Uusi rikosilmoitus

Iltalehti 17.10.2014 Anneli Auerista uusi rikosilmoitus:

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014101718751286_uu.shtml

”Jostain syystä Auer halusi kuitenkin pitää yhden paperin itsellään. Iltalehden tietojen mukaan kyse oli valokuvasta, jossa oli mies, jota hyvin pian Lahden surman jälkeen kuulusteltiin teosta epäiltynä. Mies todettiin heti syyttömäksi tapaukseen eikä häntä ole sittemmin epäilty. Iltalehden tietojen mukaan Auer palautti muun tutkintamateriaalin kuuliaisesti takaisin poliisille, mutta hän pimitti tämän valokuvaliitteen itsellään.”

Joko vihdoin Annu olisi syyllistynyt edes johonkin rikokseen aikuisten oikeasti. Tuskin.

Poliisi ei tunnu mitenkään pärjäävän tämän mahdottoman naisen kanssa. Kehtaakin ottaa itselleen valokuvakopion murhatutkinnan kannalta täysin tarpeettomasta esitutkintamateriaalista – valokuvan syyttömäksi todetusta miehestä.

Porissa mietitään varmaan parhaillaan kuumeisesti täyttääkö Annun teko jonkun rikoksen tunnusmerkistön. Toisaalta ei sillä ennenkään ole ollut mitään merkitystä. Syytä epäillä kynnys ylittyy tai ei ylity ihan muilla perusteilla. Tutkinnanjohtaja Salonsaari ei vielä näköjään osaa sanoa, mihin rikokseen Annu olisi syyllistynyt ”pimittäessään” esitutkintamateriaalia, jota ei poliisin mukaan pitänyt olla edes olemassa.

Halutaanko rikosilmoituksella korostaa mielikuvaa rikoksiin pystyvästä naisesta ja vaikuttaa Vaasan hovioikeuden tuomioon? Enpä oikein usko. Säälittävä yritys, jos se sitä olisi. Porin poliisi voi toki olla jo aika epätoivoinen pimeän ja sotkuisen Ulvilan murhan kanssa.

Tutkinnanjohtajan kannattaa vakavasti miettiä rikosilmoituksen tekemiselle paljon todennäköisempää vaihtoehtoa. Halusiko rikosilmoituksen tehnyt henkilö kiinnittää huomion tähän sivuutettuun esitutkintamateriaaliin, ja päätti ilmaista asian tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Tavalla, joka saavuttaa maksimaalisen mediahuomion:

Rikosilmoitus Anneli Auerista!

dna

Ulvilan hätäpuhelu – JOHDANTO

Ulvilan hätäkeskus-tallenteen litterointi 03.06.2013 / Susanna XXXXXXXX (Ba (Hons), Goldsmiths College, University of London, Media & Communications, Documentary Film). Ääniteknikkona toimi äänistudiossa XXXXXXXXXX

JOHDANTO

Annelin askeleet kuuluvat paljain jaloin, tästä oli kanssani yhtämieltä Hollywood-elokuvien parissa työskentelevä äänimies XXXXXX.

Useat taustaäänet kuuluvat muun puheen seasta liian lyhyesti, että niistä voisi saada selvää. Nauhan hidastaminen ja muut kikat aiheuttavat ainoastaan pareidoliaa. Nauhalta alkaa kuulua kaikenlaista mitä siellä ei ole.

Olen kuunnellut hätäkeskus-tallenteen moneen kertaan sekuntti sekunnilta, sekä siitä äänistudiossa tekemäni version, jossa on taustaäänten volyymia nostettu huonokuuloisia varten.

Hätäpuhelu-talletukesta saa selvän kuvan, että paikalla oli ulkopuolinen murhaaja (suomalainen mieshenkilö), jolle Anneli huusi. Sen jälkeen Anneli pakeni juosten ulos, murhaajan lähdettyä tulemaan häntä kohti. (Katso asunnon pohjapiirros, johon olen havainnollistanut Annelin sijainnin). Vanhin lapsi näki murhaajan poistuvan, jonka yhteydessä murhaajalta putosi lattialle veitsi.

Mikään ei tue teoriaa, että taustaäänet olisi etukäteen äänitetty ja soitettu nauhurilta hätäkeskukseen, ja että puhelu olisi ollut lapsen kanssa näyteltyä. Nauhurit pitävät ääntä, mikä olisi tallentunut hätäkeskuksen tallenteeseen. Ajoitus olisi tuottanut myös suuria ongelmia hätäpuhelun aikana. Epäillyn ja lapsen tunnelataukset hätäpuhelussa ovat aitoja, he eivät olisi kyenneet millään näyttelemään niitä näin aidosti.

Murhaajalla oli jotain henkilökohtaista vihaa Jukka Lahtea kohtaan. Hän olisi hyvin voinut tappaa koko perheen, mutta keskittyi vain uhriinsa. Murhaaja mahdollisesti tiesi kuinka kauan hänellä on suurinpiirtein aikaa ennen poliisin saapumista. Tunsiko hän alueen? Mikäli poliisiradion äänet eivät kuulu hätäkeskuksesta, oliko murhaajalla sellainen käytössään?

