Haastehakemus, todistelu ja todistusteemat

SK Kuva: Hanna Leppänen "Syyttäjäkaksikko: Päätämme vasta elokuussa, haemmeko valituslupaa KKO:lta."

SK Kuva: Hanna Leppänen
”Syyttäjäkaksikko: Päätämme vasta elokuussa, haemmeko valituslupaa KKO:lta.”

Syyttäjien haastehakemus todistelun ja todistusteemojen osalta

Todistelulistan erikoiset todistusteemat + kommentointi NB

Syyttäjät yrittävät luoda mielikuvaa Auerin syyllisyydestä todisteluteemojen kuvauksilla. Osa teemoista on perin erikoisia, osaa ei pysty mitenkään yhdistämään murhaan liittyviksi ja osassa teemat on vääristelty niin, että itse todiste kertoo ihan muusta kuin teema, jota sillä todistetaan.

Samoin syyttäjät sotkeutuvat omiin juoniinsa ja tarinat ovat sekaisin – välillä Auer on ollut kengät jalassa ja toisessa kohdin taas hänen on ollut pakko olla ilman kenkiä tai kengät kädessä, toisessa kohdassa Auerilla on punainen yöpaita päällä rikoksen aikana ja toisaalta väitetään hänellä olleen rikoksen aikaan päällä toinen vaate, jossa on ollut ruskeankirjavia tekokuituja.

Törkeä lasten hyväksikäyttö jatkuu tässäkin prosessissa. Eikö lapsia voisi jo jättää rauhaan? Valkaman mukaan tuomio riippuu siitä ketä uskotaan ja ketä ei. Minä en usko syyttäjäkaksikko Kulmala-Valkamaa ja siihen minulla on perusteltu syy.

Suorat valheet haastehakemuksessa olen merkinnyt X -merkillä, nämä ovat joko syyttäjien omia tai asiantuntijan avustuksella esitettyjä vääriä väitteitä.

2. Valokuvaliite tapahtumapaikalta

Teema 1: Olohuoneen lattialla ei ole muita verijälkiä kuin ”jarrujälki”, joka todentaa ristiriitaa sen suhteen, että Auerin rinnasta tippunutta verta ei ole missään lattioilla vaikka suuria pisaroita on tippunut hänen jalalleen ja hän on kuitenkin kertomansa mukaan juossut tapahtuman jälkeen eri puolilla huoneistoa. Kyseinen seikka viittaa siihen, että Auerilla on tekohetkellä ollut päällään toinen vaate ja että hänen jalassaan olevat veripisarat ovat hänen kädessään olleesta tekovälineestä pudonneita.

NB: Syyttäjä-Suomi sanakirja: suuria pisaroita verta = kaksi pisaraa verta

Mikäli Auerin jalassa olleet kaksi veripisaraa olivat Auerin omaa verta, ei ristiriitaa ole. Auerin haavasta vuotanut veri on pääasiassa imeytynyt hänen päällään olleeseen yöpaitaan, joten verta ei ole tarvinnut tippua ympäri asuntoa vaikka sitä jossain vaiheessa olisi tippunut kaksi tippaa jalalle. Mikäli jalassa olleet kaksi veripisaraa olivat Lahden verta, ristiriitaa on ainoastaan syyttäjän esittämässä tapahtumainkulussa. On mahdollista, että veripisarat ovat tippuneet tekovälineestä. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että tekoväline olisi ollut Auerin kädessä. Veripisarat ovat voineet pudota tekovälineestä, joka on ollut tekijän kädessä, kun Auer on yrittänyt mennä miesten kamppailun väliin.

Syyttäjä väittää Auerilla olleen surmaamistilanteessa eri vaatetus, mutta väittää samalla Lahden puukottaneen Aueria. Syyttäjä esittää, että veripisarat Auerin jalkapöydällä olisivat pudonneet hänen kädessään olleesta tekovälineestä ja samalla syyttäjä väittää, että Auerilla oli kengät jalassa surmatessaan Lahden. Syyttäjällä vaikuttaa menneen käsikirjoitus hiukan sekaisin.

Teema 2: Oven ja takan välillä ei ole selkeitä jälkiä ensimmäisessä yhteenotossa aiheutuneista verijäljistä, mikä todentaa sitä, että alueella ei ole tapeltu.

NB: Mitä selkeitä verijälkiä syyttäjän mukaan mainitulla alueella pitäisi olla? Nyrkkitappelusta ei aiheudu välttämättä selkeitä verijälkiä, eikä edes puukolla pistelystä aiheudu välittömästi verta lattialle asti vuotavia vammoja. Veri imeytyy ensimmäiseksi vaatteeseen, mikäli uhria pistetään veitsellä sellaiseen kohtaan, jossa on vaate. Mikäli mainitulla alueella ei ole lattialla verijälkiä, se todentaa vain sitä, että tällä alueella ei uhria ole puukotettu siinä määrin, että siitä olisi aiheutunut selviä jälkiä lattiaan. Kuvasta kuitenkin näkyy, että mainitulla alueella on lattialla joitakin verijälkiä ja Lahden suussa ollut hammassilta.

Teema 3: Ikkunan rikkomissuunta. Isoja lasipalasia on ollut ulkoterassilla kaukana ikkunasta, mikä todentaa mahdollisuutta, että ikkuna on rikottu sisältä päin.

NB: Syyttäjä on vakuuttunut siitä, että on mahdollista…

Mahdollista ja todennäköisempää on, että ikkuna on rikottu ulkoapäin. Poliisin rekonstruktiot ovat antaneet erilaisia tuloksia rikkomissuunnasta sen mukaan, mikä milloinkin on ollut poliisin olettama tai haluama ratkaisu. Poliisin rekonstruktiot eivät tällä perusteella ole luotettavia miltään osin.

Poliisin rekonstruktiot rikotusta ikkuna-aukosta kulkemisen mahdottomuuden ”todentamiseksi” olivat suorastaan huvittavia. Enää syyttäjä ei näytä todistelistan perusteella vetoavan siihen, ettei rikotusta ikkunasta voisi kulkea tai että se olisi hyvin hankalaa. Lapselle poliisit valehtelivat, ettei aukosta voi kukaan ihminen kulkea, kertoivat sen olevan tutkimusten perusteella mahdotonta. Ei ole mahdotonta, eikä edes kovin vaikeaa, etenkin jos käyttää samaa tyyliä kuin oikea tekijä.

Teema 4: Ikkunan rikkomissuunta. Vasemmalta ylhäältä oikealle alas suuntautunut lyöntijälki oven sisäpuolisessa karmissa todentaa sisäpuolelta tapahtunutta lyöntiä, koska jos lyöntiesineellä on ollut varsi, oven ulkopuolella olleen lyöjän on tarvinnut lyödä vasemmalla kädellä tai oikealla kädellä sen ollessa hyvin oudossa asennossa.

NB: Onko syyttäjällä oikea ja vasen sekaisin?

Todisteena olevan kuvan mukaan ulkoapäin ikkunaa rikottaessa jälki sopii varsin luonnollisesti oikeakätisen tekemäksi, mutta onnistuu varmaan vasenkätiseltäkin.

Teema 5: Lavastetut verijäljet lattiassa ja lasinpaloissa. Verijäljet lasinpalasissa todentavat ristiriitaa sen suhteen, että ulkona olevissa lasinpalasissa ei pitäisi olla verta, jos lasi on rikottu ennen Lahden vahingoittamista.

NB: Ulkona olevat verijäljet todentavat sitä, että veri on peräisin poistuvasta tekijästä, jonka vaatteet, kengät ja toinen tekoväline ovat olleet veriset.

Teema 6: Verijälkien syntyaika. Kuvista puuttuu sellaisia tekijän jalanjälkiä, joita olisi pakko olla, jos tekijä olisi seisonut ja ottanut askeleita välittömästi Lahden vieressä lyödessään tätä päähän. 1-2 minuuttia sitten vuotamaan alkanut ja edelleen vuotava veri ei kuivu niin nopeasti, etteikö siihen olisi jäänyt jalan tai kengän jälkiä. Tämä todentaa sitä, että lattialla näkyvä kaikki muu kuin päästä valuva veri on ”vanhaa”, puolisoiden ensimmäisen jopa tuntia aiemmin tapahtuneen yhteenoton aikana syntynyttä. Tämän vuoksi muualtakaan lattioilta ei löydy yhtään Auerin jalanjälkiä hänen käytyään viimeistelemässä tekonsa.

NB: Yksinkertainen selitys: Takkahuoneesta puuttuvat Auerin jalanjäljet, mikä todentaa sitä, että hän ei ole siellä käynyt eikä tehnyt väkivaltaa Lahdelle.

3. Kaksi DVD-tallentta, valokuvia ja ryk Mika Taurun lausunto tekopaikalle 2.12.2011 tehdystä rekonstruktiosta

Teemat: Verijälki terassin oven pielessä ja liukumajälki olohuoneen lattiassa vaikuttavat lavastetuilta. Auer ei ole voinut kertomallaan tavalla koskettaa pian tapahtuman jälkeen Lahtea ja saada siinä yhteydessä T-paitansa molempiin hihoihin niissä ollutta Lahden verta.

NB: Verijäljet eivät ole lavastettuja eivätkä edes vaikuta siltä. Verijäljet oven pielissä sopivat tekijän poistumiseen. Syyttäjä väittää, että Auerilla oli kengät jalassa surmatyötä tehdessään. Samalla syyttäjä väittää, että olohuoneen liukumajälki olisi lavastettu siten, että veristä kenkää on pidetty kädessä. Auer on siis riisunut kengän jalastaan ja lavastanut liukumaverijäljen kenkä kädessään.

Poliisin rekonstruktiot eivät ole millään muotoa luotettavia. Poliisi on muuttanut ja jättänyt merkitsemättä esitutkintamateriaalia (tästä enemmän esim. https://niinaberg.com/2012/12/19/poliisin-mukaan-ruumiin-koskettaminen-oven-raosta-on-mahdotonta/) Vaikka oven raosta koskettaminen ei jostain syystä olisi mahdollista, on täysin mahdollista, että Auerin T-paidan hihoissa ollut Lahden veri on tullut niihin ilman, että Auer on murhannut Lahden. Tähän on lukuisia muita mahdollisuuksia. Verta on voinut tulla hihoihin Auerin yrittäessä mennä tekijän ja Lahden väliin puuttumaan tilanteeseen. Auer on voinut saada Lahden verta käsiinsä ja pitänyt verisiä käsiä rinnan päällä ristissä ja käsiä kainaloissaan, niin kuin monilla on tapana tehdä, jos esim. paleltaa jne.

5. Alkuperäinen hätäkeskuspuhelutallenne

Teema: Tallenne poissulkee ulkopuolisen tekijän.

NB: Alkuperäiseltä tallenteelta kuuluu ulkopuolisen mieshenkilön ääniä ja kamppailun ääniä samaan aikaan, kun Auer on puhelimessa tai muualla asunnossa kuin rikospaikalla. Alkuperäinen tallenne todentaa, että paikalla on ollut ulkopuolinen mieshenkilö. Tallenne todentaa myös sen, ettei Auer ole voinut olla surmatyön tekijä.

8. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 13.8.2009

Teema 1: Surmaamistekoa todentavat äänet. Auerin tuottama surmaamiseen viittaava sanonta kuuluu hätäkeskuspuhelutallenteelta.

NB: Älä…

Tallenteelta kuuluva mahdollinen ”kuole” -ilmaisu voi olla tekijän sanoma tai mikäli se on Auerin sanoma, ei hän tässä kohdassa ole lähelläkään takkahuonetta vaan tuulikaapissa palaamassa ulkoa sisään.

Teema 2: Auerilla on ollut kengät jalassa, mikä todentaa sitä, että hän on ollut jalkeilla pidemmän aikaa.

NB: Äänitutkija Tuija Niemen kuulohavainnot on todettu epätarkoiksi ja kyseenalaisiksi, mutta syyttäjä uskoo Niemen kuulohavainnon perusteella, että Auerilla oli kengät jalassa. Todellisuudessa Auerilla ei ole ollut kenkiä jalassa koko aikana. Ei silloinkaan, kun hän odotti ulkona poliisin ja ambulanssin saapumista. Lisäksi Auerin jalkapohjissa oli haavoja, mikä todentaa sitä, että hänellä ei ollut kenkiä jaloissa.

Teema 3: Puuttuvat ulkopuolisen henkilön aiheuttamat äänet. Tallenteelta ei kuulu mitään ulkopuoliseen henkilöön viittaavia ääniä, mikä todentaa sitä, ettei asunnossa ole ollut ulkopuolista tekijää.

NB: Tallenteelta kuuluu ulkopuolisen tekijän ääntelyä ja kamppailun ääniä. Nämä kuuli myös Tuija Niemi, kun kuunteli tallennetta ensimmäisiä kertoja, ennen kuin hänen kuulonsa muuttui varsin valikoivaksi.

9. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 28.8.2009

Teema 1: Surmaamistekoa todentavat äänet. Auerin tuottaman surmaamiseen viittaavan sanonnan sijainti suhteessa hätäkeskuspuhelutallenteelta kuuluvaan tapahtumainkulkuun ja se, että Auer on ollut poissa puhelimesta hetkellä, jolloin Lahti on saanut kuolettavat iskut ja että hän on palannut puhelimeen 10–13 sekunnin kuluttua tapahtumasta. Nämä seikat todentavat ajallisesti Auerin mahdollisuutta surmata Lahti ja hänen surmaamistahtoaan.

NB: Ollessaan pois puhelimesta, Auer on käynyt kaksi kertaa olohuoneen ja takkahuoneen rajalla (noin 2-3 sekuntia kerrallaan) ja paennut heti tekijän nähtyään takaisin lähelle puhelinta/eteiseen. Tämä todentaa sitä, että Auer ei yksinkertaisesti ole pystynyt kohdistamaan Lahteen mitään väkivaltaa tuona aikana, kun hän on ollut pois puhelimesta.

Teema 2: Tuntomerkkien antaminen. Auer on hätäkeskuspuhelun aikana kertonut, ettei voi pimeyden vuoksi tehdä havaintoja, mikä todentaa sitä, että hän on keksinyt tuntomerkit niitä kysyttäessä.

NB: Auer kertoo puhelun alussa, ettei nähnyt tekijää, koska oli pimeää. Vasta myöhemmin palattuaan puhelimeen, kun hän on käynyt lähellä rikospaikkaa ja nähnyt tekijän kaksi kertaa, hän on pystynyt antamaan tekijästä joitakin tuntomerkkejä.

17. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 2.2.2012

Teema: Lapsi on voinut kertomallaan tavalla kuulla ääniä huoneensa suljetun oven takaa.

NB: Hereillä ollessaan lapsi on varmastikin voinut kuulla ääniä suljetun oven takaa. Lapsi ei kuitenkaan ole voinut millään muotoa äänien perusteella tehdä kertomiaan johtopäätöksiä.

Jukka Lahden vammat

20. Valokuvaliite Satakunnan keskussairaalan avaushuoneelta

Teema: Jukka Lahden jalkapohjissa ei ole ollut haavoja, mikä todentaa sitä, ettei hän ole ollut oven ja takan välisellä alueella, jossa on lasinpaloja.

NB: Erikoinen väite syyttäjältä. Lahden molemmissa jalkapohjissa on ollut haavoja, mikä näkyy todisteena olevista valokuvista. Toisessa jalkapohjassa haavoja on varmuudella 10, mahdollisesti enemmän. Tämä todentaa sitä, että hän on ollut oven ja takan välisellä alueella. Onko valokuvistakin olemassa eri versioita? Voivatko näköhavainnot valokuvista vaihdella kuten kuulohavainnot tallenteen osalta?

22. Valokuvat

Teema: Lahden molemmissa olkavarsissa on ollut useasta pistohaavasta muodostuva ylösalainen ristikuvio. Risti väärinpäin on saatananpalvojien yleisesti käyttämä merkki.

NB: En parhaalla tahdollakaan saa pistojäljistä muodostettua ristikuviota en ylös tai alaspäin. Tähän ei oikein voi kommentoida muuta kuin, että risti oikeinpäin on uskovien yleisesti käyttämä merkki.

Hiustukko

23. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 25.9.2009

Teema: Hiustukko Lahden alta. Suurempi määrä Auerilta irronneiksi sopivia hiuksia todentaa sitä mahdollisuutta, että ne ovat irronneet Auerin ja Lahden kamppailun aikana.

NB: Hiustukko sisälsi eripituisia pääasiassa luonnollisesti irronneita hiuksia ilman hiustuppea. Muutamassa hiuksessa oli hiustuppi mukana, mutta niistäkään ei saatu testattua dna:ta, mikä todentaa sitä, etteivät hiukset ole irronneet väkivaltaa käyttäen. Eikä mitään kamppailutilannetta Auerin ja Lahden välillä ole ollut. Hiuksia on ollut lattialla, mikä ei pitäisi olla mitenkään erikoista, kun asunnon siisteystasoa on jo muutenkin poliisin toimesta arvosteltu.

26. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 16.12.2009

Teema: Veitsen kuuluminen puolisoiden talouteen. Veitsi on ollut jossakin vaiheessa vapaasti tekemisissä petivaatteiden kanssa, mikä seikka ei liene todennäköistä, jos veitsi ei olisi ollut kokoajan ulkopuolisen tekijän kädessä.

NB: On erikoinen päätelmä, että veitsi kuuluisi puolisoiden talouteen sillä perusteella, että veitsessä on petivaatteiden kuituja. Veitsiä säilytetään useimmiten keittiössä kuin makuuhuoneessa. Näin oli tapana myös kyseisessä perheessä. Veitsi on voinut olla sängyllä tai ainakin kosketuksissa petivaatteisiin, koska väkivaltaa on tehty osaksi verijälkien perusteella juuri sängyllä. On aivan mahdollista ja jopa todennäköistä, ettei veitsi ole ollut kokoajan ulkopuolisen tekijän kädessä, kun tiedetään se, että tekijä käytti myös jotakin toista asetta surmaamiseen.

Halot

29. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 25.1.2007

Teema: DNA-tutkimuksen tulos ja merkitys.

NB: ”Se, mikä vapauttaa miehen, tuomitsee naisen”

Epäiltyinä olleet mieshenkilöt on vapautettu epäilyistä sillä perusteella, etteivät heidän dna:nsa ole täsmänneet halossa olleeseen dna:han. Syytettä kuitenkin ajetaan Aueria vastaan, vaikkei hänenkään dna:nsa täsmää halossa olleen dna:n kanssa. Halossa ollut vieraan miehen dna voi tuskin mitenkään olla todiste Auerin syyllisyydestä, päinvastoin.

Herää kysymys; Jos halon dna:lla ei syyttäjän mukaan ole mitään merkitystä, onko murhasta aiemmin epäillyt miehet syytä ottaa uudelleen epäilyjen kohteeksi, jos epäilyt/tutkinta heitä kohtaan on lopetettu pelkän dna:n sopimattomuuden perusteella.

30. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 28.2.2007

Teema: Vaatteiden vaihto. Tyynyjen välissä olleessa halossa on ilmeisesti ollut Auerin punaisen yöpaidan kuituja, mikä todentaa sitä mahdollisuutta, että kyseinen halko (klapi) on koskenut Auerin päällä olleeseen yöpaitaan.

NB: Lausunnon mukaan halossa olevat oranssinpunaiset kuidut voivat olla Auerin yöpaidasta, tämä ei kuitenkaan ole mitenkään varmaa. Toki sängyssä on voinut olla Auerin punaisen yöpaidan kuituja, jotka ovat tarttuneet halkoon. Syyttäjän mukaan Auerilla ei ole ollut kyseinen yöpaita päällään epäiltyä surmatyötä tehdessä, joten syyttäjän logiikka on vähintään erikoinen.

Ruskeat housut

31. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 24.5.2007

Teema: Veriset kengänjäljet.  Lausunto viittaa pienikokoiseen jalkaan, mikä todentaa mahdollisuutta, että kyseessä ovat olleet Lahden omat talvikengät.

NB: Mainitun tutkimuksen johtopäätös: ”Ottaen huomioon tässä yhteydessä monet koon arviointiin vaikuttavat epävarmuustekijät, ei voida luotettavasti selvittää minkä kokoisen jalkineen jättämä jälki näytteessä on”.

Hansikas sängyssä

32. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 24.4.2009

X Teema: Vasemman käden näppylähansikas on ollut takkahuoneen sängyllä; terassin ulko-oven ulkopuolella, sisältä katsottuna oikealla on ollut vastaavanlaisen näppylähanskan jättämiksi sopivaa veristä jälkeä; ulkopuolinen tekijä ei olisi jättänyt toista hanskaansa sängylle, hanskan tippuminen vahingossa kädestä sängylle hyvin epätodennäköistä.

NB: Sängystä löytynyt näppylähanska kuuluu puolisoiden talouteen ja toinen hansikas löytyi vaatekaapista, joten sängystä löytynyt hansikas ei ole ulkopuolisen tekijän. Tekijällä on ollut omat hansikkaat kädessään, joita hän ei ole jättänyt rikospaikalle. Terassin ulko-oven ulkopuolella olevat näppylähanskan jättämät verijäljet eivät sovi sängystä löytyneen hansikkaan kuviointiin, mikä todentaa sitä, ettei kyseistä näppylähansikasta ole käytetty murhaan eikä edes syyttäjän kuvittelemaan lavastukseen. Sängystä löytyneestä näppylähansikkaasta ei löydetty verta eikä ruskeita tekokuituja, mikä todentaa sitä, ettei sitä ole murhan yhteydessä käytetty.

Anneli Auerin yöpaita

34. KRP:n rikosteknisen laboratorion lausunto 27.3.2012

Teema: Auerin yöpaidasta ei ole löytynyt lasinsiruja, vaikka hän on kertonut suojanneensa kasvojaan lentäviltä lasinpaloilta. Tämä viittaa siihen, että Auer on vaihtanut yöpaidan päälleen Lahden murhan jälkeen.

NB: Auer ei ole väittänytkään, että lasinpaloja olisi lentänyt sängyllä hänen päälleen vaikka onkin vaistomaisesti suojellut kasvojaan, kun on huomannut lasinpalojen lentelevän. Auerin päälle ei ole tarvinnut lentää lasinsiruja, mikä todentaa sitä, ettei paidasta edes kuulu löytyä niitä.

