Seksiä, valheita ja videonauhaa

confession_ms

Tästä vuosisadan erikoisimmasta oikeudenkäyntien rumbasta ei ole jäänyt puuttumaan mitään elokuvalle tyypillisiä aineksia. Juoni on aika yksinkertainen, vaikka sitä sotkevatkin mitä eriskummallisimmat ”lisämausteet” (lainaus Jarmo Valkamalta). Juoni paljastuu niille, jotka tuntevat tapauksen taustat tai joilla on käytössään asian materiaali, tai niin voisi olettaa. Jostain syystä Varsinais-Suomen käräjäoikeus ei kuitenkaan päässyt juonesta perille. Tuomarit eivät ymmärtäneet sitä aitoa ja elävää tarinaa, josta tämä oikeudenkäynnin kohteena oleva kauhufantasiatarina on saanut alkunsa ja miksi se on syntynyt. Suurta yleisöä, jolta on evätty pääsy näytökseen, on helppo huiputtaa. Suurelle yleisölle on annettu poliisin tiedottamana tai vuotamana valmis loppuratkaisu, mutta ei juuri mitään tietoa siitä, miten siihen pitäisi päätyä. Tämä jos mikä saa mielikuvituksen lentämään. Joko mitään perusteluja ei ole tai ne eivät kestä arvostelua, se tulee hyvin esiin oikeustoimittaja Mikko Niskasaaren kirjoituksista.

Kun salaisia tietoja on nyt vuotanut julkisuuteen, joutuu Turun hovioikeus miettimään sitä, mikä ei jutun käräjätuomareilla ilmeisesti käynyt pienessä mielessä. Vaikka tuomion voi salaisessa oikeudenkäynnissä antaa salassa ja ilman järjellisiä perusteluita, tulee sen kuitenkin lopulta kestää myös julkista arviointia. Tuomioiden tulee perustua näyttöön silloinkin, kun oikeudenkäynti käydään suljetuin ovin. Tuomiot eivät voi perustua uskoon ja luottamukseen syyttäjien ammattitaidosta, varsinkin kun sitä ei nähtävästi ole nimeksikään. Syyttäjiltä odottaisi omaa harkintaa ja kykyä siihen syytteiden nostamisessa, mutta syytteet perustuvat ilmeisesti enemmänkin poliisiuskontoon tai suoranaiseen määräykseen valtaa käyttävältä taholta. Ajat tätä syytettä ja uskot siihen!

Vaikka syyttäjien esittämät syytteet perustuvat suoranaisiin valheisiin, johdatteluun, johdateltujen ja harhaanjohdettujen lausuntoihin, asenteellisiin asiantuntijalausuntoihin, kelvottomiin videoihin ja dramatisointiin, tulee oikeuden tuomion kuitenkin perustua esitettyyn näyttöön ja totuuteen (vähintään ns. prosessitotuuteen), lausuntojen ja videoiden kriittiseen arviointiin ilman henkilökohtaisia tunteita, uskomuksia, sidoksia tai vakaumusta tai vähintään niistä huolimatta.

Vaikka uskonnolla tai uskonnollisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa, niin sitä ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa oikeudenkäynnissä, jossa vastaajaa syytetään niinkin marginaalisesta tai jopa täysin vieraasta ilmiöstä kuin saatananpalvonnasta. Syytteen luonteen vuoksi on välttämätöntä pohtia myös asiaa hoitavien ja asiassa kuultavien objektiivisuutta ja puolueettomuutta suhteessa tähän syytteessä esiintyvään väitteeseen.

Niin kuin ei uskonnolla, ei myöskään politiikalla pitäisi olla mitään sijaa tässä oikeudenkäynnissä. Vallan mahti ja politikoinnin kiemurat ulottuvat kuitenkin väistämättä ihan joka paikkaan. Olisi kovin sinisilmäistä ajatella, että olisi jokin niin tyystin pyhä ja puhdas paikka, irrallaan ihmisten arkimaailmasta ja täysin ulkoisille vaikutteille immuuni, etteivätkö sinne ulottuisi vallan vaikutukset, olivat ne sitten uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia. Tosin täydellistä arjesta vieraantumista ja normaalin arkirealismin puutetta on ollut havaittavissa, niin poliisissa, syytäjissä kuin tuomioistuimissa.

Suhteellisuudentajuttomuus

Media vaikenee täydellisesti Alibin ja Hymyn artikkeleissa paljastetuista Auerin rikosasioiden läpi runnomisen järkyttävistä varjopuolista. Media vaikenee, mikä siihen on syy. Pelko? Mikä mediaa pelottaa vai pitäisikö kysyä ketä media pelkää?

Netin keskustelupalstoilla käydään samaa paikallaan junnaavaa väittelyä samojen nimimerkkien käymänä kuin tähänkin asti. Nimimerkkien huolen aiheena on nyt lähinnä se, onko joku syyllistynyt rikokseen koskien Alibin ja Hymyn paljastuksia. Huolta aiheuttaa erityisesti lasten oikeusturva ja oikeus yksityisyyteen. Onhan huoli lapsista jaloa ja kunnioitettavaa, tosin vain silloin, kun se on aitoa. Jos lapsen oikeusturvan nimissä ajetaan omia iljettäviä päämääriä tai peitellään omia asiattomia motiiveja, ei sillä ole pienintäkään moraalista arvoa.