Äänitutkija Tuija Niemen virheellinen litterointi hätäpuhelusta on monin paikoin vääristelevä ja puutteellinen. Se on laadultaan häkellyttävän ala-arvoinen. Tuija Niemen litterointia on levitetty laajasti mediassa kansalaisten luettavaksi, mikä on vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen epäillyn kannalta epäsuosiollisesti.

Poliisi on vakuutellut vuosia, ettei talossa ollut ulkopuolista murhaajaa. Tämän johdosta Anneli Auerin veli Ari Auer ja hänen vaimonsa Minna Auer, sekä heidän huollossaan olevat Auerin nuorimmat lapset pelkäävät kaikki Anneli Aueria. Anneli Auerin vapauduttua yllättäen vankilasta keväällä 2011, lapset keksivät kauhutarinoita äidistään, joihin liitettiin myöhemmässä vaiheessa myös Jens Kukka.

Mikäli häke-tallenne olisi litteroitu poliisin toimesta alunperin oikein, ei olisi näin mittavia vahinkoja ja kärsimyksiä aiheutettu syyttömille ihmisille. Anneli Auerin elämä ja perhe on lähes tuhottu hänen miehensä murhan jälkeen. Jens Kukalle ja hänen perheelleen on aiheutettu suunnatonta tuskaa, elinikäinen stigma ja taloudellisia vahinkoja. Sanat eivät riitä kuvailemaan tätä tragediaa. Myös muita sivullisia on joutunut tämän tragedian uhreiksi, kuten Auerin syyttömyyteen uskova ensimmäinen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti. Hänen pidättämänsä näyttelijä Kai Tanner sen sijaan selvisi ”vähin vaurioin” vain viikon pidätyksellä, josta hänelle maksettiin mittavat korvaukset (€ 11. 000). Edellytän mittavien korvausten maksamista myös paljon suurempaa vääryyttä kokeneille Anneli Auerille ja Jens Kukalle.

Poliisi ei ole vuosiin tehnyt mitään löytääkseen Jukka Lahden oikeata murhaajaa, joka kävelee edelleen vapaana. Poliisi ja syyttäjät eivät ole kollektiivisesti tehneet mitään Anneli Auerin ja Jens Kukan tekemien selvityspyyntöjen eteen. He ovat keskittyneet ainoastaan salaamaan ja peittelemään omia virkavirheitään (ja –rikoksia) kaiken muun salailun ohella, sekä yksipuolisesti tiedottamaan medialle valheellisia ja vääristeleviä väitteitä syytetyistä.

Poliisin ja syyttäjien tekemien vääryyksien takia Anneli Auerin ja Jens Kukan maineiden palauttaminen vaatii Suomen hallitukselta tai presidentiltä anteeksipyyntöä heihin kohdistuneesta vainosta ja julkisesta nöyryytyksestä. Vain siten voidaan lopettaa ihmisten mieliin median kautta iskostetut epäilyt kamalista rikoksista, joihin kumpikaan ei ole syyllistynyt. Syyttömien ihmisten tulee voida pystyä jatkamaan elämäänsä syyttöminä, eikä törmätä minkäänlaiseen syrjintään, uhkailuun tai hengenvaaraan elämässään. Murhaajan ja pedofiilin leima pitää puhdistaa molemmilta kertakaikkisesti. Lisäksi poliisin ja syyttäjien toimet tulee tutkia perusteellisesti, ja seuraamukset langetettava kaikille niistä vastuussa oleville.

Susanna XXXXXX,
Jens Kukan sisar Lontoosta

Ulvilan hätäkeskuspuhelun tarkka litterointi on luettavissa erillisessä artikkelissa. Alla olevasta linkistä voi lukea yhden version mediassa levitetystä vääritelevästä äänitutkija Tuija Niemen litteroinnista:

http://www.ess.fi/?article=276761

Annelin sijainti

Vuotaako poliisi myös valheellisia tietoja?

telling

Poliisi vuotaa salaisia tietoja. Joitakin asia naurattaa, kuten naapurimaan presidenttiä. Vuotaako poliisi myös valheellisia tietoja?

Poliisi on syyllistynyt Ulvilan murhajutun tutkinnassa valehteluun ja sen menettelytavat ovat olleet monelta osin lainvastaisia. Eipä ole mennyt ihan moitteettomasti tämä lapsia koskevan rikosasiankaan hoito.

Syyskuun lopulla 2011 lehdet kirjoittavat:

Satakunnan Kansa kertoo verkkosivuillaan, että noin viikko sitten vangituista Anneli Auerista ja helsinkiläisestä taksiyrittäjästä on olemassa kuvatallenne, joka liittyy epäiltyihin rikoksiin.

SK: Aueria vastaan on kiistaton kuvatallenne

Kirjoituksissa annettiin ymmärtää, että Aueria ja taksikuskia vastaan olisi kiistaton kuvatallenne epäillyissä seksuaalirikosasioissa – rikokset ratkaistu ja asia selvä. Lukijat mielsivät uutisen tarkoittaneen, että kammottavia rikoksia olisi tallennettuna kuvina tai videoina epäiltyjen toimesta.