Anneli Auerin käyttäytyminen

38. Psykologi Pirkko Lahden lausunto 7.8.2009

Teema: Auerin käyttäytyminen. Normaalista poikkeava käyttäytyminen kriisitilanteessa.

NB: Psykologi Pirkko Lahti ei ole antanut minkään valtakunnan asiantuntija-arviota asiassa. Pirkko Lahti on lähinnä moralisoiden ihmetellyt Auerin käyttäytymistä. En vaivaudu kommentoimaan tätä tässä kohtaa enempää. Todettakoon, että kriisitilanteessa ihmisen lähes minkälainen käyttäytyminen tahansa on normaalia ja Pirkko Lahdenkin pitäisi tämä tietää. Auerin käyttäytyminen yllättävässä kauhutilanteessa on ollut normaalia.

40. Ylilääkäri Pirkko Maneliuksen hoitopäiväkirjamerkinnät

Teema: Auerin yllättävä kieltäytyminen lasten jatkohoitotapaamisista viittaa pelkoon, että lapset paljastavat jotain sellaista, mikä Auerin mielestä olisi pitänyt pysyä salassa.

NB: Kieltäytyminen on totta, mutta millä tavalla se oli yllättävä ja kenet se yllätti ja miten. Jos olisi ilkeä, voisi tuota syyttäjän kommenttia käyttää erääseen toiseen asiaan. Se, että pienemmät lapset on eristetty kaikista läheisistä ihmisistä, ystävistä ja sukulaista viittaa pelkoon, että lapset paljastaisivat jotain sellaista, mikä joidenkin mielestä pitäisi pysyä salassa.

Tekninen kuuntelu

52. Kaksi kohtaa Auerin asunnossa suoritetun teknisen kuuntelun tallenteelta litteroituna 26.8.2009

Teema: Auer kertoo, ettei poliisit tiedä sitä mitä me tiedetään.

NB: Auer lohduttaa lasta, kun lapsi ei jaksaisi poliisikuulusteluja, mikä todentaa sitä, ettei Auerilla ollut mitään salattavaa tai poliisitutkintaa vastaan. Poliisi ja syyttäjä yrittävät vääntää kaiken Aueria vastaan, mikä todentaa sitä, ettei kyseessä ole normaali rikostutkinta ja syytteiden ajaminen vaan kyseessä on ajojahti, jonka motiivi on ollut vuosia epäselvä ja edelleen salainen.

Vuotaako poliisi myös valheellisia tietoja?

telling

Poliisi vuotaa salaisia tietoja. Joitakin asia naurattaa, kuten naapurimaan presidenttiä. Vuotaako poliisi myös valheellisia tietoja?

Poliisi on syyllistynyt Ulvilan murhajutun tutkinnassa valehteluun ja sen menettelytavat ovat olleet monelta osin lainvastaisia. Eipä ole mennyt ihan moitteettomasti tämä lapsia koskevan rikosasiankaan hoito.

Syyskuun lopulla 2011 lehdet kirjoittavat:

Satakunnan Kansa kertoo verkkosivuillaan, että noin viikko sitten vangituista Anneli Auerista ja helsinkiläisestä taksiyrittäjästä on olemassa kuvatallenne, joka liittyy epäiltyihin rikoksiin.

SK: Aueria vastaan on kiistaton kuvatallenne

Kirjoituksissa annettiin ymmärtää, että Aueria ja taksikuskia vastaan olisi kiistaton kuvatallenne epäillyissä seksuaalirikosasioissa – rikokset ratkaistu ja asia selvä. Lukijat mielsivät uutisen tarkoittaneen, että kammottavia rikoksia olisi tallennettuna kuvina tai videoina epäiltyjen toimesta.

Helmikuussa 2012 rankoista rikoksista syytetty Anneli Auer oikoi julkisuudessa esitettyä väitettä, jonka mukaan hänen syyllisyytensä todistaisi kiistaton kuvatallenne: ”Syyttäjän näyttö perustuu asiantuntijalausuntoihin. Kiistatonta kuvatallennetta, joka tähän asiaan liittyisi, ei ole”.

Mitään kuvatallennetta, joka liittyisi lukuisiin hirveisiin rikosepäilyihin ja myöhempiin syytteisiin, EI OLLUT OLEMASSA.

Poliisilta ja syyttäjältä löytyy kyllä kuvatallenteita, joihin on ikuistettu rikosepäilyt, epäiltyjen rikosten uhrin kertomana. Missään nimessä nämäkään kuvatallenteet eivät ole millään muotoa kiistattomia. Lasten haastattelutallenteiden sisällön luotettavuudesta, kertomusten muodostumiseen vaikuttavista seikoista ja johtopäätösten vetämisestä on kiistelty pitkään ja hartaasti monien asiantuntijoiden voimin, nyt jo kahdessa oikeusasteessa. Väitetyistä tapahtumista eivät ole yksimielisiä uhreiksi mainitut eivätkä asiantuntijat.

Oliko uutisessa sitten kyse valheellisen tiedon vuotamisesta tarkoituksella? Haluttiinko uutisella luoda vahva mielikuva epäiltyjen syyllisyydestä? Tuskin… Kenellä olisi mitään järjellistä syytä toimia niin? Poliisillako – mutta ei poliisi niin voi toimia. Entä kuka mahtoi olla niin luotettava tietolähde, että täydellisen salaiseen ja tarkoin varjeltuun prosessiin liittyvä ”tieto”, uskallettiin julkaista? Mahdollisesti poliisi, mutta ei kai poliisi sellaista tekisi.

Mediasta mitään ymmärtämättä, luulen, että luotettava lähde olisi sellainen henkilö, jolla on jutun tiedot hallussaan asemansa tai tehtävänsä perusteella tai henkilö, jolla olisi näyttää todistusaineistoa tiedoistaan. Mikään vähempi ei luulisi riittävän tämän sortin uutisointiin. Luotettava lähde voisi olla poliisi, joka on osallisena tutkinnassa tai asemansa perusteella saa jutun tiedot.

Oli valheellisen tai harhaanjohtavan tiedon vuotaja sitten kuka tahansa, niin voisi kuvitella, että kyseisen lähteen luotettavuus olisi nyt mennyttä ja että lehtikirjoitusten luotettavuuteen suhtauduttaisiin varauksella. Mutta edelleen monet ihmiset (mukaan lukien monet poliisit) uskovat, luulevat tai muistavat uutisen, että mainittua kuvamateriaalia olisi löytynyt ja pitävät sitä totena.

Iltalehden tiedot samassa kuva-asiassa olivat astetta lievemmät kuin SK:n, mutta harhaanjohtavat nekin ja lisäsivät mielikuvaa epäiltyjen syyllisyydestä epäiltyihin tekoihin. IL:n mukaan Auerin ja taksiyrittäjän epäiltiin kuvanneen tekoja videolle ja tavallisella kameralla. Iltalehden kirjoituksessa huomiota ei kiinnitetty siihen, että nuo epäillyt kuvaamiset koskivat epäiltyjä tekoja. Ei siis niin, että teot olisivat varmuudella tehty vastaajien toimesta ja että vain kuvaaminen olisi ollut epäilyksen alainen.

Epäillä voi aika kevyesti ihan mitä tahansa, mutta kenen epäilyjä lehti katsoo vakavassa rikosasiassa tarpeelliseksi ja asianmukaiseksi julkaista, on taas jo toinen juttu. Mahdollisesti poliisin esittämiä epäilyjä. Iltalehti oli kysellyt useammalta eri henkilöiltä kuva-asiasta. Tutkinnanjohtaja Erik Salonsaari Satakunnan poliisilaitokselta ei vahvistanut tietoa kuvatallenteesta, mutta ei kertonut miksi.

– En lausu kuva-asiasta yhtään mitään, tutkinnanjohtaja Salonsaari sanoo.

IL:n mukaan Suomen poliisijohto ei suostunut puhumaan Aueriin liittyvästä kuvamateriaalista: KRP:n päällikkö Rauno Ranta, KRP:n väkivaltasektorin päällikkö Tero Haapala, Varsinais-Suomen poliisipäällikkö Tapio Huttunen ja poliisiylijohtaja Mikko Paatero sanoivat, etteivät he myönnä poliisin hallussa olevan kuvia. Satakunnan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Jussi Högman ei ollut kuullut, että tapauksen poliisitutkinnassa olisi tehty uutta läpimurtoa.

Edellä nimeltä mainitut eivät luonnollisesti voineet myöntää kuvien olemassa oloa, koska mitään kuvamateriaalia ei ollut. He eivät toisaalta halunneet tai voineet oikoa väärää uutisointia. Salainen tieto on salaista tietoa, eikä sitä sovi paljastaa vaikka väärä tieto, joka julkisuudessa leviää, olisi kuinka vahingollista ja peräisin mistä tahansa. Virallisesti poliisi vaikenee ja noudattaa tarkoin salassapitoa koskevia määräyksiä, kun taas epävirallisesti tietoja ja ”tietoja” saa ilmeisen helposti.

Media luottaa poliisiin ja miksi ei luottaisi, luottaahan sisäministerikin. Jos SK:n tietolähde ei epäilyistäni huolimatta ollutkaan poliisi, niin saan varmasti hiukan ihmetellä ja olla epäluuloinen, millä perusteella lähdettä on mahdettu toimituksessa pitää luotettavana vai eikö sillä ollut niin väliä.

Vuodettiinko viranomaistaholta tarkoituksella valheellinen tieto julkisuuteen?

Vai oliko lähde, jolta tieto oli peräisin, jo lähtökohtaisesti epäluotettava, mutta siitä huolimatta julkaistiin ”mediaseksikäs” uutinen, totuudesta ja valheellisen tiedon seuraamuksista sen suuremmin välittämättä?

Kenen moraali on rappiolla poliisin vai median? Vai molempien? Vai meidän kaikkien?

Jerseyn saaren mysteeri

bryn

Kerron yhden tositarinan, jossa mikään muu ei ole totta kuin tarina siitä, miten tämä valheellinen tarina syntyi ja jatkoi elämäänsä. Tarina Jerseyn saaren mysteeristä on lyhennelty pätkä Richard Websterin kirjasta Bryn Estyn salaisuus. 1)

Lukuvinkki! Kirjasto-osiossa Webster: Bryn Estyn salaisuus.

Tarinan aloittaja oli poliisipäällikkö Harper, joka ryhtyi keräämään sulkia hattuunsa ja sai koko maailman lehdistön liikkeelle, kun väitti, että Jerseyssä on ollut laajamittaista lasten seksuaalista kaltoinkohtelua. Sensaation/rahanhimossaan lehdistö ryntäsi paikalle ja tapauksella myytiin iltapäivälehtiä kaikkialla englantia puhuvassa maailmassa. Todellisuus paljastui Harperin kunnianhimosta johtuneeksi todisteiden vääristelyksi. Väitetty löytynyt lapsen kallon palanen oli todellisuudessa kookospähkinän kuorta ja löydetyt lasten kidutusvälineet olivat johtojen kannattimia.

