. Olin itse nähnyt sen hahmon poistuvan oviaukosta. Myöhemmin sitten todettiin, että on siitä voitukin mennä.”

Amanda elää normaalia nuoren opiskelijan elämää luottaen tulevaisuuteen. Yksi asia kuitenkin saa Amandan sellaiseen pelkotilaan, ettei henki tahdo kulkea. Se on poliisi. Poliisin toiminta on aiheuttanut hänelle suurimmat traumat. Muutama viikko sitten Amandan kodin pihalle tuli poliisiauto. Tilanne ei liittynyt mitenkään Amandaan. ”Sain hirveän paniikin. En saanut henkeä ja vain itkin. Minulla ei ole mitään hyviä muistoja poliisista ja niistä kuulusteluista.”

Tällä hetkellä Amandaa huolestuttaa eniten sisarusten tilanne. Hän ei ole nähnyt heitä yli kolmeen vuoteen. ”Toivon, että viimeistään kolmen vuoden päästä veljeni ottaisi yhteyttä. Silloin hän on jo 18 vuotta.” Viime talvena Amanda lähetti kirjeen sisaruksilleen, mutta hänelle ilmoitettiin, etteivät he halunneet ottaa sitä vastaan. Tämän jälkeen Amandalle ilmoitettiin yhteydenpitorajoituksesta, jonka mukaan hän ei saa ottaa sisaruksiinsa mitään yhteyttä, eikä lähettää postia.

”En ole heille vihainen tai katkera, haluaisin vain nähdä, että heillä on kaikki hyvin.”

Toivon, että jonain päivänä tämä loppuisi.

”En odota enää mitään. Tietysti toivon, että koko juttu selviäisi ja että voisimme elää normaalia elämää. Toivoa en ole kokonaan menettänyt.”

Lapsen parhaaksi

Lapsen parhaaksi

yhdessä

Perustuslaki edellyttää, että kaikessa julkisessa toiminnassa noudatetaan tarkoin lakia. Henkilö, joka pitää valtion tai kunnan viranomaisen päätöstä itseään koskevassa asiassa lainvastaisena, voi pääsääntöisesti valittaa siitä.

Annu ja lasten isovanhemmat halusivat keskustella sijaishoidon sosiaaliviranomaisten kanssa nuorempien lasten sijaishoitopaikan vaihtamisesta ja lasten tapaamisista, joita ei enää pitkään aikaan ollut järjestetty. Annu oli tehnyt sijoituspaikan vaihtamista koskevan kirjallisen vaatimuksen jo vuotta aikaisemmin, mutta siihen hän ei koskaan saanut mitään vastausta. Lasten tapaamisten toivottiin olevan valvottuja ainakin aluksi, ei lasten turvallisuuden vuoksi vaan aikuisten, koska lapset olivat aiemmin kertoneet ikäviä tarinoita, jotka eivät pitäneet paikkaansa.

Lopulta neuvottelu sosiaaliviranomaisen kanssa saatiin järjestettyä tammikuussa 2013. Neuvottelussa Annu ja isovanhemmat kertoivat mielipiteitään ja näkemyksiään lasten asioista ja sijoituspaikasta. Heillä oli esittää myös kahden asiantuntijan lausunto lasten tilanteesta ja suositeltavista toimista. He toivoivat sijoituspaikan vaihtamista, jotta voisivat alkaa taas pikku hiljaa tavata lapsia ja tutustua lapsiin uudelleen. Nykyisen sijaisperheen kanssa tapaamiset eivät onnistuneet.

Kuukauden kuluttua neuvottelusta helmikuussa 2013 Annulle ja isovanhemmille tuli postia, jossa oli sosiaalitoimen päätökset täydellisestä yhteydenpidon rajoittamisesta suhteessa kolmeen nuorimpaan lapseen. Päätös kieltää lasten tapaamiset, kirjeiden lähettämisen, puhelut ja kaikenlaisen kontaktin ottamisen lapsiin. Rajoitusajaksi oli määrätty vuosi – eli pisin mahdollinen aika.

Rajoituksen määrääminen tuntui erikoiselta, kun mitään tapaamisia lasten kanssa ei ollut järjestetty noin puoleentoista vuoteen. Nyt se haluttiin estää virallisella päätöksellä vain siksi, että äiti ja isovanhemmat olivat ilmaisseet halunsa olla yhteydessä näihin heille tärkeisiin lapsiin.

Oliko yhteydenpidon rajoituspäätös viranomaisen lapsellinen kosto siitä, että nämä ihmiset vaativat lasten sijoituspaikan muuttamista ja kritisoivat sosiaalityöntekijöitä? Vai oliko se tapa välttyä vastaamasta kysymykseen pitäisikö lasten sijoituspaikkaa vaihtaa? Päätöstä on vaikea ymmärtää. Miksi isovanhemmat eivät saisi lähettää edes syntymäpäiväkortteja lapsenlapsilleen? Isovanhempia ei ole syytetty tai epäilty mistään lapsiin kohdistuneista rikoksista. Heidän syntinsä voi olla ainoastaan se, että he pitävät yhteyttä tyttäreensä, ja että heidän mielestään tytär on syytön.

Rajoituspäätöksistä voi valittaa hallinto-oikeuteen ja niin tehtiinkin. Kun vuoden kestävästä rajoituksesta oli kulunut 9 kuukautta marraskuussa 2013, antoi hallinto-oikeus ratkaisunsa. Hallinto-oikeus totesi, että asiassa oli tapahtunut menettelyvirhe, mutta muuten päätökset olivat lapsen edun mukaisia. Lapsen etua ei mitenkään ollut perusteltu päätöksessä. Lapsen etu on käsitteenä epämääräinen, eikä sille löydy muuta virallista määrittelyä kuin Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1 §, joka hyvin yleisellä lapsen oikeuksien julistuksen tasolla toivottaa lapselle kaikkea hyvää ja kaunista. Tällainen epämääräinen määrittely antaa viranomaiselle rajoittamattomat tulkintaoikeudet perheen oikeuksien kustannuksella.

Lapsen etu ei välttämättä ole yhtä lapsen tahdon kanssa, vaan lapsen toiveet ja mielipide ainoastaan vaikuttavat lapsen edun arviointiin. Sitä enemmän lapsen mielipiteelle on annettava painoarvoa, mitä varttuneemmasta lapsesta on kysymys, mitä johdonmukaisemmin hän perustelee mielipiteensä ja mitä paremmin hän pystyy arvioimaan asian merkityksen. Nyt kyseessä olevissa päätöksissä on todettu yhteydenpitorajoitusten olevan lasten edun mukaisia ilman, että olisi mitenkään perusteltu millä tavalla lasten etu päätöksen kautta toteutuu.

Viranomainen on velvoitettu tekemään parhaansa, että huostassapidon aikana turvataan lapsen läheiset, jatkuvat ihmissuhteet. Yksi osatekijä valitettavan tilanteen muodostumisessa Annun ja lasten suhteen on ollut se, ettei sosiaaliviranomainen ole pitänyt huolta lasten ja äidin riittävistä tapaamisista, eikä ole pyrkinyt mitenkään estämään lasten vieraantumista tai jopa aktiivista vieraannuttamista.

Tapaamisten rajoittamisen syynä ei saisi ainakaan olla pelko siitä, että lapset alkavat kertoa kauhutarinoidensa olevan keksittyjä. Mielenkiintoista on, että lapset eivät halua tavata isosiskoaan, äitiään eivätkä isovanhempiaan. Juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa sijaisvanhemmatkaan eivät halua olla tekemisissä. Lapsen oma tahto on kaksiteräinen miekka. Tärkeitä lapsen elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja ei voi sysätä lapsen omalle vastuulle ja itse päätettäviksi. On hienoa, että lapsen omaa tahtoa kuunnellaan ja otetaan huomioon ratkaisuja tehtäessä. Mutta tietävätkö asioista päättävät viranomaiset tarpeeksi siitä, miten lapsen oma tahto on muodostunut, osaako lapsi ajatella omaa parastaan ja ratkaisujen vaikutusta myös tulevaisuuden kannalta.

Hallinto-oikeuden päätöksistä on nyt valitettu korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Päätöstä sieltä ei varmaankaan saada ennen kuin vuosi on kulunut yhteydenpidon rajoittamispäätöksistä ja määrätty rajoitusaika kuluu umpeen. Helmikuussa on toki sosiaalitoimen aika määrätä uusi rajoitus, taas vuodeksi kerrallaan.

Yhteydenpito omaan vanhempaan ja isovanhempiin on jokaiselle lapselle tärkeää. Sitä tarvitaan muun muassa lapsen oman identiteetin rakentamisessa. Jos yhteydenpito loppuu ja lapsi ei tapaa vanhempaansa, lapsi vieraantuu vanhemmastaan. Tällainen ero vanhemmasta synnyttää lapselle usein erilaisia pelkoja ja hylätyksi tulemisen tunteen. Yhteydenpidon turvaamisella ja tapaamisten avulla lapsen kehitystä voidaan tukea.

Vanhin lapsi tapaa äitiään ja isovanhempiaan säännöllisesti. Lapsen sijoituspaikan henkilökunnan mukaan tapaamiset ovat lapselle tärkeitä ja hänen etunsa mukaisia. Vankilakin on suhtautunut tapaamisiin suopeammin sen jälkeen, kun eduskunnan oikeusasiamies huomautti kielteisten päätösten kelvottomista perusteista.

Helmiä sioille

Aikuiset ihmettelevät ja lapset vastaavat

Poliisi ei ole pystynyt selvittämään Ulvilan murhaa. Jukka Lahden murha on yhä edelleen ratkaisematon arvoitus. Siitäkin huolimatta, että Annu vangittiin murhasta epäiltynä jo 2009. Siitäkin huolimatta, että Porin poliisissa juotiin kakkukahvit murhan selviämisen kunniaksi jo ennen ensimmäistäkään oikeuskäsittelyä.  Siitäkin huolimatta, että ”kaikki” tuntuivat tietävän, että murhaaja on perheen äiti. Kukaan vaan ei oikein osannut kertoa, miten ihmeessä hän sen teki.

Oikeutta käytiin murha-asiassa vaikka näyttöä ei ollut. Oli vain tuloksetonta tutkintaa, ala-arvoisia rekonstruktioita ja moni asia vain täydellisen epäselvä. Ensin Annu tuomittiin murhasta elinkautiseen ja sitten vapautettiin syytteistä. Epätietoisuus ja hämmennys olivat tuskallista myös monta menetystä kokeneille lapsille.

Vaajat viisi vuotta murhan jälkeen kolme nuorinta lasta alkoi itse ratkaista arvoitusta. He alkoivat keksiä mielikuvituksensa turvin vastauksia niihin kysymyksiin, joita poliisi ei ollut saanut selvitettyä. Avoimia kysymyksiä oli paljon ja kaikkiin piti tuottaa vastaus. Tarvittiin vastaus myös siihen kysymykseen, että miksi vasta nyt, viiden vuoden jälkeen, lapset kertovat sen, mitä he väittävät tietävänsä surmayöstä.

Miksi lapset kertoivat vasta nyt?

Eivätkö lapset olleet ymmärtäneet murhayön tapahtumia oikealla tavalla ennen kesää 2011 ja mikä sitten sai heidät ymmärtämään asiat juuri tuolloin? Lapset olivat kaikki kovin pieniä murhan tapahtuma-aikaan, vanhinkin lapsi vasta 9-vuotias. Yön kammottavista tapahtumista nuoremmilla lapsilla ei varsinaisesti ollut mitään havaintoja tai ainoastaan joitain kuulohavaintoja, joiden kautta tapahtumia oli mahdoton käsittää. Jälkeenpäin lapset ovat varmasti pyrkineet ymmärtämään asioita tapahtuman seurausten kautta. Koska äiti tuomittiin isän murhasta vankilaan, ei olisi kovin ihmeellistä, jos lapset olisivat uskoneet äitinsä myös oikeasti murhanneen isän. Uskoihan näin moni aikuinenkin, jopa kaksi oikeuden tuomaria. Lapsen voi olla vaikea ymmärtää, että joku voisi joutua vankilaan ihan vaan vahingossa tai väärinkäsityksen takia. Eiväthän sellaista usko monet aikusetkaan.

Vai eivätkö lapset olleet keksineet näitä kertomuksia aiemmin ja mikä sitten sai heidät keksimään kertomuksia juuri tuolloin? Lapset olivat jo tottuneet asumaan sijaisperheessä. Lapset olivat valitettavasti myös tottuneet syyttämään kaikesta vanhinta lasta, sillä pääsi helposti itse vastuusta. Piti vain kertoa, että vanhin lapsi oli opettanut, käskenyt tai pakottanut tekemään tyhmiä juttuja. Äiti oli vapautunut vankilasta ja lasten elämässä oli edessä taas iso muutos ja luopuminen. Ei kovin ihme, jos lapset tunsivat olonsa turvattomiksi. He eivät olleet olleet tekemisissä siskonsa kanssa pitkään aikaan ja nyt heidän pitäisi muuttaa takaisin kotiin, jossa siskokin asuisi. He eivät ehkä tienneet mitä äidistä pitäisi oikein ajatella – tappoiko äiti isän vai ei. Vähän vieraaltakin äiti tuntui. Kaikki oli hämmentävää ja pelottavaakin.

Haastattelija kysyy lapselta, että eikö hän saanut kertoa.

”En ja sitten se oli kans sillo Ulvilassa ennen ku se tapahtus, niin se oli sanonu pari viikkoo ennen sitä ja pari päivää ennen sitä ku se tap, Jukka murhattiin, niin se oli sanonu että jos me kuullaan yöllä outoja ääniä ja me ei tiedetä mitä ne on, tai vaikka tiedetään mitä ne on, niin me ei saada kenellekään kertoa.”

Lapsen mukaan äiti oli kieltänyt kaikkia lapsia puhumasta. Toisaalta lapsi kertoo, ettei äiti tiennyt, että he tietävät vaan lapsi oli salakuunnellut äidin ja vanhimman lapsen puheita.

Arvatkaa mitä lapsi vastaa, jos kysyt: Miksi et ole kertonut aiemmin, onko sinua kielletty? Miksi et ole uskaltanut kertoa aiemmin? Mitä olet pelännyt? Onko sinulle tehty jotakin pahaa? Onko tehty vielä jotain muuta?

Murhayön nukkumajärjestys

Lapsen mukaan heidän lisäkseen murhayönä huoneessa oli myös perheen nuorin lapsi.

”xxx ei koskaan ennen ollu nukku siellä mun ja yyy:n huoneessa mut sit sinä yönä se nukkus.”