Helmikuussa 2012 rankoista rikoksista syytetty Anneli Auer oikoi julkisuudessa esitettyä väitettä, jonka mukaan hänen syyllisyytensä todistaisi kiistaton kuvatallenne: ”Syyttäjän näyttö perustuu asiantuntijalausuntoihin. Kiistatonta kuvatallennetta, joka tähän asiaan liittyisi, ei ole”.

Mitään kuvatallennetta, joka liittyisi lukuisiin hirveisiin rikosepäilyihin ja myöhempiin syytteisiin, EI OLLUT OLEMASSA.

Poliisilta ja syyttäjältä löytyy kyllä kuvatallenteita, joihin on ikuistettu rikosepäilyt, epäiltyjen rikosten uhrin kertomana. Missään nimessä nämäkään kuvatallenteet eivät ole millään muotoa kiistattomia. Lasten haastattelutallenteiden sisällön luotettavuudesta, kertomusten muodostumiseen vaikuttavista seikoista ja johtopäätösten vetämisestä on kiistelty pitkään ja hartaasti monien asiantuntijoiden voimin, nyt jo kahdessa oikeusasteessa. Väitetyistä tapahtumista eivät ole yksimielisiä uhreiksi mainitut eivätkä asiantuntijat.

Oliko uutisessa sitten kyse valheellisen tiedon vuotamisesta tarkoituksella? Haluttiinko uutisella luoda vahva mielikuva epäiltyjen syyllisyydestä? Tuskin… Kenellä olisi mitään järjellistä syytä toimia niin? Poliisillako – mutta ei poliisi niin voi toimia. Entä kuka mahtoi olla niin luotettava tietolähde, että täydellisen salaiseen ja tarkoin varjeltuun prosessiin liittyvä ”tieto”, uskallettiin julkaista? Mahdollisesti poliisi, mutta ei kai poliisi sellaista tekisi.

Mediasta mitään ymmärtämättä, luulen, että luotettava lähde olisi sellainen henkilö, jolla on jutun tiedot hallussaan asemansa tai tehtävänsä perusteella tai henkilö, jolla olisi näyttää todistusaineistoa tiedoistaan. Mikään vähempi ei luulisi riittävän tämän sortin uutisointiin. Luotettava lähde voisi olla poliisi, joka on osallisena tutkinnassa tai asemansa perusteella saa jutun tiedot.

Oli valheellisen tai harhaanjohtavan tiedon vuotaja sitten kuka tahansa, niin voisi kuvitella, että kyseisen lähteen luotettavuus olisi nyt mennyttä ja että lehtikirjoitusten luotettavuuteen suhtauduttaisiin varauksella. Mutta edelleen monet ihmiset (mukaan lukien monet poliisit) uskovat, luulevat tai muistavat uutisen, että mainittua kuvamateriaalia olisi löytynyt ja pitävät sitä totena.

Iltalehden tiedot samassa kuva-asiassa olivat astetta lievemmät kuin SK:n, mutta harhaanjohtavat nekin ja lisäsivät mielikuvaa epäiltyjen syyllisyydestä epäiltyihin tekoihin. IL:n mukaan Auerin ja taksiyrittäjän epäiltiin kuvanneen tekoja videolle ja tavallisella kameralla. Iltalehden kirjoituksessa huomiota ei kiinnitetty siihen, että nuo epäillyt kuvaamiset koskivat epäiltyjä tekoja. Ei siis niin, että teot olisivat varmuudella tehty vastaajien toimesta ja että vain kuvaaminen olisi ollut epäilyksen alainen.

Epäillä voi aika kevyesti ihan mitä tahansa, mutta kenen epäilyjä lehti katsoo vakavassa rikosasiassa tarpeelliseksi ja asianmukaiseksi julkaista, on taas jo toinen juttu. Mahdollisesti poliisin esittämiä epäilyjä. Iltalehti oli kysellyt useammalta eri henkilöiltä kuva-asiasta. Tutkinnanjohtaja Erik Salonsaari Satakunnan poliisilaitokselta ei vahvistanut tietoa kuvatallenteesta, mutta ei kertonut miksi.

– En lausu kuva-asiasta yhtään mitään, tutkinnanjohtaja Salonsaari sanoo.

IL:n mukaan Suomen poliisijohto ei suostunut puhumaan Aueriin liittyvästä kuvamateriaalista: KRP:n päällikkö Rauno Ranta, KRP:n väkivaltasektorin päällikkö Tero Haapala, Varsinais-Suomen poliisipäällikkö Tapio Huttunen ja poliisiylijohtaja Mikko Paatero sanoivat, etteivät he myönnä poliisin hallussa olevan kuvia. Satakunnan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Jussi Högman ei ollut kuullut, että tapauksen poliisitutkinnassa olisi tehty uutta läpimurtoa.

Edellä nimeltä mainitut eivät luonnollisesti voineet myöntää kuvien olemassa oloa, koska mitään kuvamateriaalia ei ollut. He eivät toisaalta halunneet tai voineet oikoa väärää uutisointia. Salainen tieto on salaista tietoa, eikä sitä sovi paljastaa vaikka väärä tieto, joka julkisuudessa leviää, olisi kuinka vahingollista ja peräisin mistä tahansa. Virallisesti poliisi vaikenee ja noudattaa tarkoin salassapitoa koskevia määräyksiä, kun taas epävirallisesti tietoja ja ”tietoja” saa ilmeisen helposti.