Parhaillaan hovioikeuskäsittelyssä olevassa rikosasiassa asianomistajien henkilöllisyys on määrätty salassa pidettäväksi ja syykin on ymmärrettävä. Minun nähdäkseni Hymyn nimenomaista salaista oikeudenkäyntiä koskevassa paljastusjutussa ei kuitenkaan paljasteta yhdenkään asianomistajan henkilöllisyyttä. Jutun viesti menee niiltä lukijoilta täysin ohi, jotka miettivät vain kostonhaluisesti, mistähän rikoksesta voitaisiin jutun julkaisija tuomita. Minut halutaan luonnollisesti myös tuomita – ihan mistä vaan. Kaikki, jotka puolustavat tässä asiassa totuutta ja oikeudenmukaisuutta, halutaan nähdä lasten oikeuksia loukkaavina vaikka tilanne on täysin päinvastainen. Lasten oikeus on elää maailmassa, jossa oikeus toteutuu ja jossa aikuiset kantavat vastuun joka tilanteessa. Lasten oikeus on elää omassa kodissaan, omien vanhempiensa kanssa, jos vanhemmat eivät ole syyllistyneet sellaisiin rikoksiin, joka olisi sille esteenä. Lapsilla on oikeus oikeisiin satuihin ja mielikuvituskertomuksiin, jotka oikein oivallettuna kertovat opettavaisen totuuden eri asioista ja luonnonvoimien välisistä suhteista. Oikeat sadut päättyvät aina moraalisesti oikein. Niin toivoisin tämäkin todellisen mielikuvituskertomuksen päättyvän.

Oikeasti huolissaan minusta tulisi olla poliisin, syyttäjien, asiantuntijoiden ja oikeuslaitoksen toiminnasta. Vallankäyttö valheellisin keinoin on kammottavaa ja sotii kaikkea oikeustajua ja moraalia vastaan. Olettaisi edes sen olevan iloinen uutinen, ettei näitä seitsemään lasta olekaan kohdeltu julmasti vaikka kolme heistä mahdollisesti niin kuvitteleekin tai on saatu niin uskomaan. Iloinen uutinen luulisi olevan myös se, etteivät Anneli ja Jens olekaan syyllistyneet hirvittäviin rikoksiin näitä lapsia kohtaan. Murheellinen uutinen on taas se, että syytteitä voidaan ajaa ja saada läpi tuomioistuimissa kyseenalaisin perustein, perheitä tuhota ja syyttömiä istuttaa vankilassa ilman, että he ovat itse antaneet siihen aihetta.

Vai onko mediahiljaisuudessa kysymys siitä, mitä Mikko Niskasaari on pohtinut jo aiemmin artikkelissaan Virkavaltaa & Mielivaltaa (Voima 9/2010):

Media vaikenee

Syyttäjät estävät poliisien virkarikosten tutkinnan & poliisit estävät syyttäjien virkarikosten tutkinnan. Molemmat luottavat siihen, että kansalainen uupuu pyörityksessä. Mediaa ei kiinnosta. Se on maan tapa.

Poliisien ja syyttäjien virkarikokset eivät olisi niin yleisiä, ellei media vaikenisi niistä niin visusti. On helppo nähdä, että aihe on medialle tabu, mutta paljon vaikeampi on sanoa miksi. Muutamia mahdollisia syitä:

1. Rikosuutisten painoarvo on nykyään suuri, erityisesti iltapäivälehdissä, eikä tietolähteitä kannata suututtaa. Poliisilta ja syyttäjiltä saa keskeneräisistä jutuista ylimääräistä tietoa, kun välit ovat hyvät. Välit pysyvät hyvinä, kun vaikenee poliisien rikoksista.
2. Myytti nuhteettomasta poliisista on pitkälle median luomus. Sen romuttaminen merkitsee sen tunnustamista, että lukijoita on aiemmin petetty.
3. Lukijoiden ja katselijoiden pelätään suuttuvan, jos myytti romutetaan.
4. Toimittajien ammattitaito ei riitä. Moniko toimittaja on lukenut edes poliisi- ja esitutkintalain?
5. Poliisin virkarikosten osoittaminen edellyttää tiedon lisäksi myös paljon aikaa, vaivaa – siis rahaa, eivätkä mediayhtiöt halua sellaiseen satsata.
6. Eivät varsinkaan, jos työ iskee omaan nilkkaan – palaa kohtaan yksi

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-9/virkavaltaa-mielivaltaa

Viides liike ja kuudes aisti

coffeee

On olemassa sellainen näkemys historiasta, että kuljemme kohti sivistynyttä järjen käyttöä, joten aina vähemmän ja vähemmän lankeamme sellaisiin perustelemattomiin johtopäätöksiin tai kollektiiviseen hulluuteen, joka on ajoittain tahrannut Euroopan historiaa. Keskiajan kristillisen kulttuurin luoma antisemitistinen demonologia, sekä 1600–1700-lukujen noitavainot ovat tässä katsannossa juuri noita kauhistuttavia poikkeamia kehityksen tieltä. Ne kuuluvat ihmiskunnan lapsuuteen, eivät rationaaliseen aikuisuuteen, jonka olemme saavuttaneet.

Se laajalle levinnyt uskomus, että kuulumme rationaaliseen, tieteellisen ajattelun aikakauteen, emmekä ole enää vaarassa joutua tuollaisten fantasioiden valtaan, on harhoistamme kaikkein vaarallisin. Juuri rationaalisuutemme ja vaikeutemme tunnistaa omaa väkivaltaisuuttamme ja seksuaalisten kuvitelmiemme monimuotoisuutta, johtaa siihen, että olemme ehkä enemmän kuin koskaan ennen alttiina vaarallisille projektioille.

Monet kaikkein vaikuttavimmista historiassa esiintyneistä fantasioista liittyvät lapsiin ja heidän suojelemiseensa. Usein oletetaan, että meidän oma ahdistuneisuutemme viattomien lasten haavoittuvuudesta on moderni tapa ajatella. Näin ei kuitenkaan ole. Ajatus siitä, että on olemassa pahuuden salaliitto, jossa vietellään ja vahingoitetaan lapsia, on kuitenkin peräisin antiikin ajoilta.