Sitä, miksi perheen kuopus oli juuri sinä yönä heidän huoneessaan, lapsi ei osaa sanoa. Hänen mukaansa normaalisti kuopus nukkui vauvasängyssä äidin ja isän vieressä.

Oikeassa elämässä Ulvilassa pienin lapsi nukutettiin usein vanhempien sängyssä ja vietiin sitten omaan sänkyyn nukkumaan samaan huoneeseen kahden isomman kanssa. Tässä huoneessa, jossa myös hänen sänkynsä oli, hän oli nukkunut jo pidemmän aikaa. Murhayö ei siis ollut hänelle ensimmäinen yö tuossa huoneessa.

Suunnitelmia

Lapsen mukaan vanhin lapsi sekä Annu supisivat keskenään työhuoneessa.

”Supisivat, enkä mä kuullut, mitä ne supisivat. Sitten XXX piirsi semmosia piirustuksia, että siinä on Jukka kuolleena ja sillä on puukko ja vasaroita päässä ja kaikkee.”

Kuulustelija kysyy lapselta, milloin vanhin lapsi on piirustuksia piirrellyt.

”Sinä päivänä ja monta päivää ennemminkin. Se on siellä Ulvilassa tosi kauan piirrellyt niitä.”

Vanhin lapsi oli myös käynyt näyttämässä piirustuksia Annulle, joka oli kehunut niitä hienoiksi.

Harjoitus tekee mestarin

Lapsi on kertonut nähneensä oven raosta, miten äiti ja vanhin lapsi harjoittelivat murhaa. Lapsi tiesi, että murhaa suunniteltiin ja sen toteutumista odotettiin iloisena vaikkakin hiukan jännittyneinä. Lapsi kertoo myös Annun sekä vanhimman lapsen käytöksestä surmapäivänä.

”Niin XXX (vanhin lapsi) ja Annu, niin ne oli ollu ihan innoissansa ja sit ne oli ollu semmosia tosi ilosia ja sit semmosia varovaisen näköisiä, semmosia kun kuului jostakin pieni raksahdus, niin ne olivat ihan näin (hätkähtää).”

***

Osa lasten kertomuksista on nyt julkisia. Tämä julkinen osa sisältää käsittääkseni pätkiä lasten oikeuspsykologisista haastatteluista. Huomionarvoista on se, että ennen näitä oikeuspsykologisia haastatteluja samoista asioista oli puhuttu sijaisperheessä kaikki yhdessä, jokainen lapsi erikseen sijaisvanhemman kanssa, lapset keskenään ja lasten kertomuksia oli kuvattu sijaisvanhempien toimesta videoille. Videointeja varten lapset olivat tehneet itselleen muistilappuja. Kertomukset täydentyivät kerta toisensa jälkeen. Seksuaalirikosten osuus tuli lasten kertomuksissa esille vasta elokuun lopussa 2011, kun kaikki oikeuspsykologiset haastattelut murhajutun osalta oli jo tehty. Lasten haastatteluihin tutustuneet psykologian professori Pekka Santtila ja psykologian tohtori Katarina Finnilä pitävät niiden sisältöä johdattelun tuloksena.

***

Helmiä sioille

Julkinen seloste asiassa Auer & Kukka

Anneli Auer

Kirjoittanut Anneli Auer

Tämä on vastine Turun hovioikeuden 27.6.2013 antamaan julkiseen selosteeseen asiassa Auer ja Kukka (R 12/1625).

Seloste antaa harhaanjohtavan kuvan niin näytön kuin asiantuntijoiden roolin suhteen, ja siksi on välttämätöntä esittää joitakin tarkennuksia sen ymmärtämiseksi, minkälaisin perustein hovioikeus on tuominnut Auerin ja Kukan.

Selosteessa annetaan ymmärtää, että hovioikeus on kyennyt esitetyn näytön perusteella erottelemaan lasten kertomuksista luotettavan osan epäluotettavasta osasta. Tästä voisi saada sellaisen käsityksen, että luotettavat osat olisi voitu todentaa esittämällä näyttöä niiden tueksi. Tosiasiassa näyttöä oli ainoastaan kertomuksia vastaan ja esitetyn näytön perusteella osa syytteistä kumottiin jo käräjäoikeudessa. Jäljelle jäävän osan tueksi ei ole esitetty minkäänlaista kertomuksista riippumatonta näyttöä. Tuomio ei siis perustu näyttöön siitä, että rikos olisi tapahtunut, vaan siihen oletukseen, että vastaajien esittämän näytön perusteella rikoksen mahdollisuutta ei voida sulkea pois. Tämä sotii vastaajien käsityksen mukaan jyrkästi oikeusvaltion perusperiaatteita vastaan.

Selosteessa annetaan myös ymmärtää, että tuomio perustuisi useiden erikoislääkärien ja psykologien kuulemiseen. Selosteessa ei kuitenkaan kerrota, että kuulemisista huolimatta tuomiossa ei ole huomioitu kuin yhden lääkärin ja kolmen psykologin mielipiteitä ja on jätetty kokonaan huomioimatta niiden asiantuntijoiden puheenvuorot, joilla olisi ollut paras pätevyys puhua oman erityisalansa asioista.

Selosteessa jopa väitetään, että arpi- ja vammalöydöksille ei esitetty muuta tai uskottavampaa selitystä kuin lasten kertomukset, vaikka tosiasiassa jokaiselle löydökselle esitettiin vähintään yhtä todennäköisiä selityksiä kuin lasten hyvin epärealistiset kertomukset. Kaikki lääkärit olivat yhtä mieltä siitä, että löydöksille voi olla muita selityksiä. Lisäksi osasta väitetyistä teoista jäi löydökset puuttumaan tai löydökset olivat ristiriidassa kertomuksen kanssa.

Allekirjoittaneen käsityksen mukaan hovioikeus on julkisella tiedotteellaan määritellyt suuntaviivat sille, mitkä aiheet ovat julkisia ja millaisella yksityiskohtaisuudella näistä asioita voidaan julkisesti puhua. Tässä vastineessa otetaan kantaa ainoastaan hovioikeuden julkisiksi määrittelemiin aiheisiin kertomalla vastaavalla tarkkuudella ne asiat, jotka hovioikeus on jättänyt kertomatta ja näin täsmennetään harhaanjohtavia kohtia.

Vastaajien oikeusturvan kannalta olisi välttämätöntä julkistaa myös lasten kertomukset, mitä tässä ei kuitenkaan tehdä. Ei ole myöskään lasten edun mukaista, että väärän tuomion lisäksi tuomiosta myös tiedotetaan väärin ja että lapset saavat kaiken muun kärsimyksen lisäksi taakakseen myös häpeän rikoksista, joita ei ole koskaan edes tapahtunut.

Lääkärit

Hovioikeus vetoaa selosteessaan lääkäreiden suureen lukumäärään ja siihen, että he ovat erikoislääkäreitä. Selosteessa ei kuitenkaan kerrota, että tuomio perustuu ainoastaan yhden lääkärin allekirjoittamiin lausuntoihin, joissa on otettu vahvasti kantaa myös lääkärin oman erikoisosaamisen (gynekologia) ulkopuolisiin asioihin. Käräjäoikeudessa nämä lausunnot todettiin asenteellisiksi.

Varsinaisessa tutkimustilaisuudessa oli läsnä kolme lääkäriä, joiden erikoisalaa olivat gynekologia (lausunnon laatinut lääkäri A), urologia (lääkäri B) ja lastentaudit (lääkäri C). Lisäksi lapsille tehtiin radiologisia tutkimuksia. Hovioikeus katsoo lääkärintarkastusten tukevan lasten kertomuksia vaikka asianomistajilta ei missään em. tutkimuksessa löytynyt mitään vertailuryhmän lapsista poikkeavaa lukuun ottamatta yhden lapsen peräsuolesta magneettikuvauksessa todettua laajentumaa, johon palataan myöhemmin. Vertailuryhmällä tarkoitetaan kolmea naapurustossa asunutta lasta, jotka tutkittiin samassa yhteydessä.

Arpikartoitus tehtiin UV-valoa apuna käyttäen. UV-valo ei erottele pysyviä arpia ja paranemisvaiheessa olevia tilapäisiä arpia eikä niitä ole eroteltu myöskään lausunnossa. Puolustus vaati ennen hovioikeuskäsittelyä lapsille uutta lääkärintarkastusta, jossa asia olisi selvinnyt, mutta hovioikeus hylkäsi vaatimuksen.

Mikään arvista ei vastannut sitä, mitä viiltelyarvilla yleensä tarkoitetaan, vaan ne olivat enimmäkseen hentoja, paljain silmin huonosti havaittavia löydöksiä. Niitä ei erota vertailuryhmän arvista mikään muu kuin niihin liittyvä kertomus, minkä lääkäri A on itsekin myöntänyt. Niitä ei erota edes suuri lukumäärä, sillä yhdellä vertailuryhmän lapsella todettiin poikkeuksellisen suuri määrä löydöksiä, laskutavasta riippuen 65–90 arveksi tulkittavaa löydöstä samoin kriteerein kuin asianomistaja C:ltä oli laskettu 105 löydöstä. Asianomistaja B:llä oli laskettu 26 arpea ja asianomistaja D:llä kymmenkunta arpea. Kaikilla vertailuryhmän lapsilla oli selittämättömiä arpia, arpisarjoiksi tulkittavia löydöksiä ja erikoisen muotoisia arpia, kuten rasti, kolmio, ympyrä, sydän tai erilaisia kirjaimia. Yhdellä vertailuryhmän lapsista todettiin peräaukon alapuolella arpi, jossa lääkäri A ei kuitenkaan nähnyt mitään rikokseen viittaavaa.

Hovioikeus katsoi arvet todennetuiksi lääkäri B:n vakuutuksella siitä, että kaikki arvet olivat hyvin paljain silmin nähtävissä vaikka lääkäri A:n mukaan suurin osa näkyi huonosti, osa oli epävarmoja ja osasta ei ollut tietoa, olivatko ne arpia vai ”arvenkaltaisia muodostelmia”. Tutkimustilanteen videolta näkyi, että lääkäri B seisoi tutkimuksen ajan enimmäkseen taustalla poissa kameroiden tieltä. Ketään muita kuin lääkäreitä A ja B ei kuultu arpiin liittyen.

Peräsuolen laajentumaan liittyen kuultiin uutena todistajana erikoislääkäri D:tä, jonka erikoisalana oli gastroenterologia eli hänen pätevyyteensä kuului lausua nimenomaan suolistoon ja peräaukkoon liittyvistä löydöksistä. Havaitun laajentuman koko ja sijainti yhdessä siihen liittyvän arven kanssa sopivat lääkäri D:n arvion mukaan täydellisesti yhteen sen kanssa, että lapsi on kärsinyt pitkäaikaisesta ummetuksesta. Lääkäri D ei pitänyt vuosien takaista penetraatiota todennäköisenä syynä laajentumaan, koska kokemuksen mukaan laajentuman syntyminen edellyttää pitkäaikaista venytystä.

Hovioikeus jätti lääkäri D:n lausunnon huomioimatta perustuen arvailun tasoiseen spekulaatioon siitä, että vaikka ummetus ei olisi parantunut ilman lääkärin hoitoa, B:llä ei ole ollut vaikeaa ummetusta vaikka lapsi itse on kertonut kärsineensä ummetuksesta ja kakkaamiseen liittyvästä kivusta.

Puhelimitse kuultiin vielä norjalaista seksuaalisen hyväksikäytön tutkimiseen erikoistunutta lääkäri E:tä, jonka mukaan pelkästään arvista ei voi päätellä, ovatko ne seurausta seksuaalisesta hyväksikäytöstä vai jostain muusta. Asianomistaja C:n löydös näytti hänen mielestään luonnolliselta muodostelmalta. Lääkäri E vahvisti lääkäri D:n toteamuksen, että laajentuma yhdessä arven kanssa ovat tyypillisiä löydöksiä vaikean ummetuksen yhteydessä.

Hovioikeus perustelee päätöstään myös todennäköisyyksillä, vaikka esitetyn näytön perusteella jokaiselle löydökselle on olemassa myös vaihtoehtoinen ja todennäköisempi selitys. Koska esim. todennäköisyys joutua äidin viiltelemäksi saatananpalvonnan yhteydessä tai joutua lapsena anaaliraiskauksen uhriksi on 0%, mikä tahansa realistinen selitys on todennäköisempi.

Psykologit

Hovioikeudessa kuultiin kolmea Turun yksikössä työskentelevää psykologia, joilla on pätevyys haastatella lapsia ja tehdä luotettavuusarvioita rutiinitapauksissa. Nämä kolme psykologia ovat haastatelleet asianomistajia B, C ja D ja laatineet luotettavuusarvion oman haastateltavansa osalta. Kellään heistä ei ole psykologista jatkotutkintoa luotettavuusarviointiin liittyen eikä myöskään julkaistuja tutkimuksia näistä aiheista. Näistä psykologeista käytetään jatkossa nimitystä ’haastattelijat’.

Lisäksi kuultiin kolmea psykologian tohtoria, jotka ovat pätevöityneet nimenomaan luotettavuusarvioinnin ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön saralla. Kaksi heistä laati kokonaisarvion kertomusten luotettavuudesta kaiken saatavilla olevan materiaalin perusteella. Yksi oli ollut mukana konsultoimassa Turun yksikön psykologeja. Näistä kolmesta psykologista käytetään jatkossa nimitystä ’asiantuntijat’.

Muut kuullut psykologit olivat olleet mukana muiden lasten haastatteluissa Tampereen ja Helsingin yksiköissä, eivätkä ottaneet kantaa asianomistajien B, C ja D kertomusten luotettavuuteen.

Turun yksikön haastattelijat päätyivät kukin hieman erilaisiin arvioihin haastateltavansa luotettavuudesta, mutta jokainen päätyi kuitenkin siihen ratkaisuun, että hypoteesi rikoksesta sai eniten tukea. Kaikki haastattelijat pitivät lääkärinlausuntoja kiistattomana näyttönä rikoksen tapahtumisesta paitsi asianomistaja D:n haastattelija, joka antoi lausuntonsa ehdollisina.

Asiantuntijat A ja B päätyivät siihen ratkaisuun, että eniten tukea sai hypoteesi siitä, että rikosta ei ole tapahtunut. Koska löydökset ja niiden tulkinnat ovat kaksi eri asiaa, on todennäköisempää, että lääkärit ovat syyllistyneet ylitulkintaan, kuin että lasten kuvaamat hyvin epärealistiset tapahtumankulut olisivat totta, ottaen huomioon, että mitään näyttöä niiden tueksi ei ole olemassa, ja että hyvin moni seikka puhuu niitä vastaan.