Media luottaa poliisiin ja miksi ei luottaisi, luottaahan sisäministerikin. Jos SK:n tietolähde ei epäilyistäni huolimatta ollutkaan poliisi, niin saan varmasti hiukan ihmetellä ja olla epäluuloinen, millä perusteella lähdettä on mahdettu toimituksessa pitää luotettavana vai eikö sillä ollut niin väliä.

Vuodettiinko viranomaistaholta tarkoituksella valheellinen tieto julkisuuteen?

Vai oliko lähde, jolta tieto oli peräisin, jo lähtökohtaisesti epäluotettava, mutta siitä huolimatta julkaistiin ”mediaseksikäs” uutinen, totuudesta ja valheellisen tiedon seuraamuksista sen suuremmin välittämättä?

Kenen moraali on rappiolla poliisin vai median? Vai molempien? Vai meidän kaikkien?

Jerseyn saaren mysteeri

bryn

Kerron yhden tositarinan, jossa mikään muu ei ole totta kuin tarina siitä, miten tämä valheellinen tarina syntyi ja jatkoi elämäänsä. Tarina Jerseyn saaren mysteeristä on lyhennelty pätkä Richard Websterin kirjasta Bryn Estyn salaisuus. 1)

Lukuvinkki! Kirjasto-osiossa Webster: Bryn Estyn salaisuus.

Tarinan aloittaja oli poliisipäällikkö Harper, joka ryhtyi keräämään sulkia hattuunsa ja sai koko maailman lehdistön liikkeelle, kun väitti, että Jerseyssä on ollut laajamittaista lasten seksuaalista kaltoinkohtelua. Sensaation/rahanhimossaan lehdistö ryntäsi paikalle ja tapauksella myytiin iltapäivälehtiä kaikkialla englantia puhuvassa maailmassa. Todellisuus paljastui Harperin kunnianhimosta johtuneeksi todisteiden vääristelyksi. Väitetty löytynyt lapsen kallon palanen oli todellisuudessa kookospähkinän kuorta ja löydetyt lasten kidutusvälineet olivat johtojen kannattimia.

Aihe lapset ja seksi saa lehdistön aina liikkeelle, tosiasioiden selvittämisestä ei kukaan niinkään välitä. Eikä niitä tosin voi selvittääkään, jos kaikki tieto määrätään salassa pidettäväksi niin kuin nykyisin on tapana. Miten lehdistö edes voisi olla vallankäytön vahti, jos virkakoneisto ei anna sille totuudenmukaisia tietoja? Tai tietoja ylipäätään. Tuleeko Auerin tapauksesta meidän opettavainen ja murheellinen tositarinamme valheellisen tarinan synnystä? Olemmeko valmiit kohtaamaan totuuden ja oppimaan virheistä?

Jerseyn saaren mysteeri

23. helmikuuta 2008 poliisi teki aiemmin lastenkotina toimineesta Haut de la Garennesta löydön, joka muutti epämääräisen poliisitutkinnan Jerseyn saarella kansainväliseksi mediasirkukseksi. Poliisi julkaisi lehdistötiedotteen, että he olivat löytäneet jotakin ”joka näyttää mahdollisesti olevan lapsen jäännökset”. Uutiset löydöstä nousivat nopeasti ykkösiksi radiossa, televisiossa ja lehdistössä. Samana iltana BBC:n sivuilla oli otsikko ”Lapsen ruumis löydetty lastenkodista”. Poliisipäällikkö Harperia lainattiin ja poliisin todettiin ”ajattelevan, että on mahdollista, että he löytävät lisää jäännöksiä”.

24 tunnin kuluessa tämä karmiva tarina levisi ympäri maapalloa. Mediassa esitettiin arveluja pedofiiliringistä. Journalistit ryntäsivät Jerseylle joka puolelta maailmaa. Pian lehdet kertoivat miten lapsia oli silvottu ja poltettu. Poliisitutkinnassa väitettiin löydetyn ”kidutuskammioita”, ”seksuaalisen pahoinpitelyn bunkkereita” ja ”joukkohautoja”. Joissakin kirjoituksissa kerrottiin, että Harper oli jäämässä eläkkeelle samana kesänä. Eräs toimittaja spekuloi sillä, että Harper ei kykenisi lepäämään ”ennen kuin hän on sulkenut viimeisen Kauhujen taloa koskevan kansion ja saanut lukkojen taakse kaikki siellä olleet julmat rikolliset”.

Oli vain yksi ongelma. Nimittäin se, että liki kaikki tarinan elementit, jotka mediassa tuotiin esiin, olivat paikkansapitämättömiä.

Tosiasiassa yhtään lapsen ruumista ei ollut löydetty. Jerseyn poliisi ei ollut löytänyt mitään, mitä olisi kohtuudella voitu nimetä ”lapsen jäännöksiksi”. Kaikki mitä oli löydetty, oli pieni ruskea kupera kappale, joka oli noin keksin kokoinen. Alkuaan poliisi luotti hiilimääritykseen, johon ”kallon palanen” oli lähetetty. Sen lopputuloksesta vaiettiin, ja ilmoitettiin pelkästään, että määritys oli mahdotonta. Vaikka tutkimuksia johtava Harper oli jo viikkoja tiennyt, että asiantuntijoiden mielestä pieni ruskea kappale ei ollut luuta vaan kookospähkinän kuorta, hän jatkoi vetoamista ”kallon jäänteisiin”.