Aina kun annamme mielessämme syntyä demonologisia fantasioita, on mahdollista, että sorrumme uudelleen omiin harhoihimme. Jos pieni innokas ryhmä joutuu tällaisen fantasian valtaan, voi käydä kuten historian kuluessa on toistuvasti käynyt, että he luovat niin vaikuttavan kertomuksen, että he eivät itse pääse sen pauloista. On todella suuri vaara, että he onnistuvat mobilisoimaan ja tahtomattaan rakentamaan todisteet, joilla he muuttavat fantasiansa entistä intensiivisemmiksi. 1)

Kun faktat kertovat muuta kuin ihminen haluaa ja tahtoo uskoa, niin mistä saisi vahvistusta omille fantasioilleen ja uskomuksilleen? Toisille vastaus on ’Viides liike’, uskonnollinen yhteisö, johon mm. sisäministeri Räsänen kuuluu, siellä uskotaan rukouksen tuomaan totuuteen. Monille riittää kuudes aisti. Luterilaisen kirkon sisällä on uudistusliike, joka perustaa totuuden nk. armonlahjoihin. Sellaisia ovat mm. profetoiminen (näkyjen näkeminen ja tulevan ennustaminen), kielillä puhuminen (tuntematon ja ulkopuolisille käsittämätön kieli), kyky ihmeparannukseen, ja suorat viestit Jumalalta. Tästä on esimerkkinä Nokia-liike. Tuollaiset kyvyt ovat nykyisessä psykiatriassa määritelty kuuluviksi itsesuggestioon, johon liittyy psykoottisia episodeja, joissa ihminen ei toimi reaalimaailman faktoissa.

Riittävätkö nämä uskonnollisiin liikkeisiin kuuluvien ihmisten esoteeriset aistimukset ratkomaan rikoksia?

Poliisit ja syyttäjät näyttävät monesti perustavan syytöksensä ilman vähääkään itsekritiikkiä omaan pettämättömään kykyynsä aavistaa mikä totuus on, intuitiivisesti ja vaistonvaraisesti. Oikeusvarmuuden kannalta on vaarallista, jos syyttäjän asiantuntijalääkärin todistus perustuu todellisuudessa uskonnolliseen näkemykseen tai kyseenalaiseen päämäärään – ainakaan lääketieteellisiä lainalaisuuksia kyseisen huippulääkärin lausunnot eivät noudata.

Kaikki asiat voi kuudennen aistin varassa vääntää merkiksi siitä, mitä itse tahtoo. Jutut veren juomisesta voi halutessaan nähdä liittyvän saatananpalvontaan, mutta aivan yhtä hyvin sen voi liittää kristinuskoon – eikö juuri kristinuskossa ehtoollisella pelata ainakin symbolisesti veren juomisella ja ruumiin syömisellä.

1) Richard Webster; Bryn Estyn salaisuus Modernin noitavainon rakentaminen (suomennos Anu Suomela)

PÄIVÄN LUKUVINKKI:

http://www.mikkoniskasaari.fi/node/152

ja Hymy 2/2013

Annelin kirjoitus I

Anneli Auer

Jos lapsille tai Jarmo Valkamalle ei laiteta rajoja, niin…

Kirjoittanut Anneli Auer

Tutkimusten mukaan lasten keksityistä pikku tarinoista voi kasvaa kannustavassa ilmapiirissä uskomattoman laajoja ja toden tuntuisia kertomuksia, joissa mikään ei ole mahdotonta. Jos kukaan aikuinen ei kyseenalaista tarinoita, niillä on tapana muuttua yhä hurjemmiksi.

Sama pätee empiiristen havaintojen mukaan myös syyttäjien keksimiin tarinoihin. Jos syyttäjien kertomia väitteitä ei tarkisteta eikä kyseenalaisteta, ne alkavat pian elää omaa elämäänsä ja niistä alkaa ihmisten mielissä tulla totta. Ja kuten lapsilla myös syyttäjillä alkavat tarinat muuttua aina vain hurjemmiksi.

Entä mitä tapahtuu, kun lyödään yhteen syyttäjien hurjat kertomukset ja lasten hurjat kertomukset? Silloin saadaan Jarmo Valkaman sanoja lainaten sellainen juttu, jota ”Suomessa ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule”.

Epäilemättä näin on, sillä voi olla hankalaa päästä toista kertaa näin pitkälle pelkkää mielikuvitusta käyttäen.

Alussa sentään oli todellinen rikos – vain näyttö oli keksittyä. Lopputilanteessa myös rikokset ovat keksittyjä. Kun on pakko keksiä näyttöä rikoksesta, jota syytetyn on ollut mahdotonta tehdä, ja sen lisäksi vielä lukuisista muista rikoksista, joita ei ole koskaan edes tapahtunut, kyllä siinä väistämättä tahtoo käydä niin, että jutusta tulee melko erikoinen.

Ja juuri näinhän tässä on käynyt. Niin lapsille kuin syyttäjillekin.

Kuka laittaisi rajat?

Anneli Auer, tammikuu 2013

”Kuin kaksi marjaa – Satusetä Jarmo Valkama ja Syyttäjä Sammakko”

Satusetä Jarmo ValkamaSyyttäjä Sammakko

Persona non grata

Mihin oikeastaan oikeudessa tarvitaan ns. luonnetodistajia? Ei kai ketään voida tuomita rikoksesta hänen luonteensa ja persoonallisuutensa vaan tekojensa perusteella. Mitä hyötyä tuomioistuimelle on siitä, että syytetyn läheisiä ystäviä ja sukulaisia tai etäisiä sukulaisia ja vihamiehiä tai naapureita kuullaan siitä, millainen henkilö syytetty on heidän arvionsa mukaan luonteeltaan?

Ymmärrän hyvin, että asianosaisia ja rikosasiasta jotain vähänkin tietäviä kuullaan oikeudessa, mutta siinä kohtaa putoan kärryiltä, kun monta päivää putkeen kuunnellaan kuinka hieno ihminen syytetty on tai miten ikävä ja vastenmielinen hän on luonteeltaan. Jos jotakuta syytetään törkeistä lapsiin kohdistuneista pahoinpitelyistä ja raiskauksista, niin minusta sillä ei ole pienintäkään merkitystä, onko henkilö jonkun mielestä luonteeltaan aivan kamala vai tosi herttainen, teot ratkaisevat rangaistavuuden. Jos rikoksia ei näytetä toteen, ei rangaistusta voi langettaa myöskään huonon luonteenlaadun perusteella. Samoin, jos rikos on näytetty toteen, ei pidä jättää tuomitsematta ketään sillä perusteella, että hän on jonkun mielestä ihana ihminen ja hurmaava persoona.