Toinen kiistakysymys koski luotettavuuden kriteerejä. Haastattelijoiden käyttämät kriteerit kuten kertomusten yksityiskohtaisuus ja yhteneväisyys ja muut myös hovioikeuden selosteessa mainitut kriteerit eivät asiantuntijoiden mukaan ole käyttökelpoisia silloin, kun kyseessä ovat valemuistot, vuorovaikutuksessa syntyneet tarinat tai ns. upotetut valheet, joissa yksityiskohdat on poimittu muualta. Sellaiset asiat kuten lapsen elehtiminen haastattelussa eivät ylipäätään koskaan ole käyttökelpoisia luotettavuuden kriteerejä. Seksuaalitietämys on aikaisemmin käytössä ollut kriteeri, joka on kuitenkin menettänyt merkityksensä internetin aikakaudella. Asianomistajat B ja C ovat kiistatta nähneet nettipornoa, koska molemmat osasivat nimetä aitoja pornosivustoja.

Kolmas kiistakysymys oli, miten luotettavuutta voidaan arvioida, kun kertomus sisältää useita selkeästi epäluotettavia osia. Kaksi haastattelijaa kuittasi asian toteamalla, ettei epäluotettavilla osilla voi sulkea rikoksen mahdollisuutta pois. Kaikki kolme asiantuntijaa sekä kolmas haastattelija totesivat, ettei epäluotettavasta kertomuksesta voida millään menetelmällä poimia mahdollisesti luotettavia kohtia, paitsi jos on olemassa jotakin kertomuksista riippumatonta näyttöä. Mitään sellaista näyttöä ei siis tässä tapauksessa ole olemassa muusta kuin tukkapöllystä, yhdestä läpsimisestä ja yhdestä muovilautasella aiheutetusta pienestä haavasta.

Hovioikeuden selosteessa todetaan, että haastattelut tehtiin Suomessa vallitsevan yleisen käytännön mukaisella menetelmällä. Ongelmallista tässä tapauksessa kuitenkin oli, että Suomessa ei ole valmista ohjeistusta siihen, miten tulee menetellä vaativien ja laajojen luotettavuusarviointien kohdalla, koska tällaisia tapauksia ei yleensä ole. Hovioikeudessa otettiin esiin useita ongelmakohtia, joissa haastattelijoiden puutteelliset tiedot ilmenivät. Muualla kuin Suomessa varsinaiset luotettavuusarviot teetetään alan asiantuntijoilla eikä haastattelijoilla.

Hovioikeuden selosteesta sen enempää kuin tuomion salaisesta osastakaan ei selviä, miksi hovioikeus on kaikissa kiistakysymyksissä asettunut vastakkaiselle kannalle kuin alan asiantuntijat.

Tuomion perusteluista ja julkisesta selosteesta saa sellaisen käsityksen, että hovioikeus ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää, mistä luotettavuuden arvioinnissa on kyse.

Asiantuntijoiden ja myös haastattelijoiden kertoman mukaan kertomuksia ei voida arvioida irrallaan muusta näytöstä ja siitä kontekstista, jossa ne ovat syntyneet, ja väärät kertomukset ovat itse asiassa varsin yleisiä. Asiantuntijoiden mukaan väärät kertomukset eivät yleensä synny tahallisen vaikuttamisen ja tietoisen sopimisen kautta vaan ennemminkin tahattoman vaikuttamisen kautta. Silti hovioikeus perustelee tuomiotaan sillä, että eivät lapset keksisi tällaisia asioita tai eivät olisi pystyneet sopimaan kertomuksista. Asiantuntijalausuntojen valossa hovioikeuden tuomio on siis täysin väärä.

Välitön näyttö

Hovioikeus on luetellut neljä asiaa, jotka sen mukaan heikentävät asianomistaja A:n kertomuksen luotettavuutta. Mikään näistä ei tosiasiallisesti kerro mitään A:n epäluotettavuudesta vaan hovioikeuden kyvyttömyydestä arvioida näyttöä objektiivisesti.

Hovioikeus esim. olettaa, että A:n olisi pitänyt havaita selkäpuolellaan olevat sentin korkuiset muodostelmat, joita kukaan muukaan ei ole sieltä ilman UV-valoa onnistunut löytämään. Hovioikeus myös olettaa, että vastoin A:n, Kukan ja Auerin yhteneväisiä kertomuksia, Kukan olisi joka kerta tavatessaan äitiä pitänyt tavata myös A ja kaiken lisäksi A:lla olisi pitänyt olla selitys B:n, C:n ja D:n kertomuksiin ja arpiin vaikka A on asunut eri taloudessa kesästä 2010 eikä ole saanut tavata vapaasti B:tä, C:tä eikä D:tä sen jälkeen kun sijaisäiti katkaisi tapaamiset alkusyksyllä 2010.

Tasapuolisuuden nimissä hovioikeuden olisi pitänyt luetella myös B:n, C:n ja D:n kertomusten luotettavuutta heikentävät seikat eikä antaa sellaista väärää tietoa, että nämä kolme eivät olisi jääneet kiinni valehtelusta. Ilmeisesti hovioikeuden logiikalla se ei ole valehtelua, mitä kukaan ei ole uskonut alun perinkään tai mistä syyttäjä on jo luopunut.

Seuraavassa on lueteltu joitakin B:n, C:n ja D:n kertomusten luotettavuutta heikentäviä havaintoja:

1. Kertomukset sisältävät yleisen elämänkokemuksen mukaan epäuskottavia kohtia, minkä hovioikeuskin on todennut.

2. Vastaavanlaisista satanistisista kertomuksista on kokemusta muualta maailmasta, USA:sta jopa satoja. Vastaavanlaiset kertomukset eivät ole koskaan missään olleet totta.

3. Kertomukset sisältävät tilastojen valossa ääriharvinaisia tekoja, jotka kuitenkin ovat aikaisemmin dokumentoiduista vääristä kertomuksista tuttuja.

4. Kertomukset sisältävät muistitutkimuksen valossa epärealistisia osia.

5. Lasten terveystiedot ja poissaolotiedot koulusta ovat ristiriidassa kertomusten kanssa.

6. Asianomistajien ja vastaajien lisäksi suoraa näyttöä olisi ollut myös seitsemän muun henkilön kertomukset lasten kuvaamista tapahtumista. Yksikään näistä seitsemästä kertomuksissa esiintyvistä henkilöistä ei vahvistanut kertomuksia.

7. Kertomukset sisältävät lukuisia varmasti vääräksi tiedettyjä yksityiskohtia.

8. Lapset puhuivat ristiin eräissä merkittävissä kohdissa mm. pornonkatseluun ja viiltelyyn liittyen. Yhdeltä lapselta lipsahti yhdessä haastattelussa, että ”viiltely” olikin itse asiassa lasten keskinäistä leikkiä.

9. Lapsilla on ollut motiivi tuottaa väärää kertomusta.

Muu näyttö

Hovioikeudessa otettiin esille useita sellaisia asioita, joista loogisesti ajatellen olisi pitänyt olla näyttöä, jos kertomukset olisivat totta. Mitään näyttöä minkään kertomuksen osan tueksi ei ole olemassa, minkä vastaajien näkemyksen mukaan pitäisi horjuttaa kertomusten luotettavuutta entisestäänkin. Esimerkiksi lapsista loppukesällä 2009 otetuista hyvälaatuisista kuvista voitiin todeta, että useimmat lapsilla 2011 havaitut löydökset vielä tuolloin puuttuivat, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että lapsia olisi viillelty viikoittain keväästä 2007 lähtien.

Naapureita ja asianomistajien vanhempia kuultiin mm. siinä tarkoituksessa, että heidän havaintonsa yhdessä lasten terveystietojen ja poissaolotietojen kanssa osoittaisivat väitteet jatkuvasta pahoinpitelystä mahdottomiksi. Kukaan ei koskaan ole havainnut lapsissa fyysistä tai psyykkistä oireilua tai minkäänlaisia pahoinpitelyn jälkiä, vaikka lapset ovat saaneet liikkua vapaasti pihalla ja kavereiden luona ja ovat naapureiden kertoman mukaan olleet paljon ulkona. Myöskään pitkään jatkunut peitetoiminta, tilakuuntelu tai telekuuntelu eivät tue rikosväitteitä, vaikka myös Auerin ja Kukan useat kymmenet puhelut tallentuivat puolen vuoden ajalta.

Hovioikeuden mukaan käytetyt tekovälineet ovat olleet tavalliseen asuinirtaimistoon kuuluvia tai helposti hävitettäviä. Riippumatta siitä voidaanko tekopeniksiä, käsirautoja tai seksiasusteita pitää joka kodin välineinä, ainakaan Auerilla ja Kukalla ne eivät ole sitä olleet, mikä tuli todistettua aikaisempien ja myöhempien kumppaneiden kuulemisella ja peitetoimintaraportilla. Seksivälineiden puuttuminen yhdessä em. tiedon kanssa ja yhdessä lasten jo sinällään epäuskottavien kertomusten kanssa olisi vastaajien käsityksen mukaan pitänyt kertoa hovioikeudelle, että lasten kertomukset ovat peräisin jostain muualta kuin tosielämän kokemuksista. Lasten mukaan tekopeniksiä olisi käytetty mm. pirun sarvina, lintujen jahtaamiseen pihalla, ruokailun yhteydessä ja yksi esimurrosikäinen lapsi olisi työntänyt sellaisen itse peräaukkoonsa ilman, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Osoite kaalimato.com oli tuttu ainakin yhdelle lapsista.

Koska Turun yksikössä taustatutkimus oli jäänyt puolitiehen ja Helsingin yksikössäkin asiaa oli tutkittu vain asianomistaja A:n näkökulmasta, vastaajat olivat laatineet hovioikeudelle apuvälineeksi Stakesin ohjeissa mainitun aikajanan lasten keskeisistä elämänmuutoksista ja syytösten kehityshistoriasta. Kehityshistoria osoitti selvän kaavan kertomusten rakentumiselle ja tarjosi loogisen selityksen myös sille, miksi Jens Kukka tuli mukaan kertomuksiin.

Hovioikeus ei ole perustellut, miksi se on jättänyt vastaajien esittämän vaihtoehtoisen tapahtumankulun ja asiantuntijoiden A ja B esittämän vastaavan tapahtumankulun kokonaan huomioimatta, vaikka kaikki vaihtoehtoiset selitykset todettiin mahdollisiksi samalla kun syytteen perustana olleet kertomukset todettiin suurelta osin epäluotettaviksi. Muu näyttö kuitattiin ainoastaan toteamalla, että näytön puuttumisella ei voi sulkea rikoksen mahdollisuutta pois.

Turussa 24.7.2013 Anneli Auer

Turun hovioikeuden tuomio and dirty details

scared

Annu on tuomittu rikoksista, joita hän ei ole tehnyt. Yhdenkään henkilön tai instanssin mielipide tai arvio asiasta, ei voi muuttaa tosiasioita. Totuus ei ole mielipide- tai arvovaltakysymys.

Olen saanut paljon kritiikkiä ja siksi kertaan vielä sen, minkä olen mielestäni tehnyt selväksi jo aiemminkin. Lapsia pitää suojella kaikelta väkivallalta ja hyväksikäytöltä. En puolusta insestiä, pedofiliaa tai lasten pahoinpitelyä. Se kaikki on minusta aivan yhtä vastenmielistä ja tuomittavaa kuin ihmisten mielestä yleensä. Puolustan oikeudenmukaisuutta, totuutta, ihmisoikeuksia ja elämää.

Minulla on ollut mahdollisuus tutustua kaikkeen oikeudenkäyntiaineistoon, koska olen avustanut Annua muutamassa valitusprosessissa asiaan liittyen. Aineistosta ei löydy mitään raskauttavaa todistetta, jolla voitaisiin tuomita kumpaakaan syytettyä mistään rikoksesta. Ja kuitenkin tuomiot on annettu.

Toisin kuin hovioikeus julkisessa selosteessaan väittää, hovioikeus ei ole voinut ymmärtää lasten kertomusten syntyhistoriaa. Hovioikeuden ammattitaito ei nähtävästi ole riittänyt myöskään asiantuntijoiden epätieteellisten tutkimusten arviointiin vaikka tähän on tarjottu heille apuja puolustuksen kustannuksella. Kaikki asiantuntijat eivät pitäneet lasten kertomuksia luotettavina. Myöskään ns. lääketieteellisestä näytöstä ei oltu yksimielisiä.

Lasten kertomusten taustat ja niiden syntyhistoria on merkittävä asia, kun arvioidaan kertomusten todistusarvoa. Syyttäjien puolelta luotettavuusarvion tehneiden asiantuntijoiden tiedossa nämä seikat eivät olleet. Heidän saamansa taustatiedot ovat olleet vahvasti arviota ohjaavia ja mm. tämä heikentää merkittävästi arvioiden luotettavuutta. Kaikelle on olemassa hyvin yksinkertainen, ymmärrettävä ja elämänläheinen selitys. Se, miksi sitä ei tuomioistuimessa ymmärretä tai haluta ymmärtää, on minulle täysi arvoitus. Hovioikeus vetoaa elämänkokemukseen. Heidän elämänkokemuksestaan mitään tietämättä voin silti sanoa, että se taitaa poiketa hurjasti omastani.

Julkinen seloste ei kaikilta osin muutoinkaan ole totuudenmukainen. Salainen oikeudenkäynti mahdollistaa sen, ettei kritiikkiä voi julkisesti esittää vaikka sille olisi olemassa vahvat perusteet. Se mikä on määrätty salaiseksi, on salaista rangaistuksen uhalla eikä perusteita tai todisteita julkisesta selosteesta poikkeaville väitteille ole mahdollista esittää. Julkista selostetta on kehuttu sen avoimuudesta. Avoimuus on kuitenkin näennäistä. Joka on perehtynyt koko oikeudenkäyntiaineistoon, ei voi olla samaa mieltä selosteen avoimuudesta. Suurelle yleisölle, joka ei muuta asiasta tiedä, julkinen seloste vaikuttaa ilmeisesti avoimelta ja mielikuvitus hoitaa aukot, jotka selosteeseen jää. Tietämättä jutun yksityiskohtia ei selosteen ajatuksia ohjaavaa vaikutusta varmaan edes huomaa.