Kun Mail on Sunday julkaisi asiantuntijoiden näkemyksen löydöksestä, olisi olettanut, että sensaatiohakuiselta tutkimukselta olisi pudonnut pohja, mutta Harperin mukaan yli 160 ihmistä oli tuolloin esittänyt syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta. Todellisuudessa tämä tarinan uusi käänne oli testi sille, miten hyvä tarinan kehittäjä tutkimusjohtaja oli ja miten pitkälle asiasta kirjoittavia toimittajia voitiin höynäyttää. Harper ilmoitti tiedotusvälineille uusista luulöydöistä ja maitohampaista ja hän lupasi analyysin joka ikisestä luusta – jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Sen jälkeen hän jatkoi eriskummallisen hahmotelman rakentamista, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan asianmukaisesti tutkittua todistetta.

Julkaistun uuden kertomuksen mukaan ”shokeeraava salainen poliisiraportti” oli päätynyt siihen tulokseen, että ”viattomia lapsia oli raiskattu, murhattu ja heidän ruumiinsa oli poltettu Jerseyn Kauhujen talon pätsissä”. Tämän spekulatiivisen tarinan kertoi ensimmäisenä News of the World etusivullaan 13. kesäkuuta 2008. Mutta tarina ei jäänyt tämän sensaatiolehden varaan. Kesäkuun 31. päivänä ilman mitään luotettavaa todistetta sekä BBC:n radio 4:n uutisissa että ohjelmassa Today esitettiin, että Haut de la Garennesta oli löydetty viiden lapsen jäänteet.

Jos lukee raportit huolella, tulee selväksi, että missään vaiheessa ei ollut perustetta määritellä tuota taloa murhatutkinnan näyttämöksi. Elokuussa 2008 Harper jäi eläkkeelle. Poliisikomentaja Gradwell arvioi todisteet uudelleen. Hän totesi, että Harper oli toistuvasti kuvannut todisteita väärin. Marraskuussa 2008 pidetyssä tiedotustilaisuudessa Gradwell paljasti, että ”kahleiksi” kuvatut esineet olivat vesijohdon kiinnike, vanha koukku sekä ruostunut sängyn jousi. 170 pienestä luunkappaleesta vain kolme oli ehkä peräisin ihmisestä, mutta mahdollista oli että nekin olivat eläimen luita. Myöhemmin tuli selväksi, että eläinten luut oli nimetty virheellisesti ”lasten jäänteiksi”, ja että Harper oli merkittävällä tavalla liioitellut seksuaalisten ahdistelujen määrää ja vakavuutta, joista hänelle oli raportoitu.

Paljastui myös, että sunnuntaina 24. helmikuuta oikeuslääketieteilijät olivat varoittaneet Harperia siitä, että väitetty ”kallon jäänne” oli selvästi ajalta ennen 1940-lukua, ja siten siis niin vanha, ettei sellaista olisi tullut ottaa tutkittavaksi. Silti Harper jatkoi ja esitteli ”kallon jäänteitä” (jotka siis melko pian osoittautuivat kookospähkinän kuoreksi) murhatutkimuksen avaintodisteena. Myöhemmin hän vääristeli uusia löydöksiä ja väitti, että kaivauksissa löydetyt maitohampaat eivät olleet irronneet luonnollisella tavalla. Kuitenkin hänen oma hammasasiantuntijansa oli todennut, että hampaat olivat olemukseltaan sellaisia kuin itse irronneet hampaat ovat.

Olisi kuitenkin väärin antaa sellainen kuva, että vain Jerseyn poliisi oli yksin syyllinen siihen, ettei kunnollista tutkintaa suoritettu. Myös toimittajat epäonnistuivat. Ei olisi tarvinnut odottaa Harperin eläkkeelle lähtöä, jotta olisi havaittu, ettei hänen väitteisiinsä voinut luottaa. Niinkin varhain kuin 18. huhtikuuta jo ennen kuin ”kallon jäänteet” oli osoitettu kookospähkinän kuoren palaksi, yksi paikallinen journalisti Diane Simon oli kirjoittanut artikkelin. Siinä hän teki selväksi, että Harperin väitteet tuon avaintodisteen iästä oli asetettu kyseenalaisiksi juuri niiden arkeologien taholta, joihin hän itse vetosi. Kun toukokuussa kaikki faktat ”kallon jäänteistä” tulivat julki, oli kiistatonta, että Harperin tärkein todiste oli väärä ja hänen väitteensä olivat olleet epäluotettavia ja epärehellisiä. Tästä huolimatta kokeneet journalistit, myös BBC:n toimittajat, jatkoivat hänen väitteisiinsä vetoamista ja esittivät pätemättömiä väitteitä ikään kuin ne olisivat olleet varmennettuja faktoja.