Aihe lapset ja seksi saa lehdistön aina liikkeelle, tosiasioiden selvittämisestä ei kukaan niinkään välitä. Eikä niitä tosin voi selvittääkään, jos kaikki tieto määrätään salassa pidettäväksi niin kuin nykyisin on tapana. Miten lehdistö edes voisi olla vallankäytön vahti, jos virkakoneisto ei anna sille totuudenmukaisia tietoja? Tai tietoja ylipäätään. Tuleeko Auerin tapauksesta meidän opettavainen ja murheellinen tositarinamme valheellisen tarinan synnystä? Olemmeko valmiit kohtaamaan totuuden ja oppimaan virheistä?

Jerseyn saaren mysteeri

23. helmikuuta 2008 poliisi teki aiemmin lastenkotina toimineesta Haut de la Garennesta löydön, joka muutti epämääräisen poliisitutkinnan Jerseyn saarella kansainväliseksi mediasirkukseksi. Poliisi julkaisi lehdistötiedotteen, että he olivat löytäneet jotakin ”joka näyttää mahdollisesti olevan lapsen jäännökset”. Uutiset löydöstä nousivat nopeasti ykkösiksi radiossa, televisiossa ja lehdistössä. Samana iltana BBC:n sivuilla oli otsikko ”Lapsen ruumis löydetty lastenkodista”. Poliisipäällikkö Harperia lainattiin ja poliisin todettiin ”ajattelevan, että on mahdollista, että he löytävät lisää jäännöksiä”.

24 tunnin kuluessa tämä karmiva tarina levisi ympäri maapalloa. Mediassa esitettiin arveluja pedofiiliringistä. Journalistit ryntäsivät Jerseylle joka puolelta maailmaa. Pian lehdet kertoivat miten lapsia oli silvottu ja poltettu. Poliisitutkinnassa väitettiin löydetyn ”kidutuskammioita”, ”seksuaalisen pahoinpitelyn bunkkereita” ja ”joukkohautoja”. Joissakin kirjoituksissa kerrottiin, että Harper oli jäämässä eläkkeelle samana kesänä. Eräs toimittaja spekuloi sillä, että Harper ei kykenisi lepäämään ”ennen kuin hän on sulkenut viimeisen Kauhujen taloa koskevan kansion ja saanut lukkojen taakse kaikki siellä olleet julmat rikolliset”.

Oli vain yksi ongelma. Nimittäin se, että liki kaikki tarinan elementit, jotka mediassa tuotiin esiin, olivat paikkansapitämättömiä.

Tosiasiassa yhtään lapsen ruumista ei ollut löydetty. Jerseyn poliisi ei ollut löytänyt mitään, mitä olisi kohtuudella voitu nimetä ”lapsen jäännöksiksi”. Kaikki mitä oli löydetty, oli pieni ruskea kupera kappale, joka oli noin keksin kokoinen. Alkuaan poliisi luotti hiilimääritykseen, johon ”kallon palanen” oli lähetetty. Sen lopputuloksesta vaiettiin, ja ilmoitettiin pelkästään, että määritys oli mahdotonta. Vaikka tutkimuksia johtava Harper oli jo viikkoja tiennyt, että asiantuntijoiden mielestä pieni ruskea kappale ei ollut luuta vaan kookospähkinän kuorta, hän jatkoi vetoamista ”kallon jäänteisiin”.

Kun Mail on Sunday julkaisi asiantuntijoiden näkemyksen löydöksestä, olisi olettanut, että sensaatiohakuiselta tutkimukselta olisi pudonnut pohja, mutta Harperin mukaan yli 160 ihmistä oli tuolloin esittänyt syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta. Todellisuudessa tämä tarinan uusi käänne oli testi sille, miten hyvä tarinan kehittäjä tutkimusjohtaja oli ja miten pitkälle asiasta kirjoittavia toimittajia voitiin höynäyttää. Harper ilmoitti tiedotusvälineille uusista luulöydöistä ja maitohampaista ja hän lupasi analyysin joka ikisestä luusta – jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Sen jälkeen hän jatkoi eriskummallisen hahmotelman rakentamista, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan asianmukaisesti tutkittua todistetta.

Julkaistun uuden kertomuksen mukaan ”shokeeraava salainen poliisiraportti” oli päätynyt siihen tulokseen, että ”viattomia lapsia oli raiskattu, murhattu ja heidän ruumiinsa oli poltettu Jerseyn Kauhujen talon pätsissä”. Tämän spekulatiivisen tarinan kertoi ensimmäisenä News of the World etusivullaan 13. kesäkuuta 2008. Mutta tarina ei jäänyt tämän sensaatiolehden varaan. Kesäkuun 31. päivänä ilman mitään luotettavaa todistetta sekä BBC:n radio 4:n uutisissa että ohjelmassa Today esitettiin, että Haut de la Garennesta oli löydetty viiden lapsen jäänteet.

Jos lukee raportit huolella, tulee selväksi, että missään vaiheessa ei ollut perustetta määritellä tuota taloa murhatutkinnan näyttämöksi. Elokuussa 2008 Harper jäi eläkkeelle. Poliisikomentaja Gradwell arvioi todisteet uudelleen. Hän totesi, että Harper oli toistuvasti kuvannut todisteita väärin. Marraskuussa 2008 pidetyssä tiedotustilaisuudessa Gradwell paljasti, että ”kahleiksi” kuvatut esineet olivat vesijohdon kiinnike, vanha koukku sekä ruostunut sängyn jousi. 170 pienestä luunkappaleesta vain kolme oli ehkä peräisin ihmisestä, mutta mahdollista oli että nekin olivat eläimen luita. Myöhemmin tuli selväksi, että eläinten luut oli nimetty virheellisesti ”lasten jäänteiksi”, ja että Harper oli merkittävällä tavalla liioitellut seksuaalisten ahdistelujen määrää ja vakavuutta, joista hänelle oli raportoitu.

Paljastui myös, että sunnuntaina 24. helmikuuta oikeuslääketieteilijät olivat varoittaneet Harperia siitä, että väitetty ”kallon jäänne” oli selvästi ajalta ennen 1940-lukua, ja siten siis niin vanha, ettei sellaista olisi tullut ottaa tutkittavaksi. Silti Harper jatkoi ja esitteli ”kallon jäänteitä” (jotka siis melko pian osoittautuivat kookospähkinän kuoreksi) murhatutkimuksen avaintodisteena. Myöhemmin hän vääristeli uusia löydöksiä ja väitti, että kaivauksissa löydetyt maitohampaat eivät olleet irronneet luonnollisella tavalla. Kuitenkin hänen oma hammasasiantuntijansa oli todennut, että hampaat olivat olemukseltaan sellaisia kuin itse irronneet hampaat ovat.

Olisi kuitenkin väärin antaa sellainen kuva, että vain Jerseyn poliisi oli yksin syyllinen siihen, ettei kunnollista tutkintaa suoritettu. Myös toimittajat epäonnistuivat. Ei olisi tarvinnut odottaa Harperin eläkkeelle lähtöä, jotta olisi havaittu, ettei hänen väitteisiinsä voinut luottaa. Niinkin varhain kuin 18. huhtikuuta jo ennen kuin ”kallon jäänteet” oli osoitettu kookospähkinän kuoren palaksi, yksi paikallinen journalisti Diane Simon oli kirjoittanut artikkelin. Siinä hän teki selväksi, että Harperin väitteet tuon avaintodisteen iästä oli asetettu kyseenalaisiksi juuri niiden arkeologien taholta, joihin hän itse vetosi. Kun toukokuussa kaikki faktat ”kallon jäänteistä” tulivat julki, oli kiistatonta, että Harperin tärkein todiste oli väärä ja hänen väitteensä olivat olleet epäluotettavia ja epärehellisiä. Tästä huolimatta kokeneet journalistit, myös BBC:n toimittajat, jatkoivat hänen väitteisiinsä vetoamista ja esittivät pätemättömiä väitteitä ikään kuin ne olisivat olleet varmennettuja faktoja.

Yksi johtopäätös voidaan tehdä näistä tapahtumasarjoista. Päävaikuttaja, joka on toiminut koko tarinan ajan, on syvä psykologinen tarpeemme kuulla tarinoita pahuudesta. Tässä tapauksessa näyttää siltä, että sekä kokenut poliisimies että suuri joukko kokeneita toimittajia luopuivat järkevästä epäilystä ja hylkäsivät realiteetit tämän tarpeen tyydyttämiseksi. Kuten Bryn Estynissä tällaiset tarinat muodostuivat vääjäämättä uhaksi viattomille ihmisille. Tässä tapauksessa Jerseyn hoivatyöntekijät joutuivat tulilinjalle, kun sensaatiohakuinen poliisitutkinta oli kasannut heitä kohtaan syytöksiä.

1) Richard Webster: Bryn Estyn salaisuus – Modernin noitavainon rakentaminen. Suomentanut Anu Suomela.

Seksiä, valheita ja videonauhaa

confession_ms

Tästä vuosisadan erikoisimmasta oikeudenkäyntien rumbasta ei ole jäänyt puuttumaan mitään elokuvalle tyypillisiä aineksia. Juoni on aika yksinkertainen, vaikka sitä sotkevatkin mitä eriskummallisimmat ”lisämausteet” (lainaus Jarmo Valkamalta). Juoni paljastuu niille, jotka tuntevat tapauksen taustat tai joilla on käytössään asian materiaali, tai niin voisi olettaa. Jostain syystä Varsinais-Suomen käräjäoikeus ei kuitenkaan päässyt juonesta perille. Tuomarit eivät ymmärtäneet sitä aitoa ja elävää tarinaa, josta tämä oikeudenkäynnin kohteena oleva kauhufantasiatarina on saanut alkunsa ja miksi se on syntynyt. Suurta yleisöä, jolta on evätty pääsy näytökseen, on helppo huiputtaa. Suurelle yleisölle on annettu poliisin tiedottamana tai vuotamana valmis loppuratkaisu, mutta ei juuri mitään tietoa siitä, miten siihen pitäisi päätyä. Tämä jos mikä saa mielikuvituksen lentämään. Joko mitään perusteluja ei ole tai ne eivät kestä arvostelua, se tulee hyvin esiin oikeustoimittaja Mikko Niskasaaren kirjoituksista.

Kun salaisia tietoja on nyt vuotanut julkisuuteen, joutuu Turun hovioikeus miettimään sitä, mikä ei jutun käräjätuomareilla ilmeisesti käynyt pienessä mielessä. Vaikka tuomion voi salaisessa oikeudenkäynnissä antaa salassa ja ilman järjellisiä perusteluita, tulee sen kuitenkin lopulta kestää myös julkista arviointia. Tuomioiden tulee perustua näyttöön silloinkin, kun oikeudenkäynti käydään suljetuin ovin. Tuomiot eivät voi perustua uskoon ja luottamukseen syyttäjien ammattitaidosta, varsinkin kun sitä ei nähtävästi ole nimeksikään. Syyttäjiltä odottaisi omaa harkintaa ja kykyä siihen syytteiden nostamisessa, mutta syytteet perustuvat ilmeisesti enemmänkin poliisiuskontoon tai suoranaiseen määräykseen valtaa käyttävältä taholta. Ajat tätä syytettä ja uskot siihen!