Oikeusvaltion kannalta tuomio on mahdollisimman ikävä. Annun ja Jensin tuomiot ovat täydellinen oikeusmurha. Oikeusmurhia ei pitäisi oikeusvaltiossa tapahtua. Sen eteen on tehty paljon työtä, mutta tämän tapauksen kautta tilanne näyttää todella huolestuttavalta. Ihmisten tulisi voida luottaa kaikkeen viranomaistoimintaa ja erityisesti tuomioistuimen ratkaisuihin. Ketään syytöntä ei tulisi missään tilanteessa tuomita vankeuteen. Sitä ei voi hyväksyä. Eikä pidäkään hyväksyä.

Oikeusmurhat murentavat luottamusta koko yhteiskuntaan. Salainen oikeudenkäynti suojaa mahdollisia rikoksen uhreja ja se on kaunis ja kannatettava periaate. Kuitenkin toinen oikeushyvä eli syytetyn oikeusturva voi vaarantua vakavasti tästä menettelystä. Koko oikeudenkäynnin salaaminen voi johtaa tulokseen, joka ei ole lähelläkään totuutta eikä siksi ole kestävä. Hovioikeuden julkinen seloste asiasta on ongelmallinen. Siinä annetaan epämääräiset perusteet tuomiolle. Selostetta ei voi kuitenkaan kyseenalaistaa, jos ei tunne koko jutun materiaalia ja taustatietoja.

Vaikutusmahdollisuudet puolustusasianajajilla ja oikeusmurhan uhrien läheisillä ovat hyvin heikot. Erittäin huolestuttavaa on se, ettei tässä tapauksessa ole toteutuneet mitkään oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet. Puolustuksen mahdollisuudet tasapuoliseen oikeudenkäyntiin on evätty kerta toisensa jälkeen. Puolustuksen pyyntöön toisen lääkärin arviosta ei ole suostuttu. Puolustuksen omille asiantuntijoille ei ole annettu mahdollisuutta arvioida lasten väitettyjä vammoja tai tehdä omia luotettavuusarvioita, ei valtion kustannuksella eikä edes omalla kustannuksella. Puolustuksen asiantuntijat ovat joutuneet arvioimaan vammojen todenperäisyyttä ja kertomusten luotettavuutta annetun materiaalin ja lausuntojen perusteella. Syyttömyysolettamaa on rikottu alusta alkaen median kautta, eikä tätä ole korjattu viranomaisten taholta, mikä olisi ollut vähintä mitä viranomaisten asiassa olisi pitänyt tehdä.

Olen huolestunut siitä, että tällaista voi nykyaikana tapahtua. Ihan kenelle tahansa meistä – vaikka sinulle tai minulle. Valitettavasti tämä ei edes ole vain yksittäistapaus, joten on syytä olla erittäin huolestunut. Jos ihmiset eivät voi luottaa viranomaisiin eivätkä oikeuslaitoksen riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen, se on jo vakava asia.

Minulla on ystäviä, jotka uskovat Annun olevan syytön. Ja ystäviä, jotka eivät tiedä mitä ajattelisivat ja ymmärrän sen. On vaikeaa ellei lähes mahdotonta ymmärtää, miten syytöntä ihmistä voidaan kohdella näin. En ihmettele sitä, että ihmiset uskovat näihin pahoihin asioihin, kun niistä kerran on olemassa oikeuden tuomio. Ihmisillä on vahva luottamus oikeuden toteutumiseen tuomioistuimissa ja niinhän sen tulisi ollakin. Jos ei voi luottaa laillisuuden valvontaan, tulee syystäkin turvaton olo. Kaiken lainkäytön tulisi olla ennalta arvattavaa ja tasapuolista. On vaikea ymmärtää, että toimimalla täysin lain mukaisesti ja oikein, voi silti joutua vankilaan iljettävistä rikoksista tuomittuna ja muiden halveksimana.

Turun hovioikeuden julkinen seloste on kuin tilaustyönä kirjoitettu syyttäjille sopivaksi tulevaan murhaoikeudenkäyntiin. Julkisen selosteen sisällön tarkoitushakuisuus suhteessa murhajuttuun on silmiin pistävä. Se saa vakavasti miettimään, onko tässä asiassa olemassa riippumatonta ja puolueetonta tuomioistuinta.

Toisaalta ainut, jonka syyttömyys murhaan on todennettavissa ja todistettavissa, on jutun syytetty. Jos oikeudenkäynti murha-asiassa ylipäätään on tarpeen, niin ainakin tuomion lopputuloksen pitäisi olla ilmiselvästi vapauttava. Pessimisti minussa ajattelee, että koska perättömät syytteet menevät läpi kerta toisensa jälkeen, niin miksei ensi syksynäkin. Kun kyseessä on ihmisen elämä, en voi antaa periksi vääryyksille ja siitä syystä yhä edelleen luotan, että toimimalla oikein ja rehellisesti, saavutamme vielä oikean ja totuudenmukaisen lopputuloksen, enemmin tai myöhemmin.

Olen huolissani Annun jaksamisesta. Hän on joutunut kokemaan pettymyksiä pettymyksien perään ilman, että olisi itse voinut vaikuttaa asioihin. En voi luvata hänelle parempaa huomista, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin toivoa, että kärsimykset vielä joskus helpottavat. Annu on menettänyt lapsensa. Ja vielä pahempaa, hänestä on tehty omille lapsilleen pahin mahdollinen uhka, mitä hän ei missään nimessä oikeasti ole. Tämän ahdistavampaa tilannetta on vaikea kuvitella.

Oikeasti syyllinen ihminen voi saada helpotusta rangaistuksestaan ja ymmärtää sen syyt, katua tekojaan, toivoa anteeksiantoa. Mutta mitä voi tehdä syyttömänä tuomittu. Miten hän voi ymmärtää kärsimyksensä, mitä hän voi katua tai mitä pyytää anteeksi ja keneltä.

Nähtäväksi jää, saavatko tuomitut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edes korkeimmassa oikeudessa.

Vuotaako poliisi myös valheellisia tietoja?

telling

Poliisi vuotaa salaisia tietoja. Joitakin asia naurattaa, kuten naapurimaan presidenttiä. Vuotaako poliisi myös valheellisia tietoja?

Poliisi on syyllistynyt Ulvilan murhajutun tutkinnassa valehteluun ja sen menettelytavat ovat olleet monelta osin lainvastaisia. Eipä ole mennyt ihan moitteettomasti tämä lapsia koskevan rikosasiankaan hoito.

Syyskuun lopulla 2011 lehdet kirjoittavat:

Satakunnan Kansa kertoo verkkosivuillaan, että noin viikko sitten vangituista Anneli Auerista ja helsinkiläisestä taksiyrittäjästä on olemassa kuvatallenne, joka liittyy epäiltyihin rikoksiin.

SK: Aueria vastaan on kiistaton kuvatallenne

Kirjoituksissa annettiin ymmärtää, että Aueria ja taksikuskia vastaan olisi kiistaton kuvatallenne epäillyissä seksuaalirikosasioissa – rikokset ratkaistu ja asia selvä. Lukijat mielsivät uutisen tarkoittaneen, että kammottavia rikoksia olisi tallennettuna kuvina tai videoina epäiltyjen toimesta.

Helmikuussa 2012 rankoista rikoksista syytetty Anneli Auer oikoi julkisuudessa esitettyä väitettä, jonka mukaan hänen syyllisyytensä todistaisi kiistaton kuvatallenne: ”Syyttäjän näyttö perustuu asiantuntijalausuntoihin. Kiistatonta kuvatallennetta, joka tähän asiaan liittyisi, ei ole”.

Mitään kuvatallennetta, joka liittyisi lukuisiin hirveisiin rikosepäilyihin ja myöhempiin syytteisiin, EI OLLUT OLEMASSA.

Poliisilta ja syyttäjältä löytyy kyllä kuvatallenteita, joihin on ikuistettu rikosepäilyt, epäiltyjen rikosten uhrin kertomana. Missään nimessä nämäkään kuvatallenteet eivät ole millään muotoa kiistattomia. Lasten haastattelutallenteiden sisällön luotettavuudesta, kertomusten muodostumiseen vaikuttavista seikoista ja johtopäätösten vetämisestä on kiistelty pitkään ja hartaasti monien asiantuntijoiden voimin, nyt jo kahdessa oikeusasteessa. Väitetyistä tapahtumista eivät ole yksimielisiä uhreiksi mainitut eivätkä asiantuntijat.

Oliko uutisessa sitten kyse valheellisen tiedon vuotamisesta tarkoituksella? Haluttiinko uutisella luoda vahva mielikuva epäiltyjen syyllisyydestä? Tuskin… Kenellä olisi mitään järjellistä syytä toimia niin? Poliisillako – mutta ei poliisi niin voi toimia. Entä kuka mahtoi olla niin luotettava tietolähde, että täydellisen salaiseen ja tarkoin varjeltuun prosessiin liittyvä ”tieto”, uskallettiin julkaista? Mahdollisesti poliisi, mutta ei kai poliisi sellaista tekisi.

Mediasta mitään ymmärtämättä, luulen, että luotettava lähde olisi sellainen henkilö, jolla on jutun tiedot hallussaan asemansa tai tehtävänsä perusteella tai henkilö, jolla olisi näyttää todistusaineistoa tiedoistaan. Mikään vähempi ei luulisi riittävän tämän sortin uutisointiin. Luotettava lähde voisi olla poliisi, joka on osallisena tutkinnassa tai asemansa perusteella saa jutun tiedot.

Oli valheellisen tai harhaanjohtavan tiedon vuotaja sitten kuka tahansa, niin voisi kuvitella, että kyseisen lähteen luotettavuus olisi nyt mennyttä ja että lehtikirjoitusten luotettavuuteen suhtauduttaisiin varauksella. Mutta edelleen monet ihmiset (mukaan lukien monet poliisit) uskovat, luulevat tai muistavat uutisen, että mainittua kuvamateriaalia olisi löytynyt ja pitävät sitä totena.

Iltalehden tiedot samassa kuva-asiassa olivat astetta lievemmät kuin SK:n, mutta harhaanjohtavat nekin ja lisäsivät mielikuvaa epäiltyjen syyllisyydestä epäiltyihin tekoihin. IL:n mukaan Auerin ja taksiyrittäjän epäiltiin kuvanneen tekoja videolle ja tavallisella kameralla. Iltalehden kirjoituksessa huomiota ei kiinnitetty siihen, että nuo epäillyt kuvaamiset koskivat epäiltyjä tekoja. Ei siis niin, että teot olisivat varmuudella tehty vastaajien toimesta ja että vain kuvaaminen olisi ollut epäilyksen alainen.

Epäillä voi aika kevyesti ihan mitä tahansa, mutta kenen epäilyjä lehti katsoo vakavassa rikosasiassa tarpeelliseksi ja asianmukaiseksi julkaista, on taas jo toinen juttu. Mahdollisesti poliisin esittämiä epäilyjä. Iltalehti oli kysellyt useammalta eri henkilöiltä kuva-asiasta. Tutkinnanjohtaja Erik Salonsaari Satakunnan poliisilaitokselta ei vahvistanut tietoa kuvatallenteesta, mutta ei kertonut miksi.

– En lausu kuva-asiasta yhtään mitään, tutkinnanjohtaja Salonsaari sanoo.

IL:n mukaan Suomen poliisijohto ei suostunut puhumaan Aueriin liittyvästä kuvamateriaalista: KRP:n päällikkö Rauno Ranta, KRP:n väkivaltasektorin päällikkö Tero Haapala, Varsinais-Suomen poliisipäällikkö Tapio Huttunen ja poliisiylijohtaja Mikko Paatero sanoivat, etteivät he myönnä poliisin hallussa olevan kuvia. Satakunnan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Jussi Högman ei ollut kuullut, että tapauksen poliisitutkinnassa olisi tehty uutta läpimurtoa.

Edellä nimeltä mainitut eivät luonnollisesti voineet myöntää kuvien olemassa oloa, koska mitään kuvamateriaalia ei ollut. He eivät toisaalta halunneet tai voineet oikoa väärää uutisointia. Salainen tieto on salaista tietoa, eikä sitä sovi paljastaa vaikka väärä tieto, joka julkisuudessa leviää, olisi kuinka vahingollista ja peräisin mistä tahansa. Virallisesti poliisi vaikenee ja noudattaa tarkoin salassapitoa koskevia määräyksiä, kun taas epävirallisesti tietoja ja ”tietoja” saa ilmeisen helposti.

Media luottaa poliisiin ja miksi ei luottaisi, luottaahan sisäministerikin. Jos SK:n tietolähde ei epäilyistäni huolimatta ollutkaan poliisi, niin saan varmasti hiukan ihmetellä ja olla epäluuloinen, millä perusteella lähdettä on mahdettu toimituksessa pitää luotettavana vai eikö sillä ollut niin väliä.

Vuodettiinko viranomaistaholta tarkoituksella valheellinen tieto julkisuuteen?

Vai oliko lähde, jolta tieto oli peräisin, jo lähtökohtaisesti epäluotettava, mutta siitä huolimatta julkaistiin ”mediaseksikäs” uutinen, totuudesta ja valheellisen tiedon seuraamuksista sen suuremmin välittämättä?

Kenen moraali on rappiolla poliisin vai median? Vai molempien? Vai meidän kaikkien?

Viran puolesta

tuli

He kuuntelivat salaa puheitasi ja seurasivat liikkeitäsi. He tunkeutuivat elämääsi, kotiisi ja tunteisiisi. He veivät yksityisyytesi ja vapautesi ja kaappasivat lapsesi. He valehtelivat, kun kertoivat puhuvansa totta. He vetosivat järkeesi vaikka heidän jutuissaan ei ollut järjen hiventäkään. He uuvuttivat, painostivat ja ajoivat sinut nurkkaan. He epäilivät ja syyttivät sinua rikoksista, joita et ollut tehnyt.

He syyllistyivät itse moniin laittomuuksiin ja vääryyksiin, joita he eivät katso tarpeelliseksi tutkia. He tuomitsivat sinut elinkautiseen vankeuteen rikoksesta, jota et ollut tehnyt. He rikkoivat lastesi keskinäiset suhteet. He saivat lasten ikävän äitiään kohtaan vaihtumaan peloksi. He vapauttivat sinut syytteistä ja veivät vapautesi taas. He penkoivat kotisi ja lukivat päiväkirjasi. He pettivät lapsesi. He jatkoivat ajojahtiaan ja saivat kaiken alkamaan alusta. He epäilivät, syyttivät ja tuomitsivat sinut vankeuteen hirvittävistä teoista, joita et ollut tehnyt.