Yksi johtopäätös voidaan tehdä näistä tapahtumasarjoista. Päävaikuttaja, joka on toiminut koko tarinan ajan, on syvä psykologinen tarpeemme kuulla tarinoita pahuudesta. Tässä tapauksessa näyttää siltä, että sekä kokenut poliisimies että suuri joukko kokeneita toimittajia luopuivat järkevästä epäilystä ja hylkäsivät realiteetit tämän tarpeen tyydyttämiseksi. Kuten Bryn Estynissä tällaiset tarinat muodostuivat vääjäämättä uhaksi viattomille ihmisille. Tässä tapauksessa Jerseyn hoivatyöntekijät joutuivat tulilinjalle, kun sensaatiohakuinen poliisitutkinta oli kasannut heitä kohtaan syytöksiä.

1) Richard Webster: Bryn Estyn salaisuus – Modernin noitavainon rakentaminen. Suomentanut Anu Suomela.

Suhteellisuudentajuttomuus

Media vaikenee täydellisesti Alibin ja Hymyn artikkeleissa paljastetuista Auerin rikosasioiden läpi runnomisen järkyttävistä varjopuolista. Media vaikenee, mikä siihen on syy. Pelko? Mikä mediaa pelottaa vai pitäisikö kysyä ketä media pelkää?

Netin keskustelupalstoilla käydään samaa paikallaan junnaavaa väittelyä samojen nimimerkkien käymänä kuin tähänkin asti. Nimimerkkien huolen aiheena on nyt lähinnä se, onko joku syyllistynyt rikokseen koskien Alibin ja Hymyn paljastuksia. Huolta aiheuttaa erityisesti lasten oikeusturva ja oikeus yksityisyyteen. Onhan huoli lapsista jaloa ja kunnioitettavaa, tosin vain silloin, kun se on aitoa. Jos lapsen oikeusturvan nimissä ajetaan omia iljettäviä päämääriä tai peitellään omia asiattomia motiiveja, ei sillä ole pienintäkään moraalista arvoa.

Parhaillaan hovioikeuskäsittelyssä olevassa rikosasiassa asianomistajien henkilöllisyys on määrätty salassa pidettäväksi ja syykin on ymmärrettävä. Minun nähdäkseni Hymyn nimenomaista salaista oikeudenkäyntiä koskevassa paljastusjutussa ei kuitenkaan paljasteta yhdenkään asianomistajan henkilöllisyyttä. Jutun viesti menee niiltä lukijoilta täysin ohi, jotka miettivät vain kostonhaluisesti, mistähän rikoksesta voitaisiin jutun julkaisija tuomita. Minut halutaan luonnollisesti myös tuomita – ihan mistä vaan. Kaikki, jotka puolustavat tässä asiassa totuutta ja oikeudenmukaisuutta, halutaan nähdä lasten oikeuksia loukkaavina vaikka tilanne on täysin päinvastainen. Lasten oikeus on elää maailmassa, jossa oikeus toteutuu ja jossa aikuiset kantavat vastuun joka tilanteessa. Lasten oikeus on elää omassa kodissaan, omien vanhempiensa kanssa, jos vanhemmat eivät ole syyllistyneet sellaisiin rikoksiin, joka olisi sille esteenä. Lapsilla on oikeus oikeisiin satuihin ja mielikuvituskertomuksiin, jotka oikein oivallettuna kertovat opettavaisen totuuden eri asioista ja luonnonvoimien välisistä suhteista. Oikeat sadut päättyvät aina moraalisesti oikein. Niin toivoisin tämäkin todellisen mielikuvituskertomuksen päättyvän.

Oikeasti huolissaan minusta tulisi olla poliisin, syyttäjien, asiantuntijoiden ja oikeuslaitoksen toiminnasta. Vallankäyttö valheellisin keinoin on kammottavaa ja sotii kaikkea oikeustajua ja moraalia vastaan. Olettaisi edes sen olevan iloinen uutinen, ettei näitä seitsemään lasta olekaan kohdeltu julmasti vaikka kolme heistä mahdollisesti niin kuvitteleekin tai on saatu niin uskomaan. Iloinen uutinen luulisi olevan myös se, etteivät Anneli ja Jens olekaan syyllistyneet hirvittäviin rikoksiin näitä lapsia kohtaan. Murheellinen uutinen on taas se, että syytteitä voidaan ajaa ja saada läpi tuomioistuimissa kyseenalaisin perustein, perheitä tuhota ja syyttömiä istuttaa vankilassa ilman, että he ovat itse antaneet siihen aihetta.

Vai onko mediahiljaisuudessa kysymys siitä, mitä Mikko Niskasaari on pohtinut jo aiemmin artikkelissaan Virkavaltaa & Mielivaltaa (Voima 9/2010):

Media vaikenee

Syyttäjät estävät poliisien virkarikosten tutkinnan & poliisit estävät syyttäjien virkarikosten tutkinnan. Molemmat luottavat siihen, että kansalainen uupuu pyörityksessä. Mediaa ei kiinnosta. Se on maan tapa.