Jotta oikeudenkäynnissä käsiteltäisiin puhtaasti sitä, onko rikos tapahtunut vai ei ja onko syytetty tekoon syyllinen vai ei, voisivat syyttäjät näyttää esimerkkiä ja luopua kaikista taktisista luonnetodistajistaan. Viittaan niihin todistajiin, jotka tarkoitushakuisesti on valittu juurikin sillä perusteella, että luonnehdinnat syytetyistä olisivat mahdollisimman negatiivisia. Todistajat, joilla ei itse asiaan ole mitään sanottavaa, voitaisiin jättää väliin ja oikeudenkäynti lyhenisi huomattavasti. Tällöin ei puolustuksenkaan tarvitsisi kutsua ketään todistamaan sitä, että syytetyt ovat aivan normaaleja tavallisia tolkullisia ihmisiä. Tuomarit voisivat keskittyä täysillä olennaiseen eli näytön arviointiin ja mielikuvitus ei ehkä alkaisi laukata niin kuin poliiseilla ja syyttäjillä ikään.

Venyttämällä oikeudenkäyntiä kutsumalla kymmenittäin itse rikosasian ratkaisemisen kannalta tarpeettomia henkilöitä kuultavaksi, saadaan salattuun oikeudenkäyntiin vielä lisää mystiikkaa. Samalla annetaan ymmärtää, että asia on todella monimutkainen, prosessi raskas, ratkaisun tekeminen vaikeaa ja niin monia ihmisiäkin on pitänyt kuulla.

Todistaja on yleensä velvollinen kertomaan oikeudelle, mitä tietää rikoksesta. Luonnetodistajat taas eivät tiedä varsinaisesti mitään itse väitetystä rikoksesta vaan ainoastaan väitetystä rikoksentekijästä. Todistajan on ehdottomasti puhuttava totta. Todistajaa, joka valehtelee tai tietoisesti salaa jotakin asiaan vaikuttavaa, voidaan syyttää perättömästä lausumasta. Koska perätöntä lausumaa, etenkin toisen persoonan arvioinnista, ei ole kovinkaan helppo näyttää toteen, on riski todistajien muunnellun totuuden puhumisesta melkoinen. Tästäkin syystä luonnetodistajien merkitys oikeudenkäynnissä on kyseenalainen. Tuomioistuin sitten uskoo mitä tahtoo ja ketä tahtoo ja ottaa luonnetodistajien antamat mielikuvat syytetyistä huomioon ihan miten tahtoo.

Mitä teit tänään? Onko sinulla ALIBI?

Minulla on – vihdoinkin asiallista ja rehellistä tietoa tästä vuosisadan sotkusta. Pahin manipuloija ja valemuistojen istuttaja on kukas muu kuin poliisi. Viranomaiset ovat härskisti käyttäneet hyväkseen hätääntyneitä lapsia. Suomessa luotetaan poliisiin – pitää ihmetellä, mihin enää tämän jälkeen perustamme luottamuksen.

Missä oikeutta oikeastaan käydään ja kuka lopulta langettaa tuomiot? Oikeudenkäyntiin on nimetty henkilöt, joiden tehtävä on ratkaista syytteet – mutta kuka oikeastaan vastaa siitä, millaiseksi tuomio muodostuu. Esitetäänkö syytteet ja todistelu pelkästään oikeussalissa vai muodostuuko käsitys tapahtumista myös muuta kautta. Vakuuttuvatko tuomarit oikeudenkäynnissä esitetystä näytöstä vai luottamuksesta poliisiin, syyttäjiin, poliisin luottoasiantuntijoihin ja heidän kyseenalaiseen ammattitaitoonsa? Kenellä oikeastaan on valta vaikuttaa tuomioiden sisältöön?

Esitutkintalaki. 49 §. Esitutkinnasta on tiedotettava siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi ja ettei kenellekään tarpeettomasti aiheuteta vahinkoa ja haittaa. Lähes poikkeuksetta rikosuutiset ovat peräisin poliisilta. Muiden kuin poliisin tiedotus rikosasioissa onkin ehkäisty melko tehokkaasti laissa. Esitutkintalaki 48 §. Jos esitutkinnassa läsnä olevalle henkilölle ilmaistaan muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja, jotka eivät ennestään ole hänen tiedossaan, tutkinnanjohtaja voi kieltää häntä ilmaisemasta niitä sivullisille esitutkinnan aikana. Tällainen salassapitomääräys on nykyisin pääsääntö. Pakkokeinon käyttö saattaa päättyä hyvinkin pian em. määräyksen antamisen jälkeen, mutta salassapitomääräys on siis edelleen voimassa rajoittamassa mm. syytetyn ja hänen puolustajansa mahdollisuuksia osallistua rikosasiaa koskevaan keskusteluun. Päätös salassapidosta tuntuu velvoittavan vain toista osapuolta. Julkisuussäännökset eivät aina ole kovinkaan tasapuolisia, vaikka equality of arms on korkeimman oikeudenkin mukaan rikosasioiden osatekijä. 1)

Media kilpailee rikosuutisista. Kohujuttuihin valitaan näkökulma. Usein se tarkoittaa, että jokin lehti maalailee kauhukuvia syytetystä ja lopulta kauhistelee tuomitun rangaistuksen lievyyttä. Syyttömyysolettama on mm. kilpailun myötä menettänyt sille kuuluvan arvon. Jatkuvasti suurimmatkin sanomalehdet kömmähtelevät ottamalla kantaa syyllisyyskysymykseen. Kaikki tapahtuu ”saatujen tietojen perusteella” eli ainakin vihjaillaan, että syyllisyyskäsityksen takana olisi julkisuudessa olleita paremmat tiedot. Syyttömyysolettama näyttäisi rajoittuvan usein vain siihen, onko pidätetty teon tehnyt, ei lainkaan siihen, onko rikosta ylipäätään tapahtunut. 1)

Alibi kunnostautuu kertomalla totuuden. Mikko Niskasaaren kirjoitus on asiallista, elämän läheistä ja niin järkyttävän totta. Poikkeuksellista tämän nimenomaisen tapauksen uutisoinnin osalta. Jutun loppukaneetista päätellen, ensi viikolla viimeinenkin HYMY hyytyy kansalta, joka pimeydessä vaeltaa. Uskooko kukaan enää, että on lottovoitto syntyä Suomeen, jossa poliisi on ystävämme.