Sinä kärsit, mutta sinun on oltava kärsivällinen ja sinä olet. Olet epätoivoisessa tilanteessa, jolle et voi itse mitään ja sinun pitää jaksaa toivoa ja sinä toivot. Kaipaat ja ikävöit lapsiasi, sinulla on heistä huoli. Mutta olet tehnyt kaiken voitavan, sinun pitää vain jaksaa odottaa ja sinä odotat. Sinua ja lapsiasi on kohdeltu väärin ja epäinhimillisesti, mutta uskot silti, että ihmisissä on oikeudenmukaisuutta ja että he näkevät ja ymmärtävät vihdoin totuuden. Luulit pitkään, että kyseessä olisi jokin väärinkäsitys, mutta käsitit väärin. Kaikki oli tarkoin suunniteltua ja ohjailtua. Sait mustelmia sinisiin silmiisi. Olet vihainen, turhautunut ja voimaton, mutta sinun on jaksettava, ei ole muuta vaihtoehtoa.

He veivät lapsesi, mutta eivät huoltasi, ikävääsi ja rakkauttasi lapsiasi kohtaan. He suojelivat lapsiasi sulkemalla heidät todellisuudesta. He myrkyttivät lasten mielet ja antoivat muistojen muuttua painajaisiksi. He suojelivat lapsiasi eristämällä heidät kaikista läheisistä ihmisistä, jotka voisivat muistuttaa lapsia menneestä elämästä ja oikeista muistoista. Mutta oikeat muistot ovat olemassa ja ne ovat tapahtuneet. Oikea elämä on eletty. Sitä he eivät saa pois millään päätöksillä tai pakkokeinoilla.

He tahrasivat maineesi, veivät sinulta työsi ja toimeentulosi, mutta he tekivät vain työtään. Virkansa puolesta.

Mitä he tekevät nyt Turun hovioikeudessa, näkevätkö ja kuulevatko totuuden kaiken valheen lävitse? Uskaltavatko he avata silmänsä ja uskovatko he silmiään?

He heittivät sinut roviolle, mutta totuus ei pala tulessakaan.

Kuva liittyy kommenttiin 2.

Kuva liittyy kommenttiin 2
Susku London

Jerseyn saaren mysteeri

bryn

Kerron yhden tositarinan, jossa mikään muu ei ole totta kuin tarina siitä, miten tämä valheellinen tarina syntyi ja jatkoi elämäänsä. Tarina Jerseyn saaren mysteeristä on lyhennelty pätkä Richard Websterin kirjasta Bryn Estyn salaisuus. 1)

Lukuvinkki! Kirjasto-osiossa Webster: Bryn Estyn salaisuus.

Tarinan aloittaja oli poliisipäällikkö Harper, joka ryhtyi keräämään sulkia hattuunsa ja sai koko maailman lehdistön liikkeelle, kun väitti, että Jerseyssä on ollut laajamittaista lasten seksuaalista kaltoinkohtelua. Sensaation/rahanhimossaan lehdistö ryntäsi paikalle ja tapauksella myytiin iltapäivälehtiä kaikkialla englantia puhuvassa maailmassa. Todellisuus paljastui Harperin kunnianhimosta johtuneeksi todisteiden vääristelyksi. Väitetty löytynyt lapsen kallon palanen oli todellisuudessa kookospähkinän kuorta ja löydetyt lasten kidutusvälineet olivat johtojen kannattimia.

Aihe lapset ja seksi saa lehdistön aina liikkeelle, tosiasioiden selvittämisestä ei kukaan niinkään välitä. Eikä niitä tosin voi selvittääkään, jos kaikki tieto määrätään salassa pidettäväksi niin kuin nykyisin on tapana. Miten lehdistö edes voisi olla vallankäytön vahti, jos virkakoneisto ei anna sille totuudenmukaisia tietoja? Tai tietoja ylipäätään. Tuleeko Auerin tapauksesta meidän opettavainen ja murheellinen tositarinamme valheellisen tarinan synnystä? Olemmeko valmiit kohtaamaan totuuden ja oppimaan virheistä?

Jerseyn saaren mysteeri

23. helmikuuta 2008 poliisi teki aiemmin lastenkotina toimineesta Haut de la Garennesta löydön, joka muutti epämääräisen poliisitutkinnan Jerseyn saarella kansainväliseksi mediasirkukseksi. Poliisi julkaisi lehdistötiedotteen, että he olivat löytäneet jotakin ”joka näyttää mahdollisesti olevan lapsen jäännökset”. Uutiset löydöstä nousivat nopeasti ykkösiksi radiossa, televisiossa ja lehdistössä. Samana iltana BBC:n sivuilla oli otsikko ”Lapsen ruumis löydetty lastenkodista”. Poliisipäällikkö Harperia lainattiin ja poliisin todettiin ”ajattelevan, että on mahdollista, että he löytävät lisää jäännöksiä”.

24 tunnin kuluessa tämä karmiva tarina levisi ympäri maapalloa. Mediassa esitettiin arveluja pedofiiliringistä. Journalistit ryntäsivät Jerseylle joka puolelta maailmaa. Pian lehdet kertoivat miten lapsia oli silvottu ja poltettu. Poliisitutkinnassa väitettiin löydetyn ”kidutuskammioita”, ”seksuaalisen pahoinpitelyn bunkkereita” ja ”joukkohautoja”. Joissakin kirjoituksissa kerrottiin, että Harper oli jäämässä eläkkeelle samana kesänä. Eräs toimittaja spekuloi sillä, että Harper ei kykenisi lepäämään ”ennen kuin hän on sulkenut viimeisen Kauhujen taloa koskevan kansion ja saanut lukkojen taakse kaikki siellä olleet julmat rikolliset”.

Oli vain yksi ongelma. Nimittäin se, että liki kaikki tarinan elementit, jotka mediassa tuotiin esiin, olivat paikkansapitämättömiä.

Tosiasiassa yhtään lapsen ruumista ei ollut löydetty. Jerseyn poliisi ei ollut löytänyt mitään, mitä olisi kohtuudella voitu nimetä ”lapsen jäännöksiksi”. Kaikki mitä oli löydetty, oli pieni ruskea kupera kappale, joka oli noin keksin kokoinen. Alkuaan poliisi luotti hiilimääritykseen, johon ”kallon palanen” oli lähetetty. Sen lopputuloksesta vaiettiin, ja ilmoitettiin pelkästään, että määritys oli mahdotonta. Vaikka tutkimuksia johtava Harper oli jo viikkoja tiennyt, että asiantuntijoiden mielestä pieni ruskea kappale ei ollut luuta vaan kookospähkinän kuorta, hän jatkoi vetoamista ”kallon jäänteisiin”.

Kun Mail on Sunday julkaisi asiantuntijoiden näkemyksen löydöksestä, olisi olettanut, että sensaatiohakuiselta tutkimukselta olisi pudonnut pohja, mutta Harperin mukaan yli 160 ihmistä oli tuolloin esittänyt syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta. Todellisuudessa tämä tarinan uusi käänne oli testi sille, miten hyvä tarinan kehittäjä tutkimusjohtaja oli ja miten pitkälle asiasta kirjoittavia toimittajia voitiin höynäyttää. Harper ilmoitti tiedotusvälineille uusista luulöydöistä ja maitohampaista ja hän lupasi analyysin joka ikisestä luusta – jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Sen jälkeen hän jatkoi eriskummallisen hahmotelman rakentamista, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan asianmukaisesti tutkittua todistetta.

Julkaistun uuden kertomuksen mukaan ”shokeeraava salainen poliisiraportti” oli päätynyt siihen tulokseen, että ”viattomia lapsia oli raiskattu, murhattu ja heidän ruumiinsa oli poltettu Jerseyn Kauhujen talon pätsissä”. Tämän spekulatiivisen tarinan kertoi ensimmäisenä News of the World etusivullaan 13. kesäkuuta 2008. Mutta tarina ei jäänyt tämän sensaatiolehden varaan. Kesäkuun 31. päivänä ilman mitään luotettavaa todistetta sekä BBC:n radio 4:n uutisissa että ohjelmassa Today esitettiin, että Haut de la Garennesta oli löydetty viiden lapsen jäänteet.

Jos lukee raportit huolella, tulee selväksi, että missään vaiheessa ei ollut perustetta määritellä tuota taloa murhatutkinnan näyttämöksi. Elokuussa 2008 Harper jäi eläkkeelle. Poliisikomentaja Gradwell arvioi todisteet uudelleen. Hän totesi, että Harper oli toistuvasti kuvannut todisteita väärin. Marraskuussa 2008 pidetyssä tiedotustilaisuudessa Gradwell paljasti, että ”kahleiksi” kuvatut esineet olivat vesijohdon kiinnike, vanha koukku sekä ruostunut sängyn jousi. 170 pienestä luunkappaleesta vain kolme oli ehkä peräisin ihmisestä, mutta mahdollista oli että nekin olivat eläimen luita. Myöhemmin tuli selväksi, että eläinten luut oli nimetty virheellisesti ”lasten jäänteiksi”, ja että Harper oli merkittävällä tavalla liioitellut seksuaalisten ahdistelujen määrää ja vakavuutta, joista hänelle oli raportoitu.

Paljastui myös, että sunnuntaina 24. helmikuuta oikeuslääketieteilijät olivat varoittaneet Harperia siitä, että väitetty ”kallon jäänne” oli selvästi ajalta ennen 1940-lukua, ja siten siis niin vanha, ettei sellaista olisi tullut ottaa tutkittavaksi. Silti Harper jatkoi ja esitteli ”kallon jäänteitä” (jotka siis melko pian osoittautuivat kookospähkinän kuoreksi) murhatutkimuksen avaintodisteena. Myöhemmin hän vääristeli uusia löydöksiä ja väitti, että kaivauksissa löydetyt maitohampaat eivät olleet irronneet luonnollisella tavalla. Kuitenkin hänen oma hammasasiantuntijansa oli todennut, että hampaat olivat olemukseltaan sellaisia kuin itse irronneet hampaat ovat.

Olisi kuitenkin väärin antaa sellainen kuva, että vain Jerseyn poliisi oli yksin syyllinen siihen, ettei kunnollista tutkintaa suoritettu. Myös toimittajat epäonnistuivat. Ei olisi tarvinnut odottaa Harperin eläkkeelle lähtöä, jotta olisi havaittu, ettei hänen väitteisiinsä voinut luottaa. Niinkin varhain kuin 18. huhtikuuta jo ennen kuin ”kallon jäänteet” oli osoitettu kookospähkinän kuoren palaksi, yksi paikallinen journalisti Diane Simon oli kirjoittanut artikkelin. Siinä hän teki selväksi, että Harperin väitteet tuon avaintodisteen iästä oli asetettu kyseenalaisiksi juuri niiden arkeologien taholta, joihin hän itse vetosi. Kun toukokuussa kaikki faktat ”kallon jäänteistä” tulivat julki, oli kiistatonta, että Harperin tärkein todiste oli väärä ja hänen väitteensä olivat olleet epäluotettavia ja epärehellisiä. Tästä huolimatta kokeneet journalistit, myös BBC:n toimittajat, jatkoivat hänen väitteisiinsä vetoamista ja esittivät pätemättömiä väitteitä ikään kuin ne olisivat olleet varmennettuja faktoja.

Yksi johtopäätös voidaan tehdä näistä tapahtumasarjoista. Päävaikuttaja, joka on toiminut koko tarinan ajan, on syvä psykologinen tarpeemme kuulla tarinoita pahuudesta. Tässä tapauksessa näyttää siltä, että sekä kokenut poliisimies että suuri joukko kokeneita toimittajia luopuivat järkevästä epäilystä ja hylkäsivät realiteetit tämän tarpeen tyydyttämiseksi. Kuten Bryn Estynissä tällaiset tarinat muodostuivat vääjäämättä uhaksi viattomille ihmisille. Tässä tapauksessa Jerseyn hoivatyöntekijät joutuivat tulilinjalle, kun sensaatiohakuinen poliisitutkinta oli kasannut heitä kohtaan syytöksiä.

1) Richard Webster: Bryn Estyn salaisuus – Modernin noitavainon rakentaminen. Suomentanut Anu Suomela.

Seksiä, valheita ja videonauhaa

confession_ms

Tästä vuosisadan erikoisimmasta oikeudenkäyntien rumbasta ei ole jäänyt puuttumaan mitään elokuvalle tyypillisiä aineksia. Juoni on aika yksinkertainen, vaikka sitä sotkevatkin mitä eriskummallisimmat ”lisämausteet” (lainaus Jarmo Valkamalta). Juoni paljastuu niille, jotka tuntevat tapauksen taustat tai joilla on käytössään asian materiaali, tai niin voisi olettaa. Jostain syystä Varsinais-Suomen käräjäoikeus ei kuitenkaan päässyt juonesta perille. Tuomarit eivät ymmärtäneet sitä aitoa ja elävää tarinaa, josta tämä oikeudenkäynnin kohteena oleva kauhufantasiatarina on saanut alkunsa ja miksi se on syntynyt. Suurta yleisöä, jolta on evätty pääsy näytökseen, on helppo huiputtaa. Suurelle yleisölle on annettu poliisin tiedottamana tai vuotamana valmis loppuratkaisu, mutta ei juuri mitään tietoa siitä, miten siihen pitäisi päätyä. Tämä jos mikä saa mielikuvituksen lentämään. Joko mitään perusteluja ei ole tai ne eivät kestä arvostelua, se tulee hyvin esiin oikeustoimittaja Mikko Niskasaaren kirjoituksista.

Kun salaisia tietoja on nyt vuotanut julkisuuteen, joutuu Turun hovioikeus miettimään sitä, mikä ei jutun käräjätuomareilla ilmeisesti käynyt pienessä mielessä. Vaikka tuomion voi salaisessa oikeudenkäynnissä antaa salassa ja ilman järjellisiä perusteluita, tulee sen kuitenkin lopulta kestää myös julkista arviointia. Tuomioiden tulee perustua näyttöön silloinkin, kun oikeudenkäynti käydään suljetuin ovin. Tuomiot eivät voi perustua uskoon ja luottamukseen syyttäjien ammattitaidosta, varsinkin kun sitä ei nähtävästi ole nimeksikään. Syyttäjiltä odottaisi omaa harkintaa ja kykyä siihen syytteiden nostamisessa, mutta syytteet perustuvat ilmeisesti enemmänkin poliisiuskontoon tai suoranaiseen määräykseen valtaa käyttävältä taholta. Ajat tätä syytettä ja uskot siihen!

Vaikka syyttäjien esittämät syytteet perustuvat suoranaisiin valheisiin, johdatteluun, johdateltujen ja harhaanjohdettujen lausuntoihin, asenteellisiin asiantuntijalausuntoihin, kelvottomiin videoihin ja dramatisointiin, tulee oikeuden tuomion kuitenkin perustua esitettyyn näyttöön ja totuuteen (vähintään ns. prosessitotuuteen), lausuntojen ja videoiden kriittiseen arviointiin ilman henkilökohtaisia tunteita, uskomuksia, sidoksia tai vakaumusta tai vähintään niistä huolimatta.