Poliisien ja syyttäjien virkarikokset eivät olisi niin yleisiä, ellei media vaikenisi niistä niin visusti. On helppo nähdä, että aihe on medialle tabu, mutta paljon vaikeampi on sanoa miksi. Muutamia mahdollisia syitä:

1. Rikosuutisten painoarvo on nykyään suuri, erityisesti iltapäivälehdissä, eikä tietolähteitä kannata suututtaa. Poliisilta ja syyttäjiltä saa keskeneräisistä jutuista ylimääräistä tietoa, kun välit ovat hyvät. Välit pysyvät hyvinä, kun vaikenee poliisien rikoksista.
2. Myytti nuhteettomasta poliisista on pitkälle median luomus. Sen romuttaminen merkitsee sen tunnustamista, että lukijoita on aiemmin petetty.
3. Lukijoiden ja katselijoiden pelätään suuttuvan, jos myytti romutetaan.
4. Toimittajien ammattitaito ei riitä. Moniko toimittaja on lukenut edes poliisi- ja esitutkintalain?
5. Poliisin virkarikosten osoittaminen edellyttää tiedon lisäksi myös paljon aikaa, vaivaa – siis rahaa, eivätkä mediayhtiöt halua sellaiseen satsata.
6. Eivät varsinkaan, jos työ iskee omaan nilkkaan – palaa kohtaan yksi

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-9/virkavaltaa-mielivaltaa

Lapsen etu

Onko kiistellympää aihetta kuin lapsen etu? Mielipiteitä siitä mikä milloinkin on lapsen edun mukaista, on lähes yhtä monta kuin on mielipiteen esittäjiäkin. Kuka tietää satavarmaksi (eikä satakunnanvarmaksi), mikä kenenkin lapsen etu missäkin tilanteessa on? Lapsen etu on ollut tässä vuosisadan erikoisimmassa rikosasiassa mukana keskustelussa aivan alusta asti. Milloin mitäkin kirjoittelevat nettikeskustelijat ovat surutta pitäneet näitä lapsia varsin aktiivisesti esillä nettijulkisuudessa. Kun Alibi sitten julkaisi totuudenmukaista tietoa asiassa, heräsi yllättäen näiden samaisten nettikeskustelijoiden huoli näistä samoista lapsista, heidän yksityisyydestään, lapsen edusta ja julkisuuden kiroista. Nettimoralistit heristelevät etusormea ja peräänkuuluttavat lasten oikeuksia, joita itse ovat koko ajan polkeneet täysin armotta.

Mikä sitten on lapsen etu tässä nimenomaisessa tapauksessa? Onko lapsen edun mukaista, että lapsi elää valheellisen kauhutarinan uhrina vai olisiko lapsen edun mukaista vapauttaa lapsi tästä taakasta ja alkaa tervehdyttää hänen muistojaan menneestä elämästä vastaamaan hiukan enemmän todellisuutta? Lapsen etua mietittäessä ei pitäisi olla kyse oikeassa olemisesta tai paremmin tietämisestä. Ongelmat ratkeavat yleensä helpoimmin jonkinlaisen vertailevan pohdinnan kautta. Aina ei ole valittavana parasta mahdollista ratkaisua, joskus kaikki vaihtoehdot ovat jollakin tapaa huonoja ja silloin pitää valita se lapsen kannalta vähiten huono.

Uskoisin jokaisen olevan yhtä mieltä ainakin yhdestä periaatteesta. Lapsen edun mukaista ei ole joutua mukaan tällaiseen prosessiin, ei julkisuudessa eikä edes kaikessa hiljaisuudessa. Lapsia ei tulisi riepotella ja heidän elämäänsä repostella julkisuudessa. Alaikäinen on aina aikuista haavoittuvampi suhteessa julkisuuteen. Lapsi ei myöskään välttämättä osaa arvioida kertomustensa vaikutuksia omaan tai läheistensä elämään. Lapsi tarvitsee erityistä suojelua, jota aikuisten tulee hänelle antaa.

Tilanne kuitenkin on nyt tämä valitettava, koska mopo on karannut pahasti viranomaisten käsistä. Lapset todella ovat uhreja tässä asiassa. Lapsen etua tulee miettiä olemassa oleva tilanne huomioon ottaen, mikä juuri tässä todellisessa ja mutkikkaaksi paisuneessa sotkussa on kunkin lapsen edun mukaista. Valheessa eläminen saattaa olla hetkellisesti helppo ratkaisu, mutta kokemuksesta tiedetään, että ihminen janoaa totuutta, etenkin oman elämänsä suhteen. Sitä taustaa vasten en voi mitenkään uskoa, että Annun lasten edun mukaista voisi olla, että he eläisivät keinotekoisessa uhrin roolissa, joka ei perustu todellisiin tapahtumiin ja kokemuksiin. Näen sen ainoastaan vahingollisena. Ajattelen samoin kaikkien lasten osalta sekä lasten, jotka uskovat jotain hirveää heille tapahtuneen että lasten, jotka eivät hirveyksistä mitään tiedä.