Vaikka syyttäjien esittämät syytteet perustuvat suoranaisiin valheisiin, johdatteluun, johdateltujen ja harhaanjohdettujen lausuntoihin, asenteellisiin asiantuntijalausuntoihin, kelvottomiin videoihin ja dramatisointiin, tulee oikeuden tuomion kuitenkin perustua esitettyyn näyttöön ja totuuteen (vähintään ns. prosessitotuuteen), lausuntojen ja videoiden kriittiseen arviointiin ilman henkilökohtaisia tunteita, uskomuksia, sidoksia tai vakaumusta tai vähintään niistä huolimatta.

Vaikka uskonnolla tai uskonnollisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa, niin sitä ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa oikeudenkäynnissä, jossa vastaajaa syytetään niinkin marginaalisesta tai jopa täysin vieraasta ilmiöstä kuin saatananpalvonnasta. Syytteen luonteen vuoksi on välttämätöntä pohtia myös asiaa hoitavien ja asiassa kuultavien objektiivisuutta ja puolueettomuutta suhteessa tähän syytteessä esiintyvään väitteeseen.

Niin kuin ei uskonnolla, ei myöskään politiikalla pitäisi olla mitään sijaa tässä oikeudenkäynnissä. Vallan mahti ja politikoinnin kiemurat ulottuvat kuitenkin väistämättä ihan joka paikkaan. Olisi kovin sinisilmäistä ajatella, että olisi jokin niin tyystin pyhä ja puhdas paikka, irrallaan ihmisten arkimaailmasta ja täysin ulkoisille vaikutteille immuuni, etteivätkö sinne ulottuisi vallan vaikutukset, olivat ne sitten uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia. Tosin täydellistä arjesta vieraantumista ja normaalin arkirealismin puutetta on ollut havaittavissa, niin poliisissa, syytäjissä kuin tuomioistuimissa.

Aika parantaa haavat

Aika parantaa haavat, niin ainakin sanotaan. Lääkäri Minna Joki-Erkkilän mielestä immenkalvokin paranee eli kasvaa takaisin, usein aivan jälkiä jättämättä, ajan kuluessa. Oikeuslääkärit kumoavat Joki-Erkkilän esittämän erikoisen väitteen. (Hymy 2/2013)

Lähes kaikesta voi selvitä, todella ikävistä kokemuksista ja myös hirvittävistä vääryyksistä. Tässä asiassa on aiheutettu aivan tarpeetonta kärsimystä monelle ihmiselle. Siihen, että kärsimykset jotenkin jalostaisivat ihmisistä parempia, en usko vähääkään. Kärsimys ei ketään jalosta, se tekee vain ja ainoastaan pahaa. Ennalleen ei asioita enää pysty kukaan muuttamaan, mutta on aika lopettaa näiden ihmisten turhat kärsimykset. On aika alkaa parannella haavoja, jotka tällä mielettömällä viranomaisten johtamalla ajojahdilla on saatu aikaan. Kunpa nämä viranomaisten aiheuttamat ”haavat” voisikin parantaa yhtä helposti kuin äiti puhalluksellaan parantaa lapsen pikku kolhuja. Ihan niin helppoa ja yksinkertaista se ei ole.

Miten poliisi aikoo parantaa haavat omassa maineessaan – annetaanko ajan hoitaa? No, ihmiset unohtavat, kun tulee uusia uutisia. Joku järkyttävä katastrofiuutinen vie huomion pois. Uutisoidaan jostain poliisin onnistumisesta. Laitetaan joku sijaiskärsijäksi, tuomitaan vaikka joku poliisi jostain mitättömästä rikkeestä ikään kuin todisteeksi siitä, että laillisuusvalvonta poliisissa toimii. En koskaan ennen ole edes ajatellut, että poliisi toimisi näin hävyttömästi, väärin ja rikollisesti kuin tämän tapauksen osalta on tullut ilmi. En halua uskoa, että kaikki poliisina toimivat olisivat täysin moraalitonta roskasakkia. Rehellisesti ja päivänvalon kestävästi toimiminen tuossa järjestäytyneessä roistoporukassa voi arvatenkin olla kuitenkin hyvin vaikeaa. Poliisin tekemiä rikoksia pimitetään ja niiden tutkinnat estetään, vain vallitsevan epärehellisen systeemin vastustamisesta rangaistaan.

Onko poliisin toiminta muuttunut vai onko jo pitkään harjoitetun toiminnan luonne vain tämän jutun myötä selvinnyt minulle… niin tai näin, poliisin epärehelliseen ja rikolliseen toimintaan tulee puuttua.

Suhteellisuudentajuttomuus

Media vaikenee täydellisesti Alibin ja Hymyn artikkeleissa paljastetuista Auerin rikosasioiden läpi runnomisen järkyttävistä varjopuolista. Media vaikenee, mikä siihen on syy. Pelko? Mikä mediaa pelottaa vai pitäisikö kysyä ketä media pelkää?

Netin keskustelupalstoilla käydään samaa paikallaan junnaavaa väittelyä samojen nimimerkkien käymänä kuin tähänkin asti. Nimimerkkien huolen aiheena on nyt lähinnä se, onko joku syyllistynyt rikokseen koskien Alibin ja Hymyn paljastuksia. Huolta aiheuttaa erityisesti lasten oikeusturva ja oikeus yksityisyyteen. Onhan huoli lapsista jaloa ja kunnioitettavaa, tosin vain silloin, kun se on aitoa. Jos lapsen oikeusturvan nimissä ajetaan omia iljettäviä päämääriä tai peitellään omia asiattomia motiiveja, ei sillä ole pienintäkään moraalista arvoa.

Parhaillaan hovioikeuskäsittelyssä olevassa rikosasiassa asianomistajien henkilöllisyys on määrätty salassa pidettäväksi ja syykin on ymmärrettävä. Minun nähdäkseni Hymyn nimenomaista salaista oikeudenkäyntiä koskevassa paljastusjutussa ei kuitenkaan paljasteta yhdenkään asianomistajan henkilöllisyyttä. Jutun viesti menee niiltä lukijoilta täysin ohi, jotka miettivät vain kostonhaluisesti, mistähän rikoksesta voitaisiin jutun julkaisija tuomita. Minut halutaan luonnollisesti myös tuomita – ihan mistä vaan. Kaikki, jotka puolustavat tässä asiassa totuutta ja oikeudenmukaisuutta, halutaan nähdä lasten oikeuksia loukkaavina vaikka tilanne on täysin päinvastainen. Lasten oikeus on elää maailmassa, jossa oikeus toteutuu ja jossa aikuiset kantavat vastuun joka tilanteessa. Lasten oikeus on elää omassa kodissaan, omien vanhempiensa kanssa, jos vanhemmat eivät ole syyllistyneet sellaisiin rikoksiin, joka olisi sille esteenä. Lapsilla on oikeus oikeisiin satuihin ja mielikuvituskertomuksiin, jotka oikein oivallettuna kertovat opettavaisen totuuden eri asioista ja luonnonvoimien välisistä suhteista. Oikeat sadut päättyvät aina moraalisesti oikein. Niin toivoisin tämäkin todellisen mielikuvituskertomuksen päättyvän.

Oikeasti huolissaan minusta tulisi olla poliisin, syyttäjien, asiantuntijoiden ja oikeuslaitoksen toiminnasta. Vallankäyttö valheellisin keinoin on kammottavaa ja sotii kaikkea oikeustajua ja moraalia vastaan. Olettaisi edes sen olevan iloinen uutinen, ettei näitä seitsemään lasta olekaan kohdeltu julmasti vaikka kolme heistä mahdollisesti niin kuvitteleekin tai on saatu niin uskomaan. Iloinen uutinen luulisi olevan myös se, etteivät Anneli ja Jens olekaan syyllistyneet hirvittäviin rikoksiin näitä lapsia kohtaan. Murheellinen uutinen on taas se, että syytteitä voidaan ajaa ja saada läpi tuomioistuimissa kyseenalaisin perustein, perheitä tuhota ja syyttömiä istuttaa vankilassa ilman, että he ovat itse antaneet siihen aihetta.

Vai onko mediahiljaisuudessa kysymys siitä, mitä Mikko Niskasaari on pohtinut jo aiemmin artikkelissaan Virkavaltaa & Mielivaltaa (Voima 9/2010):

Media vaikenee

Syyttäjät estävät poliisien virkarikosten tutkinnan & poliisit estävät syyttäjien virkarikosten tutkinnan. Molemmat luottavat siihen, että kansalainen uupuu pyörityksessä. Mediaa ei kiinnosta. Se on maan tapa.

Poliisien ja syyttäjien virkarikokset eivät olisi niin yleisiä, ellei media vaikenisi niistä niin visusti. On helppo nähdä, että aihe on medialle tabu, mutta paljon vaikeampi on sanoa miksi. Muutamia mahdollisia syitä:

1. Rikosuutisten painoarvo on nykyään suuri, erityisesti iltapäivälehdissä, eikä tietolähteitä kannata suututtaa. Poliisilta ja syyttäjiltä saa keskeneräisistä jutuista ylimääräistä tietoa, kun välit ovat hyvät. Välit pysyvät hyvinä, kun vaikenee poliisien rikoksista.
2. Myytti nuhteettomasta poliisista on pitkälle median luomus. Sen romuttaminen merkitsee sen tunnustamista, että lukijoita on aiemmin petetty.
3. Lukijoiden ja katselijoiden pelätään suuttuvan, jos myytti romutetaan.
4. Toimittajien ammattitaito ei riitä. Moniko toimittaja on lukenut edes poliisi- ja esitutkintalain?
5. Poliisin virkarikosten osoittaminen edellyttää tiedon lisäksi myös paljon aikaa, vaivaa – siis rahaa, eivätkä mediayhtiöt halua sellaiseen satsata.
6. Eivät varsinkaan, jos työ iskee omaan nilkkaan – palaa kohtaan yksi

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-9/virkavaltaa-mielivaltaa

Lapsen etu

Onko kiistellympää aihetta kuin lapsen etu? Mielipiteitä siitä mikä milloinkin on lapsen edun mukaista, on lähes yhtä monta kuin on mielipiteen esittäjiäkin. Kuka tietää satavarmaksi (eikä satakunnanvarmaksi), mikä kenenkin lapsen etu missäkin tilanteessa on? Lapsen etu on ollut tässä vuosisadan erikoisimmassa rikosasiassa mukana keskustelussa aivan alusta asti. Milloin mitäkin kirjoittelevat nettikeskustelijat ovat surutta pitäneet näitä lapsia varsin aktiivisesti esillä nettijulkisuudessa. Kun Alibi sitten julkaisi totuudenmukaista tietoa asiassa, heräsi yllättäen näiden samaisten nettikeskustelijoiden huoli näistä samoista lapsista, heidän yksityisyydestään, lapsen edusta ja julkisuuden kiroista. Nettimoralistit heristelevät etusormea ja peräänkuuluttavat lasten oikeuksia, joita itse ovat koko ajan polkeneet täysin armotta.