Vaikka uskonnolla tai uskonnollisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa, niin sitä ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa oikeudenkäynnissä, jossa vastaajaa syytetään niinkin marginaalisesta tai jopa täysin vieraasta ilmiöstä kuin saatananpalvonnasta. Syytteen luonteen vuoksi on välttämätöntä pohtia myös asiaa hoitavien ja asiassa kuultavien objektiivisuutta ja puolueettomuutta suhteessa tähän syytteessä esiintyvään väitteeseen.

Niin kuin ei uskonnolla, ei myöskään politiikalla pitäisi olla mitään sijaa tässä oikeudenkäynnissä. Vallan mahti ja politikoinnin kiemurat ulottuvat kuitenkin väistämättä ihan joka paikkaan. Olisi kovin sinisilmäistä ajatella, että olisi jokin niin tyystin pyhä ja puhdas paikka, irrallaan ihmisten arkimaailmasta ja täysin ulkoisille vaikutteille immuuni, etteivätkö sinne ulottuisi vallan vaikutukset, olivat ne sitten uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia. Tosin täydellistä arjesta vieraantumista ja normaalin arkirealismin puutetta on ollut havaittavissa, niin poliisissa, syytäjissä kuin tuomioistuimissa.

Mistä nyt tuulee?

puu

Kun muuta yhteistä ei ole, niin toisilleen tuiki tuntemattomatkin ihmiset voivat keskustella keskenään säätilasta tai sitten Anneli Auerista. Sekä säätilaa että Auerin juttua ennustetaan, kommentoidaan, harmitellaan ja jokaisella on jokin mielipide tai varmaa tietoa asiasta. Ihmisten asenteet heijastuvat keskusteltaessa kummasta tahansa. Jollekin tuuli on aina vastainen. Toisille ilma on kylmä, tuulinen ja sateinen, mutta ei koskaan huono. Toisten silmissä Auer on aina kaikkeen syyllinen, no matter what – Auer on murhannut miehensä ja tehnyt hirveyksiä lapsilleen, koska onhan se tunnustanut kerran tukistaneensakin.

kukkia

Säätiedotusten sisältö ei aina vastaa todellisia olosuhteita vaikka ennusteet laativat ammattitaitoiset meteorologit. Aina voi tulla mukaan tuntemattomia muuttujia. Miten on tiedotuksen laita Auer-tapauksessa, pitääkö sen sisältö paikkaansa. Asiantuntijat ovat huippuluokkaa, niin ainakin annetaan ymmärtää ja sen lisäksi kaiken maailman sammakkoprofessorit esittävät ennusteitaan. Niin kuin säätilassa myös Auerin jutussa on havaittavissa vuodenaikojen vaihtelut. Syksyisin valmistellaan syytteitä tai aloitetaan oikeudenkäynti ja alkukesästä tulevat tuomiot. Toista ilmiötä ohjaavat luonnonvoimat, toista jotkut toistaiseksi tuntemattomat luonnottomat tai yliluonnolliset voimat, molempien ilmiöiden edessä ihminen on aika avuton. Säältä voi suojautua melko mukavasti, mutta miten suojautua loputtomilta perättömiltä syytöksiltä.

Ilmastonmuutoksesta on ollut paljon puhetta. Olisi korkea aika tehdä jotain konkreettista myös vakavalle henkiselle ilmastonmuutokselle. Saastutetaan vähemmän toisia ihmisiä läheisiä tai kaukaisia omilla epärealistisilla uskomuksilla ja peloilla. Vihataan vähemmän. Jos ollaan vihaisia, niin ollaan sitä oikeista asioista ja oikeille tahoille. Ei tuomita ketään pelkän olettamuksen takia. Ei tehdä muille sitä, mitä ei toivottaisi itsellekään tehtävän.

Mikä on altis maallisille viettelyksille, kuten rahalle, vallalle ja politiikalle sekä ylimieliselle käyttäytymiselle ja huijaamiselle. Myöskään ”käännyttäminen”, saarnaaminen, propaganda tai pelottelu ei ole sille vierasta? Poliisi, syyttäjä, uskonto, muu mikä?

En usko jumaliin, mutta en myöskään ole allerginen suhteessa uskoviin ihmisiin. Uskominen on jokaisen yksityisasia, niin kuin minua on huomautettu liittyen tekstiini ”Viiden liike ja kuudes aisti”. Uskonnon vapaus on jokaisen perusoikeus ja ihmisoikeus, sitä ei käy kieltäminen. Uskonnollisuus on varmaan myös jokaisen yksityisasia – ainakin siihen asti, kun henkilö itse ei asiaa ota julkisesti esille. Voidaanko kuitenkaan ajatella, että on henkilön yksityisasia, jos hän avoimesti kertoo asioista ja saarnaa seuroissa, yleisissä tilaisuuksissa ja netissä.

Vaikka uskonnon vapaus on kiistatta jokaisen perusoikeus, ei sillä perusteella ole oikeutta rikkoa muita ihmisoikeuksia tai ihmisten perusoikeuksia. Silloin, kun uskonnollisista lähtökohdista toimitaan väärin tai laittomasti, ei ole mitenkään suvaitsematonta arvostella näitä toimia. En hyväksy esim. lasten (tyttöjen tai poikien) ympärileikkauksia uskonnollisista (ainoastaan lääketieteellisistä) syistä, ottamatta mitenkään muuten kantaa näihin uskontoihin ja uskoviin ihmisiin henkilöinä. En hyväksy lasten pahoinpitelyä uskonnottomastakaan syystä. En hyväksy myöskään valehtelua ja käsittääkseni raamattukin kieltää sen ”Älä anna väärää todistusta toisesta ihmisestä”. En hyväksy valehtelua silloinkaan, kun valehtelu tehdään ns. viran puolesta. Jos johonkin uskon, niin totuuteen. Myös silloin vaikka totuus ei minua niin miellyttäisi.

Suhteellisuudentajuttomuus

Media vaikenee täydellisesti Alibin ja Hymyn artikkeleissa paljastetuista Auerin rikosasioiden läpi runnomisen järkyttävistä varjopuolista. Media vaikenee, mikä siihen on syy. Pelko? Mikä mediaa pelottaa vai pitäisikö kysyä ketä media pelkää?

Netin keskustelupalstoilla käydään samaa paikallaan junnaavaa väittelyä samojen nimimerkkien käymänä kuin tähänkin asti. Nimimerkkien huolen aiheena on nyt lähinnä se, onko joku syyllistynyt rikokseen koskien Alibin ja Hymyn paljastuksia. Huolta aiheuttaa erityisesti lasten oikeusturva ja oikeus yksityisyyteen. Onhan huoli lapsista jaloa ja kunnioitettavaa, tosin vain silloin, kun se on aitoa. Jos lapsen oikeusturvan nimissä ajetaan omia iljettäviä päämääriä tai peitellään omia asiattomia motiiveja, ei sillä ole pienintäkään moraalista arvoa.

Parhaillaan hovioikeuskäsittelyssä olevassa rikosasiassa asianomistajien henkilöllisyys on määrätty salassa pidettäväksi ja syykin on ymmärrettävä. Minun nähdäkseni Hymyn nimenomaista salaista oikeudenkäyntiä koskevassa paljastusjutussa ei kuitenkaan paljasteta yhdenkään asianomistajan henkilöllisyyttä. Jutun viesti menee niiltä lukijoilta täysin ohi, jotka miettivät vain kostonhaluisesti, mistähän rikoksesta voitaisiin jutun julkaisija tuomita. Minut halutaan luonnollisesti myös tuomita – ihan mistä vaan. Kaikki, jotka puolustavat tässä asiassa totuutta ja oikeudenmukaisuutta, halutaan nähdä lasten oikeuksia loukkaavina vaikka tilanne on täysin päinvastainen. Lasten oikeus on elää maailmassa, jossa oikeus toteutuu ja jossa aikuiset kantavat vastuun joka tilanteessa. Lasten oikeus on elää omassa kodissaan, omien vanhempiensa kanssa, jos vanhemmat eivät ole syyllistyneet sellaisiin rikoksiin, joka olisi sille esteenä. Lapsilla on oikeus oikeisiin satuihin ja mielikuvituskertomuksiin, jotka oikein oivallettuna kertovat opettavaisen totuuden eri asioista ja luonnonvoimien välisistä suhteista. Oikeat sadut päättyvät aina moraalisesti oikein. Niin toivoisin tämäkin todellisen mielikuvituskertomuksen päättyvän.

Oikeasti huolissaan minusta tulisi olla poliisin, syyttäjien, asiantuntijoiden ja oikeuslaitoksen toiminnasta. Vallankäyttö valheellisin keinoin on kammottavaa ja sotii kaikkea oikeustajua ja moraalia vastaan. Olettaisi edes sen olevan iloinen uutinen, ettei näitä seitsemään lasta olekaan kohdeltu julmasti vaikka kolme heistä mahdollisesti niin kuvitteleekin tai on saatu niin uskomaan. Iloinen uutinen luulisi olevan myös se, etteivät Anneli ja Jens olekaan syyllistyneet hirvittäviin rikoksiin näitä lapsia kohtaan. Murheellinen uutinen on taas se, että syytteitä voidaan ajaa ja saada läpi tuomioistuimissa kyseenalaisin perustein, perheitä tuhota ja syyttömiä istuttaa vankilassa ilman, että he ovat itse antaneet siihen aihetta.

Vai onko mediahiljaisuudessa kysymys siitä, mitä Mikko Niskasaari on pohtinut jo aiemmin artikkelissaan Virkavaltaa & Mielivaltaa (Voima 9/2010):

Media vaikenee

Syyttäjät estävät poliisien virkarikosten tutkinnan & poliisit estävät syyttäjien virkarikosten tutkinnan. Molemmat luottavat siihen, että kansalainen uupuu pyörityksessä. Mediaa ei kiinnosta. Se on maan tapa.

Poliisien ja syyttäjien virkarikokset eivät olisi niin yleisiä, ellei media vaikenisi niistä niin visusti. On helppo nähdä, että aihe on medialle tabu, mutta paljon vaikeampi on sanoa miksi. Muutamia mahdollisia syitä:

1. Rikosuutisten painoarvo on nykyään suuri, erityisesti iltapäivälehdissä, eikä tietolähteitä kannata suututtaa. Poliisilta ja syyttäjiltä saa keskeneräisistä jutuista ylimääräistä tietoa, kun välit ovat hyvät. Välit pysyvät hyvinä, kun vaikenee poliisien rikoksista.
2. Myytti nuhteettomasta poliisista on pitkälle median luomus. Sen romuttaminen merkitsee sen tunnustamista, että lukijoita on aiemmin petetty.
3. Lukijoiden ja katselijoiden pelätään suuttuvan, jos myytti romutetaan.
4. Toimittajien ammattitaito ei riitä. Moniko toimittaja on lukenut edes poliisi- ja esitutkintalain?
5. Poliisin virkarikosten osoittaminen edellyttää tiedon lisäksi myös paljon aikaa, vaivaa – siis rahaa, eivätkä mediayhtiöt halua sellaiseen satsata.
6. Eivät varsinkaan, jos työ iskee omaan nilkkaan – palaa kohtaan yksi

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-9/virkavaltaa-mielivaltaa

Viides liike ja kuudes aisti

coffeee

On olemassa sellainen näkemys historiasta, että kuljemme kohti sivistynyttä järjen käyttöä, joten aina vähemmän ja vähemmän lankeamme sellaisiin perustelemattomiin johtopäätöksiin tai kollektiiviseen hulluuteen, joka on ajoittain tahrannut Euroopan historiaa. Keskiajan kristillisen kulttuurin luoma antisemitistinen demonologia, sekä 1600–1700-lukujen noitavainot ovat tässä katsannossa juuri noita kauhistuttavia poikkeamia kehityksen tieltä. Ne kuuluvat ihmiskunnan lapsuuteen, eivät rationaaliseen aikuisuuteen, jonka olemme saavuttaneet.

Se laajalle levinnyt uskomus, että kuulumme rationaaliseen, tieteellisen ajattelun aikakauteen, emmekä ole enää vaarassa joutua tuollaisten fantasioiden valtaan, on harhoistamme kaikkein vaarallisin. Juuri rationaalisuutemme ja vaikeutemme tunnistaa omaa väkivaltaisuuttamme ja seksuaalisten kuvitelmiemme monimuotoisuutta, johtaa siihen, että olemme ehkä enemmän kuin koskaan ennen alttiina vaarallisille projektioille.

Monet kaikkein vaikuttavimmista historiassa esiintyneistä fantasioista liittyvät lapsiin ja heidän suojelemiseensa. Usein oletetaan, että meidän oma ahdistuneisuutemme viattomien lasten haavoittuvuudesta on moderni tapa ajatella. Näin ei kuitenkaan ole. Ajatus siitä, että on olemassa pahuuden salaliitto, jossa vietellään ja vahingoitetaan lapsia, on kuitenkin peräisin antiikin ajoilta.

Aina kun annamme mielessämme syntyä demonologisia fantasioita, on mahdollista, että sorrumme uudelleen omiin harhoihimme. Jos pieni innokas ryhmä joutuu tällaisen fantasian valtaan, voi käydä kuten historian kuluessa on toistuvasti käynyt, että he luovat niin vaikuttavan kertomuksen, että he eivät itse pääse sen pauloista. On todella suuri vaara, että he onnistuvat mobilisoimaan ja tahtomattaan rakentamaan todisteet, joilla he muuttavat fantasiansa entistä intensiivisemmiksi. 1)

Kun faktat kertovat muuta kuin ihminen haluaa ja tahtoo uskoa, niin mistä saisi vahvistusta omille fantasioilleen ja uskomuksilleen? Toisille vastaus on ’Viides liike’, uskonnollinen yhteisö, johon mm. sisäministeri Räsänen kuuluu, siellä uskotaan rukouksen tuomaan totuuteen. Monille riittää kuudes aisti. Luterilaisen kirkon sisällä on uudistusliike, joka perustaa totuuden nk. armonlahjoihin. Sellaisia ovat mm. profetoiminen (näkyjen näkeminen ja tulevan ennustaminen), kielillä puhuminen (tuntematon ja ulkopuolisille käsittämätön kieli), kyky ihmeparannukseen, ja suorat viestit Jumalalta. Tästä on esimerkkinä Nokia-liike. Tuollaiset kyvyt ovat nykyisessä psykiatriassa määritelty kuuluviksi itsesuggestioon, johon liittyy psykoottisia episodeja, joissa ihminen ei toimi reaalimaailman faktoissa.