Alibin juttua ja julkisuuden vaikutuksia tulee verrata siihen julkisuuteen, joka tällä asialla on ollut jo aiemmin, tulee olemaan ja on olemassa koko ajan. Vertailussa tulee ottaa huomioon se, kumpi on lapsille vahingollisempaa; väärien tietojen, uskomusten ja olemattomien pelkojen ruokkiminen ja vahvistaminen vai totuuden kertominen, syiden selvittäminen ja ymmärryksen edistäminen. Lapsia ei tule syyllistää, eikä sitä Alibin jutussakaan tehdä. Lapset ovat olosuhteiden uhreja ja selviytymiskeinot on etsittävä olemassa oleviin olosuhteisiin sopiviksi. Oikeastaan ainoastaan lapset ovat toimineet viisaasti (huom. suhteessa omaan tilanteeseensa). Aikuiset taas ovat olleet ihan pihalla ja täysin vieraantuneita elämästä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. En tiedä onko salaisen materiaalin julkistaminen lapsen edun mukaista toimintaa, mutta siitä olen varma, että vallitseva tilanne ei sitä ainakaan missään tapauksessa ole. Siitä olen satavarma.

Esirippu laskeutuu, näytös alkaa 3

hiiri

Seuraavaksi esittelen oikeudenkäynnin ”huumori” -osastoa koskevat syytteet, jotka tulivat hylätyiksi. Varsinais-Suomen käräjäoikeuden antaman julkisen selosteen perusteella tiedetään:

Syyte eläinsuojelurikoksesta on hylätty.

Olen kuullut huhun, että eläinsuojelurikosta koskeva syyte kaatui nimenomaan näytön puutteeseen. Tältä osin tuomioistuin ei siis pitänyt lasten mielikuvitusta luotettavana. Syyte ei voinut kaatua uskon puutteeseen, koska monet syytteet menivät läpi ”uskon” varjolla. Ymmärrän, että eläinsuojelurikoksen ajaminen oli syyttäjille haastava tehtävä. Eläinuhrien omia kertomuksia tapahtuneista ei luonnollisesti voitu kuulla ja asiantuntijoidenkin arviot kertomusten luotettavuudesta jäivät siitä syystä hiukan puutteellisiksi. Poliisi ei myöskään pystynyt tavoittamaan yhdenkään eläinuhrin omaisia, ex-puolisoita, naapuria tai ketään muutakaan.

Julkisuudessa esillä olleen keskustelun johdosta on syytä erikseen todeta, että vastaajia ei ole tuomittu teoista, joihin olisi liittynyt piirteitä saatananpalvonnasta.

pirullinen

Julkisuudessa on ollut keskustelua myös muilta osin, mutta hyvä, että edes tähän keskusteluun otettiin kantaa selosteessa. Ei ole palvottu saatanaa ja piste. Hiukan tämän tiedon arvoa laskee minun silmissäni se, että tuomio yritetään saada selosteessa näyttämään ”hyvältä”, mitä se ei ole. Meille uskotellaan, että vastaajien vankeusrangaistukset ovat täysin ansaittuja, eikä arvovaltainen tuomioistuin nyt sentään mihinkään saatananpalvonta sepustukseen usko. Niin halpaan ei sentään mennä, vaikka muuten halpaan sitten mentiinkin.

Ne ei tiedä mitä me tiedetään

Poliisit/syyttäjät: Tilakuuntelusta on yritetty väen väkisin löytää jotain todistetta murhaoikeudenkäyntiin, mutta pirullista, kun sieltä ei löydy mitään syytettä tukevaa. Syyttäjien KKO:lle tekemän valituslupahakemuksen liitteenä oli tilakuuntelu, jossa Annu sanoo ”ne ei tiedä mitä me tiedetään…” ja tätä syyttäjät pitävät osoituksena syyllisyydestä. Kummallista, että poliisille ja syyttäjille pitää vääntää kaikki rautalangasta vaikka tämänkin keskustelun viesti on aivan ilmeinen. Annu selittää lapselle, että poliisit yrittävät selvittää isin murhaa ja poliisit eivät tiedä varmuudella, että talossa on ollut ulkopuolinen murhaaja, koska eivät ole sitä omin silmin nähneet toisin kuin Annu ja vanhin tytär. Poliisit eivät tiedä mitä Annu ja tytär tietävät ja tuntuu että, eivät haluakaan tietää. Tai tietävät, mutta eivät usko. Tai uskovat, mutta eivät jostain syystä halua toimia sen mukaan.

Sosiaaliviranomaiset: Tuntuvat olevan täysin poliisin talutusnuorassa, ilman kykyä omaan itsenäiseen ajatteluun. No, nekään ei tiedä mitä me tiedetään, eivätkä ole piirun vertaa kiinnostuneita tietämään. Lasten suojelemisen nimissä voidaan toimia miten tuhoisasti tahansa.

Media: Rahastaa tilanteella, jossa mediaa ei kiinnosta tietää mitä me tiedetään. Media pitää kiinni suhteistaan poliisiin, joka vuotaa tarvittaessa sellaista sopivaa materiaalia, joka myy. Ei kannata purra ruokkivaa kättä. Sellainen on suomalainen itsenäinen ja vapaa media. Täysin riippumaton, paitsi tietysti rahasta ja vallasta.

Nettiväittelijät: ”Tietävät”, että me ei tiedetä mitä me tiedetään ja sekös heitä harmittaa. Se ei oikeastaan harmita minua.

Ja me, jotka tiedämme, emme saa kertoa kenellekään mitään mitä me tiedetään. Salailusta pitävät hyvän huolen kaikki viranomaiset, jotka eivät haluaisi meidän tietävän sitä kaikkea, mitä me tiedetään. Jonain päivänä sen tietävät kaikki.