1) Markku Fredman; Rikosasioiden julkisuus, Oikeus 3/2002

Vain pari verisen kengän jälkeä

kengät

Tapahtumapaikasta laaditun valokuvaliitteen useista valokuvista, poliisin teknisen tutkinnan pöytäkirjasta 14.4.2010 ilmenee, että terassilla oven edessä oli ollut muovituoli, jolla oli ollut osittainen karkeakuvioisen kengän kurajälki. Terassilla ja siellä olleissa lasinpalasissa oli ollut kaksi veristä kengänjälkeä, ja ne olivat suuntautuneet terassin ovesta poispäin vasemmalle. Terassilla sekä talon ulkoseinässä oven oikealla puolella oli lisäksi ollut joidenkin veripisaroiden jälkiä, ja ovessa oviaukon vasemmalla puolella oli ollut verinen hansikkaan jälki. Makuuhuoneen lattialla oli ollut runsaasti verisiä paljaan jalan sekä karkeakuvioisen kengän jälkiä. Viimeksi mainitut jäljet olivat olleet samanlaisia kuin terassilla olleet kengänjäljet, ja ne olivat suuntautuneet terassin ovelle päin. Seinässä oven oikealla puolella oli ollut veritahroja. Olohuoneen lattialla oli ollut jonkinlainen verinen jälki. Vain vertailukelpoiset jäljet oli valokuvattu.

Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion lausunnosta 15.5.2007 ilmenee, että terassin oven ikkuna-aukkoa reunustaneista lasinpalasista sekä ikkunan karmeista sisä- ja ulkopuolelta oli todettu verta ja DNA-tunniste, joka oli sopinut Jukka Lahden DNA-tunnisteeseen.

Tutkimustulokset viittaavat siihen, että terassilta on ikkuna-aukon kautta menty ensin sisään taloon ja sen jälkeen sieltä on samaa kautta tultu takaisin ulos terassille. Mainituista jäljistä tai muistakaan verijäljistä ei voida päätellä, että jäljet olisivat olleet lavastettuja.

Perusteellisesta etsinnästä huolimatta ei ollut löytynyt tapahtumapaikan jälkiin sopivia kenkiä. Sen seikan, että poliisi ei ollut löytänyt talosta jälkiin sopivia kenkiä, ei voida katsoa viittaavan siihen, että Annu olisi tarkoituksellisesti hävittänyt kyseiset kengät. Todennäköistä sen sijaan on, että jälkiin sopivat kengät ovat olleet ulkopuolisen tekijän jaloissa ja että kurajälki sekä verijäljet ovat aiheutuneet tämän liikkeistä. Tapahtumapaikalta todetut jäljet ovat selkeä osoitus ulkopuolisesta tekijästä.

UUTTA: Tulevassa murhaoikeudenkäynnissä syyttäjillä on uutta todistusaineistoa. Kesällä 2011 pienemmät lapset ovat alkaneet muistaa murhayön tapahtumia, joista heillä ei aiemmin ollut muistikuvia. He ovat kertoneet kuulleensa samat äänet kahteen kertaan, ikään kuin ne olisivat tulleet nauhalta. Vaikka hätäpuhelun taustaäänet syyttäjien mukaan olivat nauhoitettuja ja aikaa lavastukseen siten muutama sekunti enemmän kuin aiemmassa versiossa, Annun olisi ollut äärettömän hankalaa (lue: mahdotonta) tehdä lavastus, niin kuin syyttäjien mukaan sen olisi tullut tapahtua. Rikkoa ensin ikkuna, lavastaa verijälkiä kengillä lattiaan ja hanskalla oven pieleen, kiertää sitten ulkokautta tekemään kurainen kengänjälki tuoliin ja veriset kengänjäljet terassille lasinpalasten sekaan, palata takaisin ja hävittää kengät, hanska, toinen tekoväline, veriset vaatteet ja pyyhkeistä/laudoista kyhätyt kilvet, peseytyä ja vaihtaa vaatteet, puukottaa itseään, viedä veitsi makuuhuoneen lattialle ja alkaa soittaa hätäpuhelua ja ääniä nauhalta. Tähän ei syyttäjillä ole edes mitään lapsellista selitystä.

Lasten suggestioherkkyydestä

ihmetys

Tutkimukset valottavat sitä, miten helposti pienet lapset voidaan saada uskomaan traumaattisiin tapahtumiin, joita ei ole tapahtunut. Vain vähäisesti johdateltuna yksi tutkimukseen osallistunut lapsi syytti lastenlääkäriä yrityksestä kuristaa hänet ja siitä, että tämä olisi vasaroinut puisen lastan hänen vaginaansa. Lääkärin onni on, että koko tilanne videoitiin, eikä mitään tällaista tietenkään tapahtunut.

Tutkijat kysyivät toistuvasti pieneltä pojalta, oliko hänen sormensa jäänyt hiirenloukkuun. Hänen alkuperäinen kieltonsa muuttui täysin päinvastaisiksi vakuutuksiksi siitä, missä ja miten sormi oli jäänyt loukkuun, miten siihen sattui ja kuka vei hänet sairaalaan. Vaikka isä kertoi pojalle, että tapaus oli tarua, poika väitti haastattelijalle, että sormi todella oli loukkaantunut.