Riittävätkö nämä uskonnollisiin liikkeisiin kuuluvien ihmisten esoteeriset aistimukset ratkomaan rikoksia?

Poliisit ja syyttäjät näyttävät monesti perustavan syytöksensä ilman vähääkään itsekritiikkiä omaan pettämättömään kykyynsä aavistaa mikä totuus on, intuitiivisesti ja vaistonvaraisesti. Oikeusvarmuuden kannalta on vaarallista, jos syyttäjän asiantuntijalääkärin todistus perustuu todellisuudessa uskonnolliseen näkemykseen tai kyseenalaiseen päämäärään – ainakaan lääketieteellisiä lainalaisuuksia kyseisen huippulääkärin lausunnot eivät noudata.

Kaikki asiat voi kuudennen aistin varassa vääntää merkiksi siitä, mitä itse tahtoo. Jutut veren juomisesta voi halutessaan nähdä liittyvän saatananpalvontaan, mutta aivan yhtä hyvin sen voi liittää kristinuskoon – eikö juuri kristinuskossa ehtoollisella pelata ainakin symbolisesti veren juomisella ja ruumiin syömisellä.

1) Richard Webster; Bryn Estyn salaisuus Modernin noitavainon rakentaminen (suomennos Anu Suomela)

PÄIVÄN LUKUVINKKI:

http://www.mikkoniskasaari.fi/node/152

ja Hymy 2/2013

Annelin kirjoitus I

Anneli Auer

Jos lapsille tai Jarmo Valkamalle ei laiteta rajoja, niin…

Kirjoittanut Anneli Auer

Tutkimusten mukaan lasten keksityistä pikku tarinoista voi kasvaa kannustavassa ilmapiirissä uskomattoman laajoja ja toden tuntuisia kertomuksia, joissa mikään ei ole mahdotonta. Jos kukaan aikuinen ei kyseenalaista tarinoita, niillä on tapana muuttua yhä hurjemmiksi.

Sama pätee empiiristen havaintojen mukaan myös syyttäjien keksimiin tarinoihin. Jos syyttäjien kertomia väitteitä ei tarkisteta eikä kyseenalaisteta, ne alkavat pian elää omaa elämäänsä ja niistä alkaa ihmisten mielissä tulla totta. Ja kuten lapsilla myös syyttäjillä alkavat tarinat muuttua aina vain hurjemmiksi.

Entä mitä tapahtuu, kun lyödään yhteen syyttäjien hurjat kertomukset ja lasten hurjat kertomukset? Silloin saadaan Jarmo Valkaman sanoja lainaten sellainen juttu, jota ”Suomessa ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule”.

Epäilemättä näin on, sillä voi olla hankalaa päästä toista kertaa näin pitkälle pelkkää mielikuvitusta käyttäen.

Alussa sentään oli todellinen rikos – vain näyttö oli keksittyä. Lopputilanteessa myös rikokset ovat keksittyjä. Kun on pakko keksiä näyttöä rikoksesta, jota syytetyn on ollut mahdotonta tehdä, ja sen lisäksi vielä lukuisista muista rikoksista, joita ei ole koskaan edes tapahtunut, kyllä siinä väistämättä tahtoo käydä niin, että jutusta tulee melko erikoinen.

Ja juuri näinhän tässä on käynyt. Niin lapsille kuin syyttäjillekin.

Kuka laittaisi rajat?

Anneli Auer, tammikuu 2013

”Kuin kaksi marjaa – Satusetä Jarmo Valkama ja Syyttäjä Sammakko”

Satusetä Jarmo ValkamaSyyttäjä Sammakko

Poliisi pyytää apua 10-vuotiaalta

Kuulustellessaan 2009, silloin 10-vuotiasta lasta, poliisi tarjoilee juurikin samoja asioita, joita pienemmät lapset ovat alkaneet sittemmin muistaa pala palalta kesän 2011 aikana.

Ei oikeastaan ole kovin ihmeellistä, että poliisi ja syyttäjät uskovat lapsen uskomatonta tarinaa siitä, kuinka 9-vuotias lapsi auttoi äitiä murhaamaan isän, kun ottaa huomioon, että kuulustellessaan 10-vuotiasta lasta, poliisi pyytää useampaan kertaan pientä lasta vastaavasti auttamaan rikoksen selvittämisessä. ”Olis tosi hyvä, jos sää pystyisit auttamaan…” ”Auta meitä…”. Satakunnan poliisi ei ollut saanut selvitettyä Ulvilan murhaa itse eikä KRP:n avulla, joten apua päädyttiin pyytämään lapselta, joka murhan tapahtuman aikaan oli 7-vuotias ja pysytellyt koko ajan peloissaan sängyssään peiton alla.

Lapsi ei kuitenkaan vahvistanut poliisien epäilyjä siitä, että äiti olisi ollut murhaaja ja muutoinkin väkivaltainen. Kun lapsi ei tiennyt vastausta esitettyyn kysymykseen, häntä pyydettiin kuvittelemaan. ”Sää et tiedä, mut sää voit kuvitella”. Ihan niin kuin poliisikin tekee, jos ei tiedä, niin aina voi kuvitella. Ja vain mielikuvitus on rajana. Lasta käskettiin ahkerasti myös miettimään, koska hän oli niin fiksu ja tehnyt tarkkoja havaintoja, mutta poliisille mieluisia vastauksia ei vain tullut.

Kuulustelussa 2009 poliisi yrittää syöttää lapselle ajatusta siitä, ettei lapsi ollut uskaltanut nousta yöllä sängystä, koska häntä oli mahdollisesti kielletty niin tekemästä tai että hänen olisi aina ollut turvallisempaa jäädä sänkyyn kuin mennä äidin ja isän luo. Lapsi kuitenkin kertoo, ettei uskaltanut nousta, koska kuuli pelottavia ääniä, joita ei ollut kuullut koskaan aiemmin. Toisaalta lapsi kertoo myös, ettei hänellä muutenkaan ollut tapana yöllä lähteä sängystään vaikka hän välillä heräilikin esim. pahaan uneen. Vaan silloin hän ajatteli, että se oli vain unta ja jatkoi nukkumistaan. Poliisi kyselee kuuliko lapsi juoksuaskelia, oven avaamista tai oven sulkemista, mutta ei lapsi ollut kuullut. Lapsi kertoo, ettei ollut nukkunut ennen kuin alkoi kuulla lasin rikkoutumisen, mutta hän ei ollut kuullut mitään ääniä ennen sitä vaan talossa oli ollut hyvin hiljaista, koska kaikki olivat nukkumassa.

Kaksi vuotta myöhemmin 2011 lapsi auttaa, kuvittelee ja miettii asioita, juuri niin kuin häntä on aiemmin pyydetty ja ohjeistettu.

Lapsen etu

Onko kiistellympää aihetta kuin lapsen etu? Mielipiteitä siitä mikä milloinkin on lapsen edun mukaista, on lähes yhtä monta kuin on mielipiteen esittäjiäkin. Kuka tietää satavarmaksi (eikä satakunnanvarmaksi), mikä kenenkin lapsen etu missäkin tilanteessa on? Lapsen etu on ollut tässä vuosisadan erikoisimmassa rikosasiassa mukana keskustelussa aivan alusta asti. Milloin mitäkin kirjoittelevat nettikeskustelijat ovat surutta pitäneet näitä lapsia varsin aktiivisesti esillä nettijulkisuudessa. Kun Alibi sitten julkaisi totuudenmukaista tietoa asiassa, heräsi yllättäen näiden samaisten nettikeskustelijoiden huoli näistä samoista lapsista, heidän yksityisyydestään, lapsen edusta ja julkisuuden kiroista. Nettimoralistit heristelevät etusormea ja peräänkuuluttavat lasten oikeuksia, joita itse ovat koko ajan polkeneet täysin armotta.

Mikä sitten on lapsen etu tässä nimenomaisessa tapauksessa? Onko lapsen edun mukaista, että lapsi elää valheellisen kauhutarinan uhrina vai olisiko lapsen edun mukaista vapauttaa lapsi tästä taakasta ja alkaa tervehdyttää hänen muistojaan menneestä elämästä vastaamaan hiukan enemmän todellisuutta? Lapsen etua mietittäessä ei pitäisi olla kyse oikeassa olemisesta tai paremmin tietämisestä. Ongelmat ratkeavat yleensä helpoimmin jonkinlaisen vertailevan pohdinnan kautta. Aina ei ole valittavana parasta mahdollista ratkaisua, joskus kaikki vaihtoehdot ovat jollakin tapaa huonoja ja silloin pitää valita se lapsen kannalta vähiten huono.

Uskoisin jokaisen olevan yhtä mieltä ainakin yhdestä periaatteesta. Lapsen edun mukaista ei ole joutua mukaan tällaiseen prosessiin, ei julkisuudessa eikä edes kaikessa hiljaisuudessa. Lapsia ei tulisi riepotella ja heidän elämäänsä repostella julkisuudessa. Alaikäinen on aina aikuista haavoittuvampi suhteessa julkisuuteen. Lapsi ei myöskään välttämättä osaa arvioida kertomustensa vaikutuksia omaan tai läheistensä elämään. Lapsi tarvitsee erityistä suojelua, jota aikuisten tulee hänelle antaa.

Tilanne kuitenkin on nyt tämä valitettava, koska mopo on karannut pahasti viranomaisten käsistä. Lapset todella ovat uhreja tässä asiassa. Lapsen etua tulee miettiä olemassa oleva tilanne huomioon ottaen, mikä juuri tässä todellisessa ja mutkikkaaksi paisuneessa sotkussa on kunkin lapsen edun mukaista. Valheessa eläminen saattaa olla hetkellisesti helppo ratkaisu, mutta kokemuksesta tiedetään, että ihminen janoaa totuutta, etenkin oman elämänsä suhteen. Sitä taustaa vasten en voi mitenkään uskoa, että Annun lasten edun mukaista voisi olla, että he eläisivät keinotekoisessa uhrin roolissa, joka ei perustu todellisiin tapahtumiin ja kokemuksiin. Näen sen ainoastaan vahingollisena. Ajattelen samoin kaikkien lasten osalta sekä lasten, jotka uskovat jotain hirveää heille tapahtuneen että lasten, jotka eivät hirveyksistä mitään tiedä.

Alibin juttua ja julkisuuden vaikutuksia tulee verrata siihen julkisuuteen, joka tällä asialla on ollut jo aiemmin, tulee olemaan ja on olemassa koko ajan. Vertailussa tulee ottaa huomioon se, kumpi on lapsille vahingollisempaa; väärien tietojen, uskomusten ja olemattomien pelkojen ruokkiminen ja vahvistaminen vai totuuden kertominen, syiden selvittäminen ja ymmärryksen edistäminen. Lapsia ei tule syyllistää, eikä sitä Alibin jutussakaan tehdä. Lapset ovat olosuhteiden uhreja ja selviytymiskeinot on etsittävä olemassa oleviin olosuhteisiin sopiviksi. Oikeastaan ainoastaan lapset ovat toimineet viisaasti (huom. suhteessa omaan tilanteeseensa). Aikuiset taas ovat olleet ihan pihalla ja täysin vieraantuneita elämästä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. En tiedä onko salaisen materiaalin julkistaminen lapsen edun mukaista toimintaa, mutta siitä olen varma, että vallitseva tilanne ei sitä ainakaan missään tapauksessa ole. Siitä olen satavarma.

Persona non grata

Mihin oikeastaan oikeudessa tarvitaan ns. luonnetodistajia? Ei kai ketään voida tuomita rikoksesta hänen luonteensa ja persoonallisuutensa vaan tekojensa perusteella. Mitä hyötyä tuomioistuimelle on siitä, että syytetyn läheisiä ystäviä ja sukulaisia tai etäisiä sukulaisia ja vihamiehiä tai naapureita kuullaan siitä, millainen henkilö syytetty on heidän arvionsa mukaan luonteeltaan?

Ymmärrän hyvin, että asianosaisia ja rikosasiasta jotain vähänkin tietäviä kuullaan oikeudessa, mutta siinä kohtaa putoan kärryiltä, kun monta päivää putkeen kuunnellaan kuinka hieno ihminen syytetty on tai miten ikävä ja vastenmielinen hän on luonteeltaan. Jos jotakuta syytetään törkeistä lapsiin kohdistuneista pahoinpitelyistä ja raiskauksista, niin minusta sillä ei ole pienintäkään merkitystä, onko henkilö jonkun mielestä luonteeltaan aivan kamala vai tosi herttainen, teot ratkaisevat rangaistavuuden. Jos rikoksia ei näytetä toteen, ei rangaistusta voi langettaa myöskään huonon luonteenlaadun perusteella. Samoin, jos rikos on näytetty toteen, ei pidä jättää tuomitsematta ketään sillä perusteella, että hän on jonkun mielestä ihana ihminen ja hurmaava persoona.

Jotta oikeudenkäynnissä käsiteltäisiin puhtaasti sitä, onko rikos tapahtunut vai ei ja onko syytetty tekoon syyllinen vai ei, voisivat syyttäjät näyttää esimerkkiä ja luopua kaikista taktisista luonnetodistajistaan. Viittaan niihin todistajiin, jotka tarkoitushakuisesti on valittu juurikin sillä perusteella, että luonnehdinnat syytetyistä olisivat mahdollisimman negatiivisia. Todistajat, joilla ei itse asiaan ole mitään sanottavaa, voitaisiin jättää väliin ja oikeudenkäynti lyhenisi huomattavasti. Tällöin ei puolustuksenkaan tarvitsisi kutsua ketään todistamaan sitä, että syytetyt ovat aivan normaaleja tavallisia tolkullisia ihmisiä. Tuomarit voisivat keskittyä täysillä olennaiseen eli näytön arviointiin ja mielikuvitus ei ehkä alkaisi laukata niin kuin poliiseilla ja syyttäjillä ikään.

Venyttämällä oikeudenkäyntiä kutsumalla kymmenittäin itse rikosasian ratkaisemisen kannalta tarpeettomia henkilöitä kuultavaksi, saadaan salattuun oikeudenkäyntiin vielä lisää mystiikkaa. Samalla annetaan ymmärtää, että asia on todella monimutkainen, prosessi raskas, ratkaisun tekeminen vaikeaa ja niin monia ihmisiäkin on pitänyt kuulla.