Mikä sitten on lapsen etu tässä nimenomaisessa tapauksessa? Onko lapsen edun mukaista, että lapsi elää valheellisen kauhutarinan uhrina vai olisiko lapsen edun mukaista vapauttaa lapsi tästä taakasta ja alkaa tervehdyttää hänen muistojaan menneestä elämästä vastaamaan hiukan enemmän todellisuutta? Lapsen etua mietittäessä ei pitäisi olla kyse oikeassa olemisesta tai paremmin tietämisestä. Ongelmat ratkeavat yleensä helpoimmin jonkinlaisen vertailevan pohdinnan kautta. Aina ei ole valittavana parasta mahdollista ratkaisua, joskus kaikki vaihtoehdot ovat jollakin tapaa huonoja ja silloin pitää valita se lapsen kannalta vähiten huono.

Uskoisin jokaisen olevan yhtä mieltä ainakin yhdestä periaatteesta. Lapsen edun mukaista ei ole joutua mukaan tällaiseen prosessiin, ei julkisuudessa eikä edes kaikessa hiljaisuudessa. Lapsia ei tulisi riepotella ja heidän elämäänsä repostella julkisuudessa. Alaikäinen on aina aikuista haavoittuvampi suhteessa julkisuuteen. Lapsi ei myöskään välttämättä osaa arvioida kertomustensa vaikutuksia omaan tai läheistensä elämään. Lapsi tarvitsee erityistä suojelua, jota aikuisten tulee hänelle antaa.

Tilanne kuitenkin on nyt tämä valitettava, koska mopo on karannut pahasti viranomaisten käsistä. Lapset todella ovat uhreja tässä asiassa. Lapsen etua tulee miettiä olemassa oleva tilanne huomioon ottaen, mikä juuri tässä todellisessa ja mutkikkaaksi paisuneessa sotkussa on kunkin lapsen edun mukaista. Valheessa eläminen saattaa olla hetkellisesti helppo ratkaisu, mutta kokemuksesta tiedetään, että ihminen janoaa totuutta, etenkin oman elämänsä suhteen. Sitä taustaa vasten en voi mitenkään uskoa, että Annun lasten edun mukaista voisi olla, että he eläisivät keinotekoisessa uhrin roolissa, joka ei perustu todellisiin tapahtumiin ja kokemuksiin. Näen sen ainoastaan vahingollisena. Ajattelen samoin kaikkien lasten osalta sekä lasten, jotka uskovat jotain hirveää heille tapahtuneen että lasten, jotka eivät hirveyksistä mitään tiedä.

Alibin juttua ja julkisuuden vaikutuksia tulee verrata siihen julkisuuteen, joka tällä asialla on ollut jo aiemmin, tulee olemaan ja on olemassa koko ajan. Vertailussa tulee ottaa huomioon se, kumpi on lapsille vahingollisempaa; väärien tietojen, uskomusten ja olemattomien pelkojen ruokkiminen ja vahvistaminen vai totuuden kertominen, syiden selvittäminen ja ymmärryksen edistäminen. Lapsia ei tule syyllistää, eikä sitä Alibin jutussakaan tehdä. Lapset ovat olosuhteiden uhreja ja selviytymiskeinot on etsittävä olemassa oleviin olosuhteisiin sopiviksi. Oikeastaan ainoastaan lapset ovat toimineet viisaasti (huom. suhteessa omaan tilanteeseensa). Aikuiset taas ovat olleet ihan pihalla ja täysin vieraantuneita elämästä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. En tiedä onko salaisen materiaalin julkistaminen lapsen edun mukaista toimintaa, mutta siitä olen varma, että vallitseva tilanne ei sitä ainakaan missään tapauksessa ole. Siitä olen satavarma.

Persona non grata

Mihin oikeastaan oikeudessa tarvitaan ns. luonnetodistajia? Ei kai ketään voida tuomita rikoksesta hänen luonteensa ja persoonallisuutensa vaan tekojensa perusteella. Mitä hyötyä tuomioistuimelle on siitä, että syytetyn läheisiä ystäviä ja sukulaisia tai etäisiä sukulaisia ja vihamiehiä tai naapureita kuullaan siitä, millainen henkilö syytetty on heidän arvionsa mukaan luonteeltaan?

Ymmärrän hyvin, että asianosaisia ja rikosasiasta jotain vähänkin tietäviä kuullaan oikeudessa, mutta siinä kohtaa putoan kärryiltä, kun monta päivää putkeen kuunnellaan kuinka hieno ihminen syytetty on tai miten ikävä ja vastenmielinen hän on luonteeltaan. Jos jotakuta syytetään törkeistä lapsiin kohdistuneista pahoinpitelyistä ja raiskauksista, niin minusta sillä ei ole pienintäkään merkitystä, onko henkilö jonkun mielestä luonteeltaan aivan kamala vai tosi herttainen, teot ratkaisevat rangaistavuuden. Jos rikoksia ei näytetä toteen, ei rangaistusta voi langettaa myöskään huonon luonteenlaadun perusteella. Samoin, jos rikos on näytetty toteen, ei pidä jättää tuomitsematta ketään sillä perusteella, että hän on jonkun mielestä ihana ihminen ja hurmaava persoona.

Jotta oikeudenkäynnissä käsiteltäisiin puhtaasti sitä, onko rikos tapahtunut vai ei ja onko syytetty tekoon syyllinen vai ei, voisivat syyttäjät näyttää esimerkkiä ja luopua kaikista taktisista luonnetodistajistaan. Viittaan niihin todistajiin, jotka tarkoitushakuisesti on valittu juurikin sillä perusteella, että luonnehdinnat syytetyistä olisivat mahdollisimman negatiivisia. Todistajat, joilla ei itse asiaan ole mitään sanottavaa, voitaisiin jättää väliin ja oikeudenkäynti lyhenisi huomattavasti. Tällöin ei puolustuksenkaan tarvitsisi kutsua ketään todistamaan sitä, että syytetyt ovat aivan normaaleja tavallisia tolkullisia ihmisiä. Tuomarit voisivat keskittyä täysillä olennaiseen eli näytön arviointiin ja mielikuvitus ei ehkä alkaisi laukata niin kuin poliiseilla ja syyttäjillä ikään.

Venyttämällä oikeudenkäyntiä kutsumalla kymmenittäin itse rikosasian ratkaisemisen kannalta tarpeettomia henkilöitä kuultavaksi, saadaan salattuun oikeudenkäyntiin vielä lisää mystiikkaa. Samalla annetaan ymmärtää, että asia on todella monimutkainen, prosessi raskas, ratkaisun tekeminen vaikeaa ja niin monia ihmisiäkin on pitänyt kuulla.

Todistaja on yleensä velvollinen kertomaan oikeudelle, mitä tietää rikoksesta. Luonnetodistajat taas eivät tiedä varsinaisesti mitään itse väitetystä rikoksesta vaan ainoastaan väitetystä rikoksentekijästä. Todistajan on ehdottomasti puhuttava totta. Todistajaa, joka valehtelee tai tietoisesti salaa jotakin asiaan vaikuttavaa, voidaan syyttää perättömästä lausumasta. Koska perätöntä lausumaa, etenkin toisen persoonan arvioinnista, ei ole kovinkaan helppo näyttää toteen, on riski todistajien muunnellun totuuden puhumisesta melkoinen. Tästäkin syystä luonnetodistajien merkitys oikeudenkäynnissä on kyseenalainen. Tuomioistuin sitten uskoo mitä tahtoo ja ketä tahtoo ja ottaa luonnetodistajien antamat mielikuvat syytetyistä huomioon ihan miten tahtoo.

Mitä teit tänään? Onko sinulla ALIBI?

Minulla on – vihdoinkin asiallista ja rehellistä tietoa tästä vuosisadan sotkusta. Pahin manipuloija ja valemuistojen istuttaja on kukas muu kuin poliisi. Viranomaiset ovat härskisti käyttäneet hyväkseen hätääntyneitä lapsia. Suomessa luotetaan poliisiin – pitää ihmetellä, mihin enää tämän jälkeen perustamme luottamuksen.

Missä oikeutta oikeastaan käydään ja kuka lopulta langettaa tuomiot? Oikeudenkäyntiin on nimetty henkilöt, joiden tehtävä on ratkaista syytteet – mutta kuka oikeastaan vastaa siitä, millaiseksi tuomio muodostuu. Esitetäänkö syytteet ja todistelu pelkästään oikeussalissa vai muodostuuko käsitys tapahtumista myös muuta kautta. Vakuuttuvatko tuomarit oikeudenkäynnissä esitetystä näytöstä vai luottamuksesta poliisiin, syyttäjiin, poliisin luottoasiantuntijoihin ja heidän kyseenalaiseen ammattitaitoonsa? Kenellä oikeastaan on valta vaikuttaa tuomioiden sisältöön?

Esitutkintalaki. 49 §. Esitutkinnasta on tiedotettava siten, ettei ketään aiheettomasti saateta epäluulon alaiseksi ja ettei kenellekään tarpeettomasti aiheuteta vahinkoa ja haittaa. Lähes poikkeuksetta rikosuutiset ovat peräisin poliisilta. Muiden kuin poliisin tiedotus rikosasioissa onkin ehkäisty melko tehokkaasti laissa. Esitutkintalaki 48 §. Jos esitutkinnassa läsnä olevalle henkilölle ilmaistaan muita kuin häntä itseään tai hänen päämiestään koskevia, tutkintaan liittyviä seikkoja, jotka eivät ennestään ole hänen tiedossaan, tutkinnanjohtaja voi kieltää häntä ilmaisemasta niitä sivullisille esitutkinnan aikana. Tällainen salassapitomääräys on nykyisin pääsääntö. Pakkokeinon käyttö saattaa päättyä hyvinkin pian em. määräyksen antamisen jälkeen, mutta salassapitomääräys on siis edelleen voimassa rajoittamassa mm. syytetyn ja hänen puolustajansa mahdollisuuksia osallistua rikosasiaa koskevaan keskusteluun. Päätös salassapidosta tuntuu velvoittavan vain toista osapuolta. Julkisuussäännökset eivät aina ole kovinkaan tasapuolisia, vaikka equality of arms on korkeimman oikeudenkin mukaan rikosasioiden osatekijä. 1)

Media kilpailee rikosuutisista. Kohujuttuihin valitaan näkökulma. Usein se tarkoittaa, että jokin lehti maalailee kauhukuvia syytetystä ja lopulta kauhistelee tuomitun rangaistuksen lievyyttä. Syyttömyysolettama on mm. kilpailun myötä menettänyt sille kuuluvan arvon. Jatkuvasti suurimmatkin sanomalehdet kömmähtelevät ottamalla kantaa syyllisyyskysymykseen. Kaikki tapahtuu ”saatujen tietojen perusteella” eli ainakin vihjaillaan, että syyllisyyskäsityksen takana olisi julkisuudessa olleita paremmat tiedot. Syyttömyysolettama näyttäisi rajoittuvan usein vain siihen, onko pidätetty teon tehnyt, ei lainkaan siihen, onko rikosta ylipäätään tapahtunut. 1)

Alibi kunnostautuu kertomalla totuuden. Mikko Niskasaaren kirjoitus on asiallista, elämän läheistä ja niin järkyttävän totta. Poikkeuksellista tämän nimenomaisen tapauksen uutisoinnin osalta. Jutun loppukaneetista päätellen, ensi viikolla viimeinenkin HYMY hyytyy kansalta, joka pimeydessä vaeltaa. Uskooko kukaan enää, että on lottovoitto syntyä Suomeen, jossa poliisi on ystävämme.