Lasta haastattelevan tutkijan ennakko olettamalla on ratkaiseva merkitys. Yhdessä tutkimuksista esikoululaisille esitettiin leikkitilanne, josta heitä haastateltiin kuukautta myöhemmin. Joillekin haastattelijoille kerrottiin tarkasti, mitä oli tapahtunut, toisille annettiin väärää tietoa. Heitä pyydettiin sitten selvittämään kultakin lapselta, mitä oli tapahtunut. Ne, joilla oli oikeat etukäteistiedot saivat paikkansapitäviä kuvauksia. Toinen ryhmä sen sijaan sai 34 prosentissa tapauksista 3–4-vuotiailta väärän kuvauksen. Sen lisäksi lapset tulivat entistä vakuuttuneemmiksi virheellisistä tapahtumista, kun heitä rohkaistiin toistamaan kertomuksensa.

Kaksivuotiaan vaippaihottuma aiheutti sen, että lapsia, jotka olivat olleet erään hoitajan hoidossa grillattiin armottomasti. Lopulta lapset kertoivat, että heidät oli pakotettu juomaan verta ja virtsaa ja syömään ulosteita, kun heidät oli lukittu luolaan, joka oli ‘paholaisen kirkko’. Yksi poika väitti, että kirveen varsi oli työnnetty hänen penikseensä, ja toinen, että lapsenvahti oli leikannut hänen nänninsä ja nielaissut sen.

Eräässä tapauksessa esikoululaiset joutuivat johdattelevien ja painostavien kyselyjen kohteiksi ennen kuin he esittivät eriskummallisia syytöksiään siitä, että X olisi työntänyt erilaisia esineitä heidän peräaukkoonsa, vaginaansa ja peniksiinsä, esimerkiksi lego-paloja, haarukoita, lusikoita, veitsiä ja miekkoja. X:n väitettiin myös pakottaneen lapset juomaan virtsaansa ja riisuneen lapset alasti, jonka jälkeen hän oli nuollut pähkinävoita heidän genitaaleistaan.

Lähde: Sexpo säätiön julkaisu Tieteellisiä artikkeleita: Mark Pendergrast: Muistin uhrit – seksuaalisen hyväksikäytön syytökset ja tuhotut elämät

Hovioikeudelle

Syytettyjen oikeusturva

Seksuaalisesta hyväksikäytöstä näyttää tulleen juridinen epidemia, jossa on lukuisia inkvisition piirteitä. Tieteellistä tutkimusta on tehty runsaasti ja siihen perustuvia käytännön ohjeistuksia on annettu monissa maissa. Silti tuomioistuimet näyttävät luovuttaneen tuomiovallan kliinisten psykologien ja psykiatrien muodostamalle ”papistolle”, jonka uskomukset perustuvat Freudin sata vuotta sitten esittämiin ja nykykliinikoiden lämmittämiin teorioihin, joita ei ole koskaan voitu osoittaa tieteellisesti päteviksi.

Mitä voidaan pitää näyttönä, joka ei jätä sijaa perustellulle epäilylle?

Vähimmäisedellytyksenä tulee olla syyttömyysolettama, kunnes tuomioistuin on tutkinut asian.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on se, onko teko fyysisesti mahdollinen. Ihmisiä on lähetetty vankilaan teoista, joita yksikään inhimillinen olento ei kykenisi suorittamaan.

Jos lasten kertomukset ovat suurimmaksi osaksi mahdottomia ja loputkin kuulostavat mahdottomilta, tulisi miettiä sitä vaihtoehtoa, että ne todella ovat mahdottomia. Voisiko lapsen puheille löytyä helposti täysin luonnollinen selitys, ihan arkisen tietämyksen keinoin.

Kokonaan näytetään unohtavan myös se, että syyttömänä pedofiliksi epäilty joutuu hengenvaaraan jopa vankilassa viranomaisten valvonnassa – niin paheksuttavana rikosta pidetään, että näyttökynnys näyttää alentuvan laillisuuden ja oikeusturvan kustannuksella.

Entäs lapsi?

Muistakaa, että kyse on nimenomaan lapsen oikeusturvasta. Näyttönä lapsen erottamiselle omasta perheestään ja kasvuympäristöstään ei voida pitää viranomaisten tai tuomioistuimien tietämättömyyttä, uskomuksia, luuloja ja pelkoja. Niiden perusteella ei oikeusvaltiossa tule myöskään ketään tuomita rangaistukseen.

Perusteettomien insestisyytösten ruokkima noitavaino satuttaa kaikkein eniten lapsia. Siis juuri heitä, joita lastensuojelun, sosiaalitoimen ja lastenpsykiatrian olisi tarkoitus suojella.

Ruotsissa pedofilia- ja insestikohun kärki taittui 1990-luvulla, jolloin perusteettomia tuomioita alettiin kumota. Yhdysvalloissa kehitys kääntyi jo aiemmin. Suomi tulee jälkijunassa.

Lähdettä mukaillen:
Anu Suomela Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa, Marko Hamilo toim. Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.

Esirippu laskeutuu, näytös alkaa 5

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden antaman julkisen selosteen perusteella tiedetään:

Tuomio on tehty äänestyksen jälkeen.

Päätös ei ollut yksimielinen. Äänestyksen tulos oli 2-1.

Vähemmistöön jäänyt käräjätuomari olisi tuominnut Anneli Auerin kolmesta pahoinpitelystä ja Jens Kukan kolmesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä yhdestä pahoinpitelystä ja katsonut kummankin osalta tutkintavankeusajan vapaudenmenetyksen rangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

Yksi tuomareista  katsoi Annun syyllistyneen kolmeen pahoinpitelyyn ja Jensin syyllistyneen kolmeen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja yhteen pahoinpitelyyn. Epäselvää on, millä perusteella nämä teot tuomarin mielestä tulivat toteen näytetyiksi. Jos kyse on asianomistajien kertomusten luotettavuusarviosta, niin tämä tuomari piti joidenkin asianomistajien kertomuksia kovin vähän luotettavina. Toisaalta hän luotti ilmeisesti täysin niiden asianomistajien kertomuksiin, joiden mukaan mitään rikosta ei ollut tapahtunut.