Todistaja on yleensä velvollinen kertomaan oikeudelle, mitä tietää rikoksesta. Luonnetodistajat taas eivät tiedä varsinaisesti mitään itse väitetystä rikoksesta vaan ainoastaan väitetystä rikoksentekijästä. Todistajan on ehdottomasti puhuttava totta. Todistajaa, joka valehtelee tai tietoisesti salaa jotakin asiaan vaikuttavaa, voidaan syyttää perättömästä lausumasta. Koska perätöntä lausumaa, etenkin toisen persoonan arvioinnista, ei ole kovinkaan helppo näyttää toteen, on riski todistajien muunnellun totuuden puhumisesta melkoinen. Tästäkin syystä luonnetodistajien merkitys oikeudenkäynnissä on kyseenalainen. Tuomioistuin sitten uskoo mitä tahtoo ja ketä tahtoo ja ottaa luonnetodistajien antamat mielikuvat syytetyistä huomioon ihan miten tahtoo.

Mitä teit tänään? Onko sinulla ALIBI?

Minulla on – vihdoinkin asiallista ja rehellistä tietoa tästä vuosisadan sotkusta. Pahin manipuloija ja valemuistojen istuttaja on kukas muu kuin poliisi. Viranomaiset ovat härskisti käyttäneet hyväkseen hätääntyneitä lapsia. Suomessa luotetaan poliisiin – pitää ihmetellä, mihin enää tämän jälkeen perustamme luottamuksen.

Missä oikeutta oikeastaan käydään ja kuka lopulta langettaa tuomiot? Oikeudenkäyntiin on nimetty henkilöt, joiden tehtävä on ratkaista syytteet – mutta kuka oikeastaan vastaa siitä, millaiseksi tuomio muodostuu. Esitetäänkö syytteet ja todistelu pelkästään oikeussalissa vai muodostuuko käsitys tapahtumista myös muuta kautta. Vakuuttuvatko tuomarit oikeudenkäynnissä esitetystä näytöstä vai luottamuksesta poliisiin, syyttäjiin, poliisin luottoasiantuntijoihin ja heidän kyseenalaiseen ammattitaitoonsa? Kenellä oikeastaan on valta vaikuttaa tuomioiden sisältöön?

Esitutkintalaki. 49 §. Esitutkinnasta on tiedotettava siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi ja ettei kenellekään tarpeettomasti aiheuteta vahinkoa ja haittaa. Lähes poikkeuksetta rikosuutiset ovat peräisin poliisilta. Muiden kuin poliisin tiedotus rikosasioissa onkin ehkäisty melko tehokkaasti laissa. Esitutkintalaki 48 §. Jos esitutkinnassa läsnä olevalle henkilölle ilmaistaan muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja, jotka eivät ennestään ole hänen tiedossaan, tutkinnanjohtaja voi kieltää häntä ilmaisemasta niitä sivullisille esitutkinnan aikana. Tällainen salassapitomääräys on nykyisin pääsääntö. Pakkokeinon käyttö saattaa päättyä hyvinkin pian em. määräyksen antamisen jälkeen, mutta salassapitomääräys on siis edelleen voimassa rajoittamassa mm. syytetyn ja hänen puolustajansa mahdollisuuksia osallistua rikosasiaa koskevaan keskusteluun. Päätös salassapidosta tuntuu velvoittavan vain toista osapuolta. Julkisuussäännökset eivät aina ole kovinkaan tasapuolisia, vaikka equality of arms on korkeimman oikeudenkin mukaan rikosasioiden osatekijä. 1)

Media kilpailee rikosuutisista. Kohujuttuihin valitaan näkökulma. Usein se tarkoittaa, että jokin lehti maalailee kauhukuvia syytetystä ja lopulta kauhistelee tuomitun rangaistuksen lievyyttä. Syyttömyysolettama on mm. kilpailun myötä menettänyt sille kuuluvan arvon. Jatkuvasti suurimmatkin sanomalehdet kömmähtelevät ottamalla kantaa syyllisyyskysymykseen. Kaikki tapahtuu ”saatujen tietojen perusteella” eli ainakin vihjaillaan, että syyllisyyskäsityksen takana olisi julkisuudessa olleita paremmat tiedot. Syyttömyysolettama näyttäisi rajoittuvan usein vain siihen, onko pidätetty teon tehnyt, ei lainkaan siihen, onko rikosta ylipäätään tapahtunut. 1)

Alibi kunnostautuu kertomalla totuuden. Mikko Niskasaaren kirjoitus on asiallista, elämän läheistä ja niin järkyttävän totta. Poikkeuksellista tämän nimenomaisen tapauksen uutisoinnin osalta. Jutun loppukaneetista päätellen, ensi viikolla viimeinenkin HYMY hyytyy kansalta, joka pimeydessä vaeltaa. Uskooko kukaan enää, että on lottovoitto syntyä Suomeen, jossa poliisi on ystävämme.

1) Markku Fredman; Rikosasioiden julkisuus, Oikeus 3/2002

Vain pari verisen kengän jälkeä

kengät

Tapahtumapaikasta laaditun valokuvaliitteen useista valokuvista, poliisin teknisen tutkinnan pöytäkirjasta 14.4.2010 ilmenee, että terassilla oven edessä oli ollut muovituoli, jolla oli ollut osittainen karkeakuvioisen kengän kurajälki. Terassilla ja siellä olleissa lasinpalasissa oli ollut kaksi veristä kengänjälkeä, ja ne olivat suuntautuneet terassin ovesta poispäin vasemmalle. Terassilla sekä talon ulkoseinässä oven oikealla puolella oli lisäksi ollut joidenkin veripisaroiden jälkiä, ja ovessa oviaukon vasemmalla puolella oli ollut verinen hansikkaan jälki. Makuuhuoneen lattialla oli ollut runsaasti verisiä paljaan jalan sekä karkeakuvioisen kengän jälkiä. Viimeksi mainitut jäljet olivat olleet samanlaisia kuin terassilla olleet kengänjäljet, ja ne olivat suuntautuneet terassin ovelle päin. Seinässä oven oikealla puolella oli ollut veritahroja. Olohuoneen lattialla oli ollut jonkinlainen verinen jälki. Vain vertailukelpoiset jäljet oli valokuvattu.

Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion lausunnosta 15.5.2007 ilmenee, että terassin oven ikkuna-aukkoa reunustaneista lasinpalasista sekä ikkunan karmeista sisä- ja ulkopuolelta oli todettu verta ja DNA-tunniste, joka oli sopinut Jukka Lahden DNA-tunnisteeseen.

Tutkimustulokset viittaavat siihen, että terassilta on ikkuna-aukon kautta menty ensin sisään taloon ja sen jälkeen sieltä on samaa kautta tultu takaisin ulos terassille. Mainituista jäljistä tai muistakaan verijäljistä ei voida päätellä, että jäljet olisivat olleet lavastettuja.

Perusteellisesta etsinnästä huolimatta ei ollut löytynyt tapahtumapaikan jälkiin sopivia kenkiä. Sen seikan, että poliisi ei ollut löytänyt talosta jälkiin sopivia kenkiä, ei voida katsoa viittaavan siihen, että Annu olisi tarkoituksellisesti hävittänyt kyseiset kengät. Todennäköistä sen sijaan on, että jälkiin sopivat kengät ovat olleet ulkopuolisen tekijän jaloissa ja että kurajälki sekä verijäljet ovat aiheutuneet tämän liikkeistä. Tapahtumapaikalta todetut jäljet ovat selkeä osoitus ulkopuolisesta tekijästä.

UUTTA: Tulevassa murhaoikeudenkäynnissä syyttäjillä on uutta todistusaineistoa. Kesällä 2011 pienemmät lapset ovat alkaneet muistaa murhayön tapahtumia, joista heillä ei aiemmin ollut muistikuvia. He ovat kertoneet kuulleensa samat äänet kahteen kertaan, ikään kuin ne olisivat tulleet nauhalta. Vaikka hätäpuhelun taustaäänet syyttäjien mukaan olivat nauhoitettuja ja aikaa lavastukseen siten muutama sekunti enemmän kuin aiemmassa versiossa, Annun olisi ollut äärettömän hankalaa (lue: mahdotonta) tehdä lavastus, niin kuin syyttäjien mukaan sen olisi tullut tapahtua. Rikkoa ensin ikkuna, lavastaa verijälkiä kengillä lattiaan ja hanskalla oven pieleen, kiertää sitten ulkokautta tekemään kurainen kengänjälki tuoliin ja veriset kengänjäljet terassille lasinpalasten sekaan, palata takaisin ja hävittää kengät, hanska, toinen tekoväline, veriset vaatteet ja pyyhkeistä/laudoista kyhätyt kilvet, peseytyä ja vaihtaa vaatteet, puukottaa itseään, viedä veitsi makuuhuoneen lattialle ja alkaa soittaa hätäpuhelua ja ääniä nauhalta. Tähän ei syyttäjillä ole edes mitään lapsellista selitystä.

Lasten suggestioherkkyydestä

ihmetys

Tutkimukset valottavat sitä, miten helposti pienet lapset voidaan saada uskomaan traumaattisiin tapahtumiin, joita ei ole tapahtunut. Vain vähäisesti johdateltuna yksi tutkimukseen osallistunut lapsi syytti lastenlääkäriä yrityksestä kuristaa hänet ja siitä, että tämä olisi vasaroinut puisen lastan hänen vaginaansa. Lääkärin onni on, että koko tilanne videoitiin, eikä mitään tällaista tietenkään tapahtunut.

Tutkijat kysyivät toistuvasti pieneltä pojalta, oliko hänen sormensa jäänyt hiirenloukkuun. Hänen alkuperäinen kieltonsa muuttui täysin päinvastaisiksi vakuutuksiksi siitä, missä ja miten sormi oli jäänyt loukkuun, miten siihen sattui ja kuka vei hänet sairaalaan. Vaikka isä kertoi pojalle, että tapaus oli tarua, poika väitti haastattelijalle, että sormi todella oli loukkaantunut.

Lasta haastattelevan tutkijan ennakko olettamalla on ratkaiseva merkitys. Yhdessä tutkimuksista esikoululaisille esitettiin leikkitilanne, josta heitä haastateltiin kuukautta myöhemmin. Joillekin haastattelijoille kerrottiin tarkasti, mitä oli tapahtunut, toisille annettiin väärää tietoa. Heitä pyydettiin sitten selvittämään kultakin lapselta, mitä oli tapahtunut. Ne, joilla oli oikeat etukäteistiedot saivat paikkansapitäviä kuvauksia. Toinen ryhmä sen sijaan sai 34 prosentissa tapauksista 3–4-vuotiailta väärän kuvauksen. Sen lisäksi lapset tulivat entistä vakuuttuneemmiksi virheellisistä tapahtumista, kun heitä rohkaistiin toistamaan kertomuksensa.

Kaksivuotiaan vaippaihottuma aiheutti sen, että lapsia, jotka olivat olleet erään hoitajan hoidossa grillattiin armottomasti. Lopulta lapset kertoivat, että heidät oli pakotettu juomaan verta ja virtsaa ja syömään ulosteita, kun heidät oli lukittu luolaan, joka oli ‘paholaisen kirkko’. Yksi poika väitti, että kirveen varsi oli työnnetty hänen penikseensä, ja toinen, että lapsenvahti oli leikannut hänen nänninsä ja nielaissut sen.

Eräässä tapauksessa esikoululaiset joutuivat johdattelevien ja painostavien kyselyjen kohteiksi ennen kuin he esittivät eriskummallisia syytöksiään siitä, että X olisi työntänyt erilaisia esineitä heidän peräaukkoonsa, vaginaansa ja peniksiinsä, esimerkiksi lego-paloja, haarukoita, lusikoita, veitsiä ja miekkoja. X:n väitettiin myös pakottaneen lapset juomaan virtsaansa ja riisuneen lapset alasti, jonka jälkeen hän oli nuollut pähkinävoita heidän genitaaleistaan.

Lähde: Sexpo säätiön julkaisu Tieteellisiä artikkeleita: Mark Pendergrast: Muistin uhrit – seksuaalisen hyväksikäytön syytökset ja tuhotut elämät

Hovioikeudelle

Syytettyjen oikeusturva

Seksuaalisesta hyväksikäytöstä näyttää tulleen juridinen epidemia, jossa on lukuisia inkvisition piirteitä. Tieteellistä tutkimusta on tehty runsaasti ja siihen perustuvia käytännön ohjeistuksia on annettu monissa maissa. Silti tuomioistuimet näyttävät luovuttaneen tuomiovallan kliinisten psykologien ja psykiatrien muodostamalle ”papistolle”, jonka uskomukset perustuvat Freudin sata vuotta sitten esittämiin ja nykykliinikoiden lämmittämiin teorioihin, joita ei ole koskaan voitu osoittaa tieteellisesti päteviksi.

Mitä voidaan pitää näyttönä, joka ei jätä sijaa perustellulle epäilylle?

Vähimmäisedellytyksenä tulee olla syyttömyysolettama, kunnes tuomioistuin on tutkinut asian.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on se, onko teko fyysisesti mahdollinen. Ihmisiä on lähetetty vankilaan teoista, joita yksikään inhimillinen olento ei kykenisi suorittamaan.

Jos lasten kertomukset ovat suurimmaksi osaksi mahdottomia ja loputkin kuulostavat mahdottomilta, tulisi miettiä sitä vaihtoehtoa, että ne todella ovat mahdottomia. Voisiko lapsen puheille löytyä helposti täysin luonnollinen selitys, ihan arkisen tietämyksen keinoin.

Kokonaan näytetään unohtavan myös se, että syyttömänä pedofiliksi epäilty joutuu hengenvaaraan jopa vankilassa viranomaisten valvonnassa – niin paheksuttavana rikosta pidetään, että näyttökynnys näyttää alentuvan laillisuuden ja oikeusturvan kustannuksella.

Entäs lapsi?

Muistakaa, että kyse on nimenomaan lapsen oikeusturvasta. Näyttönä lapsen erottamiselle omasta perheestään ja kasvuympäristöstään ei voida pitää viranomaisten tai tuomioistuimien tietämättömyyttä, uskomuksia, luuloja ja pelkoja. Niiden perusteella ei oikeusvaltiossa tule myöskään ketään tuomita rangaistukseen.

Perusteettomien insestisyytösten ruokkima noitavaino satuttaa kaikkein eniten lapsia. Siis juuri heitä, joita lastensuojelun, sosiaalitoimen ja lastenpsykiatrian olisi tarkoitus suojella.

Ruotsissa pedofilia- ja insestikohun kärki taittui 1990-luvulla, jolloin perusteettomia tuomioita alettiin kumota. Yhdysvalloissa kehitys kääntyi jo aiemmin. Suomi tulee jälkijunassa.

Lähdettä mukaillen:
Anu Suomela Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa, Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.