1) Markku Fredman; Rikosasioiden julkisuus, Oikeus 3/2002

Lasten suggestioherkkyydestä

ihmetys

Tutkimukset valottavat sitä, miten helposti pienet lapset voidaan saada uskomaan traumaattisiin tapahtumiin, joita ei ole tapahtunut. Vain vähäisesti johdateltuna yksi tutkimukseen osallistunut lapsi syytti lastenlääkäriä yrityksestä kuristaa hänet ja siitä, että tämä olisi vasaroinut puisen lastan hänen vaginaansa. Lääkärin onni on, että koko tilanne videoitiin, eikä mitään tällaista tietenkään tapahtunut.

Tutkijat kysyivät toistuvasti pieneltä pojalta, oliko hänen sormensa jäänyt hiirenloukkuun. Hänen alkuperäinen kieltonsa muuttui täysin päinvastaisiksi vakuutuksiksi siitä, missä ja miten sormi oli jäänyt loukkuun, miten siihen sattui ja kuka vei hänet sairaalaan. Vaikka isä kertoi pojalle, että tapaus oli tarua, poika väitti haastattelijalle, että sormi todella oli loukkaantunut.

Lasta haastattelevan tutkijan ennakko olettamalla on ratkaiseva merkitys. Yhdessä tutkimuksista esikoululaisille esitettiin leikkitilanne, josta heitä haastateltiin kuukautta myöhemmin. Joillekin haastattelijoille kerrottiin tarkasti, mitä oli tapahtunut, toisille annettiin väärää tietoa. Heitä pyydettiin sitten selvittämään kultakin lapselta, mitä oli tapahtunut. Ne, joilla oli oikeat etukäteistiedot saivat paikkansapitäviä kuvauksia. Toinen ryhmä sen sijaan sai 34 prosentissa tapauksista 3–4-vuotiailta väärän kuvauksen. Sen lisäksi lapset tulivat entistä vakuuttuneemmiksi virheellisistä tapahtumista, kun heitä rohkaistiin toistamaan kertomuksensa.

Kaksivuotiaan vaippaihottuma aiheutti sen, että lapsia, jotka olivat olleet erään hoitajan hoidossa grillattiin armottomasti. Lopulta lapset kertoivat, että heidät oli pakotettu juomaan verta ja virtsaa ja syömään ulosteita, kun heidät oli lukittu luolaan, joka oli ‘paholaisen kirkko’. Yksi poika väitti, että kirveen varsi oli työnnetty hänen penikseensä, ja toinen, että lapsenvahti oli leikannut hänen nänninsä ja nielaissut sen.

Eräässä tapauksessa esikoululaiset joutuivat johdattelevien ja painostavien kyselyjen kohteiksi ennen kuin he esittivät eriskummallisia syytöksiään siitä, että X olisi työntänyt erilaisia esineitä heidän peräaukkoonsa, vaginaansa ja peniksiinsä, esimerkiksi lego-paloja, haarukoita, lusikoita, veitsiä ja miekkoja. X:n väitettiin myös pakottaneen lapset juomaan virtsaansa ja riisuneen lapset alasti, jonka jälkeen hän oli nuollut pähkinävoita heidän genitaaleistaan.

Lähde: Sexpo säätiön julkaisu Tieteellisiä artikkeleita: Mark Pendergrast: Muistin uhrit – seksuaalisen hyväksikäytön syytökset ja tuhotut elämät

Kuka lasta suojelee, kuka rakastaa

– Lapseni ovat sepittäneet satuja. He valehtelevat, Anneli Auer vakuuttaa.

– Lapseni ovat sepittäneet satuja. He valehtelevat, Anneli Auer vakuuttaa.

Voiko äiti, joka sanoo lastensa valehtelevan, rakastaa lapsiaan?

Ajatusta on pyöritelty netin keskustelupalstoilla liittyen Annun antamaan haastatteluun, jossa hän kertoo lasten sepittäneen satuja ja valehtelevan kauheuksista, joita lapset väittävät perheessä tapahtuneen. Lapsiaan rakastavan vanhemman tulisi joidenkin nimettömien nettimoralistien mielestä ilmeisesti antaa lasten valehdella kaikessa rauhassa. Ainakaan ei pitäisi syyttää lapsia valehtelusta – se on sairasta tai joka tapauksessa täysin hävytöntä. Eikö kukaan muu koskaan sano lapselleen, että ”älä valehtele”? Jos minun lapseni puhuvat puppua ja niinhän ne pikku pirulaiset aika ajoin tekevät, en todellakaan hyväksy sitä.

Pitää muistaa, että Annu puhuu omista lapsistaan ja tietää mitä heidän perheessään on todellisuudessa tapahtunut. Pitää muistaa myös se, että yksi lapsista on eri mieltä muiden kanssa siitä, mitä kotona on tapahtunut. Annu ei syytä lapsiaan valehtelusta. Hän kertoo, etteivät lasten kauhutarinat pidä paikkaansa oikeassa elämässä, ne eivät siis ole totta. Se, miksi lapset kertovat juttuja, jotka ovat joko täysin mahdottomia tai paikkaansa pitämättömiä, on Annullekin epäselvää. Vaihtoehtoja mahdollisille selityksille voi arvailla. Jos lapset alkavat kertoilla satuja tosiasioina, suurin vastuu on kuulijalla. Vastuu on aikuisilla. Pienille lapsille ei saa sälyttää sellaista vastuuta. Aikuisten tehtävä on puuttua asiaan. Aikuisen tehtävä ei ainakaan missään nimessä ole ohjailla ja ruokkia valheita mieleiseensä suuntaan.

Joskus tilanne voi tuntua – niin lapsesta kuin aikuisestakin – niin vaikealta, että valehtelu tai ns. muunnellun totuuden kertominen tuntuvat ainoalta selviytymiskeinolta tilanteessa. Toisinaan voi lasketella luikuria vain päästäkseen helpommalla. Joskus valhe lipsahtaa, jotta olisi toiselle mieliksi ja saisi hyväksyntää. Kun kyse on pienistä lapsista, he eivät vielä täysin tiedosta valheen seurauksia. Eivätkä varsinkaan silloin, jos valehteluun ei puututa. Siihen saatetaan jopa kannustaa tahallisesti tai tahattomasti.

En ole mikään esimerkillinen vanhempi enemmän varmaan merkillinen, enkä voi neuvoa muita lasten kasvatuksessa, mutta rehellisyys on niin tärkeä juttu, että valehtelua ei meidän perheessä sivuuteta olan kohautuksella. Olen tietoinen lasten taipumuksesta keksiä hyviä selityksiä asioille, jotta pääsisivät luikertelemaan hankalasta tilanteesta. Lapset ovat myös siitä ovelia, että he nopeasti (meitä aikuisia nopeammin) hoksaavat mitä heidän missäkin tilanteessa oletetaan sanovan, jotta ovat meille aikuisille mieliksi ja jolloin heidänkin tilanteensa on helpompi. Minusta on varsin omituista väittää, ettei Annu rakastaisi lapsiaan, kun hän sanoo lasten juttujen olevan satua, kun ne sitä ovat.

Mutta jos lasten kertomukset ovat epätosia, niin mistä ne tulevat? Ovatko lasten mielikuvituksen sisällöt todella niin sairaita ja kammottavia? Vastaus on kyllä, kuten Grimmin veljekset epäilemättä tiesivät.

Kun ihmiset ryhtyvät etsimään oireita, niitä tavallisesti löytyy. Kysytään vaikka lääketieteen opiskelijoilta, jotka epäilevät sairastavansa mitä tahansa tautia, johon juuri ovat perehtymässä. Kun vanhemmille sanotaan, että mikä tahansa lapsen oire johtuu mahdollisesti hyväksikäytöstä, tai jos lastenlääkärille sanotaan, että peräsuolessa tai vaginassa saattaa olla ‘viitteitä’ hyväksikäytöstä nämä ‘oireet’ muuttuvat vakuuttaviksi. Painajaiset, vuoteenkastelu, seksileikit tai haluttomuus paljastaa väitettyä hyväksikäyttäjää muuttuvat todisteiksi hyväksikäytöstä. 1)

PIENTEN LASTEN KERTOMUSTEN USKOTTAVUUS

Ilmeisesti ammattilaisten on vaikea erottaa tarkkoja kertomuksia epätarkoista kertomuksista, jotka ovat toistuvien johdattelevien haastattelujen tulosta, koska monet lapsista ovat itse ruvenneet uskomaan siihen, mitä he kertovat aikuisille. Tätä tilannetta voi kutsua vääräksi uskomukseksi erotuksena valheille. Lapset eivät siis tiedä, että heidän kertomuksensa eivät pidä paikkaansa, minkä vuoksi esiin ei tule merkkejä huijauksesta, kiirehtimisestä yms. Lapset antavat vaikutelman siitä, että he haluavat kertoa totuuden, heidän kertomuksensa näyttävät pysyviltä, yksityiskohtaisilta ja yhtenäisiltä. Jos lapset uskovat kertomaansa, on hyvin vaikeaa erottaa virheitä. 2)

Katkelmia Sexpo säätiön julkaisusta Tieteellisiä artikkeleita:

1) LASTEN SEKSUAALISEN HYVÄKSIKÄYTÖN ARVIOINTI LÄHTÖKOHTANA LAPSEN TAPA KÄSITELLÄ TIETOA SEKÄ HYPOTEESIEN TESTAUS; William O’Donohue ja Matthew Fanetti

2) NUORTEN LASTEN TAPAHTUMAKUVAUSTEN LUOTETTAVUUS JA TOTUUDENMUKAISUUS; Maggie Bruck, Stephen J. Ceci ja Helene Hembrook

Arvovaltakiista vuosisadan jutusta

Annu halutaan väkisin tuomita miehensä murhasta – siitä on tullut varsinainen arvovaltakiista.

Rikosylikomisario Pauli Kuusiranta, joka oli hoitanut Ulvilan murhajutun teknisen ja taktisen tutkinnan alkutoimet rikospaikalla, nimettiin 1.8.2008 jutun kolmanneksi ja viimeiseksi tutkinnanjohtajaksi. Kuusirannan nimityksen jälkeen epäilykset alkoivat kohdistua Annuun. Satakunnan Kansassa 28.11.2008 Kuusiranta kehuskeli, ettei yksikään henkirikos sotien jälkeen ole jäänyt Porin seudulla ratkaisematta. Puolitoista vuotta myöhemmin Kuusiranta julisti vuosisadan jutun (Ulvilan murhan) olevan hänen mielestään selvä.