”Uskokaa lapsia” -ideologiaa toteutettiin tuomiossa kauttaaltaan. Vaihtelevasti uskottiin eri lapsia tai samojen lasten eri kertomuksia. Tohon uskotaan, tohon ei, kai me tämäkin uskotaan. On nää niin kamalia juttuja, pakkohan näistä on tuomita. Tota ei vaan voida uskoa, kun sitä ei uskois kukaan jne.

Jätän julkisen selosteen ruotimisen sikseen ja jään odottamaan, että hovioikeudessa asia ymmärretään.

Esirippu laskeutuu, näytös alkaa 4

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden antaman julkisen selosteen perusteella tiedetään:

Asiassa on asianosaisten lisäksi kuultu todistelutarkoituksessa ja todistajana yhteensä 51 henkilöä. Henkilötodistajista suuri osa on ollut psykologian ja psykiatrian alan asiantuntijoita, joiden kuulemisella on pyritty selvittämään asianomistajien haastatteluissa antamien kertomusten luotettavuutta.

Lisäksi todistajana on kuultu runsaasti henkilöitä, jotka tavalla tai toisella ovat tunteneet vastaajat tai jommankumman heistä. Oikeudenkäynnissä on lisäksi esitetty runsaasti asiakirjatodistelua.

Ratkaisun perusteluissa on keskeisellä sijalla asiantuntijoiden lausumiin ja lääkärintarkastuksissa tehtyihin havaintoihin pohjautuva asianomistajien kertomusten luotettavuuden arviointi.

Asiantuntijoiden olisi minusta pitänyt ehdottomasti olla julkisia. Asiantuntijoiden henkilöllisyys ei voi olla sellaista arkaluonteista tietoa, jota tulisi suojella. Todistelutarkoituksessa ja todistajina kuultujen asiantuntijoiden ammattitaitoa tulee voida arvioida kriittisesti ja tarvittaessa myös  kyseenalaistaa. Varsinkin, kun selosteessa nimenomaan todetaan, että ratkaisun perusteluissa on keskeisellä sijalla juuri asianomistajien kertomusten luotettavuuden arviointi, josta nämä asiantuntijat ovat antaneet lausumansa. Ihmisillä tulisi olla mahdollisuus varmistua ensin oikeudessa kuultujen asiantuntijoiden pätevyydestä, riippumattomuudesta ja luotettavuudesta, jotta olisi mitään mahdollisuuksia arvioida sitä, ovatko heidän tekemänsä luotettavuusarviot lähellekään luotettavia. Esimerkkinä jo tiedossa oleva poliisin asiantuntija Keijo Ahorinta.

Selosteessa olisi pitänyt olla jotakin konkreettista edes siitä, millä perusteella ja millä menetelmillä lasten kertomusten luotettavuutta on arvioitu. Kiinnostavaa olisi ollut tietää, millä perusteella osa kertomuksista katsottiin luotettaviksi ja osa taas ei. Selosteesta päätellen lasten luotettavuutta on siis arvioitu tarina kerrallaan, eikä luotettavuusarvio perustu kokonaisuuteen. Lääketieteellisestä näytöstä, sen laadusta ja lääketieteellisen näytön puutteesta olisi pitänyt mainita. Tämä olisi ollut mahdollista tehdä suojaten asianomistajien yksityisyyttä – jos katsotaan, että rikos missään mielessä on yleensä kenenkään yksityisasia.

Salaisesta tuomiosta päätellen nämä salaiset asiantuntijat ovat hankkineet pätevyytensä Salaisessa tiedekunnassa. Kurssivalintaan voi tutustua:

http://www.helsinki.fi/jarj/intelligenzia/sal/

Esirippu laskeutuu, näytös alkaa 3

hiiri

Seuraavaksi esittelen oikeudenkäynnin ”huumori” -osastoa koskevat syytteet, jotka tulivat hylätyiksi. Varsinais-Suomen käräjäoikeuden antaman julkisen selosteen perusteella tiedetään:

Syyte eläinsuojelurikoksesta on hylätty.

Olen kuullut huhun, että eläinsuojelurikosta koskeva syyte kaatui nimenomaan näytön puutteeseen. Tältä osin tuomioistuin ei siis pitänyt lasten mielikuvitusta luotettavana. Syyte ei voinut kaatua uskon puutteeseen, koska monet syytteet menivät läpi ”uskon” varjolla. Ymmärrän, että eläinsuojelurikoksen ajaminen oli syyttäjille haastava tehtävä. Eläinuhrien omia kertomuksia tapahtuneista ei luonnollisesti voitu kuulla ja asiantuntijoidenkin arviot kertomusten luotettavuudesta jäivät siitä syystä hiukan puutteellisiksi. Poliisi ei myöskään pystynyt tavoittamaan yhdenkään eläinuhrin omaisia, ex-puolisoita, naapuria tai ketään muutakaan.

Julkisuudessa esillä olleen keskustelun johdosta on syytä erikseen todeta, että vastaajia ei ole tuomittu teoista, joihin olisi liittynyt piirteitä saatananpalvonnasta.

pirullinen

Julkisuudessa on ollut keskustelua myös muilta osin, mutta hyvä, että edes tähän keskusteluun otettiin kantaa selosteessa. Ei ole palvottu saatanaa ja piste. Hiukan tämän tiedon arvoa laskee minun silmissäni se, että tuomio yritetään saada selosteessa näyttämään ”hyvältä”, mitä se ei ole. Meille uskotellaan, että vastaajien vankeusrangaistukset ovat täysin ansaittuja, eikä arvovaltainen tuomioistuin nyt sentään mihinkään saatananpalvonta sepustukseen usko. Niin halpaan ei sentään mennä, vaikka muuten halpaan sitten mentiinkin.

Kuka lasta suojelee, kuka rakastaa

– Lapseni ovat sepittäneet satuja. He valehtelevat, Anneli Auer vakuuttaa.

– Lapseni ovat sepittäneet satuja. He valehtelevat, Anneli Auer vakuuttaa.

Voiko äiti, joka sanoo lastensa valehtelevan, rakastaa lapsiaan?

Ajatusta on pyöritelty netin keskustelupalstoilla liittyen Annun antamaan haastatteluun, jossa hän kertoo lasten sepittäneen satuja ja valehtelevan kauheuksista, joita lapset väittävät perheessä tapahtuneen. Lapsiaan rakastavan vanhemman tulisi joidenkin nimettömien nettimoralistien mielestä ilmeisesti antaa lasten valehdella kaikessa rauhassa. Ainakaan ei pitäisi syyttää lapsia valehtelusta – se on sairasta tai joka tapauksessa täysin hävytöntä. Eikö kukaan muu koskaan sano lapselleen, että ”älä valehtele”? Jos minun lapseni puhuvat puppua ja niinhän ne pikku pirulaiset aika ajoin tekevät, en todellakaan hyväksy sitä.

Pitää muistaa, että Annu puhuu omista lapsistaan ja tietää mitä heidän perheessään on todellisuudessa tapahtunut. Pitää muistaa myös se, että yksi lapsista on eri mieltä muiden kanssa siitä, mitä kotona on tapahtunut. Annu ei syytä lapsiaan valehtelusta. Hän kertoo, etteivät lasten kauhutarinat pidä paikkaansa oikeassa elämässä, ne eivät siis ole totta. Se, miksi lapset kertovat juttuja, jotka ovat joko täysin mahdottomia tai paikkaansa pitämättömiä, on Annullekin epäselvää. Vaihtoehtoja mahdollisille selityksille voi arvailla. Jos lapset alkavat kertoilla satuja tosiasioina, suurin vastuu on kuulijalla. Vastuu on aikuisilla. Pienille lapsille ei saa sälyttää sellaista vastuuta. Aikuisten tehtävä on puuttua asiaan. Aikuisen tehtävä ei ainakaan missään nimessä ole ohjailla ja ruokkia valheita mieleiseensä suuntaan.

Joskus tilanne voi tuntua – niin lapsesta kuin aikuisestakin – niin vaikealta, että valehtelu tai ns. muunnellun totuuden kertominen tuntuvat ainoalta selviytymiskeinolta tilanteessa. Toisinaan voi lasketella luikuria vain päästäkseen helpommalla. Joskus valhe lipsahtaa, jotta olisi toiselle mieliksi ja saisi hyväksyntää. Kun kyse on pienistä lapsista, he eivät vielä täysin tiedosta valheen seurauksia. Eivätkä varsinkaan silloin, jos valehteluun ei puututa. Siihen saatetaan jopa kannustaa tahallisesti tai tahattomasti.

En ole mikään esimerkillinen vanhempi enemmän varmaan merkillinen, enkä voi neuvoa muita lasten kasvatuksessa, mutta rehellisyys on niin tärkeä juttu, että valehtelua ei meidän perheessä sivuuteta olan kohautuksella. Olen tietoinen lasten taipumuksesta keksiä hyviä selityksiä asioille, jotta pääsisivät luikertelemaan hankalasta tilanteesta. Lapset ovat myös siitä ovelia, että he nopeasti (meitä aikuisia nopeammin) hoksaavat mitä heidän missäkin tilanteessa oletetaan sanovan, jotta ovat meille aikuisille mieliksi ja jolloin heidänkin tilanteensa on helpompi. Minusta on varsin omituista väittää, ettei Annu rakastaisi lapsiaan, kun hän sanoo lasten juttujen olevan satua, kun ne sitä ovat.

Mutta jos lasten kertomukset ovat epätosia, niin mistä ne tulevat? Ovatko lasten mielikuvituksen sisällöt todella niin sairaita ja kammottavia? Vastaus on kyllä, kuten Grimmin veljekset epäilemättä tiesivät.

Kun ihmiset ryhtyvät etsimään oireita, niitä tavallisesti löytyy. Kysytään vaikka lääketieteen opiskelijoilta, jotka epäilevät sairastavansa mitä tahansa tautia, johon juuri ovat perehtymässä. Kun vanhemmille sanotaan, että mikä tahansa lapsen oire johtuu mahdollisesti hyväksikäytöstä, tai jos lastenlääkärille sanotaan, että peräsuolessa tai vaginassa saattaa olla ‘viitteitä’ hyväksikäytöstä nämä ‘oireet’ muuttuvat vakuuttaviksi. Painajaiset, vuoteenkastelu, seksileikit tai haluttomuus paljastaa väitettyä hyväksikäyttäjää muuttuvat todisteiksi hyväksikäytöstä. 1)

PIENTEN LASTEN KERTOMUSTEN USKOTTAVUUS

Ilmeisesti ammattilaisten on vaikea erottaa tarkkoja kertomuksia epätarkoista kertomuksista, jotka ovat toistuvien johdattelevien haastattelujen tulosta, koska monet lapsista ovat itse ruvenneet uskomaan siihen, mitä he kertovat aikuisille. Tätä tilannetta voi kutsua vääräksi uskomukseksi erotuksena valheille. Lapset eivät siis tiedä, että heidän kertomuksensa eivät pidä paikkaansa, minkä vuoksi esiin ei tule merkkejä huijauksesta, kiirehtimisestä yms. Lapset antavat vaikutelman siitä, että he haluavat kertoa totuuden, heidän kertomuksensa näyttävät pysyviltä, yksityiskohtaisilta ja yhtenäisiltä. Jos lapset uskovat kertomaansa, on hyvin vaikeaa erottaa virheitä. 2)

Katkelmia Sexpo säätiön julkaisusta Tieteellisiä artikkeleita:

1) LASTEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN ARVIOINTI LÄHTÖKOHTANA LAPSEN TAPA KÄSITELLÄ TIETOA SEKÄ HYPOTEESIEN TESTAUS; William O’Donohue ja Matthew Fanetti

2) NUORTEN LASTEN TAPAHTUMAKUVAUSTEN LUOTETTAVUUS JA TOTUUDENMUKAISUUS; Maggie Bruck, Stephen J. Ceci ja Helene Hembrook