Jos Kuusirantaa on uskominen, on Porin seudulla varsin tehokasta poliisitoimintaa ainakin henkirikosten selvittämisen osalta. Toisaalta henkirikokset ovat keskimäärin helpommasta päästä rikoksia selvitettäväksi. Tilastojen mukaan selvittämättä jää yleensä vain alle 10 % henkirikoksista. Syyllinen usein löytyy joko rikospaikalta tai on muuten ilmeinen ja tilastojen mukaan kolmannes tekijöistä ilmoittautuu itse joko suoraan, hätäkeskuksen tai kolmannen henkilön kautta poliisille. Mutta uskoisinko tuota, että aivan kaikki henkirikokset on selvitetty Porin seudulla poliisin toimesta. Paitsi, jos ne on selvitetty Kuusirannan tyyliin, valitsemalla itselle mieluinen tekijä, muotoilemalla tähän sopivaa ”todistusaineistoa” ja kieltämällä kaikki epäilyä vastaan puhuvat niin seikat kuin henkilötkin. 1)

Ulvilan murhan ensimmäinen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahti kirjoittaa ajasta Porin poliisilaitoksella, kun Annu oli valittu murhaajaksi, seuraavaa: ”Mielessäni oli valtava ristiriita. En halunnut sotkeutua mitenkään jutun nykyiseen tutkintaan, mutta koska olin varma, että Anneli Auer ei voinut olla tekijä, oli minun omantuntoni vuoksi ilmaistava asia julkisesti. Kerroin eriävän mielipiteeni julkisesti sekä rikososaston päällystöpalaverissa että alipäällystöpalaverissa. Mielipiteeni herätti erityisesti jutun tutkintaryhmässä paheksuntaa ja parin viikon sisällä tieto eriävästä mielipiteestä oli luettavissa lehdistä. Toimittajat kysyivät, että olinko tutkinnanjohtajana ollessani valehdellut tiedottamistani asioista ulkopuolisesta tekijästä. Kerroin, että en ollut valehdellut. Kysyttäessä, että olenko sitä mieltä, että Anneli Auer ei olisi tekijä, vastasin, että en kommentoi. Näistä kommenteista poliisipäällikkö raivostui minulle ja huusi minulle työhuoneessaan, että miksi minun oli pitänyt kertoa mielipiteestäni julkisesti. Kerroin hänelle pitäväni mielipiteestäni kiinni, minkä jälkeen minun ilmoitettiin olevani virkarikossyytteessä. Näkemysero virallisesta tutkintalinjasta oli liian iso juttu ”viralliselle tutkintalinjalle ja koko johdolle”. Ihmettelin sitä, että jos poliisipäällikkö auditoriossa useaan eri otteeseen ilmoittaa, että juttu on selvinnyt ja Anneli Auer on varma tekijä, minä en olisi saanut edes vaimeasti ilmaista omaa mielipidettäni.”

1) Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos www.optula.om.fi

Valkaman mielestä Annu on tunnustanut

Annu on 27.8.2009 esitutkinnassa kertonut tapahtumista olennaisilta osin samalla tavoin kuin 2.12.2006. Hän on edelleen poliisikuulusteluissa 19. ja 20.9.2009 kiistänyt tappaneensa Jukka Lahden. Poliisikuulusteluissa 20. ja 21.9.2009 hän on myös kiistänyt, että hänellä ja Jukka Lahdella olisi ollut riitaa tämän kuolemaa edeltäneenä iltana tai yönä.

Poliisikuulusteluissa 21. ja 23.9.2009 Annulle on kerrottu, että hätäkeskuspuhelutallenteelta ei ollut kuulunut ulkopuolisen henkilön eikä kamppailun ääniä (= poliisi valehteli). Lisäksi viimeksi mainitussa kuulustelussa Annulle on kerrottu, että hätäkeskuspuhelutallenteelta oli kuulunut hänen sanomanaan kaksitavuinen sana, jonka loppuosan äänteet olivat olleet (u)-o-l-e. Kysyttäessä, oliko Annu vielä täysin varma siitä, että hän ei ollut tappanut Jukka Lahtea, hän on vastannut, että hän ei enää ollut täysin varma.

Poliisikuulustelussa 30.9.2009 Annulle on kerrottu, että A ja H olivat tapahtumayönä kuulleet Annun ja Jukka Lahden kovaäänisen riitelyn, että talossa ei ollut varmuudella ollut ketään muuta hänen, Jukka Lahden ja heidän lastensa lisäksi (lapset eivät ole kertoneet riidasta = poliisi valehteli). Ja että Annu oli sanonut sanan, jossa olivat olleet äänteet (u)-o-l-e, että muutama sekunti mainitun sanan jälkeen Jukka Lahden äänet olivat loppuneet ja että tämä oli tuolloin varmuudella saanut surmansa. Hänelle oli myös kerrottu tosiasiana, että kukaan muu kuin hän ei ollut voinut olla tekijä (= poliisi valehteli). Poliisikuulusteluissa Anneli Auerille on lukuisia kertoja selvitetty, että tekninen näyttö oli osoittanut, että paikalla ei varmasti ollut ollut ulkopuolista tekijää (= poliisi valehteli).

Annun mielentilaa koskevasta lausunnosta ilmenee, että stressiä aiheuttavissa tilanteissa Annun hallintakeinoina ovat tyypillisesti olleet painetta aiheuttavan asian järkeistäminen tai kieltäminen. Peitetoiminnassa esille tulleet Annun luonteeseen liittyvät seikat oli viety tutkinnan käyttöön ja niitä oli myöhemmin voitu hyödyntää muun muassa kuulustelujen yhteydessä.

Annu oli kärsinyt unettomuudesta ja oli alkanut epäillä aikaisempia muistikuviaan tapahtumien kulusta ja ulkopuolisesta tekijästä. Kokemassaan ristiriitaisessa tilanteessa poliisin antamiin tietoihin luottaen Annu oli pyrkinyt ajattelemaan johdonmukaisesti ja päättelemään, miten tapahtumat ovat voineet edetä, ja että hän on poliisin antamien lähtökohtien johdosta päätynyt siihen, että hänen on oltava tekijä ja että hänen ja Jukka Lahden välillä on täytynyt olla riitaa. Mitään muistikuvia riidasta ja henkirikoksesta Annulla ei kuitenkaan ollut.

Annu ei ole koskaan kertonut murhanneensa Jukkaa. Annu on luullut, ettei hän enää tiedä mitä on tapahtunut, koska poliisit ovat systemaattisesti hänelle valehdelleet. Poliisin mielestä tunnustukseksi riittää siis ”niin kai sitten, jos kerran muuta mahdollisuutta ei ole, itse muistan asiat aivan toisin…”

UUTTA: Annua on syytetty siitä, että hän on muuttanut kertomustaan, mikä ei tosin pidä paikkaansa. Annun muistikuvat tapahtumista eivät ole muuttuneet kertaakaan – sitä vastoin syyttäjät muuttavat kertomuksensa aina tarpeen vaatiessa ja taas uudelleen aloitettavassa murhaoikeudenkäynnissä. Syyttäjät vetoavat aivan erilaiseen tapahtumankulkuun kuin aiemmin. Vihdoin poliisikin on alkanut kuulla Häke-nauhalta siellä jo alun perin kuuluvia ääniä esim. kamppailun ääniä. Muuttuneen tilanteen selvittämiseksi on apuja saatu, mistäpäs muualtakaan, kuin pieniltä lapsilta. Sehän sopii, kun syyttäjien touhu on kokonaisuutena arvostellenkin kovin lapsellista.

Poliisille ja sossulle pyyhkeitä

Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion lausunnoista ilmenee, että ruskeankirjavia tekokuituja oli todettu kuituteipeistä, joita oli taltioitu Jukka Lahden kynnenalusnäytteistä sekä hänen yllään olleista t-paidasta ja alushousuista, makuuhuoneen lattialla olleista verisestä halosta, verisestä keittiöveitsestä, pussilakanasta ja arkun vieressä olleista housuista, sängyllä olleista halosta, pussilakanasta ja tyynyliinoista, terassin ovesta ikkuna-aukkoa reunustaneista lasinpalasista sekä oven alaosasta sisäpuolelta ja ovesta roikkuneesta verhosta kuin myös terassilla oven edessä olleista muovituolista ja lasten kurakintaasta päältä. Todetut ruskeankirjavat kuidut olivat olleet keskenään samanlaisia. Tällä perusteella voidaan päätellä, että tekijällä on ollut yllään vaate, josta mainitut kuidut ovat olleet peräisin.

Annun yllä olleesta punaisesta t-paidasta ruskeankirjavia tekokuituja ei ole todettu. Vaatetta, josta ruskeankirjavat tekokuidut olivat irronneet, ei ollut löytynyt eikä kyseisten kuitujen alkuperää ei siis ollut saatu selvitettyä. Tapahtumapaikalta todetut ruskeankirjavat tekokuidut ovat selvä osoitus ulkopuolisesta tekijästä.

On myös täysin ilmeistä, että tekijän on täytynyt olla veressä, se on pääteltävissä tapahtumapaikan verijälkien perusteella. Annun vaatteissa tai iholla ei taas ollut juurikaan veriroiskeita. Lukuunottamatta hänen omaa vertaan, kun murhaaja oli vahingoittanut häntä. Mikäli Annu olisi murhaaja, olisi hänen täytynyt teon jälkeen käydä peseytymässä, vaihtaa vaatteet ja vahingoittaa itseään. Lisäksi hänen olisi tarvinnut hävittää vaatteet, kuivata kylpyhuone ja pestä viemärit jne.

Sosiaalityöntekijä ZC on kertonut, että hänen saapuessaan tapahtumapaikalle yöllä kolmen – neljän aikaan Annu oli ollut kääriytyneenä huopaan ja hänen hiuksensa olivat olleet kosteat. ZC:tä on kuulusteltu ensimmäisen kerran asiassa esitutkinnassa 21.2.2011. ZC on kertonut, että hän ei ollut tapahtumien jälkeen tehnyt havainnostaan mitään muistiinpanoja. Tapahtumapaikasta laaditun valokuvaliitteen valokuvasta 29 voidaan havaita, että Annun hiukset eivät ole näyttäneet juuri pestyiltä vaan enemmänkin kuivilta. Myöskään muut todistajat eivät ole kertoneet Annun hiusten olleen kosteat. Poliisit ovat tutkineet myös talon viemärit ja etsineet verijäämiä, mutta tuloksetta. Voidaan varmuudella todeta, ettei Annu ole peseytynyt murhan ja viranomaisten saapumisen välillä. Sosiaalityöntekijän muistikuvasta voidaan taas olla perustellusti montaa mieltä. Ehkä ihmisten muistikuvat vanhoista tapahtumista rakentuvat paljolti perustuen kuvitelmiin ja spekulointiin suhteessa jälkeenpäin saatuun informaatioon. Tuskin kukaan sentään tarkoituksella valehtelisi todistajana, sehän olisi jo rikos sinänsä.

suihku

UUTTA: Tulevassa murhaoikeudenkäynnissä syyttäjillä on uutta todistusaineistoa. Kesällä 2011 pienemmät lapset ovat ratkaisseet verijälkien pesemistä/vaatteidenvaihtoa koskevan ongelman ja ruskeiden kuitujen alkuperän. Ruskeat kuidut ovat peräisin Annun laudoista ja vanhoista ruskeista pyyhkeistä rakentamista kilvistä, joiden suojaamana hän on taistellut Jukkaa vastaan. Tästä syystä Annussa ei myöskään ollut verijälkiä, eikä hänen tarvinnut vaihtaa vaatteita eikä käydä suihkussa, joten aikaa muuhun lavastukseen oli enemmän – kätevää. Poliisi ei ole pystynyt ratkaisemaan syytteen ja todisteiden välisiä ristiriitoja, joten lapset on otettu avuksi. Sen pituinen se.